Loe raamatut: «Kertomuksia I», lehekülg 6

MOLEMPI PAREMPI

– Poiketkaa välttämättömästi, rakkaat lapset, paroonitar

Schöpplingin (kahdella "p":llä) luo, – toisti anoppini kymmenennen kerran, saattaessaan minua ja nuorta vaimoani vaunuihin. —

Paroonitar on äitini vanha ystävä. Käykää myöskin kenraalin rouva

Sherebtshikowin luona. Hän voisi pahastua, ellette tekisi visiittiä.

Istuuduimme vaunuihin ja läksimme ensi visiiteille häittemme jälkeen. Vaimoni naama näytti minusta juhlalliselta, mutta itse istua kyhjötin nolona. Paljon erilaista oli minun ja vaimoni välillä, mutta ei ainoakaan niistä kaivellut sydäntäni niin kuin meidän tuttavapiirimme erilaisuus. Vaimoni tuttavien luettelossa oli kirjavanaan everstin ja kenraalin rouvia, paroonitar Schöppling (kahdella "p":llä), kreivi Dersai-Tshertowshtshinow ja kokonainen liuta ylhäisöön kuuluvia instituutti-ystävättäriä. Minulla taas ei ollut muita kuin setä, eronsaanut vankilan tarkastaja, naisserkku, joka piti muotikauppaa, tshinownikkatovereita – kaikki läämältään vihoviimeisiä viinastelijoita, joista ei ainoakaan ollut korkeampi nimineuvosta – kauppias Plewkow y.m. Minua hävetti. Skandaalia välttääkseni ei minun olisi ollenkaan sopinut lähteä käymään tuttavieni luona, mutta se olisi tuottanut minulle paljo harmia. Serkusta tosin ei ollut paljoa väliäkään, mutta sedän ja Plewkowin visiitit olivat välttämättömät. Sedältä olin lainannut rahat häiden pitämiseen ja Plewkowille olin velkaa huonekalut.

– Kohta, sirkkuseni, päästään setäni Pupkinin luo, – aloin puhella vaimolleni. – Se on vanhanaikainen aatelismies… hänen setänsä kuuluu olevan jossain hiippakunnassa sijaisena, omituinen ukon kölli ja elää sikamaisesti, – ei sijainen, mutta hän itse, Pupkin, se se elää sikamaisesti. Eipähän siitä muuta kuin, että saat nauraa… Kauhea tolvana…

Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, jossa oli kolme ikkunaa. Astuimme vaunuista ja soitimme ovikelloa… Kuului kovaa koiran haukuntaa ja sitte varoitus: "huut, kirottu!" Pitkän aikaa kuului käpelehtämistä oven takaa, sitte se aukeni ja me astuimme eteiseen… Meidät otti vastaan serkkuni Masha, pikkuinen tyttö, jolla oli päällä äitinsä yöröijy ja nenä paksussa tartissa. En ollut häntä tuntevinanikaan, jonka vuoksi kiiruhdin naulapuulle, jossa sedän ketunnahkaturkin vieressä roikkui alushousut ja tärkätty alushame. Kalossia riisuessani vilkasin arasti saliin. Siellä istui setäni pöydän ääressä pitkässä kauhtanassa ja rikkinäiset tohvelit paljaissa jaloissa. Toivoni, etten olisi häntä tavannut kotoa, oli nyt tomua… Silmiään siristäen ja rinta koristen, että seinät tärisivät, oli hän rautalangalla onkimassa viinapullosta appelsiinin kuoria. Hänellä oli julman huolestunut ja miettivä muoto, aivan kuin olisi ollut keksimässä telefoonia. Astuimme sisään… Meidät havaittuaan joutui Pupkin hämilleen, pudotti rautalangan lattialle ja sivallettuaan kauhtanan liepeet kiinni otti ja tömisti salista pois…

– Heti paikalla tulen! – huusi hän.

– Karkuun läksi, – naurahdin minä tulipunaisena häpeästä ja uskaltamatta katsoa vaimoni silmiin. – Somaa, eikö totta, Sonja? Julman omituinen… Ja katsoppas huonekaluja… Pöytä seisoo kolmella jalalla, piano on kuin halvauksen saanut, kukkuva kello…

– Mikäs se on tuo kuva tuolla seinällä? – kysyi vaimoni.

– Se on sijaisen muotokuva, kun hän vielä oli seminaarin johtajana… Näetkö, "Anna" on rinnassa… Se on arvokas mies… Minä… (tässä minun täytyi aivastaa).

Ei mikään sentään hävettänyt niin kuin haju… Haisi viinalle, märänneille appelsiineille, tärpätille, jolla setä suojeli itseään koiperhosia vastaan, kahvin poroille y.m. Huoneeseen astui serkkuni Milja, pieni koulupojan rehvana, jolla oli suuret hörökorvat. Hän raapasi jalallaan… Siistittyään pöydän appelsiinin kuorista, hän otti sohvalta tyynyn ja mennessään pyyhkäsi nuttunsa hihalla pianolta pölyä… Nähtävästi oli hänet laitettu huonetta siistimään…

– Tässä minäkin jo olen! – kuului viimein sedän ääni ovelta, johon hän oli ilmestynyt liivin nappia kiinni pannen. – Hyvin hauskaa, erittäin hauskaa! Käykää, olkaa hyvä, istumaan! Älkää vain sohvalle käykö, sen takajalka on rikki. Istu, Sonja!

Me istuuduimme. Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä setä silitti polviaan ja minä koetin olla katsomatta vaimooni.

– Juuh, – alkoi setä pannen sikarin palamaan (vieraiden aikana poltti hän aina sikaria). Sinä olet siis nainut mies… juu, juu… On se hyväkin yhdeltä puolen… Aina rakas olento luona, mutta toisekseen kun lapsia tulee, niin jo siinä äläkkä nousee! Kelle kenkää, kelle nuttua, ketä kouluun, sanalla sanoen kauheaa. Minun vaimoni onkin Jumalan kiitos kansoittanut puolet maailmaa.

– Kuinka te jaksatte? – kysyin, haluten muuttaa keskustelunainetta.

– Huonosti, veikkonen! Tässä olen viikkokauden vetelehtinyt… Rintaa korventaa, viluttaa, hiottaa… Vaimoni käskee ottamaan kininiä ja olemaan suuttumatta, mutta senkö sitä voi olla… Tänä aamuna käskin lunta luomaan kadulta, mutta ei kukaan tikahdakaan paikaltaan enkä minä itse sairas mies mihin kykene. Min'oon kivuloinen, heikko… Minua vaivaavat sisäiset hemoroidit.

Minä sävähdin punaiseksi ja aloin rykiä.

– Tai kenties se on saunan vika, – jatkoi hän miettivästi katsellen ikkunaan. – Luultavasti! Viime torstaina, tiedättekö, olin saunassa, kolme tuutia kylpeä hoivailin ja löylystä polttelevat hemoroidit kuin tuliset kekäleet… Lääkärit sanovat saunaa terveydelle vaaralliseksi… Se, rouvaseni, on turhaa puhetta… Min'oon pienestä pahasta siihen tottunut, sillä isäukkoni piti Kijewissä saunaa… Toisinaan sitä kylpi pitkit päivät…

Minun tuli sietämättömän häpeä. Nousin ylös ja aloin sammaltaen hyvästellä.

– Mihinkän nyt? – ihmetteli setä. Kohta tulee täti. Syödään toki ensin, on sitä sen verran suuhun pantavaa. Kylläpäs te kursailette! Olet tullut ylpeäksi, Sonja! Eikä vihkimäpukua ole tilattu Glashilta. Tyttöni, rouvaseni, pitää muotikauppaa ja te olette tilanneet keltä lienettekään… Halvemmalla olisi meiltä saanut…

En muista miten läksin sedän luota, miten jouduin vaunuihin. Tunsin itseni masennetuksi, poljetuksi ja joka hetki odotin vaimollani pilkkanaurua…

"Ja entä Plewkow!" – ajattelin minä melkein jäätyneenä kauhusta. "Eikä sattumaltakaan edes ainoatakaan kenraalia. On eräs tuttava eversti, mutta sekin on virasta eronnut ja pitää kapakkaa!"

– Kuulehan, Sonja, – sanoin vaimolleni itkevällä äänellä, – anna anteeksi, että kuletin sinut äsken tuohon sikolättiin… Ajattelin valmistaa sulle tilaisuuden saada nauraa ja nähdä tyyppejä… Ei se ole minun syytä, että kaikki meni myttyyn…

Katsahdin arasti vaimooni ja näin paljoa enemmän kuin mitä olin luullut. Vaimoni silmät olivat vesissä, poskille oli noussut häpeän ja vihansekainen puna, kädet vapisivat. Veri syöksähti päähäni ja minä oikein lekahdin.

"Jo tuli tuhoni!" – ajattelin ja tunsin miten jalkani ja käteni vähitellen jähmettyivät.

– Mutta en minä ole syyssä, Sonja! – huudahdin itku kurkussa. —

Kauhean typerää! Sikoja ne ovat, elukoita!

– Jos sinua ei miellytä vaatimattomat omat tuttavasi, – virkkoi Sonja katsoen minuun rukoilevin silmin, – niin eivät ne ole mieleesi minunkaan tuttavani… Minua hävettää ja vaikea on sanoa… Rakkaani… paroonitar Schöppling alkaa sulle heti kertoa, että äiti on palvellut hänen taloudenhoitajattarenaan, että me äidin kanssa olemme kiittämättömiä, kun emme muista hänen entisiä hyviätöitään nyt, kun hän on köyhtynyt… Mutta älä usko häntä! Se on sulaa hävyttömyyttä ja valhetta… Vannon, että joka pyhäksi lähetämme hänelle pään sokeria ja naulan teetä!

– Sinä lasket leikkiä, Sonja! – ihmettelin minä tuntien, miten jäykkyys jäsenistäni alkoi sulaa ja ruumiini läpi virtasi virkistävä kepeys. – Paroonittarille pää sokeria ja naula teetä!

– Ja kun saat nähdä kenraalin rouva Sherebtshikowin, niin älä veikkonen hänelle naura! Hän on onneton raukka! Kun hän myötäänsä itkee ja valittaa, niin on se siksi, että kreivi Dersai-Tshertowshtshinow on nylkenyt hänet putipuhtaaksi. Tietysti alkaa hän pyytää sinulta lainaa, mutta älä anna, jos olet mies…

– Vaimoni, enkelini! Sinä olet surprisi! – huudahdin syleillen vaimoani. – Hympympyläni, rakkaani! Sano vaikka, että paroonittaresi Schöppling (kahdella "p":llä) juoksee kadulla avojaloin ja minä riemastun vielä enemmän! Kätesi!

Ja minun kävi sääliksi, että kieltäydyin sedällä syömästä. Mutta samassa muistui mieleeni, että Plewkowilla saa vielä syödä.

– Anna mennä Plewkowille! – kiljasin täyttä kurkkua kyytimiehelle.

El KELPAA.

– erityis-opistojen kurssin suorittaneet henkilöt istuvat toimettomina tai ovat ammatissa, jolla ei ole mitään yhteyttä heidän erityisalansa kanssa ja näin muodoin ilmenee meillä korkeampi teknillinen sivistys mitään tuottamattomana…

(Eräästä pääkirjotuksesta).

– Täällä, armollinen herra, juoksee kahdesti päivässä muuan Maslow teitä kysymässä, – puheli kamaripalvelija Iwan ajaen herransa Bukinin partaa. – Kävi tänäänkin ja kertoi pyrkivänsä tilanhaltijaksi. Lupasi tulla yhden aikaan uudelleen… Soma mies.

– Mitenkä niin?

– Eteisessä istuessaan ei muuta kuin turajaa. En minä, sanoo, ole mikään lakeija enkä muu puheillepyrkijä, että tässä tuntimääriä eteisessä istutetaan. Minä, sanoo, olen sivistynyt mies… Vaikka sinun herrasi, sanoo, on kenraali, niin uskallanpa sanoa, että on epäkohteliasta näännyttää ihmisiä eteisessä…

– Hän on aivan oikeassa! – virkkoi Bukin. – Kyllä sinä, veikkonen, olet toisinaan tollo! Nähdessäsi että henkilö on parempaa väkeä ja siisti kaikin puolin, olisi sinun pitänyt pyytää hänet sisään… vaikka omaan huoneeseesi.

– Mokomakin elävä! – ihmetteli Iwan – Kannattaa sen pysyä eteisessä vielä, joka ei ole kenraalin virkaa pyytämässä. Näkyy ne istuvan paljon pönäkämmätkin eivätkä ole milläänkään… Jos kerran on tilanhaltija ja herransa palvelija, niin sitä pitää olla se eikä joutavia reistailemaan ja herrassäätyyn pyrkimään… Oikein saliin pyrki mokomakin pallinaama tunkio… on niitä, teidän armonne, nykyisin paljo noita naurettavia ihmisiä!

– Jos se Maslow vielä tänään ilmestyy, niin käske sisään.

Täsmälleen yhden aikaan saapui Maslow. Iwan vei hänet kabinettiin.

– Kreivikö on teidät lähettänyt luokseni? – kysyi Bukin. – Hyvin hauskaa tutustua. Istukaa. Kas tähän käykää, nuori herra, tässä on pehmeämpi… Te olitte jo kuulemma käyneet täällä… anteeksi, minä olen alinomaa joko virkalomalla tai toimessa. Tupakka, herraseni… Niin, todellakin olen tilanhoitajan tarpeessa… Edellisen kanssa tuli pientä kiistaa… Oletteko ennen olleet jossain tilanhoitajana?

– Kyllä, Kirschmacherilla olin minä vuoden nuorempana hoitajana… Mutta kun tila myytiin huutokaupalla, niin oli minunkin pakko lähteä… Kokemusta ei minulla tietysti paljoa ole, mutta olen suorittanut oppikurssin Petroskin maatalousopistossa, jossa pääaineena oli agronomia… Toivon, että tietoni jossain määrin korvaavat kokemuksen puutteen…

– Mitäs niillä tiedoilla tekeekään? Valvoa töitä pelloilla ja metsissä, myydä viljaa, tehdä tili kerta vuoteen… ei siinä mitään tietoja tarvita! On tarpeen vain avoimet silmät, terävät hampaat ja luja ääni… Eihän ne tiedot muuten häiriöksi ole, – huokasi Bukin. – No niin, maatilani on Orlowin läänissä. Kaikki tarpeelliset tiedot saatte te näistä kertomuksista ja suunnitelmista, itse en näet koskaan ole ollut tilalla, en puuttunut asioihin ettekä te saa minulta muuta selvää, kuin että maa siellä on mustaa ja metsä vihreää. Ehdot luultavasti jäävät entiselleen, s.o. tuhat ruplaa palkkaa, huoneusto, ruoka, ajopelit ja täydellinen toimintavapaus.

"Oikukas mies!" – ajatteli Maslow.

– Yksi asia vielä… Suokaa anteeksi, mutta parempi ajoissa puhua kuin perästäpäin riitaantua… Tehkää siellä mitä tahdotte, mutta Herra varjelkoon teitä uudistuksista, älkää villitkö talonpoikia ja mikä on kaikista tärkeintä, älkää puhaltako enempää tuhatta vuodessa…

– Anteeksi, en kuullut viimeistä lausetta, – sopersi Maslow.

– Älkää puhaltako enempää tuhatta vuodessa… Eihän tietysti, rakkaani, ilman sitä tulee aikaan, mutta määrä olkoon kaikella! Teidän edeltäjänne meni yli määrän ja yksistään villoissa pisti taskuunsa viiteen tuhanteen ja… ja me erosimme. Tietysti omalta kannaltaan hän oli oikeassa… ihminen etsii, missä olisi parasta, ja oma paita on aina lähinnä ruumista, mutta täytyy myöntää, että minulle se käy hankalanlaiseksi. No, te siis muistatte: tuhat käy päinsä… jaa, no olkoon menneeksi kaksi, mutta ei enempää!

– Te puhuttelette minua kuin varasta! – kivahti Maslow ja nousi pystyyn. – Anteeksi, tuommoiseen kohteluun en ole tottunut!

– Todellakin? Tehkää tahtonne. En uskalla pidättää…

Maslow sieppasi lakkinsa ja läksi.

– No, pappa, onko hoitaja otettu? – kysyi Bukinilta hänen tyttärensä.

– Ei… oli vähän sopimaton… tuota… rehellinen…

– Sehän onkin mainiota! Eihän muuta tarvitakaan!

– Ei toki! Herra suojelkoon ja varjelkoon rehellisistä ihmisistä… Jos ken on rehellinen, niin hän joko ei osaa asiaansa tai on onnenonkija, tuulenpieksäjä… pöllö! Herra varjelkoon… Rehellinen ei varasta, ei, mutta sen sijaan se voi pyyhkäistä kaikki yhdellä iskulla, että ei muuta kuin hori perästä… Ei, lapseni, Herra varjelkoon rehellisistä…

Bukin tuokioisen ajatteli ja sanoi sitte:

– Viisi henkeä on jo käynyt ja kaikki samanlaisia kuin tämäkin…

Ah, mikä onni! Se on kai otettava se entinen uudelleen.

TUPAKAN VAHINGOLLISUUDESTA

Monologi-näytelmä.

HENKILÖT: Markel Iwanitsh Njuhin, vaimonsa, naiskasvatuslaitoksen hoitajattaren mies.

Njuhin (mahtavasti astuen luentosaliin kumartaa, korjaa liiviä ja alkaa juhlallisesti):

– Hyvät naiset ja herrat! Vaimolleni oli esitetty, että minä hyväätekevässä tarkotuksessa pitäisin täällä jonkun helppotajuisen luennon. Tosioppisuus on vaatimaton, se ei pidä pöyhkeilemisestä, mutta katsoen mainitsemani tarkotuksen tärkeyteen, suostui vaimoni esitykseen ja sentähden olen nyt tässä. En ole mikään professori enkä ole tekemisissä korkeiden oppiarvojen kanssa, mutta ei kellekään teistä ole tietämätöntä, että minä… että minä (sotkeutuu ja hätäisesti silmäilee paperia, jonka vetää liivintaskusta)… että minä jo kolmekymmentä vuotta herkeämättä, uhraten terveyteni ja elämäni onnen, tutkiskelen ankarasti tieteellistä luonnetta olevia kysymyksiä ja ompa paikallisissa lehdissä painettukin tieteellisiä kirjotuksiani. Niimpä esim. viime vuonna syyskuussa ilmestyi minulta artikkeli "Kotieläinten vahingollisuudesta" nimimerkillä "Faust". Näinä päivinä olen antanut erään lehden toimitukselle pitkän artikkelin "Teeismin ja kahvismin vahingollisuudesta organismille". Tämänpäiväisen luentoni esineeksi olen taas valinnut vahingollisuuden, jota tupakan käyttäminen ihmiselle tuottaa. Yhdessä luennossa on tietysti vaikea esittää asiaa koko laveudessaan, mutta koetan olla lyhytsanainen ja mainitsen vain pääasiat. Sitä ennen on minun kuitenkin tehtävä eräs huomautus… Kansantajuisuus on yleensä vahingollinen. Se juurruttaa ihmisiin pintapuolisuutta, harrastusta saavuttaa helpolla tavalla tietoja ja välinpitämättömyyttä vakavaan, tositieteelliseen työhön. Minä olen kansantajuisuuden vihollinen ja tässä kohden olen eri mieltä useiden oppineiden, esim. Vogtin, (tirkistää paperiin) ja Müllerin kanssa. Vasta viime vuonna lähetin näille tiedeveljilleni kirjeen kummallekin, jossa esitin kantani kansantajuisuuskysymyksessä, mutta vastausta en ole heiltä saanut luultavasti sentähden, etten kirjeitäni varovaisuuden vuoksi vakuuttanut, vaan lähetin tavallisina. Kansantajuisuuden vihollisena on minun pysyttävä tieteen ankarissa rajoissa, ja teitä taas, kuulijana, pyydän tuntemaan aineen tärkeyden koko laveudessaan ja esiintymään luentoni suhteen asianmukaisella arvokkuudella… – Jos ken on kevytmielinen, ken pelkää ankarasti tieteellistä esitystä, hän olkoon kuuntelematta ja poistukoon! (Tekee mahtavan viittauksen kädellään ja korjaa liiviään). Siis alkakaamme… Luentoni alussa olisi minun pitänyt tehdä historiallinen huomautus siitä, milloin tupakka ensi kerran keksittiin ja minkä aatteiden assosiatsionin kautta ihmiskunta on joutunut myrkyttämään itseään tällä kauhealla myrkyllä; mutta ajan vähyyden tähden minun täytyy alkaa kaikista tärkeimmästä kohdasta… Pyydän huomiotanne. Varsinkin pyydän läsnäolevien herrojen lääkärien huomiota, jotka esityksestäni voivat hyötyä monta tärkeää asiaa, koska tupakkaa, huolimatta sen vahingollisesta vaikutuksesta, käytetään myöskin lääkkeenä. Niimpä v. 1871 helmik. 10 p: nä määrättiin sitä vaimolleni (kurkistaa paperiin). Tupakka on elimellinen orgaani. Sitä saadaan minun mielipiteeni mukaan kasvista Nicotiana Tabacum, joka kuuluu heimoon Solaneae. Se kasvaa Amerikassa. Kokoonpanoltaan on siinä pääosana kauhea, turmiollinen nikotinimyrkky, joka minun mielipiteeni mukaan ei ole mitään muuta kuin… kuin (kurkistaa paperiin ja lukee tavuttain) kuin juokseva nitridi alkoloidi-amiaki, jossa kaikkien vedyn osien sijasta on kolmiatominen radikali, joka tieteessä tunnetaan nimellä nikotelina… Kemiallisesti on siinä minun mielipiteeni mukaan kymmenen atomia hiiliainetta, neljätoista atia vetyä ja kaksi… atomia… asotia (hengästyy ja tarttuu rintaansa, jolloin pudottaa paperin). Ilmaa! (Pysyäkseen pystyssä hakee tasapainoa käsin ja jaloin). Oh… heti paikalla jatkan… täytyy levähtää… Kohtsillään… Tahdon voimallani karkoitan kohtauksen… (Hakkaa nyrkillään rintaa). Riittää… uh! (Hetkisen paussi, jonka kestäessä Njuhin puhkaen kulkee edestakaisin näyttämöllä) Monet ajat… olen potenut ahdistuskohtauksia… astmaa… Tämä tauti alkoi minussa v. 1869, syysk. 13 p: nä samana päivänä, jolloin vaimolleni syntyi kuudes tytär Veronica… Kaikkiaan on vaimollani täsmälleen yhdeksän tytärtä, poikia taas ei ainoatakaan, josta vaimoni onkin erittäin iloissaan, koska poikia naiskasvatuslaitoksessa olisi monessa suhteessa hankala pitää. Koko laitoksessa on vain yksi ainoa mies – se olen minä. Mutta, oo kunnioitettavimmat perheet, jotka olette uskoneet lastenne kohtalon vaimoni käsiin, olkaa minuun nähden aivan levollisia! Vaimoni on niin taktillinen, että nuoret neidot eivät näe minussa niin paljon toisen sukupuolen edustajaa kuin esimerkiksi kelpaavan henkilön, jossa he voivat tutkia sen korkeimman yhteiskunnallisen järjestysmuodon edustajan esikuvaa, jota perheenisäksi sanotaan. Tosiaankin, ajan vähyyden tähden älkäämme poiketko aineestamme… Mihinkäs minä pysähdyinkään? Oh! Ahdistuskohtaus keskeytti kaikista hauskimmassa kohdassa. Mutta ei pahaa ilman hyvää. Minulle ja teille varsinkin teille, herrat lääkärit, tämä kohtaus on mitä kaunopuhelijain opetus! Luennossa ei ole ainoatakaan ilmiötä ilman vaikutinta. Etsikäämme siis vaikutin tämänpäiväiseen kohtaukseeni… (Vie sormen otsalleen ja miettii). Niin! Ainoa keino ahdistusta vastaan on olla syömättä raskasta, kiihottavaa ruokaa… minä näet lähteissäni tälle luennolle sallin itselleni pienen ylellisyyden. Teille on huomautettava, että vaimoni kasvatuslaitoksessa paistettiin tänään bliniä. Jokainen kasvatti saa paistin asemasta päivälliseksi yhden blinin. Olen vaimoni mies eikä ole ehkä paikallaan ruveta minun ylistämään tuota jaloa henkilöä, mutta vannon, ettei missään ruokita niin järkevästi, hygienisesti ja tarkoituksenmukaisesti kuin vaimoni kasvatuslaitoksessa. Sen minä voin itse todistaa, sillä vaimoni kasvatuslaitoksessa minulla on kunnia olla talouspuolen hoitajana. Minä ostan tavarat, pestaan palvelijat, teen joka ilta vaimolleni tilin menoista, ompelen vihkoja, keksin keinoja hyönteisten hävittämiseksi, puhdistan ilman pulveriseeraamalla, pidän luvun pesuun annetuista vaatteista, katsastan, ettei samaa hammasharjaa saa käyttää useampi kuin viisi kasvattia ja ettei samaa pyyhinliinaa käyttäisi useampi kymmentä. Tänään oli vuoroni antaa keittiöön niin paljon jauhoja ja voita, että se täsmälleen vastaa kasvattien lukumäärää. Minun oli aamusta pitäen oltava keittiössä pitämässä töitä silmällä. Kuulijani, älkää luottako palvelijoihin! Oo, usein, usein olen piikojen siivottomuuden ja typeryyden tähden menettänyt vaimoni luottamuksen! Joka kerran kun ilman luvatta poistuin keittiöstä, piiat tekivät tyhmyyksiä ja lopputuloksena oli suojelijattareni oikeutettu viha.

Totta kyllä, rangaistukseni olen kantanut kaikella nöyryydellä, mutta tappio, jonka varomattomuuteni oli tuottanut, oli korvaamaton. No niin, tänään paistettiin bliniä. On muistettava, että blinit olivat tarkotetut vain kasvateille. Vaimoni perheen jäsenille taas oli valmistettu paistia, joksi esineeksi oli katsottu vasikan takajalka, jota oli säilytetty kellarissa edellisen viikon perjantaista asti. Minun vaimoni ja minä tulimme johtopäätökseen, että jollemme tänään paista tuota jalkaa, niin voisi se huomiseksi jo pilaantua. Mutta etemmä… Kuulkaahan, mitä nyt seuraa! Kun blinit olivat paistetut ja luetut, laittoi vaimoni sanan keittiöön, että kasvatit ovat taas rangaistut menettämään blininsä. Näin muodoin kävi selville, että oli paistettu kokonaista viisi liikaa bliniä. Mihin ihmeelle panna ne, mihin? Antaako tyttärille? Mutta vaimoni on kieltänyt tyttäriä syömästä tahdasta. Tiedättekö, kuinka kävi? Mihin ne pantiin? (Huokaa ja pyörittää päätään). Oo sinä rakastava sydän! Oo, hyvyyden enkeli! Hän sanoi: "syö itse blinisi, Markesha!" Ja minä otin ja söin juotuani alle ryypyn viinaa… Kas siinä se on se kohtauksen syy! Da ist Hund begraben!Tosiaankin… (katsoo kelloaan) olemmepa hieman poikenneet aineesta. Jatkakaamme! Kemiallisesti on siis nikotini kokoonpantu… pantu… (hermostuneesti haroo taskujaan ja vilhuu ympäriltään paperia). Kehohan teitä muistamaan sen kaavan! Kemiallinen kaava – se on kuin johtotähti (huomattuaan paperin pudottaa sille nenäliinansa). Kun on kysymyksessä kaava, silloin olen minä turhantarkka ja järkähtämätön. Kasvatin täytyy muistaa kaavat yhtä hyvin kuin oman nimensä (nostaa paperin yhdessä nenäliinan kanssa). Olen unohtanut sanoa teille, että vaimoni kasvatuslaitoksessa on minun toimenani paitsi taloudenhoitoa matematikan, fysikan, kemian, maantieteen, historian ja havainto-opin opettaminen. Paitsi näitä tieteen haaroja opetetaan vaimoni kasvatuslaitoksessa ranskan, saksan ja englannin kieliä, kirjallisuudenhistoriaa, uskontoa, käsitöitä, piirustusta, musikia, tanssia ja seurustelutapoja. Kuten huomaatte, siis laveampi kurssi kuin kimnaaseissa! Entä ruoka! Entä mukavuus! Ja kaikista ihmeellisintä on se, että tämä hyvyys lankeaa itse kullekin äärettömän mitättömästä maksusta! Vakinaiset kasvatit maksavat kolmesataa, puolivakinaiset kaksisataa ja ulkokasvatit sata. Tanssista, musikista ja piirustuksesta on eri maksu vaimoni sopimuksen mukaan. Erinomainen kasvatuslaitos! Se sijaitsee Kissa- ja Viiskorwakatujen kulmassa alikapteenin lesken talossa. Vaimoani voi puhuttelua varten tavata kotona joka aika ja kasvatuslaitoksen ohjelmia saa ostaa ovenvartijalta 50 kop. kappale… (katsoo paperiin). No niin, kehoitan siis painamaan kaavan muistiin! Kemiallisesti on nikotini kokoonpantu kymmenestä atomista hiiltä, neljästätoista vetyä ja kahdesta asotia. Pyydän kirjottamaan muistiin… Se on näöltään väritöntä nestettä ja haisee ammoniakille (ottaa taskustaan rasian ja nuuskaa). Tupakassa on paitsi tupakkahappoa ja nikotinia, myöskin selvä kanvertin haju (aivastaa). Jättäen syrjään nikotelinin ja nikotianin (aivastaa) kohdistakaamme koko huomiomme nikotiinin (kuivaa nenäänsä). Mitä ihmeitä? Oikeastaan on meille tärkeää nikotinin välitön vaikutus (katsoo nuuskarasiaan) hermosolmuihin ja ruuansulatuskanavan lihaksiin. Herranen aika! Taasenkin! (Aivastaa). Mutta minkä niille kelvottomille tytön ilkiöille tekee? Eilen panivat ne nuuskarasiaani puuderia ja tänään jotain kirvelevää, haisevaa totkua… (aivastaa ja hieroo nenäänsä). Tämä on ilettävää! Senkin siivottomat heittiöt! Herra ties, minkä jomotuksen mokoma sotku saa aikaan sieramissa! Hyi!.. Te ehkä huomaatte tästä heidän menettelystään, ettei vaimoni kasvatuslaitoksessa vallitse ankara kuri? Ei, kuulijani, siihen ei ole syynä kasvatuslaitos! Ei ensinkään! Syynä on yhteiskunta. Te olette syypäät! Perheen on käytävä käsikädessä koulun kanssa, mutta niinkö on laita? (Aivastaa). Ottakaa esimerkiksi vaimoni perhe… Tämä perhe on aina kulkenut käsikädessä vaimoni kasvatuslaitoksen kanssa, saatte uskoa, ettei ainoakaan vaimoni tyttäristä tohdi tehdä moista työtä vanhaa opettajaansa kohtaan! Mutta se sikseen! (Aivastaa). Sikseen… Nikotini saattaa vatsan ja suolet tetaniseen tilaan, s.o. tilaan, jota kutsutaan: tetanus! (Paussi). Huomaan useiden kasvoilla hymyä… Nähtävästi eivät kaikki kuulijat ole oivaltaneet käsiteltävänämme olevan aineen arvoa. Teidän joukossanne, on myöskin sellaisia, jotka pitävät sopivana nauraa, silloin kun puhujalavalta kaikuu ankaran tieteen pyhittämiä totuuden sanoja! (Huokaa raskaasti). Tietysti minä en uskalla teitä muistuttaa, mutta… vaimoni tyttärille sanon minä aina: "älkää naurako sille, mikä on naurun yläpuolella!" (Aivastaa). Vaimollani on yhdeksän tytärtä. Vanhin Anna on 27-vuotias, nuorin 17. Kunnioitettavat läsnäolijat! Kaikki, mitä luonnossa vain on kaunista, puhdasta, suurta, kaikki se on kertynyt noihin yhdeksään nuoreen, siveään olentoon! Antakaa anteeksi tämä innostukseni ja… ääneni vapiseminen, sillä teidän edessänne on onnellisin isä! (Huokaa). Kuinka vaikeaa onkaan meidän aikoina saada miestä! Äärettömän työlästä! Ja tuskin yhdellekään ainoalle saa! (Nyökyttelee päätään). Ah, nuoret miehet! Itsepäisyydellänne ja aineellisella suunnallanne riistätte te itsellänne yhden korkeimpia nautintoja, perhe-elämän onnen! Oi, jospa tietäisitte mitä se on! Olen elänyt vaimoni kanssa 33 vuotta ja voin vakuuttaa, että ne ovat olleet elämäni parhaimmat vuodet. Ne ovat kuluneet kuin suloinen tuokio… (itkee). Kuinka usein olenkaan häntä vihoittanut heikkoudellani! Vaimo parkani! Vaikka olenkin nöyrästi ottanut vastaan rangaistukset, millä sitte olen palkinnut hänen vihansa? (Paussi). Vaimoni tyttäret ovat näin kauan olleet menemättä naimisiin siitä syystä, että he ovat kainoja ja siksi, etteivät miehet saa heitä koskaan nähdä. Pitoja ei vaimoni voi pitää… päivällisille ei kutsu koskaan ketään, mutta… voin sen teille sanoa salavihkaa… (astuu lähemmä ja kuiskaa), vaimoni tyttäriä voi nähdä suurina pyhinä heidän tädillään Natalia Semjonowna Saweiljuhinilla, samalla henkilöllä, jolla on kaatuva ja joka keräilee vanhoja rahoja… Siellä on kestitystäkin… Ja kun siellä ei satu olemaan vaimoani, niin voi… (lyö luunapin leukansa alle). Vaan… tosiaankin… ajan vähyyden tähden älkäämme poiketko aineestamme… Minä puhuin viimeksi tetanuksesta… Muuten… (katsoo kelloa)… jääköön seuraavaan kertaan. (Korjaa liiviään ja astuu mahtavasti pois).