Loe raamatut: «Aikamme kuvia I-III», lehekülg 8
Hä, hä, hä, lehmi-patruunat! Siinä se nyt seisoo meijeri lukittuna. Mihin nyt panette maitonne? … hä, hä… Ostakaa meijeri itsellenne jos jaksatte, eli jos me myymme teille; —
– Ho'hoi, kasva poikaseni, veny pian isoksi, että isä ja äiti pääsevät pihatupaan syytingille ja sinä saat vartuttaa itseäsi näihin tämän ajan viljelys-tapoihin, jos mielit… "Oletko nähnyt Kalle, minkälainen heinä siinä Pajuniemen Hermannin Rintaniityssä on?"
"Hyvä on, isä, oikein miestä rintaan, apilata ja timoteeta."
"Hm, parin vuoden päästä annan talon sulle, saat sitten koettaa sinäkin. Minä tuota en enään jaksa semmoisiin … täytyy tällä tavalla mennä minun aikani."
Pyhä vala.
Kas, miten uhkeana ja vankkana se seisoi tuossa mäenrinteessä tuo uusi kansakoulurakennus! Olisipa se ollut joku käsittävä olento ja osannut aavistaa, kuinka ristiriitaisin tuntein hänen synnyttäjänsä katselivat miten kerros kerroksen päälle kohosi, kunnes siitä vihdoin muodostui vankallainen rakennus rajapyykki entisyyden ja tulevaisuuden käännekohdalle, olisipa se tämän käsittänyt, niin olisi varmaankin hiukan epäillyt oikeuttansa asettua määrätylle paikalleen…
Kyllä tosin tuntui, kun sitä noin syrjästä katseli, että tunsi se itsekin asemansa ja tehtävänsä. Sen suuret ikkuna-silmät näyttivät ikään kuin voitollisesti ilkkuvan vastustuspuolueen voimattomia vihanpurkauksia. Se tunsi lepäävänsä vahvalla perustuksella ja tarkoin saumatulla kivijalalla ja vakavasti arvelevan: "Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan!"
Se oli keväinen aika, kun tuo koulurakennus vastapuhjenneiden koivunlehtien, kukkasien ja virkeästi vihertävän nurmikon kanssa yht'aikaa kasvoi ja valmistui ensimäistä kevät-ahavaa imemään valkeaksi pälkityille kyljilleen.
* * * * *
Oli paisteinen kirkas päivä. Lastut ja jätteet koulukartanolla oli lakaistu ja haravoitu kasoihin ja rappusten edusta tuoreilla kuusen havuilla koristettu.
Sisältä, koulusalista oli kaikki työkalut ja roskat pois korjattu, seinille oli ripustettu tuoksuvia köynnöksiä ja uusi kateeteri ympäröity kuusilla. Muutamia henkilöitä puuhaili siellä paikkoja järjestellen. Katolla tangon nenässä liehui lippu – tuulen väräytellessä se viittoi ja kuulutti ympärillä oleviin kyliin, että täällä oli jotain tekeillä.
Ihmisiä liikkui ja hyöri pellollaan kyntämässä, äestämässä sekä ohria ja perunoita kylvämässä. Joskus kun perunain heittelijät oikaisivat selkänsä, kun kyntäjä ajoi auran maahan ja antoi hevosen huoattaa, silloin menivät silmät kuin itsestään tuonne mäen törmälle, missä ennen vaan hiukan koivuviidakkoa kivien välissä kasvoi. Saattoipa se katsojissa monellaisia ajatuksia herättää!
Muinais-aikana, silloinkin kun Liekolahden ukko oli kouluiässä, koulutti Sakari-vainaja vaan Liekolahden piha-tuvassa. Oli sekin aika!
Sitä muisteli ukko tuossa kun odotteli että perunansiemenen nakkelijat vaon täyteen ehtisivät ja hän saisi ruunan kanssa taas viiltää uuden ja suoran.
Siellä Sakari-vainajan koulussa oli ollut elämää. Toisinaan oli opettaja ollut kovallainen, oikein ahkera paju-patukan käyttäjä. Mutta oppimaan oli saanut, muutamat hyvästikin, niin että arvo-asemiinkin olivat niillä tiedoillaan elämänsä varrella päässeet.
"Hävittävät ne itsensä tähän aikaan," rupesi ukko sanomaan, kun vaolle lähti. Siitäpä toisten korvat pystyhyn nousivat. Millähän hävittävätkään itsensä?
"Soo ruskea! Ei talonpojan lapset tarvitse tuollaisia kouluja, ei totisesti. Eipä niitä ole ennenkään tarvittu, niin mitä paremmin nyt… No mitä sinä siinä!"
"Totta puhuu vaari," sanoi eräs mäen eukko. "Mitähän nyt rikasten olisi lukua, mutta kun köyhätkin sinne panevat niin… Parempi olisi, jos tekisivät vellituvan siitä."
Nuori isäntä, joka myöskin muiden mukana perunoita vakoon heitteli, hymyili.
"Ei oppi ojaan kaada," hän sanoi, vaikk'ei erityisellä innolla. Mitäpä hyödyttäisi ukon kanssa väitellä!
Vaan mökin akka oli vielä kiivaampi kun ukko, rupesi oikein kiukun tiestä huutamaan.
"Noo, mutta ei sitä sellaista oppia köyhät tarvitse kuin kansakoulussa annetaan! Mitä köyhäin kakarat…"
"Olettekohan ollut edes kertaakaan tutkinnossa kuulemassa, miten hauskalta tuntuu, kun lapsilla on niin paljon tietoa?" kysyi nuori isäntä.
"En ole, ja koskapa köyhällä on aikaa sellaisiin."
"Onko isäkään ollut?"
"Enkä olekaan,", ukko välinpitämättömästi murahti. Olispa siinäkin, kun sellaisissa olisi tässä kuleskeltu, näkyi hän ajattelevan. Pojassa heräsi iloinen ajatus:
"Ettekö lähde nyt, kun saadaan tämä pelto kylvöön? Koululla on tutkinto tänäpäivänä ja sitten tulevat pitämään jotain juhlaa tuohon uuteen koulurakennukseen. Lähtekääpäs mukaan isä!"
Nuorimies katseli isäänsä innostuneena. Vanhus silmäili koulutalolle päin ja tuohon lippuun, joka siellä varressa hiljakseen tuulen mukaan lekutti.
"Mitäpähän tuolla tekisin," hän virkahti ja lähti uudelle vaolle pojan kiihkeästi häntä silmillään seuratessa.
"Vaikka ette mitään tekisikään, mutta muuten vaan!" Tämä huudahdus oli kehoittavaa innostusta täynnä.
Vanhuksen katse meni taas sattumalta lippuun.
"Ehdittäneekö tästä edes," hän jo epäröiden sanoi ja katseli kuinka leveällä vielä oli kylvämätöntä peltoa.
Ahah, ukko jo ajattelee lähteä, jos ei vaan ole mitään esteitä. Onpa noilla sini-valkeilla lipuilla kummallinen vetovoima: lekuttavat niin että saavat kuusikymmentalviaan sydämmenkin innosta läpättämään.
"Hoo, miks'ei ehdittäisi! Ja jos ei muuten, niin minä kutsun Erkin kotohaasta vakoamaan, kyllä nuo toiset ehtivät nakella."
"Mitäpä tuolla sentään teen, vanha jo olen … ei minuun enään koulutiedot pysty", saneli ukko, kenties pojan innostuksella hymyillen.
"Koulutiedotko pysty!" matki ja nauroi toinen. "Vaikkapa ne nyt eivät pystykään, niin kuulemaan ja näkemään, muuten vaan."
Jo, jo rupesi myöntymään.
"Noo, saattaisihan tuonne nyt…" hän sanoi, suu hymyssä ja äänellä, jonka piti tulkita vastahakoisuutta. Mutta itse asiassa oli hän voitettu. Isäntä toimitti rengin perunoita vakoamaan ja lähti ukon kanssa pois.
* * * * *
Tuossa 2 aikoina päivällä oli hyvin tyyni; liputkin uuden koulurakennuksen katolla lojuivat pitkin vartta, ikään kuin uneen vaipuneena. Mutta sitten ilmestyi kylätielle ihmisjono, etumaisena kansakoulunopettaja ja poikaoppilaat, sitten tytöt ja vihdoin lasten vanhempia ja muuta yleisöä vakava, juhlallinen joukko. Rupesi jo heille koulukartano mäen nystyrän takaa näkymään, lippu ensimmäisenä. Tuulen puuskaus kulki ohitse, se hehautti lippua kerran, kaksi, ja autteli sitä riemulliseen mielen osoitukseen.
Juhlakulkue saapui koululle. Intoillen astuivat pojat rappusille ja ikään kuin sisäänsä ahmivat koulutalon tuoresta kuusipuiden tuoksua.
Saapuvat vähitellen kaikki sisään. Lapset asetetaan piiriin kateeterin ympärille, muu väki sujottautuu edemmäksi seisoskelemaan. Opettaja ottaa äänen raudastaan, antaa lapsille merkin ja ulkomuistista veisataan virsi. Virren loputtua astuu kateeterille pappi, pitää puheen opista ja sivistyksestä, lämpimän ja innokkaan.
Yleisö kuuntelee hiljaa, hiiskumatta. Papin lopetettua keräysivät pojat uudestaan opettajan ympärille, asettuivat vakavina ja juhlallisina piiriin ja tähdäten tarkoin opettajansa kasvoihin odottivat he merkin antoa.
Hiljaa hymisivät opettajan mukana ensinnä alkuäänen. Pojat näyttivät tuossa niin juhlallisilta, että oikein pakkasi naurattamaan mielihyvän tunnosta, kun nuo juuttaat ja alituiset kiusankappaleet kaikkialla saattavat olla noin vakavia…
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!" —
Se kajahti reippaasti, voimakkaasti. Juhlallisuus tarttui kaikkiin läsnäoleviin, jännitettynä, vakavana kuunteli kukin ja tarkkasi poika-naskaleja, jotka vannoivat:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!
Sinuun koskea ei vieras valta saa.
Sinua suojelemme, vaaroiss' varjelemme,
Ollos huoleton, poikas valveill' on!"
Kummallista. Ensinnä pyrki ihmisiltä nauru, kun ajattelivat, että nuo pojat noin osaavat teeskennellä vakavuutta. Mutta laulun kestäessä menivät monet kädet itsestään ristiin ja sen loputtuakin jäi moni silmä, jossa kyynel kimalsi, tuijottamaan punottaviin poikiin. Ei kukaan sitä enään ajatellut teeskentelyksi … ne lauloivat niin koko sydämensä innolla, että muutamain 9-10 vuotisten nulikkain olivat kädet nyrkissä ja olkapäät kohoilivat innosta… Nuo pojat olivat laulaessaan niin naurettavan mahtavia, että kuulijoille tuppasi sydän suuhun, teki siellä kurkussa niin kummallisen käänteen, että alkuperäinen nauru muuttui lämpimiksi kyynelhelmiksi ja teki oikein mieli mennä suutelemaan heitä järjestään, ihan jokaista erikseen…
Joku taas astui pitämään puhetta. Ei se saanut oikein huomiota puoleensa, kaikkein silmät vaan seurasivat poikia ja ajatukset askartelivat niissä. Ne olivat vieneet kaikkein sydämet, mikä sitten olisi enään kehoittanut mitään puheita kuulemaan, kun sydän oli jo pois annettu!
Puhe loppui vihdoin.
"Antakaa poikain nyt vielä laulaa!" kuului ääni ihmisjoukosta ja sitä seurasi yleinen hyväksymisen mutina.
Ja pojat lauloivat ensinnä pari muuta laulua, mutta sitten taas:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!" —
Vanhemmat, naapurit, isoisät ja isoäidit, pappilan herrasväki ja opettaja y.m. kuuntelivat valaa. Sen kaiku tunkesi hyminänä sydämen syvimpiin sokkuloihin ja teki olon juuri kun turvallisemmaksi, vakavammaksi. Ääni tuntui jäävän sinne säilyyn, ikävinä hetkinä, jos isänmaan kohtalo joskus sattuisi itkettämään, taas esiin otettavaksi. Se oli siellä niin tarkkana jäljennöksenä, että vanhatkin kuulivat sisässään laulavan:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!" —
Samalla kuvastui mieleen joukko pikku poikasia, jotka uljaasti, innokkaasti, kädet nyrkissä ja posket punottavina huusivat, niin että jokaisen äänen piti erikseen kuuluman.
* * * * *
Kun laulun loputtua oli rukous pidetty, lähti Liekolahden ukko muiden muassa pois. Akat ja ukot rupesivat kilvan ylistämään laulua.
"Kaunistapa oli", sanoi Liekkolahden ukkokin muiden väliin, mutta katsahti samassa ikään kuin hätäisesti ympärilleen, että mahtoiko poika tuota kuulla. Ei hän sitä olisi tahtonut näet. Mutta poika kuuli sen ja ymmärsi samassa, että vaikutus isässä kestäisi koko lopun elämäikää. Vanhoihin jää kaikki, mikä kerran jää, niin sitkeästi, ettei eroakaan.
Sillä "isänmaallisella laululla" on kumma vaikutus: kun se lausutaan oikeassa paikassa ja oikein sattuvasti, voi se vanhoja nuorentaa ja vaivaisistakin sankareita saada.
III
Harjoittelia.
Harjoittelia Tuppelin järjesteli kohta tulevaan junaan meneviä papereita. Olikin aika helkkarin kiire. Ja sellaisesta kun ei vielä ole mitään hyötyäkään, harmia vaan: saattaa hassutuksia tekemään ja sotkemaan. Tuppelinillekin toisinaan käteen sattui lyijykynän sijaan lakkatanko, lakkatangon sijaan lyijykynä, milloin sysäsi kynänsä mustepullon sijasta papyrossin tuhka-askiin j.n.e.p. Kaikki merkillisiä, odottamattomia pikku kolttosia, jotka itse asiassa ovat naurettavan turhanpäiväisiä, mutta tosikiireessä hidastuttavat hirmuisesti työtä. Vähemmästäkin nuori veri kiehuu!
Joku koputteli avoimella pilettiluukulla.
"Antakaapas minulle piletti!" sanoi sieltä joku, hänkin kiireissään, ikään kuin viimeinen sekuntti olisi käsissä ollut. Tuppelinin hampaat yhdistyivät ja kieli lähisteli suunlakea päästäen sihisevän äänen. Pilettiluukulle loi hän myrkyllisen katseen. Sieltä kurkisteli hikinen, tyhmä naama, vielä sen takaa toinen, joka kovin näytti olevan olevinaan.
"Antakaapas piletti, juna jo tulee." Ja mies koputteli pilettilautaseen rahallaan, ikään kuin vakuuttaaksensa että sillä on taivaallinen voima.
Tuppelinin otsalla helmeili hikipisaroita. Ulkoa kuului jo asemakellon ääni ja veturin vihellys. Juuri silloin vetäsi hän kokoon kirjepakettia, mutta nuora katkesi ja kirjeet pyörivät lattiaan.
"Saa … perr…"
Eräs, hiljakkoin Amerikasta palannut miekkonen tulla haahitti ikkunan ohitse gummisaappaissa lohnustaen. Jo hänkin ehti pilettiluukulle samassa kuin kirjemytty uudestaan oli nuoraan tulossa. Toinen kuului vastatulleelle kertovan, ettei sieltä saa pilettiä pyytämälläkään. Tuo vielä lisäsi Tuppelinin kiukkua: osasi aavistaa mitä oli tulossa.
"Tiketti tänne näin!" Amerikasta tullut ärhenteli kun porho ainakin ja antoi muitten odotushuoneessa olevain tietää että hän se tuntee "asetukset ja taksat kun on kulkenut enämmän kuin…"
"Älä nyt hätääsi kuole!" täytyi Tuppelinin huutaa. Salista alkoi kuulua naurunhihitystä ja Amerikasta palannut sohisi hiljempaa. Mutta posti olikin nyt valmis ja Tuppelin juoksi pilettiluukulle.
"Mihin?"
Molemmat ostajat ilmoittivat.
"Pitää olla jemtti raha."
"Ei ole, mutta eikös teillä ole pieniä?" kysyi Amerikkalainen.
"Ei, eikä täällä olekaan mikään pankki, eikä rahanvaihtokonttori."
"Sepä nyt… Tapaa Amerikassa olla joka paikassa rahaa sen verran että irti saadaan. Minä olen kulkenut niin monessa…"
"Tänne se raha!"
"Tuoss' on."
"Onko sinulla justi raha?" kysyi Tuppelini toiselta.
"On. Eikö se maksa 2 markkaa ja 30 penniä?" Hän pani rahansa lautaselle.
"Se maksaa 2 markkaa 40 penniä."
"Soo…" Mies alensi päänsä pilettiluukun tasalle ja yritti siitä kurkistelemaan Tuppelinin silmiin, että puhuuko tuo edes totta, vai juonissaanko lörpöttelee.
"Tuo tänne 10 penniä!
"Mutta … mutta…" Mies katseli epäröiden toisten ihmisten puoleen salissa ikään kuin heiltä neuvoa saadaksensa. "Kaksi markkaa ja 30 penniähän ne ovat maksaneet. Ovatko ne kallistuneet?"
Yksi mutisi joukossa yhtä, toinen toista. Mikä siitä selvää sai.
"Joutuin, joutuin!" kiirehti Tuppelin, "ei minulla ole aikaa tässä ruveta selvittelemään, miksi kukin asia on niin, eikä näin."
"No, no tuota, vai ovat ne kallistuneet." Mies kaiveli taskustaan kymmen pennisen.
"Mitähän varten ne ovat kallistuneet?" Hän taas kumarsi päänsä pilettiluukulle, mutta se paiskattiin kiinni niin että mies peläten nenäänsä ottavan veti sen vikkelästi takaisin. Samassa vieri juna asemalle.
Tuppelinilla ei ollut enää kiirettä, sillä tarpeelliset tehtävät oli hän ehtinyt paraiksi toimittaa. Nyt hän heitti virkatakin selkäänsä pistämättä käsiä ensinkään hihoihin, asetti vaakunalakin sovitellen päähänsä ja katsahti sitten pitkin ruumistaan. Pöksyt istuivat hyvästi ja lahkeet lepäsivät niin sievästi tuossa Ruotsista tuotuin vaatekenkäin päällä; hyvän muotoiset ne olivat itse kengätkin. Kaikki tuo huomio oli silmänräpäyksen työ, sillä siinä käytetyt ajatukset olivat vanhastaan muodostetut, monasti käytetyt ja aina varalla. Rintaa röyhistäen astui hän konttorista ulos ja tuuppasi mennessään portailta pari poikanulikkaa maahan. Kumarsi isosesti konduktörille joka tervehtien astui junasta. Ryhtyi sitten silmäilemään pitkin vaunuriviä, josko ketään tuttuja sattuisi matkassa olemaan. Sisään meni posteljoni ja muita junan palvelusväkeä paketteja ja paperivihkoja käsissä. Niiden perään Tuppelinikin antausi, kun ei junassa näkynyt muuta kuin noita huomiota herättämättömiä tavallisia, vieraita kasvoja.
Konduktöri oli tullut lähemmäksi, nähtävästi aikeessa jutulle ruveta, mutta siihen jäi, merkkipilliänsä nauhasta heiluttelemaan.
Akkoja ja lapsia oli taas ulkoa tuppaunut saliin, kylmähkö kuin oli. Mutta Tuppelin kävi vihaiseksi … tuossa kun kaikkein tien tukkivat ja pahaa löyhkää huoneesen tuovat!
"Pois salista! Ulos! Ei teillä ole täällä mitään tekoa." Hän tuuppi ja sysi poikasia ovelle päin ja antoi vaimoväelle vihaisia silmäyksiä, ohjeita ja neuvoja.
Kaikellaisten paperivaihtojen ja muiden pikkutoimitusten suoritettua lähti juna vihdoin eteenpäin. Tuppelini katsoi vielä vähän aikaa sen perään kunnes alkoi vilustaa ja lähti sitten sisään. Odotus-salissa varroskeli pari, kolme miestä, jotka kohteliaasti kumarrellen tervehtelivät. Tuppelin tunsi miehet, olivat vaan siitä likitienoilta, kauppias Kuittinen ja toiset talokkaita. Ne olivat tuttavia vakinaisen asemapäällikön kanssa, kävivät aina konttorissa asiansa toimittamassa y.m. Tuo tuttavuus pisti Tuppelinin vihaksi … kai ne taasen konttoriin tuppauvat, muutamat moukat! Mutta hän osasi masentaa liikanaisia tuttavuuden yrityksiä, katseli vaan kysyväisesti ivahymyllä toisten tuttavuutta teetteleviin silmiin, ikään kuin haluten kysyä, että mistä miehet ovat kotoisin.
Rinta pystössä, pönäkkänä astui Tuppelin salin läpi konttoriin, veti oven perässään kiinni ja väänsi salvan lukon eteen. Tuopa tuotti suurta nautintoa, iloa, että on olemassa apukeinoja joilla voi itseään nenäkkäistä vieraista varjella.
"Kaikkia täällä konttoriin lasketaankin!" Häntä ihmetytti vakinaisen asemapäällikön luonne, kun saattaa tuttavan kannalle asettua moukkain kanssa. Tuo oikein suorastansa inhotti.
Hän heitti takin pois ja ryhtyi availemaan tullutta postia. Joku väänteli avaimesta, kai aikeissa tulla sisään. Kun ensi narahduksen kuuli, sävähti Tuppelin, mutta kohta muisti hän että salpa on edessä.
"Täällä on nyt toiset tavat", mutisi hän itsekseen nautinnolla. Salista kuului hiljaista puhetta ja kuiskeita. Harjoittelia arvasi mistä ne puhuvat, koettipa tarkemmin kuullellakin.
"Tässä on nyt toinen järjestys", hän jälleen tyytyväisenä virkkoi. Rupesi sitten hitaasti ja levollisesti tutkimaan tulleitten kirjeitten osoitteita.
Tehtailia Varmasen, provastin ja nimismiehen kirjeet hän viskoi eri läjiin. Oli siinä kauppias Kuittisellekin joku kirje ja vekseli-ilmoitus. Viimemainitun hän otti tarkemman tarkastelun alaiseksi, saadakseen lasia vasten läpi lukemalla selvän, suuriko summa tuossa oli kysymyksessä. Viskasi sitten kirjeen eri paikkaan. Amerikan kirjeitä oli koko joukko. Ne hän ilman muuta sysäsi sivulle yhteen kasaan. Kynsäsi pettyneenä korvansa taustaa, itse kun ei ollut yhtään kirjettä saanut.
Oli kulunut junan lähdöstä jo noin neljännes tuntia. Taas väännettiin salin puolelta varovaisesti avainta. Tuo säväytti hiukan, mutta kohta muistui mieleen että lukkopa olikin salvassa ja rauhallisesti alkoi hän tutkia Nya Presseniä.
Nyt koputettiin ovella.
"Mikä siellä on?" hän ärjäsi ärtyisesti.
"Enkö minä saisi sanomalehtiäni? Minun nimeni on Kuittinen", kuului salista ääni.
"Ei posti ole vielä järjestetty."
Tuppelin jatkoi rauhallisesti Nya Pressenin lukemista, taittoi sen sitte kokoon ja kirjoitti siihen tehtailia Varmasen nimen. Nousi, sytytti paperossin, otti Suomettaren, kävi sohvalle pitkälleen ja alkoi nautinnolla lukea erästä Sigurdin kuvaelmaa.
* * * * *
Sillä aikaa salissa noin kymmenkunta henkilöä odotteli postin jakamista. Ensin vartoilivat seisomajalassa ja kun pitkäksi alkoi käydä kävivät istumaan ja odottelemaan. Siinä oli neljä viisi Amerikan-leskeä, pari kolme postilaukulla varustettua poikasta, Kantolan ja Upukan isännät, kauppias Kuittinen, sekä vielä joitakin muita, mitä lie olleet, ja asemamies.
Kuittinen kävi vähän hämille kun koeteltuaan saada ovea lukosta, huomasi sen salvatuksi.
"Jassoo, nyt onkin sellainen herra joka ei laske liikaa kansaa sisään", hän nyreissään sanoi ja kääntyi asemamieheen, ikään kuin tälle olisi erittäin tahtonut huomionsa päähän teroittaa.
"Juu", myönsi tämä. Hänkin näytti tietävän jotain koska niin salaperäisesti katseli.
Kuittinen kävi istumaan rahille.
"Kovin se näyttääkin ylpeältä ja turhanpäiväiseltä asemapäälliköksi tämä poika", virkkoi Kantolainen.
"Niin kuin perhanakin!" innostui Kuittinen sanomaan.
"Täällä onkin totuttu niin hyvään. Ei suinkaan sitä lienekään niin kohteliasta asemapäällikköä missään kuin meillä on vakinainen", arveli Kantolainen.
"Se on totta, se," todisti Kuittinen.
"Mistä lie kotoisin tämä poika?" uteli Kantolainen.
"Poika," matki Upukka nauraen.
"Niin, poika, poika, mikäpä se muukaan. Vai herraksiko tahtoisit sanoa?"
"Sanoppa vasten naamaa siksi!"
"Sanon kyllä, jos siksi tulee, vai luuletko että pelkään?"
"Mitäpä tuosta nyt pelätäkään, mutta…"
Syntyi naurun-tirskunaa. Hauskastippa kuluikin aika vaikka vähän viipyäkin piti.
"Hän kuuluu olevan kotoisin tuolta, tuolta … ka enpä nyt muistakaan, vaikka niin tuttu pitäjään nimi piti olla. Mutta talon poika hän ainakin on," tiesi joku.
Kaikki kummastelemaan: "Vai talon poika ja tuollainen herra on tullut."
"Ei tuo virka nyt niin korkeata rintaa kestäisi."
"Kovin on unohtanut sekin lapsi isänsä," muuan eukko ristissä käsin huoki. Toinen eukko kävi likemmäksi miehiä kuiskuttelemaan, kertoi, että eräänä päivänä oli suurella ryminällä ajanut akat pois odotus-huoneesta, haukkunut y.m.
Asia pidettiin erittäin raskauttavana. Onpa koko hirviö, kun ihmiset käyvät asioitansa ajamassa ja sillä lailla…
"Sanokaas muuta. Sitäpä minä kysynkin että onko sillä valtaa?"
"Vai valtaa!" nauroivat toiset. "Jos totta puhuen vallasta puhutaan, niin jokaisella muilla on tässä valtaa, mutta ei hänellä. Meillä valtaa on, meitä varten tämä on laitettu. Mutta mikä hän on? renkipoika, meidän renki."
Tyytyväisyys valtasi kaikki. Lujemmin painettiin puuta. Onpa sentään helkkarin lystiä, olla yhtenä omistajana tällaisessa talossa!
Yhteisestä riemusta havahti Kuittinen ensimmäisenä.
"Ei, mutta," hän ähkäsi, "tätä odottamista ei enää kestä harjankaan kärsivällisyys." Ja hän meni taas koputtelemaan ovelle.
"Mikä se on?"
"Enkö jo saisi sanomalehtiäni?"
"Odottakaa, ei posti ole vielä järjestetty."
Kuittinen peräytyi suututellen ovelta.
"Sitäpä nyt järjestetään," hän paneskeli.
"Niitä pitäisi opettaa noita nuoria poikasia. Kun mekin nyt täällä näin häntä palvelemme, niin hän voi luulla itsensä miksi hyvään," tuumi Kantolainen. Toiset innostuivat siihen. Pitäisipä totisesti opettaa! Kullakin oli mukava sana jonka pitivät erittäin sopivana ja tepsivänä lausua sellaisessa tilaisuudessa. Siitä tuli hauska valikoima haukkuma ja "nenäämä" sanoja. Ja oikein jo sydämiä innosti itsekunkin ajatellessa, että itse sattuisi tilaisuuteen lausua niin ja niin…
He keskustelivat salin etäisimmässä päässä. – Tuppelin konttorissa lepäili ja luki Suometarta. Kuuli toisinaan puheen huminaa salista, mutta ei eroittanut mitä se oli. Paransi tyynyä ja mutisi:
"Järjestystä tässä täytyy pitää." – Mutta Kuittinen taas selvisi jupakasta kiirehtimään.
"Ei saakeli, mutta makuulle tuo lienee pannutkin," hän äännähti ja toisten nauraessa marssi taas uhitellen koputtelemaan. Nyt löi jo nyrkillä oveen, se tärähti kovasti niin että toisetkin siitä jo sävähtivät. Mutta Kuittinen jatkoi paukutustaan ja toiset odottivat äimistyen, mitä tuosta seuraisi. Asemamies lähti ulos, ettei harjoittelia vimmoissaan luulisi häntä tuohon syylliseksi ja häneen vihaansa ajaisi.
Kuittisen koputellessa alkoi sisästä ensinnä kuulua räiskettä ja pläiskettä, ikään kuin joku kiukkupäissään olisi siellä mellastanut. Vihdoin vetästiin luukku ovessa vingahtaen auki.
"Onko siellä Varmasen postin ottaja?"
Kuittinen sai väistyä. Mikä herra luulitkaan olevasi kuin ensimmäisenä tukit!
Yksi poikasista meni ottamaan Varmasen postin, toinen pappilan.
"Kuka siellä vielä postia tahtoo?"
"Minä." Kuittinen astui lähemmäksi.
"Kuka minä?" Tuppelin kysyi, kun ei viitsinyt selkäänsä koukistaa katsoaksensa, Joutaapa kanssa sanoa nimensä, ettei luulisi tässä niin kovin tuttu olevansa.
"Kuittinen," vastasi tämä.
"Jahah, tuossa on pankista vekselin ilmoitus."
"Vai niin. Maksetaan itse, ilman vieraan apua. Eikö muuta ole?"
Tuppelin vähän joutui hämille tuosta, kun ei Kuittinen sitä tehnyt. Katui jo melkein, että oli tuota sanonutkaan. Olipa omituista: koko ajan kun oli kuvitellut tämän asian riemua tuottavan ja tuon saksan hämille joutuvan. Nyt vaan itseä tuntui hävettävän.
"Muuta ei ole," sanoi hän.
"Eikö Suometarkaan?
"Jassoo, tuleeko teille Suometar?"
"Tuleepa hyvinkin."
Tuppelin nouti pöydältä lehden.
"Muutako ei ole?"
"Ei."
Astui esiin uusia henkilöitä. Tuppelin sill'aikaa jo kävi pöydän luo istumaan.
"Onko Maria Tupakaiselle tullut Amerikasta kirjettä?" kysyttiin.
"Ei ole." Ei hän tarkastellutkaan, asioiksensa vaan selaili edessään muutamia kirjeitä.
"Onkohan Leena Sivumäelle?" Ei ollut Leenallekaan kirjettä. Mutta löytyi siitä sentään jollekulle, kuin sattui vaivatta käteen tulemaan.
"Onko Sameli Tienpäälle ja Maijaliisa Pöhlölle?"
Tuppelin purskahti nauramaan.
"On täällä monellekin pöhlölle, mutta ei Maijaliisalle."
"Kelle sitten?"
Siinä joutuikin Tuppelin pulaan, täytyi valehdella että ei ne olleetkaan kuin joillekin muille, vaikka väärin nimen luki.
Mutta akoille jäi vakuutus että Maijaliisalle oli kirje, ehkäpä rahakirje, mutta ei tuo ilkiö vaan antanut.
Vihdoin ne menivät pois viimeisetkin ja Tuppelin jäi rauhaan. Hän laski helpoituksen huokauksen, avasi konttorin oven ja alkoi astuskella odotus-huoneen lattialla.
* * * * *
Itsestänsä siinä juoksi mieleen äskeiset kokemukset. Mieli oli vielä hiukan kuohuksissa siitä ettei yleisö nähtävästi pitänyt häntä sellaisessa arvossa kuin olisi mielestänsä vaatinut. Jo ennen monasti oli tuon huomion tehnyt, kuin vakinaisen asemapäällikön kanssa sattui yht'aikaa olemaan toimistossa. Häntä, Tuppelinia kun ihmiset puhuttelivat, oli niillä useammiten ikään kuin käskeväisyyttä ryhdissä, kohtelivat kuin jotain käskyläistä; vakinaisen asemapäällikön kanssa kuin olivat tekemisissä, käyttäytyivät ihan toisin: kunnioittavasti, mutta samalla tuttavallisesti. Erittäinkin tällä asemalla, missä hän nyt oli jonkun aikaa ollut virkaa-tekevänä, oli hän tuon huomion tehnyt.
Tuttavallisesti ja kunnioittavasti…
Miten oli tuollaista asemaa mahdollinen saavuttaa? Hän yht'äkkiä alkoi karehtia isäntäänsä. Olihan hänkin jo koettanut yhtä ja toista keinoa päästä yleisön kanssa samallaisiin suhteisiin, mutta vielä ei se ollut onnistunut. Ainoastaan aniharvoin näki jonkun käytöksessä kaivattua väriä. Mutta sekin oli niin satunnaista. Pääasiallisesti oli hän koettanut saavuttaa tarkoitustaan sillä, että kohteli yleisöä ankaran isällisesti, nuhteli, ärjyi kun niin sattui, eikä milloinkaan alentunut yksinkertaisten ihmisten leikkiä ymmärtämään. Itse kyllä teki leikkiä kun siksi tuli, mutta kai siinäkin oli omituinen värinsä: akat ja ukot pitivät sitä ivana, pilkkana.
Toisinaan johtui Tuppelin tekemään tiliä itsensä kanssa, luomaan katsauksen taaksepäin. Elontie oli hiljaista, mutta varmaa kohoamista – ainakin omasta mielestä. Väliin nousu näytti oikein kukon harppaukselta kun muisti, miten vielä kuusi vuotta takaperin kävi lehmiä paimentamassa, tappeli toisten paimenten kanssa joista moni hänet viskoi mihin tahtoi, savesi nyrkit ja kasvot; toiset sille nauroivat ja hän oli puolittain alaskaateella toisten joukossa. Mutta sitten, mikä lie pälkähtänyt vanhemmille päähän kun hänet kouluun laittoivat – hyvä pää kun sanottiin olevan.
Ja nyt kun vertaili itseään rinnan noiden paimen kumppalien kanssa, jotka ennen, vaan muutamia vuosia takaperin häntä melkein itseänsä ala-arvoisempana pitivät, tuntuipa melkein siltä, kun olisi kotkana, siivin lennellyt näiden ylipuolella. Toisinaan meni mieleen, miten ensivuosina kun koululomilla kotikylässä asusti, ukot ja akat hänelle aina pitivät puheena, että jos joskus sattuisi, sinusta Tuomas, joku virkamies tulemaan, niin älä ole kopea ihmisille, niin kuin nuo suuret herrat ovat; paremmin edistymäänkin pääset, jos olet nöyrä ja n.e.p. Tuosta hän muisti innostuneensa aina, ja kummallisen paljon hän siihen aikaan pitikin noista oman kyläisistä. Ne olivat silloin niin … niin … niin … ei sitä oikein osaa sanoa, mutta ainakin ne olivat ystävällisempiä. Nyt kun siellä kävi, katselivat ne karsain silmin, melkein ivahymyllä muutamat.
Kyllähän sekin vaikutti: siihen aikaan oli koko koulu-nuorison korkein ihanne tuo sama juttu, että heistä pitäisi tulla kansallismielisiä, oikein malli-virkamiehiä. Melkeinpä taudillinen innostus vallitsi koko laumassa. Jahka vaan päästäisiin tästä, niin näytetään noille vanhoille virkamies-jukureille esimerkkiä. Koulupojillahan oli itsillä niin karvaita kokemuksia siitä, ettei heitä pitäneet edes herran alkuinakaan muut, kuin palveliat ja semmoiset.
Tuppelin erosi koulusta ja meni harjoitteliaksi rautatielle. Siihen oli monenlaiset syyt. Ensiksikin että aineellinen puoli pitkällä lukutiellä pelotti, jopa jo ahdistikin, että lukeminen kävi ikäväksi, rasittavaksi. Ja sitten suurin ja pätevin: olihan se jotain, päästä jo virkamieheksi, kuin toiset toverit vielä kirjain ääressä hikoilivat.
Kun hän tältä kannalta asiata aprikoitsi ja esitteli niille jotka hänen kohtalostaan jotakin välittivät, niin ne hyväksyivät sen. Osoittihan päätös järkevää käytännöllisyyttä. Kylän miehet ja muut sanoivat:
"Onni todellakin, että kansa saa virkamiehiä omista lapsistaan."
Totta kyllä, että niitä oli kotikylässäkin sellaisia, jotka TuppelininTuppua jo koulupoikana pitivät ylpeänä ja korskana, mutta toisetarvelivat että kyllähän ne koulupojat aina sen verran herrottelevat.Arvelivat siitä muuten lapsellisuudeksi, joka poistuu, kun miestyy.
Niin tuli hän rautatielle, muodostellen mielessään kaikellaisia, mutta pää-asiassa erinomaisen hauskoja edellytyksiä. Vaan pian esiintyi harmittavia kokemuksia, kaikellaisia. Sattui, näetten sielläpäin silloin tällöin kulkemaan noita entisiä tuttuja, oman kylän miehiä, työjusuja, lahtareita ja muita sen kaltaisia. Ne tulivat kuin hyvätkin tuttavat oikein kädestä tervehtimään ja jo vaunusillalta usein huusivat:
"No päivää! kuinka se Tuomas nyt jaksaa?" Nauroivat ja hymyilivät niin tuten ja ystävällisesti, kuin olisivat hyvänkin "trastu-kampraatin" tavanneet. Toiset edes sanoivat Tuppeliniksi. Mutta Tuomas… Kaikkein hiton moukkain tuttavana sitä pitää ihmisen olla!
Ensimmältä tuollaisissa tapauksissa Tuppelinin silmä arasti vakoeli ympärille, että josko jo joku parempi ihminen olisi huomannut ja jo nauraa-räköttäisi, häntä pilkaten. Jos sitten ei julkista naurua huomannut, koetti hätäisesti jossain välissä sanoa tuolle "tuttavalle" pari sanaa. Sillä omituinen orjallisuus, vanha tottumus tuntui vaistomaisesti velvoittavan pyhkimään päältään sitä luuloa että hän mikään ylpeä olisi.
Mutta vähitellen poistui tuo arkuus ja ylpeyden maine ei enää peloittanut niin kuin ennen. Rupesipa tuntumaan melkein luonnolliselta, että talonpojat ylpeäksi nimittäisivät. Huomaamatta, ihan itsestään mielipide tuossa suhteessa muuttui. Mahtoi siihen vaikuttaa sekin, ettei enää ollut tilaisuudessa seurustelemaan talonpoikaisten kanssa samassa merkityksessä kuin ennen. Siellä kotikylässähän ei ollutkaan herroja! No oli tosiaankin, oli siellä tuo vanha juoppo Rallunfors, muuan virkaheitto. Mutta mitä semmoisesta jota ei kukaan pitänyt muuta kuin varoittavana esimerkkinä. Kummako sitten että periaatteet likimmän ympäristön makuisina pysyivät. Johdonmukaisesti tekivät ne nyt samoin, muodostuivat likimmän seurapiirin mukaisiksi. Tähän piiriin ei enää talonpoikia kuulunut, ainoastaan sen verran mitä virkatoimissa sattui.
