KAHDEKSAS LUKU.
Serkkuni
Enoni näytti varsin tyytyväiseltä ja hämmästyneeltä, kun hän huomasi meidän näin pian sopineen. Kaikki hänen vihansa näytti kuin puhaltaen kadonneen, kun hän kääntyi tyttärensä puoleen, vaan vaikka hänen äänensä olikin muuttunut, niin tyttären silmissä oli epäilevä ilme.
"Minun pitää lukea muutamia tärkeitä papereita", sanoi hän. "Siihen minulta menee tunti tai niille main. Minä arvaan, että Louis tahtoo katsella vähän tätä vanhaa paikkaa, ja minä olen varma, että hän ei voi saada parempaa opasta kuin sinä Sibylle olet, jos haluat käydä hänelle vähän näyttelemässä."
Sibylle ei vastustanut, ja minä puolestani olin ihastunut tähän ehdotukseen, sillä siten sain tilaisuuden päästä lähemmin tutustumaan kummalliseen serkkuuni, joka minulle oli sanonut niin paljo ja kuitenkin näytti tietävän vielä enemmän. Mitä hän tarkotti sillä, että hän niin salaperäisesti oli varottanut minua isästään, ja minkä vuoksi hän oli niin halukas tietämään minun sydämeni asioita? Näihin kahteen kysymykseen minun piti välttämättömästi saada vastaus. Me siis menimme yhdessä kävelemään suloiseen meri-ilmaan, jonka eilinen myrsky oli vielä raitistanut. Kun hän minulle oli näyttänyt kaikki niin tarkkaan, että huomasin, miten hän oli mielistynyt tähän linnaan, niin hän pyysi anteeksi, että hän oli täällä isäntänä ja minä vieraana.
"Minä en ollut katkera teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan", sanoi hän, "sillä me olemme käkiä, jotka olemme anastaneet toisten pesän ja karkottaneet pois ne, jotka sen ovat rakentaneet. Minua hävettää, että isäni on kutsunut teidät vierailemaan omaan kotiinne".
"Me olimme ehkä liiaksi juurtuneet tänne", vastasin. "Ehkä oli oma hyvämme, että meidät karkoitettiin murtamaan itsellemme oma tie, niin kuin nyt aijon tehdä."
"Te sanotte, että aijotte mennä keisarin luo?"
"Niin."
"Tiedättekö, että hän on leirillä täällä aivan lähellä?"
"Olen kuullut siitä."
"Vaan teidän perheenne on vielä valtion kirouksessa."
"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Minä menen avomielisesti hänen luokseen ja pyydän, että hän suo minun tarjota hänelle palvelustani."
"Niin", sanoi hän, "niitä on sellaisia, jotka sanovat häntä anastajaksi ja toivovat hänelle kaikkea pahaa, vaan minä puolestani en vielä ole kuullut hänen sanoneen tai tehneen mitään, joka ei olisi ollut suurta ja jaloa. Vaan minä olin luullut, että te, serkku Louis, olisitte piintynyt englantilainen, ja tulisitte tänne taskut täynnä Pittin kultia ja sydän täynnä petosta".
"Englantilaiset ovat minua aina kohdelleet vieraanvaraisuudella", vastasin hänelle, "vaan sydämeni on aina ollut ranskalainen".
"Vaan isänne taisteli meitä vastaan Quiberonin luona."
"Antaa kunkin sukupolven sopia omat riitansa, siitä olen aivan samaa mieltä kuin teidän isänne", sanoin minä.
"Älkää arvostelko isääni hänen sanainsa, vaan hänen tekojensa mukaan", puhkesi hän sanomaan. "Hän surmasi äitini. Minä en sano sillä, että hän pisti puukon kurkkuun, vaan hän kylmällä julmuudellaan pakahdutti hänen hellän sydämensä. Nyt te jo ehkä alatte ymmärtää, minkä vuoksi minä voin hänestä puhua tällä tavoin."
Minä näin monien vuosien katkerat vihat, jotka hän oli kätkenyt syvälle sieluunsa, äkkiä leimahtavan nyt puniksi hänen poskilleen ja salamoiksi hänen kauniisiin silmiinsä. Minä ymmärsin sillä hetkellä, että tässä kookkaassa, sirossa ruumiissa oli kumoamatonta voimaa.
"Te varmaan ajattelette, serkku Louis, että minä olen varsin puhelias, kun minä en ole teitä tuntenut vielä kuin muutaman tunnin", sanoi hän.
"Kenelle sitten puhuisitte, kun ette omalle sukulaisellenne?"
"Se on totta, vaan en olisi koskaan uskonut, että joudun niin tuttavalliselle kannalle teidän kanssanne. Minä tuskalla ja surulla odotin teidän tuloanne. Minä ehkä osotinkin jonkun verran tunteitani, kun isä toi teidät sisälle."
"Niin teitte", vastasin minä. "Minua pelotti, että en ollut teille tervetullut."
"Ette ollenkaan, ette omasta ettekä minun puolestani", sanoi hän. "Teidän puolestanne sen vuoksi, kun epäilin, että isäni aikeet voivat olla vihamieliset. Omasta puolestani…"
"No, ja omasta puolestanne?" kysyin hämmästyneenä, sillä hän joutui hämilleen ja vaikeni.
"Te olette sanonut, että teidän sydämenne on toisen oma. Minä voin teille sanoa, että minunkin käteni on luvattu, ja sydämeni on seurannut sen mukana."
"Olkoon onneksenne!" sanoin. "Vaan mitä se siihen vaikuttaa, että minä en ole tervetullut?"
"Englannin paksu ilma on samentanut teidän älynne, serkku hyvä", sanoi hän pudistaen kaunista päätään. "Vaan minä nyt voin teille puhua avomielisesti, kun tiedän, että tuuma on teille yhtä vastenmielinen kuin minullekin. Kuulkaa siis: jos isäni onnistuisi saamaan avioliiton meidän välillämme syntymään, niin silloin hänellä olisi Grosbois varmasti hallussaan. Tulkoonpa silloin mitä hyvänsä – istukoonpa valtaistuimella Bourbon tai Bonaparte, niin hänen asemaansa ei voitaisi järkyttää."
Minulle nyt johtui mieleen, millä huomiolla hän oli aamulla tarkastanut pukuani, hänen intonsa, että minä tekisin hyvän vaikutuksen, hänen tyytymättömyytensä, kun tyttärensä oli ollut kylmä minua kohtaan, ja hymy hänen huulillaan, kun hän oli nähnyt meidät käsi kädessä.
"Minä uskon, että te olette oikeassa", sanoin hänelle.
"Oikeassa!" sanoi hän, "tietysti minä olen oikeassa! Kas, nyt se meitä katselee".
Me kulimme vallikaivosta myöten, ja kun minä katsoin ylös, niin todellakin huomasin pienet keltaiset kasvot muutamassa akkunassa. Kun enoni huomasi, että minä katsoin häntä, niin hän nousi ylös ja huiskutti iloisesti kädellään.
"Nyt te tiedätte, minkä vuoksi hän pelasti teidän henkenne – niin kuin sanotte hänen tehneen", sanoi Sibylle. "Se soveltuisi parhaiten hänen suunnitelmaansa, jos te naisitte hänen tyttärensä, ja sen vaoksi hän tahtoi teidät säilyttää. Vaan kun hän saa nähdä, että aikeensa on mahdoton, niin silloin, serkku Louis, ei hänellä ole kuin yksi keino, estääkseen de Lavalin tuloa linnaan, ja tämä keino on: laittaa niin, ettei ole ainoatakaan de Lavalia, joka voi tulla takaisin."
Nämät sanat ja tuo akkunassa oleva keltainen muoto yhdessä vakuuttivat minulle, miten suuri minua uhkaava vaara oli. Kenelläkään Ranskassa ei ollut syytä suosia minua. Jos minä katoaisin, niin ei olisi ketään, joka voisi tutkia asiata; minä olin kerrassaan hänen vallassaan. Minä olin oppinut tuntemaan ja tiesin vanhastaan, miten vaarallisen miehen kanssa olin tekemisissä.
"Vaan hän on kai tiennyt, että te jo rakastatte toista?" sanoin hänelle.
"Niinpä onkin", vastasi hän, "se minut teki kaikista enin levottomaksi. Minä pelkäsin teidän vuoksenne, pelkäsin oman itseni vuoksi ja kaikkein enin Lucienin vuoksi. Kukaan ei saa olla isäni aikeitten tiellä."
Lucien! Tämä nimi tuli kuin salama keskellä pimeää yötä. Olin kuullut puhuttavan, miten omituisesti naisen rakkaus voi hairahtua, vaan oliko mahdollista, että tämä rohkea nainen voi rakastaa tuota kurjaa olentoa, jonka eilen olin nähnyt ryömivän hulluudeksi muuttuneen pelon vuoksi? Vaan nyt myöskin muistin, missä olin nähnyt Sibyllen nimen. Sehän oli hänen kirjansa valkealla lehdellä, "Lucienille Sibylleltä" oli siinä. Minä myöskin muistin, että enoni oli sanonut hänelle jotakin hänen toiveistaan.
"Lucien on tuittupäinen ja herkkä-uskoinen", sanoi hän. "Isäni on ollut paljo hänen kanssaan viime aikoina. He istuvat tuntikausia hänen huoneessaan, eikä Lucien sano sanaakaan, mitä he tekevät. Minua pelottaa, että heillä on jotakin tekeillä, josta on vaaralliset seuraukset. Lucien on enemmän tiedemies kuin maailman mies ja hänellä on varmat valtiolliset mielipiteet."
Minä en tiennyt, mitä minun oli tehtävä, oliko oltava vaiti vai kerrattava kauhea tila, jossa hänen rakastettunsa oli, vaan kun sitä epäröin, niin hän naisen terävällä vaistolla luki ajatukseni kasvoistani.
"Te tiedätte jotakin hänestä", huudahti hän. "Minä luulin, että hän on matkustanut Pariisiin. Jumalan nimessä, sanokaa, mitä hänestä tiedätte."
"Onko hänen nimensä Lesage?"
"On, on… Lucien Lesage."
"Minä … minä olen hänet nähnyt", sammalsin minä.
"Te olette nähnyt hänet! Ja te tulitte Ranskaan eilen illalla! Missä hänen näitte? Mitä hänelle on tapahtunut?" Hän tarttui minua kalvosesta kiinni levottomana.
Oli julmaa sanoa hänelle, vaan minusta oli vielä julmempaa olla ääneti. Minä katselin ympärilleni hämilläni, ja siellä tuli itse enoni ruohokentän yli. Hänen vierellään kulki kaunis husaari kalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin, sama upseeri, jonka haltuun vanki oli jätetty eilen illalla. Sibylle ei epäillyt hetkeäkään; säihkyvin silmin ja kasvoilla jännityksen ilme hän kiiruhti heitä vastaan.
"Isä, mihin olette saattanut Lucienin?"
Minä näin enoni liikkumattomat kasvot vähän muuttuvan intohimoisen vihan ja halveksimisen vaikutuksesta, jota hän näki tyttärensä silmissä.
"Siitä puhumme toisella kertaa", sanoi hän.
"Ei, minä tahdon tietää sen nyt heti! Mihin olette saattanut Lucienin?"
"Hyvät herrat", sanoi enoni kääntyessään minuun ja nuoreen upseeriin. "Minusta on varsin ikävää, että vaivaamme teitä pienillä perhekiistoillamme. Te herra luutnantti annatte varmaan anteeksi, kun saatte kuulla, että teidän eilen-iltainen vankinne oli tyttäreni hyvin hyvä ystävä. Tällainen perhesuhde ei minua estä täyttämästä velvollisuuttani keisaria kohtaan, vaan se tekee tämän velvollisuuden vielä raskaammaksi."
"Minä olen teidän puolestanne pahoillani, neitiseni", sanoi nuori husaari.
Serkkuni nyt kääntyi hänen puoleensa.
"Jos oikein ymmärrän, niin te olette ottanut hänet vangiksi?"
"Onnettomuudekseni se oli velvollisuutenani."
"Teiltä saan kuulla totuuden. Minne veitte hänet?"
"Keisarin leiriin."
"Ja minkä vuoksi?"
"Ah, neitiseni, minulla ei ole tekemistä politiikan kanssa. Velvollisuutenani on ainoastaan hoitaa miekkaani, istua satulassa ja kuunnella käskyjä. Molemmat nämät herrat voivat todistaa, että minä sain määräykseni eversti Lasallelta."
"Vaan minkä syytösten nojalla hän vangittiin?"
"Hiljaa, hiljaa, lapseni, tästä olemme puhuneet enemmän kuin kylläksi", sanoi eneni tuimasti. "Jos sinä itsepäisesti tahdot vielä tietää, niin minä sinulle sanon kerrassaan, että Lucien Lesage on vangittu salaliiton jäsenenä, joka oli tehty keisarin murhaamiseksi, ja minulle suotiin ilmiantaa tämä murhamies."
"Te ilmiannoitte hänet!" huudahti nuori tyttö. "Minä tiedän, että sinä häneen olet tämän ajatuksen istuttanut, joka olet kehottanut häntä ja houkutellut häntä pysymään siinä, kun hän yritti eroamaan. Oo, sinä katala! Mitä minä olen tehnyt, mikä esi-isieni synti minun pitää sovittaa, kun minun täytyy sanoa tuollaista ihmistä isäkseni?"
Enoni kohautti olkapäitään aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että hurjistuneen naisen kanssa ei kannattanut puhella. Husaari ja minä yritimme lähtemään, sillä hävetti kuulla sellaisia sanoja, vaan raivoissaan serkkuni huuti meille, käskien meidän jäädä ja olla hänen todistajinaan isäänsä vastaan. En ikinä ole nähnyt niin intohimoista katkeruutta, kuin se, mikä loisti hänen silmistään.
"Te olette pettänyt muita, vaan minua ette koskaan ole saanut petetyksi!" huuti hän. "Minä tunnen teidät yhtä hyvin kuin teidät tuntee teidän omatuntonnekin. Voitte tappaa minut samoin kuin tapoitte äitinikin silmäini edessä, vaan ette koskaan voi minua pelotella rikoskumppaniksenne. Te esiinnyitte tasavaltalaisena voidaksenne juonitella itsellenne linnan ja maatilan, joka ei ollut teidän omaisuuttanne. Ja nyt koetatte pyrkiä Bonaparten suosioon kavaltamalla toverin, joka vielä luotti teihin. Ja te olette saattanut Lucienin kuolemaan! Vaan minä tunnen teidän aikeenne ja serkku Louis tuntee ne myöskin, ja minä voin teille vakuuttaa, ettei hän niihin suostu enemmän kuin minäkään. Minä tahdon mieluummin maata haudassa kuin ruveta kenenkään muun vaimoksi kuin Lucienin."
"Jos olisit nähnyt millainen kurja pelkuri hän oli, niin et niin sanoisi", sanoi enoni kylmästi. "Sinä et nyt kykene hillitsemään itseäsi, vaan kun taas pääset järillesi, niin sinä häpeät, että olet näyttänyt heikkoutesi vieraille. Ja nyt, herra luutnantti, teillä varmaan on jotakin sanottavaa?"
"Asiani koskee teitä, herra de Laval", sanoi nuori husaari. "Keisari on minun käskenyt tuoda teidät heti Boulognen leiriin."
Sydämmeni vavahti ilosta ajatellessani, että pääsen enostani.
"Se on varsin mieleeni", lausuin minä.
"Hevonen ja seurue odottavat portilla."
"Minä olen valmis teitä seuraamaan milloin hyvänsä."
"Niin kiire ei kuitenkaan liene", sanoi enoni. "Te syötte kai eineen luonamme, herra luutnantti Gérard"
"Keisarin määräyksiä ei täytetä sillä tavoin, hyvä herra", sanoi husaari ankarasti. "Olen jo muutenkin tuhlannut aikaa liiaksi. Meidän pitää olla tiellä viiden minuutin kuluessa."
Enoni tarttui käsivarteeni ja vei minua hitaasti portille, josta serkkuni Sibylle jo oli kadonnut.
"Minä haluan puhella teille muutamasta seikasta ennen kuin lähdette täältä. Kun aikaa on niin vähän, niin antanette anteeksi, jos käyn suoraan asiaan ilman johtoa. Te nyt olette nähnyt serkkuni Sibyllen, ja vaikka hänen tämänpäiväinen käytöksensä on sellainen, että te voitte saada hänestä ehkä huonoja ajatuksia, niin voin kuitenkin teille vakuuttaa, että hän on hyvin rakastettava tyttö. Hän lausui juuri, aivan kuin hän olisi sanonut minun aikeeni teidän suhteenne. Minä tunnustan, että en voi ajatella sopivampaa yhdistystä, jonka kautta tulee kerrassaan ratkaistuksi, mille sukuhaaralle maatila on tuleva."
"Paha kyllä", sanoin minä, "on esteitä."
"Ja mitä esteitä, jos saan kysyä?"
"Se seikka, että serkun käsi, niin kuin vasta olen saanut tietää, on luvattu toiselle."
"Se ei ole mikään este", hän sanoi katkerasti hymyillen. "Minä vastaan siitä, että hän ei koskaan ole vaativa lupauksen täyttämistä".
"Minulla puolestani on englantilainen käsitys avioliitosta, että se on tehtävä rakkauden eikä sovinnaisten syitten perustukselle. Vaan kaikessa tapauksessa teidän tuumanne on mahdoton, sillä minä itse olen kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka on Englannissa."
Hän katsoi minuun ilkeämielisesti pienillä harmailla silmillään.
"Ajatelkaa vain, Louis, mitä te teette", kuiskasi hän äänellä, joka oli yhtä uhkaava kuin käärmeen käninä. "Te asetutte minun aikeitani vastaan, ja siitä ei kukaan pääse rangaistuksetta."
"Minulla ei ole valinnan sijaa."
Hän tarttui minua hiasta ja levitti kätensä, niin kuin paholainen lie tehnyt näyttäessään Kristukselle kaiken maailman rikkauden. "Katsokaas puistoa, peltoja, metsiä. Katsokaa vanhaa linnaa, jossa esi-isänne olivat asuneet yli kahdeksansadan vuoden. Teidän ei tarvitse sanoa kuin yksi sana ja kaikki taas on teidän."
Minä näin ajatuksissani pienen kivirakennuksen Ashfordissa ja Eugenien pienen rakastettavan muodon akkunasta laakeripensaitten ylitse.
"Ihan mahdotonta!" sanoin minä.
Minun tavassani lienee ollut jotakin, joka hänelle vakuutti, että se todella oli mahdotonta, sillä hänen muotonsa mustui vihasta ja hänen houkutteleva äänensä muuttui uhkaavaksi.
"Jos minä olisin tiennyt, niin olisivat saaneet tehdä teidän kanssanne eilen illalla, mitä vaan olisivat halunneet", sanoi hän. "En olisi sormeakaan liikuttanut pelastukseksenne."
"Minua ilahduttaa kuulla teidän tuolla tavoin puhuvan", vastasin minä, "sillä minun on helpompi tunnustaa, että minä kulen omaa tietäni ja että minä en halua olla enään teidän kanssanne missään tekemisissä. Se mitä te nyt sanoitte, vapauttaa minut kiitollisuuden siteistä, jotka ennen kahlehtivat minun."
"Minua epäilyttää, että te mieluummin tahdotte päästä olemasta minun kanssani tekemisissä", lausui hän. "Sitä toivotte vielä enemmän, ennen kuin kaikki meidän välillämme on lopussa. No niin, hyvä herra, menkää omaa tietänne, minä menen omaani; me näemme, kumpi lopuksi pitemmälle pääsee."
Joukko husaareita seisoi portilla pitelemässä hevosiaan. Muutamassa minuutissa olin laittanut kokoon vähät varustukseni ja kiiruhdin käytävässä myttyineni, kun äkkiä tunsin piston sydämmessäni ajatellessani serkkuani, Sibylleä. Miten voin jättää hänet yksinään tuon ilkeän miehen kanssa vanhaan linnaan? Olihan hän itsekin sanonut, että voi tulla kysymykseen hänen henkensäkin. Minä olin pysähtynyt mielenliikutuksissani; äkkiä kuulin keveitä askelia ja hän kiiruhti minua vastaan.
"Hyvästi serkku Louis", sanoi hän ja ojensi kätensä.
"Minä ajattelin juuri teitä", sanoin hänelle. "Isällänne ja minulla on ollut selvitys ja riita."
"Jumalan kiitos", lausui hän. "Ainoa pelastuksenne oli, että pääsitte hänen luotaan. Vaan varokaa, sillä hän koettaa teille tehdä pahaa."
"Koettakoon pahintaan. Vaan miten voin jättää teidät hänen valtaansa?"
"Elkää olko levoton minun vuokseni. Hänellä on suurempi syy karttaa minua kuin minulla häntä. Vaan nyt he teitä huutavat, serkku. Hyvästi ja Jumala olkoon kanssanne!"
YHDEKSÄS LUKU.
Boulognen leiri
Enoni seisoi portilla kuin mikähän aito anastaja, vanha vaakunamme ja hopeakaari ja kolme sinistä lintua veistettynä kivipilareihin molemmin puolin häntä. Hän ei tehnyt minulle mitään hyvästinjätön merkkiä, kun minä nousin suuren harmajan hevosen selkään, joka odotti minua, vaan hän katseli ajatuksissaan minua kupristuneitten kulmainsa alta, ja hänen leukalihaksensa liikkuivat edelleen säännöllisessä tahdissa. Hänen jäykissä, ruskeissa kasvoissaan ja terävissä silmissään oli kylmä ja ilkeänviekas ilme. Minä puolestani hyppäsin varsin mielelläni satulaan, sillä tuon miehen seura oli ensi hetkestä aikain ollut minulle vastenmielistä, niin että olin oikein iloissani, kun sain hänelle kääntää selkäni, ja husaariupseerin tuiman komentosanan kuultua lähdimme liikkeelle aseitten kalistessa. Kun minä silmäsin taakseni Grosboisin mustia muuria ja onnettomuutta ennustavaa olentoa, joka vielä seisoi portilla, niin huomasin hänen päänsä päällä liehuvan pienen valkoisen nenäliinan minulle jäähyväisiksi pienestä mustasta akkunasta, ja kylmät väreet väristyttivät taas ruumistani, kun minä ajattelin pelkäämätöntä tyttöä ja mihin käsiin hän oli jäänyt.
Vaan nuorison mielestä haihtuu suru kuin huuru kuvastimesta ja kenen sydän voi olla raskas niin kepeäjalkaisen hevosen selässä ja niin jumalallisessa ilmassa. Valkoinen tie luikerteli särkkiä pitkin, meri kaukana lännessä, ja välillä oli suo, joka oli ollut seikkailumme näyttelypaikkana. Minä olin myöskin etäällä näkevinäni mustan pilkun, joka osotti, missä tuo kurja hökkeli on. Kaukana näkyi taloryhmä; siellä oli Etaples, Ambleterre ja muita kalastajakyliä. Niemi, joka eilen minusta näytti vasta taotulta hehkuvalta miekalta, oli nyt valkeana armeijan teltoista. Kaukana, kaukana merellä näkyi sumuna maa, jossa olin elämäni viettänyt – mieluisa, ystävällinen maa, jota olen aina rakastava lähinnä omaani.
Ja nyt kääntyi huomioni särkistä ja merestä husaareihin, jotka ratsastivat vierelläni ja jotka ymmärtääkseni olivat paremminkin vahtijoukko kuin seurue. Paitse patrullijoukkoa, jonka näin eilen, olivat nämät ensimmäisiä Napoleonin sotilaita, joita eläissäni olin nähnyt, ja ihmetellen ja uteliaana katselin näitä miehiä, jotka olivat hankkineet maailman maineen sotakurillaan ja urhoollisuudellaan. Heidän ulko-asunsa ei suinkaan ollut mikään loistava, ja heidän univormunsa ja ratsunsa olivat paljo vaatimattomammat kuin itäisen Kentin ratsuväen, joka aina lauantaisin ratsasti Ashfordin läpi; tämä joukko, jolla oli tahraiset takit, kuluneet nahkahihnat ja maineettomat, jäykät hevoset, näytti hyvin talonpoikaiselta. Sotilaat olivat pieniä, hinturoita, ruskeaihoisia, paksut viikset ja korvaparrat, ja monella heistä oli renkaat korvissa. Minua kummastutti, että nuorimmalla ja poikamaisimmallakin heistä oli niin vahva parrankasvu, vaan kun tarkastelin vähän lähemmin häntä, niin huomasin, että hänen partansa oli vahakakusta. Kookas luutnantti huomasi, että minä kummissani katselin hänen lapsellisia sotilaitaan.
"Niin, niin", sanoi hän, "hänellä on tietysti tekoparta, vaan eihän enempää voi odottaakaan seitsemäntoistavuotiaalta pojalta? Toisekseen emme voi turmella koko rykmentin näköä paraatissa, jos rivissä antaisimme olla tyttönaaman."
"Tämä parta sulaa kauheasti tällaisessa kuumassa ilmassa, herra luutnantti", sanoi husaari ja sekaantui keskusteluumme vapaasti, mikä oli muuan huomattavia piirteitä Napoleonin sotajoukossa.
"No, Caspar, vuoden tai kahden päästä, pääset tuosta parrastasi."
"Niin, jos ei ole päässyt päästäänkin sillä aikaa", sanoi muuan korpraali, joka ratsasti rintamassa ja he nauroivat kaikki sillä tavoin, että he Englannissa olisivat saaneet siitä putkaa. Minä pidin sitä vallankumouksen seurauksena, että miehistö ja päällikkökunta oli niin tuttavallisissa väleissä, jota vielä lisäsi ehkä se seikka, että keisari puheli vapaasti vanhojen sotilaittensa kanssa ja että hän salli heille kaikellaisia vapauksia hänen suhteensa. Ei ollut mitään tavatonta, että riveistä kuului joukottain pilkkasanoja, jotka olivat tähdätyt omia upseereita vastaan, ja ikävä kyllä, minun täytyy tunnustaa, että tavatonta ei ollut luoteinkaan sinkoileminen. Upseereita, joita vihattiin, surmasi oma joukko yhtämittaa; tunnettu asia on, että Montebellon taistelussa jokainen muu upseeri, paitse neljännenkolmatta puoliprikaatin luutnantti, ammuttiin takaapäin. Vaan tämä oli huonojen aikain jäännöksiä, ja kuta täydellisemmäksi keisarin tarkastus kävi, sitä paremmaksi tuli sotajoukon henki. Armeijamme historia siltä ajalta kaikissa tapauksissa osottaa, että paraat tulokset saavutettiin ilman keppikuria, jota vielä käytettiin Preussin ja Englannin sotajoukossa, ja nyt ensi kerran tuli näytetyksi, että suuret sotajoukko-osastot voidaan saada toimimaan isänmaanrakkaudesta ja velvollisuudentunnosta ilman palkinnon toivoa tai rangaistuksen pelkoa. Kun ranskalainen kenraali voi marssiessaan maakunnan läpi antaa joukkonsa hajota ilman mitään järjestystä tai yhteyttä ja hän oli varma, että ne kokoontuvat tappelupäiväksi, niin hän sillä osotti, että hänellä oli sotilaita, jotka ansaitsivat hänen luottamuksensa.
Muuan seikka oli minua suuresti hämmästyttänyt – nimittäin että sotilaat puhuivat ranskankieltä hyvin vaivaloisesti. Minä huomautin tästä luutnantille, joka ratsasti vierelläni, ja kysyin häneltä mistä vieraasta maasta he olivat värvättyjä, kun he, mikäli ymmärsin, eivät olleet ranskalaisia.
"Elkää Jumalan nimessä puhuko niin että he kuulevat", sanoi hän, "sillä he luultavasti vastaisivat miekan iskulla. Me olemme Ranskan ratsuväen ensimmäistä rykmenttiä, Berchényn ensimmäistä rykmenttiä, ja totta on, että kaikki miehet ovat värvätyt Elsassista ja harvat heistä osaavat puhua muuta kuin saksaa, vaan he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin Kléber ja Kellermann, jotka ovat samalta seudulta. Kaikki miehemme ovat valituita ja upseerimme", lisäsi hän punoen viiksiään, "ovat parhaita koko armeijassa."
Miehen kehuva itserakkaus minua huvitti suuresti, sillä hän kopautti karhunnahkalakkiaan, heilautti sinistä kaapuaan, joka riippui hänen hartioillaan, rehenteli hevosensa selässä ja kalisteli miekkaansa osoittaen, miten poikamainen hän oli. Kun minä näin hänen siron vartalonsa ja kauniin ryhtinsä, niin ymmärsin hyvin, että hänellä oli syytäkin, ja hänen suoravainen hymynsä ja iloiset siniset silmänsä vakuuttivat minulle, että meistä tulee hyviä tovereita. Hän oli tehnyt minusta huomioita, sillä hän yhtäkkiä laski kätensä polvelleni, kun me ratsastimme vierekkäin.
"Minä uskon, että keisarilla ei ole mitään teitä vastaan", sanoi hän hyvin vakavasti.
"Minä toivon niin", vastasin minä, "sillä minä olen tullut Englannista asettuakseni hänen palvelukseensa."
"Kun eilen illalla tehtiin hänelle ilmoitus, ja hän sai tietää, että te olitte ollut tuossa rosvoluolassa, niin oli hän hyvin halukas saamaan teitä nähdä. Hän ehkä tahtoo teitä näyttämään meille tietä Englantiin. Te tietysti tunnette kaikki tiet koko saarella."
Husaarin käsitys, että Englanti olisi saari, näytti olevan kotoisin pienistä saarista, joita oli pitkin koko Normandian ja Bretagnen rannikkoa. Minä koetin hänelle selittää, että Englanti oli maa, joka oli melkein Ranskan kokoinen.
"Niin", sanoi hän, "me kohta saamme sitä lähemmin tarkastella, sillä me aijomme sen valloittaa. Leirissä puhutaan, että me marsimme Lontooseen joko keskiviikko-iltana tai torstaina. Viikkokauden ryöstämme kaupunkia, sitten yksi armeija valloittaa Skotlannin ja toinen Irlannin."
Hänen iloinen itseluottamuksensa sai minut hymyilemään.
"Vaan mistä tiedätte, että voitte tehdä kaiken tämän?" kysyin häneltä.
"Oo, sen asian on keisari järestänyt", sanoi hän.
"Vaan heilläkin on armeija ja he ovat hyvin varustettuja. He ovat urhoollisia miehiä ja he taistelevat."
"Se ei mitään merkitse, sillä keisari itse aikoo mennä yli", sanoi hän ja tässä teeskentelemättömässä vastauksessa minä ensi kerran huomasin rajattoman uskon ja luottamuksen, joka näillä sotilailla oli johtajaansa. Heidän uskonsa häneen oli fanatillinen, ja tämän voima oli uskontoa. Muhamed ei koskaan ole saanut istutetuksi sellaista voimaa uskolaisiinsa, ei koskaan hän ole heitä niin saanut karaistuksi tuskia ja kuolemaa vastaan kuin tämä pieni harmaatakkinen puolijumala vaikutti niihin, jotka häntä jumaloivat. Jos hän olisi tahtonut julistaa – ja niin hän useat kerrat aikoikin – että hän todella oli ihmissuvun yläpuolella, niin miljoonat olisivat vahvistaneet hänen vaatimuksensa. Te, jotka olette kuulleet puhuttavan hänestä lihavana miehenä, olkihattu päässä, niin kuin hän vanhuutensa päivinä oli, on ehkä vaikea ymmärtää tätä, vaan jos olisitte nähneet hänen silvottujen sotilaittensa vielä viime hengenvedossa huutavan häntä ja kääntävän kuolonkalpeat kasvonsa häntä kohden, kun hän kulki ohi, niin olisitte ymmärtäneet millainen voima hänellä oli ihmisten mieliin.
"Oletteko ollut Englannissa?" kysyi luutnantti.
"Siellä olen elänytkin."
"Vaan miksi olitte siellä, kun sai tapella niin kunnollisesti Ranskan palveluksessa?"
"Isäni karkoitettiin maasta ylimyksenä", vastasin minä. "Vasta hänen kuolemansa jälkeen voin tulla tarjoamaan keisarille miekkani."
"Te olette menettänyt paljo, vaan minä uskon, että meillä on vielä monta kaunista sotaa odotettavissa. Ja te uskotte, että englantilainen tekee vastarintaa?"
"Siitä olen aivan varma."
"Minä luulen, että he syytävät aseensa pois, kun kuulevat että keisari itse tulee. Minä olen kuullut, että siellä on kauniita naisia."
"Naiset ovat kauniita."
Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, hän ainoastaan oikaisihe ja nosti rintaansa sekä punoi pieniä viiksiään.
"Vaan he lähtevät veneillä", mutisi hän lopuksi ja minä ymmärsin, että hän edelleen ajatteli Englantia pieneksi saareksi. "Kun vain saavat nähdä meidät, niin he pysähtyvät. Berchéryn husaareista väitetään, että he voivat saada koko kansakunnan juoksemaan, naiset meidän luoksemme ja miehet meidän edellämme. Me olemme kuten te varmaan olette huomannut, hyvin kaunista joukkoa, ja kaikki upseerit ovat valittua väkeä, vaikka vanhemmat eivät vedäkään meille muille vertoja."
Niin itseensä tyytyväinen kuin tämä upseeri olikin, ei hän näyttänyt olevan minua vanhempi, jonka vuoksi häneltä kysyin, oliko hän koskaan ollut tappelussa. Tämän kysymyksen kuultua hänen viiksensä nousivat suuttumuksesta pystyyn, ja hän katseli minua kiireestä kantapäähän ankarin katsein.
"Minulla on ollut onni ottaa osaa yhdeksään taisteluun, hyvä herra, ja enemmän kuin neljäänkymmeneen kahakkaan", sanoi hän. "Minä myöskin olen suorittanut melkoisen joukon kaksintaisteluita, ja minä voin vakuuttaa teille, että minä aina olen valmis taistelemaan kenen kanssa tahansa – vieläpä siviilihenkilönkin kanssa – , joka tahtoo asettaa minua koetteelle."
Minä sanoin hänelle, että hän oli onnellinen ihminen, kun hän oli ollut niin paljo mukana, vaikka olikin niin nuori, jolloin hänen suuttumuksensa hävisi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja hän selitti, että hän oli ottanut osaa taisteluun Hohenlindenin luona Moreaun johdalla, sekä Napoleonin ylimenoon Alpeista ja Marengon taisteluun.
"Kun olette ollut vähänkään aikaa armeijassa, niin Étienne Gérardin nimi ei ole enään teille niin vieras", sanoi hän. "Minä voin vakuuttaa olevani sankari parissa pienessä jutussa, joista sotilaat mielellään kertoilevat leiritulilla. Te kyllä saatte kuulla puhuttavan kaksintaistelustani kuuden miekkailumestarin kanssa ja miten minä yksin hyökkäsin itävaltalaisten husaarien kimppuun Grazissa ja ryöstin heiltä hopeisen ratsurumpunsa. Te saatte uskoa, että minä en sattumalta ollut mukana eilisessä tapauksessa, vaan sen vuoksi, että eversti Lasalle tahtoi tietää, että vangit olivat varmassa tallessa. Vaan nyt kävi kuitenkin niin, että minä sain ainoastaan tuon pelkuri raukan, jonka jätin ylipiiskurille."
"Entä toinen – Toussac?"
"Niin, hän tuntuu olleen mies toista ainetta ja lajia. Enpä olisi muuta halunnut kuin että olisin saanut taistella hänen kanssaan. Vaan hän pääsi pakoon. He pääsivät hänen kintereilleen ja ampuivat pari kertaa, vaan hän tunsi suon hyvin, niin että he eivät voineet häntä seurata."
"Ja miten käy teidän vangillenne?" kysyin häneltä.
Luutnantti Gérard kohautti olkapäitään.
"Minun käy hyvin sääliksi neiti serkkuanne", sanoi hän "vaan kaunis tyttö ei saisi rakastaa tuollaista miestä, kun on niin paljo urhoollisia upseereita paikoilla. Olen kuullut, että keisari on kyllästynyt näihin ijankaikkisiin salaliittoihin, ja aikoo asettaa esimerkin."
Meidän puhellessamme olimme ratsastaneet leveää tietä hyvän matkaa, ja nyt olimme lähellä leiriä, jonka näimme allamme, jaettuna rykmentteihin ja prikaateihin. Se osa tietä, mikä meillä vielä oli ratsastettavaa, kulki korkeaa harjua, niin että me näimme tämän telttakaupungin, jossa oli loppumattomat rivit liekaan pantuja hevosia ja tykki-osastoja ja sotamieslaumoja. Keskellä oli laaja avonainen paikka, jossa oli hyvin suuri teltta ja ryhmä pieniä puutaloja ja jossa kolmivärinen lippu liehui.
"Tuolla on keisarin asunto ja majapaikka ja pienempi teltta, tuolla on kenraali Neyn päämaja, joka on tämän joukko-osaston ylipäällikkö. Huomatkaa, että tämä on ainoastaan yksi armeija niistä, jotka ovat asetetut alkaen Dünkirchenistä, mikä on pohjoisin asema, tänne saakka, joka taas on eteläisin paikka. Keisari matkustaa paikasta toiseen tarkastellen vuoroonsa kutakin, vaan tämä on pääjoukko, jossa on parhaat valiojoukot, niin että me näemme hänet useimmiten. Hän on tätä nykyä tuolla sisällä", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja osotti suurta keskellä olevaa telttaa.