– Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle suullisesti, La Porte?
– On, armollinen herra, kuningatar käski minun kehoittamaan teitä varomaan tarkasti itseänne, sillä hän oli saanut tietää että teitä aiottaisiin murhata.
– Siinäkö kaikki, siinäkö kaikki? kysyi Buckingham levottomana.
– Hän käski minun myöskin sanomaan että hän yhä teitä rakastaa.
– Ah, sanoi Buckingham, ylistetty olkoon Herra! Minun kuolemani ei siis ole hänelle vieraan kuolema!
La Porte itki katkerasti.
– Patrik, sanoi herttua, anna minulle lipas, jossa timantit olivat.
Patrik toi pyydetyn lippaan, jonka La Porte tunsi kuningattaren omaksi.
– Ja tuo sitten tänne se valkoinen silkkipussi, johon on helmillä kirjailtu kuningattaren nimi.
Patrik teki niinkuin käskettiin.
– La Porte, sanoi Buckingham, tässä ovat ainoat muistot mitä minulla on hänestä, tämä hopealipas ja nämä kaksi kirjettä. Anna ne takaisin Hänen Majesteetillensa; ja viimeiseksi muistoksi – hän haki jotakin kallisarvoista esinettä ympäriltänsä – pane siihen lisäksi…
Hän haki vielä, mutta lähestyvän kuoleman himmentämät silmänsä kohtasivat vaan puukon, joka oli pudonnut Felton'in kädestä ja jonka verinen terä höyrysi vielä.
– Pane siihen lisäksi tämä punkko, sanoi herttua, tarttuen La Porte'n käteen.
Hän jaksoi vielä laskea pussin lippaan pohjalle ja antoi puukonkin pudota sinne, jonka ohessa hän viittasi La Porte'lle, että hän ei enää voinut puhua; sitten kohtasi häntä viimeinen kuolonkouristus, jota hän ei jaksanut enää kestää, ja hän putosi hervotonna sohvalta lattialle.
Patrik päästi kovan huudahduksen.
Buckingham tahtoi hymyillä vielä viimeisen kerran, vaan kuolema katkaisi hänen ajatuksensa, joka jäi hänen otsallensa viimeiseksi lemmensuudelmaksi.
Samassa hetkessä saapui herttuan lääkäri hämmästyneenä paikalle; hän oli jo ehtinyt mennä amiraalilaivalle, ja sieltä saakka oli häntä täytynyt noutaa.
Hän lähestyi herttuaa, otti häntä kädestä, jota hän hetkisen piti omassaan ja laski sen sitten irti.
– Kaikki on turhaa; hän on kuollut.
– Kuollut, kuollut! huudahti Patrik.
Tähän huutoon palasivat kaikki huoneesen; kaikkialla vallitsi hämmennys ja sekasorto.
Niin pian kuin lord Winter näki Buckingham'in kuolleeksi, kiiruhti hän Felton'in luokse, jota sotamiehet yhä vartioitsivat.
– Kurja onneton! sanoi hän tuolle nuorelle miehelle, joka Buckingham'in kuoltua oli saanut takaisin levollisuutensa ja kylmäverisyytensä; kurja onneton, mitä olet tehnyt?
– Olen kostanut puolestani, sanoi hän.
– Puolestasi! vastasi parooni. Sano ennemmin että olet ollut tuon helvetillisen naisen välikappaleena; mutta sen vannon, tämä rikos on oleva hänen viimeisensä.
– En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi Felton tyynesti, enkä ymmärrä kestä te puhutte, mylord; minä olen tappanut Buckingham'in, koska hän kahdesti on kieltäynyt nimittämästä minua kapteeniksi; minä olen rangaissut hänen vääryytensä, siinä kaikki.
Winter mykkänä hämmästyksestä katseli kuinka sotamiehet sitoivat Felton'in, eikä tiennyt mitä hänen oli ajatteleminen sellaisesta paatumuksesta.
Yksi ainoa seikka synkistytti kumminkin Felton'in otsaa. Jokaisessa melussa, minkä hän kuuli, luuli tuo typerä puritaani kuulevansa mylady'n liikkeen ja äänen, mylady'n, joka muka tuli heittäytymään hänen syliinsä, ilmaisemaan itsensä syypääksi ja osalliseksi hänen rikokseensa ja kuolemaan hänen kanssansa.
Yht'äkkiä hän säpsähti; hänen silmäyksensä kiinittyi yhteen kohtaan merelle, joka laajana leveni katsojan silmäin eteen siltä paikalta missä he seisoivat; merimiehen tarkalla silmällä oli hän siinä kohdassa, missä toinen olisi luullut kalalokin liitelevän, tuntenut sen aluksen purjeen, mikä nyt riensi aika vauhtia Ranskan rannikkoa kohden.
Hän vaaleni, painoi käden sydäntänsä vasten, joka oli pakahtumaisillaan ja oivalsi siinä tuokiossa koko petoksen.
– Viimeistä suosioa pyydän, mylord! sanoi hän paroonille.
– Mitä? kysyi hän.
– Kuinka paljo kello on?
Parooni otti kellon taskustaan.
– Kello on kymmenen minuuttia vailla yhdeksän, sanoi hän.
Mylady oli lähtenyt puolitoista tuntia ennen suostuttua aikaa; niin pian kuin hän oli kuullut tykinpaukauksen, joka julisti tuon onnettoman tapauksen, oli hän antanut käskyn nostaa ankkuri.
Pursi kiiti jo kaukana rannasta sinisen taivaan alla.
– Jumala on näin sallinut, sanoi Felton kiihkolaisen nöyryydellä, mutta kumminkaan heittämättä silmistään tuota venettä, jonka kannella hän luuli eroittavansa sen naisen valkoisen haamun, jonka tähden hänen henkensä oli menevä.
Winter seurasi hänen silmäystänsä, arvasi hänen kärsimyksensä ja ymmärsi kaikki.
– Kärsi ensin yksin rangaistuksesi, kurja mies, sanoi lordi Felton'ille, joka, silmät merelle luotuina, antoi kuljettaa itseänsä pois, mutta minä vannon rakastetun veljeni muiston kautta, että sinun rikostoverisi ei ole toki pääsevä pakoon.
Felton painoi päänsä alas eikä hiiskunut sanaakaan.
Winter kiiruhti portaita alas ja lähti satamaan.
LVI.
Ranskanmaalla
Englannin kuninkaan Kaarlo I: n ensimäinen pelko, kuultuansa herttuan kuolemasta, oli että tuo hirmuinen uutinen lannistaisi rochellelaisten urhoollisuuden; hän koetti, sanoo Richelieu muistelmissansa, niin kauvan kuin mahdollista salata tätä tapausta heiltä, suljettamalla kaikki valtakuntansa satamat ja ankarasti katsottamalla, ett'ei yhtään laivaa pääsisi lähtemään ennenkuin Buckingham'in varustama sotajoukko oli lähtenyt: Buckingham'in sijaan otti hän itse omassa persoonassaan valvoakseen sen lähtöä.
Hän pani tämän määräyksen niin ankarasti toimeen, että Englannista ei laskettu lähtemään Tanskan lähettilästä, joka jo oli ottanut eron, ja Hollannin lähettilästä, jonka oli määrä saattaa Vliessingen'in satamaan ne itäintialaiset laivat, jotka Kaarlo I oli luovuttanut takaisin.
Mutta kun hän ei huomannut antaa tämmöistä määräystä ennenkuin viisi tuntia tapauksen jälkeen, toisin sanoen, vasta kello kaksi jälkeen puolenpäivän, oli kaksi alusta jo ennättänyt lähteä satamasta, toinen, niinkuin tiedämme, vieden mylady'n, joka, aavistaen jo mitä oli tapahtunut, sai vahvistuksen luulollensa, kun hän näki mustan lipun liehuvan amiraalilaivan mastossa.
Ketä toinen laiva kuljetti ja minne se lähti, sen sanomme tuonnempana.
Sillä aikaa ei ollut mitään uutta tapahtunut leirissä La Rochelle'n edustalla. Ainoa oli, että kuningas, jolla tavallisuuden mukaan oli ikävä, vaan ehkä vielä enemmän leirissä kuin muualla, oli päättänyt lähteä tuntemattomana Saint-Louis'in juhlille Saint-Germain'iin ja käskenyt kardinaalin toimittamaan hänelle suojelusväeksi kaksikymmentä muskettisoturia. Kardinaali, johon kuninkaan alakuloisuus toisinaan tarttui, antoi sangen hyvillä mielin tuon loman kuninkaalliselle alapäälliköllensä, joka lupasi olla takaisin Syyskuun 15 päivän tienoilla.
Herra de Tréville, saatuansa tiedon Hänen ylhäisyydeltänsä, valmistihe matkaan ja kun hän, syitä tuntematta, oli nähnyt ystäväinsä hartaan halun päästä käymään Pariisissa, valitsi hän heidät suojelusväkeen.
Neljä ystävystä saivat tietää uutisen kohta, sillä herra de Tréville ilmoitti sen heille aivan ensiksi. Nyt vasta saattoi d'Artagnan oikein panna arvoa kardinaalin häntä kohtaan osoittamalle suosiolle, kardinaali kun näet oli antanut hänen päästä muskettisoturiksi. Sillä ilman tuota seikkaa olisi d'Artagnan nyt saanut jäädä leiriin, kun hänen toverinsa lähtivät.
Sanomattakin on selvää, että heidän halunsa Pariisiin syntyi siitä vaarasta, mikä varmaan uhkasi rouva Bonacieux'ia, kun hän Béthune'n luostarissa kohtasi mylady'n, verivihollisensa. Niinpä olikin Aramis viipymättä kirjoittanut Marie Michon'ille, tuolle Tours'in ompelijattarelle, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, että hän hankkisi rouva Bonacieux'ille kuningattaren luvan, päästä lähtemään luostarista, ja piiloutua Lothringiin tai Belgiaan. Vastaus oli tullut pian, kymmenen päivän perästä oli Aramis näet saanut seuraavan kirjeen:
"Paras serkkuni! Tässä tulee minun sisareni lupa ottaa meidän pieni neitosemme pois Béthune'n luostarista, jonka ilma sinun mielestäsi on hänelle vahingoksi. Sisareni lähettää tämän luvan sinulle erittäin mielellään, sillä hän pitää paljon tuosta nuoresta tytöstä, jolle hän toiste aikoo olla hyödyksi. Minä syleilen sinua.
Marie Michon."
Tämän kirjeen sisässä oli seuraava kirjallinen lupa:
"Béthune'n luostarin johtajatar jättäköön tämän lipun tuojalle sen neidon, joka minun käskystäni ja minun suojelemanani on otettu hänen luostariinsa.
Anna."
Louvressa Elok. 10 p. 1628.
Helposti on ymmärrettävä että tuo Aramiksen ja kuningatarta sisarekseen nimittävän ompelijattaren sukulaisuus oli omiansa herättämään paljo iloisuutta nuorten ystävysten kesken; mutta sittenkuin Aramis pari kolme kertaa oli punastunut korvia myöten Porthoksen tyhmistä pilapuheista, oli hän pyytänyt ystäviänsä heittämään sen asian rauhaan ja ilmoittanut että jos hän vielä saisi kuulla sanankaan siitä, hän ei enää käyttäisi serkkuansa välittäjäksi tämmöisiin asioihin.
Siis ei neljän muskettisoturin kesken puhuttu enää mitään Marie Michon'ista; heillä muutoin olikin jo käsissänsä mitä olivat toivoneet, nimittäin lupa ottaa rouva Bonacieux pois Béthune'n karmeliittaluostarista. Tämä lupakirja ei tosin heitä hyödyttänyt niin kauvan kuin he olivat leirissä La Rochelle'n edustalla, toisin sanoen, Ranskanmaan toisessa ääressä; d'Artagnan olikin jo aivan pyytämäisillään herra de Tréville'ltä päästä lomalle, kun samaan liittoon tuli hänen sekä hänen kolmen toverinsa tietoon se uutinen, että kuningas oli lähdössä Pariisiin ja että he pääsisivät siihen kaksikymmenmiehiseen suojelusjoukkoon.
Ilo oli suuri. Palvelijat lähetettiin ennakolta kuormaston mukana, ja 16:n päivän illalla lähdettiin.
Kardinaali saattoi Hänen Majesteettiansa Surgères'ista Mauzé'hen; siellä heittivät kuningas ja hänen ministerinsä mitä suurimmilla ystävyyden osoituksilla jäähyväiset toisiltaan.
Kuningas matkusti niin joutuisasti kuin mahdollista, sillä hän halusi päästä Pariisiin 23 päivänä; mutta kun hän oli taipuvainen huvituksiin, pysähtyi hän katselemaan harakanpyyntiä, ajanviettoa, johon de Luynes oli herättänyt hänessä halun, ja josta hän aina oli erittäin paljon pitänyt. Kahdestakymmenestä muskettisoturista oli kuusitoista hyvin huvitettu semmoisesta pysähdyksestä, vaan neljä kovasti harmissaan. Erittäinkin d'Artagnan tunsi alinomaista suhinaa korvissansa, jonka Porthos selitti tähän tapaan:
– Eräs hyvin korkea-arvoinen nainen on sanonut minulle sellaisen merkitsevän, että sinusta puhutaan jossakin.
Vihdoin 23 päivänä iltamyöhällä saavuttiin Pariisiin; kuningas kiitti herra de Tréville'ä ja käski hänen antaa sotureille neljän päivän loman, ehdolla, ett'ei kukaan noista kahdestakymmenestä saanut näyttäytyä missään julkisessa paikassa, muuten joutuisivat Bastiljiin.
Niinkuin helposti saattaa ymmärtää, saivat meidän neljä ystäväämme aivan ensimäisenä lomaluvan; vielä enemmän, Athos sai herra de Tréville'ltä kuusi päivää neljän sijaan, ja siihen lisäksi kaksi yötä, sillä he lähtivät 24 p. kello viisi iltasella ja hyväntahtoisesti merkitsi herra de Tréville lupakirjan annetuksi 25 p. aamusella.
– Mutta mitä hiisiä! sanoi d'Artagnan, joka, niinkuin tiedetään, ei milloinkaan vaipunut epätoivoon, minun mielestäni me nostamme liian suurta melua turhasta; kahdessa päivässä, jos ajan pari kolme hevosta pakahduksiin – mitäs sillä väliä, onhan minulla rahaa – olen Béthune'ssa; minä annan kuningattaren kirjeen johtajattarelle ja vien rakkaan aarteeni, jota minä etsin, en Lothringiin enkä Belgiaan, vaan Pariisiin, jossa se on helpompi piiloittaa, semminkin niin kauvan kuin kardinaali on La Rochelle'n edustalla. Sittenkuin olemme lopullisesti palanneet sotaretkeltä, saamme kyllä, osittain hänen serkkunsa avulla, osittain omien ansioidemme vuoksi, kuningattarelta mitä tahdomme. Jääkää siis vaan tänne, elkääkä lähtekö tarpeettomasti rasittamaan ruumistanne. Minä ja Planchet, siinä kaikki mitä näin yksinkertaiselle matkalle tarvitaan.
Tähän vastasi Athos tyynesti:
– On meilläkin rahaa, sillä minä en ole vielä kokonaan juonut timantin jäännöstä, eivätkä Porthos ja Aramis myöskään vielä syöneet loppuun osuuttansa. Me voimme siis yhtä hyvin ajaa neljä hevosta pakahduksiin. Mutta ajatteleppas, d'Artagnan, lisäsi hän niin kolkolla äänellä, että nuori mies värisi, ajatteleppas, että Béthune on kaupunki, jossa kardinaali on päättänyt kohdata erään naisen, joka kaikkialle, missä hän näyttäytyy, tuo onnettomuutta mukanansa. Jos sinulla olisi tekemistä vaan neljän miehen kanssa, d'Artagnan, antaisin sinun matkustaa yksin mutta nyt on sinulla tekemistä tuon naisen kanssa; lähtekäämme siis kaikin neljän ja suokoon Jumala, että meitä neljän palvelijamme kanssa olisi sittenkään kylliksi monta!
– Sinä säikähdytät minua, Athos! huudahti d'Artagnan; mitä Herran nimessä sinä siis pelkäät?
– Kaikkea, vastasi Athos.
D'Artagnan katseli toveriensa kasvoja, jotka kaikki, samoinkuin Athoksen, olivat peräti levottoman näköiset, ja matkaa jatkettiin niinkuin vaan hevosen kaviosta lähti, mutta sanaakaan virkkamatta.
25:n päivän iltana, juuri kun he saapuivat Arras'iin ja d'Artagnan oli laskeutunut satulasta Herse-d'or'in ravintolan edessä ja mennyt juomaan lasin viiniä, tuli eräs ratsumies pihasta, jossa hän oli juuri muuttanut hevosta ja lähti ratsastamaan täyttä karkua vereksellä hevosella Pariisiin päin. Katuportin luona häiläytti tuuli hänen kauhtanaansa, johon hän oli kääriytynyt, vaikka oltiin Elokuussa, ja tempasi hänen päästänsä hatun, jonka hän sieppasi kiini ja nopeasti painoi takaisin päähänsä.
D'Artagnan, jonka silmät olivat luotuina tuohon mieheen, kalpeni kovasti ja heitti lasin irti kädestänsä.
– Mikä teitä vaivaa herra? kysyi Planchet. Ah, hyvät herrat, kiiruhtakaa tänne, isäntäni voipi pahoin!
Kolme ystävää kiiruhtivat luokse ja näkivät d'Artagnan'in, pahoin-voimisen sijaan, juoksevan hevosensa luokse. He pysähdyttivät hänet kynnyksellä.
– Mihin hornaan sinä olet menossa? kysyi Athos häneltä.
– Se on hän! huudahti d'Artagnan, kalpeana vihasta ja hiki otsalla. Se on hän! anna minun tavoittaa häntä kiini!
– Kuka hän? kysyi Athos.
– Se mies!
– Kuka mies?
– Tuo kirottu mies, minun vainohenkeni, jonka minä aina olen nähnyt silloinkuin minua on uhannut joku onnettomuus; sama, joka oli sen kauhean naisen seurassa, silloinkuin hänet ensi kerran kohtasin; sama, jota minä ha'in silloinkuin vaadin sinut kaksintaisteluun, Athos; sama, jonka näin sen päivän aamuna, jolloin rouva Bonacieux ryöstettiin pois. Minä näin hänet, se oli hän. Minä tunsin hänet, kun tuuli avasi hänen kauhtanaansa.
– Saakeli! sanoi Athos mietteissään.
– Satulaan, hyvät herrat, lähtekäämme ajamaan häntä takaa! Me saavutamme hänet kyllä.
– Ystäväni, sanoi Aramis, ajatteleppas, että hän menee vastapäiseen suuntaan kuin minne meidän matkamme pitää; että hänellä on veres hevonen ja meidän ovat väsyneet; että me ajamme hevosemme pakahduksiin, häntä edes saavuttamatta.
– Herra! huusi eräs tallirenki lähtien juoksemaan tuntemattoman jälestä; herra, tässä on paperi, joka putosi teidän hatustanne!
– Ystäväni, sanoi d'Artagnan, puoli pistole'a tuosta paperista.
– Aivan mielelläni, hyvä herra; tässä on!
Tallirenki, mielissään hyvästä kaupasta, meni takaisin pihaan.
D'Artagnan avasi paperin.
– No? kysyivät hänen ystävänsä, ympäröiden hänet.
– Yksi sana vaan, sanoi d'Artagnan.
– Niin, sanoi Aramis, mutta tuo sana on jonkun kaupungin tai kylän nimi.
– "Armentières" luki Porthos. Armentières? Sitä paikkaa minä en tunne.
– Ja tuo nimi on kirjoitettu hänen kädellänsä, huudahti Athos.
– Hyvä! Säilyttäkäämme tämä paperi, sanoi d'Artagnan; ehkäpä puoli pistole'ani ei ole mennyt hukkaan. Ratsaille, ystäväni, ratsaille!
Neljä ystävystä kiitivät täyttä karkua Béthune'a kohden.
LVII.
Béthune'n karmeliittaluostari
Suuria pahantekijöitä johtaa jonkunmoinen sallimus, joka auttaa heitä raivaamaan tieltänsä kaikki esteet ja välttämään kaikki vaarat aina siihen hetkeen saakka, jonka kohtaloiden määrääjä, väsyneenä, on valinnut salakariksi, mihin heidän rikoksien kautta saavuttama onnensa törmää haaksirikkoon.
Niin oli myladynkin laita; hän raivasi tiensä kumpaisenkin kansakunnan risteilijälaivojen välitse ja tuli ilman mitään kohtauksia Boulogne'en.
Kun mylady astui maalle Portsmouth'issa, oli hän englantilainen, jonka Ranskalaisten vainoomiset olivat karkoittaneet La Rochelle'sta; kun hän kaksipäiväisen merimatkan perästä astui maalle Boulogne'ssa, oli hän siellä ranskalaisena, jota englantilaiset olivat hätyytelleet Portsmouth'issa, vihassa Ranskaa vastaan.
Myladyllä oli muutoin kaikkein paras passi mitä olla saattaa: kauneutensa, ylhäinen näkönsä ja se anteliaisuus millä hän jakeli pistole'ja ympärillensä. Erään vanhan merikapteenin ystävällinen hymy ja kohteliaisuus vapauttivat hänet tavanmukaisesta tarkastuksesta, ja Boulogne'ssa viipyi hän ainoastaan sen verran mitä tarvitsi pannaksensa postiin näin kuuluvan kirjeen:
"Hänen ylhäisyydellensä, herra kardinaali Richelieu'lle hänen leiriinsä La Rochelle'n edustalla.
Arvoisa herra! Teidän ylhäisyytenne saa olla aivan huoleti. Hänen armonsa, herttua Buckingham ei matkusta Ranskaan.
Mylady
P. S. Teidän ylhäisyytenne toivomuksen mukaan menen minä nyt Béthune'n karmeliittaluostariin odottamaan siellä teidän käskyjänne."
Samana iltana lähtikin mylady matkalle; kun yö hänet yllätti, pysähtyi hän erääsen ravintolaan yöksi ja jatkoi matkaansa seuraavana aamuna kello 5 ja saapui kolmen tunnin perästä Béthune'en.
Hän neuvotti itsensä karmeliittaluostariin ja oli tuota pikaa siellä.
Luostarin johtajatar tuli hänelle vastaan; mylady näytti hänelle kardinaalin määräyksen; johtajatar toimitti hänelle heti huoneen ja lähetti hänelle aamiaista.
Kaikki menneet tapaukset olivat haihtuneet mylady'n mielestä ja katsellessaan tulevaisuuteen, näki hän vaan sen loistavan onnellisuuden, minkä hänelle oli säilyttänyt kardinaali, jota hän niin onnellisesti oli palvellut, ilman että hänen nimensä laisinkaan oli sekoittunut tuohon veriseen juttuun. Ne alinomaiset intohimot, jotka häntä kalvoivat, tekivät hänen elämänsä noiden pilvien kaltaisiksi, jotka häilyvät taivaan kannella milloin sinertävinä, milloin tulipunaisina, milloin mustina ukkospilvinä, jättämättä maan pinnalle muita jälkiä kuin hävitystä ja kuolemaa.
Aamiaisen jälkeen tuli johtajatar tervehdyskäynnille. Luostarissa on vähän huvituksia, ja sentähden kiiruhti tuo hyvä johtajatar tekemään tuttavuutta uuden tulokkaan kanssa.
Mylady halusi päästä johtajattaren suosioon. Se oli helppo asia niin lahjakkaalle naiselle; hän koki miellyttää, hän oli ihastuttava ja veti puoleensa tuon hyvän johtajattaren hauskalla vaihtelevalla keskustelullansa ja sillä sulolla, joka ympäröi koko hänen olentoansa.
Johtajatar, joka oli aatelisneiti, piti etenkin hovikertomuksista, joita niin harvoin ulottuu valtakunnan kaukaisempiin ääriin ja joiden on erittäinkin vaikea kiivetä luostarin muurien yli, joiden ulkopuolella maailman huhut tavallisesti sammuvat.
Mylady sitä vastoin tunsi sangen hyvin kaikki ylhäisön juonet ja vehkeet, joiden keskellä hän oli lakkaamatta viisi kuusi vuotta elänyt; hän alkoi kertoa tuolle hyvälle johtajattarelle Ranskan hovin elämästä, höystellen sitä jutuilla kuninkaan liiallisista hartaudenharjoituksista. Hän kertoi mitä kielittelijöillä oli sanomista hoviherroista ja hovinaisista, jotka johtajatar hyvin tunsi nimiltään, kosketti ohimennen kuningattaren ja Buckingham'in lemmenseikkailuja ja puhui paljon, saadaksensa sitten vuorostaan kuulla jotakin.
Mutta johtajatar ei muuta kuin kuunteli ja hymyili, vastaamatta mitään. Kuitenkin, koska mylady huomasi että senlaatuiset kertomukset paljon huvittivat häntä, jatkoi hän, mutta käänsi nyt puheen kardinaaliin.
Mutta hän oli aivan pyörällä; hän ei tiennyt, oliko johtajatar kuninkaan vai kardinaalin puolella; hän kulki sen vuoksi kultaista keskitietä; mutta johtajatar puolestaan oli vieläkin varovaisempi, eikä muuta kuin nyykäytti vaan päätänsä joka kerta kuin matkustaja lausui Hänen ylhäisyytensä nimen.
Mylady rupesi luulemaan että hänelle tulisi sangen ikävä luostarissa. Hän päätti sen vuoksi tehdä rohkeamman kokeen, päästäksensä heti selville, kuinka hänen oli menetteleminen. Kun hän tahtoi nähdä, kuinka kauvas johtajattaren äänettömyys menisi, alkoi hän, ensin kautta rantain, vaan sitten sangen suoraan puhua pahaa kardinaalista, kertoen ministerin lemmensuhteista rouva d'Aiguillon'iin, Marion de Lorme'en ja muutamiin muihin ylhäisiin naisiin.
Johtajatar kuunteli häntä tarkemmin, muuttui vilkkaamman näköiseksi ja hymyili.
Hyvä! mietti mylady, hän rupeaa pitämään kertomuksistani. Jos hän onkin kardinaalilainen, ei hän ainakaan ole kovin kiihkoisesti harras.
Nyt alkoi hän kertoa miten kardinaali vihollisiansa vainosi. Johtajatar teki vaan ristinmerkkejä, mutta ei näyttänyt hyväksymistänsä eikä pahaksumistansa.
Tämä vahvisti mylady'ä siihen luuloon että johtajatar oli enemmän kuninkaan kuin kardinaalin puolella. Mylady jatkoi mennen yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi.
Minä en tiedä mitään noista seikoista, sanoi vihdoin johtajatar; mutta vaikka olemmekin niin kaukana hovista ja ulkopuolella kaikkia maallisia mielenkiintoja, on meillä kumminkin sangen surkuteltavia esimerkkiä teidän kertomustenne todenperäisyydestä: eräs meidän hoidokkaitamme on saanut varsin paljon kärsiä kardinaalin kostoa ja vainoa.
– Eräs teidän hoidokkaitanne? sanoi mylady, ah, Jumalani! naisraukka, minä säälittelen häntä!
– Ja siinä teette oikein, hänessä onkin säälittelemistä: vankeutta, uhkauksia, huonoa kohtelua, kaikkea on hänen täytynyt kärsiä. Mutta kaiken päätteeksi, jatkoi johtajatar, on kardinaalilla kenties ollut päteviä syitä semmoiseen menettelyyn, ja vaikka hän näyttää enkeliltä, ei ihmisiä kumminkaan saa tuomita ulkokuoreen katsoen.
Hyvä! mietti mylady, kukas tiesi, enkö keksi täällä jotakin; olen hyvässä alussa.
Ja nyt koki hän antaa kasvoillensa täydellisen avosydämmisyyden ilmeen.
– Ah, sanoi mylady, minä tiedän sen! Sanotaan ett'ei ole luottamista kauniisin kasvoihin, mutta mihinkäs sitten tulee luottaa, ell'ei Luojan ihanimpaan tekoon? Mitä minuun tulee, ehkä minua petetään koko elämän-aikani, mutta minä olen aina luottava semmoiseen henkilöön, jonka kasvot minua miellyttävät.
– Te siis olette taipuvainen uskomaan, sanoi johtajatar, että se nuori nainen on syytön?
– Herra kardinaali rankaisee ainoastaan rikoksia, sanoi hän, mutta on olemassa eräitä hyveitä, joita hän vainoo enemmän kuin monia rikoksia.
– Sallikaa minun, hyvä rouva, lausua teille kummastukseni, sanoi johtajatar.
– Mitä te kummastelette? kysyi mylady luonnollisesti.
– Teidän puheenne laatua.
– Mitä kummastuttavaa siinä on? kysyi mylady hymyillen.
– Te olette kardinaalin ystävä, koska hän on lähettänyt teidät tänne, ja kumminkin…
– Ja kumminkin puhun minä pahaa hänestä, jatkoi mylady, täydentäen johtajattaren ajatuksen.
– Ainakaan ette puhu hänestä hyvää.
– Asianlaita on semmoinen, että minä en ole hänen ystävänsä, sanoi hän huoaten, vaan hänen uhrinsa.
– Mutta entäs tuo kirje, jossa hän suosittaa teidät minulle?
– On käsky minulle, pysyä jonkunmoisessa vankeudessa, siksi kunnes hän antaa muutamien kätyriensä vapauttaa minut.
– Mutta miksi ette ole paenneet?
– Minnekkäs minä pakenisin? Luuletteko maan päällä olevan yhtään paikkaa, johon kardinaali ei yltäisi, jos hän vaan tahtoisi ojentaa kättänsä? Jos olisin mies, voisi se vielä käydä päinsä, mutta mitäs nainen voi tehdä? Tuo nuori hoidokas täällä, onkohan hän koettanut paeta?
– Ei, se on totta; mutta hänen laitansa on toinen; minä luulen että häntä pidättää Ranskassa joku hellempi taipumus.
– Sitten, sanoi mylady huoaten, jos hän rakastaa, ei hän ole niin vallan onneton.
– Siis, sanoi johtajatar, katsellen mylady'ä yhä enemmän häneen kiintyen, näenkö taaskin tässä jonkun vainotun raukan?
– Näette! vastasi mylady.
Tuokion katseli johtajatar mylady'ä levottomasti, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.
– Ettehän liene vihollinen meidän pyhälle uskonnollemme? sanoi hän änkyttäen.
– Minä! huudahti mylady, minäkö protestantti! Enhän toki; minä otan todistajakseni Jumalan, joka meitä kuulee, että minä päinvastoin olen mitä hartain katolilainen!
– Silloin, rouva hyvä, sanoi johtajatar hymyillen, voitte olla huoleti; tämä huone, jossa te nyt olette, ei suinkaan ole tuleva teille miksikään rasittavaksi vankihuoneeksi, ja me teemme mitä voimme, saadaksemme teidän pitämään vankeudestanne. Sitä paitsi saatte täällä tavata äsken mainitun nuoren naisen, jota epäilemättä vainotaan jonkun hovijuonen vuoksi. Hän on suloinen ja rakastettava olento.
– Mikä hänen nimensä on?
– Eräs sangen ylhäinen henkilö on suosittanut hänet minulle Ketty'n nimellä. Minä en ole kysynyt hänen toista nimeänsä.
– Ketty! huudahti mylady; mitä, oletteko siitä varma?
– Ettäkö hän kutsuttaa itseänsä sillä nimellä? Kyllä, rouva hyvä. Tunnetteko ehkä hänet?
Mylady hymyili itsekseen sille ajatukselle, mikä vast'ikään oli hänessä herännyt, että tuo nuori nainen saattoi näet olla hänen entinen kamarineitsyensä. Tuon nuoren tytön muistoon liittyi toinen, nimittäin vihan ja kostonhimon, ja se muutti silmänräpäykseksi mylady'n haahmon hirvittävän näköiseksi, mutta melkein samassa tuokiossa palautti hän kasvoillensa taas levollisuuden ja hyvänsävyisyyden, jotka tuo tuhatmuotoinen nainen hetkeksi oli päästänyt pakenemaan.
– Ja milloin saan nähdä tuon nuoren naisen, johon jo nyt tunnen mieleni niin hellästi kiintyvän? kysyi mylady.
– Jo tänä iltana, sanoi johtajatar, jo aivan tänä iltana. Mutta te lähdette täältä neljän päivän kuluttua, olette minulle sanoneet; te nousitte tänä aamuna jo kello viisi matkalle; varmaankin tunnette tarvitsevanne lepoa; ruvetkaa siis maata; päivällisen aikaan tulemme teitä herättämään.
Vaikka mylady vallan hyvin olisi tullut toimeen nukkumatta, häntä kun jo kiihoittelivat kaikki ne yllykkeet, joita uudet seikkailut herättivät hänen vehkeihin taipuvaisessa mielessään, suostui hän kuitenkin johtajattaren tarjoukseen. Kahden tai viidentoista päivän kuluessa oli hänellä ollut niin monta eri mielenliikutusta, että vaikka hänen teräksinen ruumiinsa saattoikin vielä kestää rasituksia, hänen sielunsa kumminkin tarvitsi lepoa.
Hän heitti siis jäähyväiset johtajattarelle ja pani maata, ja häntä tuudittelivat uneen ne kostontuumat, jotka Ketty'n nimi varsin luonnollisesti oli hänessä herättänyt vireille. Hän muisti sitä melkein rajatonta lupausta, jonka kardinaali oli hänelle antanut, jos hän onnistuisi yrityksessään. Hän oli onnistunut, d'Artagnan oli siis hänen vallassaan.
Yksi ainoa seikka mylady'ä kauhisti; hänen miehensä muisto, kreivi de la Fère'n, jonka hän oli luullut kuolleeksi tai ainakin maanpakolaiseksi, vaan joka hänelle oli ilmestynyt Athoksena, d'Artagnan'in parhaimpana ystävänä.
Mutta myöskin, jos hän oli d'Artagnan ystävä, hän kaiketi oli ollut hänelle avullisena kaikissa niissä vehkeissä, joiden kautta kuningatar oli kumonnut kaikki Hänen ylhäisyytensä aikeet; jos hän oli d'Artagnan'in ystävä, hän myöskin oli kardinaalin vihamies, ja näin ollen toivoi mylady voivansa kietoa hänetkin samaan kostoverkkoonsa, mihin hän aikoi tukehduttaa tuon nuoren muskettisoturin.
Kaikki nämä toiveet olivat mylady'lle suloisia ajatuksia; näiden tuudittelemana nukkuikin hän pian.
Hänet herätti lempeä ääni, joka kuului hänen vuoteensa ääressä. Hän avasi silmänsä ja näki johtajattaren sekä erään nuoren, vaaleatukkaisen, hienohipiöisen naisen, joka katseli häntä hyväntahtoisen ja samalla uteliaan näköisenä.
Nuoren naisen kasvot olivat mylady'lle aivan tuntemattomat. Molemmat katselivat toisiansa sangen tarkasti, samalla kun he vaihtoivat tavallisia kohteliaisuuden osoituksia. Molemmat olivat sangen kauniit, mutta aivan eri tavalla. Mylady hymyili kumminkin, nähdessään itsensä olevan paljon edellä tuosta nuoresta naisesta ylhäisen ja hienon käytöstavan suhteen. Mutta myönnettävä on, että luostaripuku, johon hoidokas oli verhottuna, ei ollut suinkaan eduksi tämmöisessä kilpailussa.
Johtajatar esitti heidät toisilleen ja jätti heidät sitten kahden kesken, koska virkatoimet vaativat häntä kirkkoon.
Hoidokas aikoi mennä johtajattaren mukana, koska mylady oli yhä vielä pitkällään, mutta mylady pidätti hänet.
– Kuinka, rouvani, sanoi hän, tuskin olen nähnyt teidät, kun jo tahdotte poistua; luulinpa toki saavani teistä seuraa täällä ajanvietteeksi.
– Minä taas, vastasi hoidokas, luulin tulleeni sopimattomaan aikaan. Te nukuitte, te olette väsyksissä.
– No niin, sanoi mylady, mitäs nukkujat voivat toivoa? Suloista heräämistä. Semmoisen olette te minulle valmistaneet; sallikaa minun siitä myöskin nauttia mielin määrin.
Ja tarttuen hänen käteensä, mylady veti hänet nojatuoliin, joka oli hänen vuoteensa vieressä.
Hoidokas istuutui.
– Jumalani, sanoi hän, kuinka onneton minä olen! Kuusi kuukautta olen nyt saanut viettää täällä ikävässä; te tulette sitten tänne, teidän seuranne olisi minulle hupainen, ja nyt täytyy minun varmaan aivan kohtakin lähteä täältä luostarista.
– Kuinka! sanoi mylady, lähdettekö täältä kohta?
– Niin ainakin toivon, sanoi hoidokas riemulla, jota hän ei koettanutkaan salata.
– Minä luulen kuulleeni sanottavan että olette saaneet kärsiä kardinaalin vainoa, jatkoi mylady; siinä yksi syy lisää meidän hyvään ystävyyteemme.
– Siis se on totta, mitä hyvä äitimme sanoi meille, että tekin olette tuon ilkeän papin vainon alainen.
– Vaiti! sanoi mylady; elkäämme edes hiiskuko mitään semmoista hänestä; kaikki minun onnettomuuteni lähtee siitä, että minä kerta melkein tuolla tavoin kuin te nyt satuin sanomaan eräälle naiselle, jota luulin ystäväkseni, vaan joka petti minut. Oletteko tekin petoksen uhri?
– En, sanoi hoidokas, en petoksen vaan alttiuden! Minä palvelin alttiisti erästä naista, jota rakastin suuresti, ja jonka tähden olisin uhrannut henkeni ja uhraisin vieläkin.
– Ja joka hylkäsi teidät, niin se käy!
– Minä olin, paha kyllä, siinä uskossa, mutta pari kolme päivää taaksepäin näin että asia on vallan toisin, jumalankiitos. Kuinka vaikeata minun olisi ollut, jos minun olisi pitänyt uskoa hänen unohtaneen minut! Mutta te, rouvani, jatkoi hoidokas, näytte olevan vapaa; jos te tahtoisitte paeta, olisi se kaiketi ihan teidän omassa vallassanne?
– Minne luulette minun voivan päästä ilman ystäviä, ilman rahaa, minulle aivan oudossa seudussa, ihan toisella puolella Ranskaa, jossa en koskaan ole ollut.