Loe raamatut: «Suomalaisen teatterin historia IV», lehekülg 5

Näytäntöjen jatkuessa Helsingissä oli toukokuulla osa näyttelijöitä tehnyt kiertomatkan, jolla annettiin näytäntöjä Tampereella (4-5/5), Hämeenlinnassa (6/5) ja Viipurissa (7-9/5). Ohjelmisto käsitti Herra Ylitirehtöörin ja Don Carloksen, jota jälkimäistä ei kuitenkaan voitu näytellä Hämeenlinnassa.

Keskellä toukokuuta kohtasi teatteria suru. Kuopiosta saapui illalla 12/5 sanoma, että Minna Canth oli samana päivänä vaipunut kuoleman uneen. Se sydänvika, josta hän oli puhunut viimeisissä kirjeissään, vei hänet hautaan. Oliko hän vielä tänä vuonna jaksanut vaihtaa kirjeitä Bergbom-sisarusten kanssa, on epätietoista, ei niitä ainakaan ole säilynyt. Sen vain tiedämme, että Kaarlo lähti hautajaisiin, jotka olivat 15/5. Hän laski teatteriseurueen, johtokunnan sekä sisarensa ja omasta puolestaan seppeleitä haudalle. Ensimäisen nauhoissa oli kirjoitus: "Synnyinmaasi muistossa elät, niin kauvan kuin elää Suomen taide"; toisen: "Suomalaisen näyttämön tukipylväälle"; ja kolmannen: "Tarmokkaalle työtoverille, ylevälle ystävälle, nerokkaalle naiselle." —

Vahinko ettei ole säilynyt ainoatakaan riviä, jossa Kaarlo Bergbom olisi ilmaissut tunteensa Minna Canthin haudalla. Kumminkin aavistamme, että hänen surunsa oli tyynempi kuin se olisi ollut, jollei hän ennen olisi läpikäynyt sitä surua, jonka Minnan "luopuminen" viisi vuotta ennen aiheutti. Sen jälkeen ystävyys ei enää voinut tulla yhtä luottamukselliseksi, joskin ulkonaisesti täydellinen sovinto oli heidän välillään syntynyt. Kaikissa tapauksissa Minna Canthin poismeno tiesi, että yksi Bergbomin elämänhistorian sisältörikkaimpia lehtiä oli täyttynyt. Kerran muinoin, se oli samaan aikaan kun hän väitti ei koskaan olleensa lapsi, Bergbom lausui tämän kirjan tekijälle seuraavat oudot sanat: "Semmoiset kuin hän [eräs toinen vielä elävä henkilö] ja minä olemme aina isiä." Sanat, jotka lausuttiin melkein surunvoittoisesti, ilman vähintäkään kerskailun ilmettä, tarkottivat ymmärtääkseni että hän alkuperäisen, syvällisen ajatus- ja tunne-elämänsä kautta oli määrätty ohjaamaan ja kasvattamaan toisia, mutta harvoin mitään toisilta saamaan. Se, joka tarkkaavasti on lukenut otteemme Minna Canthin kirjeistä, on niistä nähnyt, kuinka tämä tunnusti "tohtorin" olleen hänen henkisen elämänsä herättäjä ja kehittäjä, ja toiselta puolen on enemmittä todistuksitta selvä että Bergbomilla ei ole nerokkaampaa oppilasta ollut. Kenties käsitämme oikein tuon "luopumisen" synnyttämän tuskallisen vaikutuksen Bergbomiin, jos oletamme hänen rakastaneen Minnaa kuin henkistä lastaan, jolle hän vuosien kuluessa oli parhaansa antanut. Nyt oli, niinkuin sanoimme, lehti täyttynyt, käännetty, ja jälkeenjäänyt muisteli mitä se sisälsi valoa ja onnea, unohtaen varjopuolet.

Mitä muutoin Minna Canthin personallisuuteen ja elämään tulee, niin ovat ne vielä kuvaamatta. Sen johdosta mitä tässä kirjassa on hänestä esiintuotu, tahdomme vain huomauttaa, että tehtävässä on kaksi yhtä mielenkiintoista puolta: toinen hänen kirjailija- ja muu julkinen toimintansa, toinen hänen luonnonlaatunsa ymmärtävä analysoiminen. Jälkimäisen suoritus on epäilemättä johtava siihen päätelmään, että hänen levoton, tarmokas, intohimoinen luontonsa oli välttämätön edellytys sille myrskyntapaiselle esiintymiselle, millä hän kuohutti seisahtuvia vesiämme, mutta että se myöskin vietteli hänet äkillisiin tekoihin, joista hän myöhemmin ehkä itse syvimmin kärsi. Omasta puolestamme olkoon lopuksi vielä julkilausuttu se vakaumus, että nerokkaalle "Kuopion rouvalle" – jonka puutteet ja erehdykset arvattavasti lähinnä johtuivat niistä pienistä oloista, siitä ahtaasta ympäristöstä, missä hän kaiken aikansa eli – kerran myönnetään kunniakkaampi sija sivistyshistoriassamme kuin vielä oikein arvataankaan.

Näytäntökausi oli tuloihin nähden jälleen huononlainen, vaikka Kyypron prinsessa ja Ida Aalbergin vierailu yhteen aikaan olivat saaneet toivomaan parempaa. Vajaus oli taas yli 8,000 markkaa. Kun sitä paitse 3-vuotiskausi, joksi kannatusta oli merkitty, oli loppuun kulunut, ryhdyttiin keväällä uutta kannatusta hankkimaan. – Lahjana on merkittävä 6,000 mk, jotka Bergbom-sisarusten täti, tohtorinrouva Sofie Sanmark (joka ennen oli lahjottanut 10,000 mk), antoi laitokselle sillä ehdolla että siitä hänelle hänen kuolemaansa saakka suoritettaisiin korot. – Sen ohella mainitsemme, että teatteriravintolan isäntä Kustaa Hagström, joka kuoli jo 1894, oli testamentannut teatterin stipendirahastoon 5,000 mk, mikä summa vasta tänä vuonna (1897) tuli sen haltuun.

Seurueesta oli jo syksyllä eronnut Konrad Tallroth. Tammikuulla liittyi teatteriin oppilaana nti Maria Wahlstedt, ja huhtikuulla nti Lilli Högdahl,³⁶ josta jälkimäisestä ennen pitkää oli kehittyvä huomattava kyky, sekä Pietari Alpo,³⁷ joka kirjailijanakin palveli taidelaitosta.

Näytäntöjä annettiin 125 ja niissä: 15 kertaa Kyypron prinsessa; 12 Herra ylitirehtööri; 10 Rykmentin tytär, Don Carlos; 8 Orleansin neitsyt; 6 Kreivitär Kirkassilmä; 4 Kullervo, Juho Vesainen, Mari, Koti; 3 Anna Liisa, Ruukin jaloissa, Regina von Emmeritz, Elinan surma, Kihlaus, Baabelin torni, Vasantasena, Setä Bräsig, Sievistelevät hupsut, George Dandin, Pimeyden valta, Talvinen tarina. Erotaan pois, Kuleksiva teatteriseura, John Gabriel Borkman; 2 Kumarrusmatka, Saimaan rannalla, Reviisori, Ultimo, Ei ole aikaa; 1 Sotavanhuksen joulu, Kuopion takana, Lääkäri vastoin tahtoansa.

Näistä 33 kappaleesta oli 14 kotimaista ja 11 uutta (kotimaisia 5).

XXVI

Kuudeskolmatta näytäntökausi, 1897-98.

Tänä kesänä kiertelivät näyttelijät maaseuduilla kahdessa eri joukossa.

Toiset antoivat näytäntöjä Jyväskylässä, Jämsänkoskella, Vääksyn kanavalla ja Toijalassa, kaikkiaan 8 (2/6-7/7), toiset – rvat Rautio, Leino ja Poppius, nti Tähtinen, hrt Leino, Ahlberg, Rautio ja Weckman – , Jalmari Finne johtajana 7 Savonlinnassa (27/6-11/7).

Bergbom-sisarukset olivat alkukesällä parannuksilla Nauheimissa. Sen jälkeen Emilie palasi kotia, mutta Kaarlo asettui johonkin kylpypaikkaan Rügenin saarella. Ei kummaltakaan ole tältä kesäkaudelta kirjeitä säilynyt. Syyskausi alotettiin 29/8 Murtovarkaudella ja muilla kansannäytännöillä; 15/9 annettiin ensimäinen uusi kappale, B. Leinon suomentama, K. Niemannin 4-näytöksinen huvinäytelmä Vanha Dessaulainen (Wie die alten sungen). Menestyksestä ei kannata puhua; kappale oli kai liian saksalainen. Pääroolit olivat Leinolla (ruhtinas Leopold), rva Suoniolla (Anna Liisa) ja rva Kahilaisella (torikauppias Hanna). Se meni neljästi samoin kuin Olga Salon suomentama Ivan Turgeniewin 5-näytöksinen näytelmä Natalia Petrovna (28/9), joka kuitenkin aivan toisella tavalla kiinnitti katsojain mieltä. Nimiroolin esitti oivallisesti Katri Rautio, ja muutkin tärkeimmät osat olivat hyvissä käsissä: Leinon, Ahlbergin ja Olga Poppiuksen. Kolmas uutuus, Anni Levanderin kääntämä Meilhac'in ja Halévyn 1-näytöksinen huvinäytelmä Esimerkin voima, jonka näyttelivät hra ja rva Suonio, annettiin 8/10 esikappaleena yhdessä Shakespearen komedian kanssa Kuinka äkäpussi kesytetään.

Teatterin 25-vuotispäivä sattui 13/10 ja vietettiin sitä juhlallisesti. Itsestään ymmärrettävää on että Kaarlo ja Emilie Bergbom tulivat erikoisten kunnianosotusten esineeksi. Aamupäivällä kävi heidän luonaan Richard Faltin sekakuoron kanssa ja Ylioppilaskunnan laulajat maisteri A. Siegbergin johtamina laulutervehdyksillä, jota paitse teatterin johtokunta, seurueen jäsenet, Ruotsalaisen teatterin puolesta johtaja A. Arppe ja vielä lukuisat yksityiset kiittivät ja onnittelivat heitä kauniin elämäntyön johdosta. Aivan erikseen on mainittava ryhmä naisia, jotka paraikaa puuhasivat suuria arpajaisia hankkiakseen varoja uuden teatterirakennuksen sisustusta varten. Oli nimittäin niin että riemujuhlan tunnelmaa oli kohottamassa varma toivo, että ennen pitkää teatteri oli muuttava uuteen, sen arvoa ja merkitystä vastaavaan asuntoon. Emme ole tästä ennen puhuneet emmekä aio vieläkään kajota rakennusyrityksen historiaan, sillä se on parhaiten esitettävä yhdessä jaksossa; mutta tässä on kuitenkin ollut mainittava mitä tekeillä oli. No niin, arpajaistoimikunta toi Bergbom-sisaruksille juhlalahjana "kauniin kukkaiskorin, joka oli sommiteltu rakennuksen muotoon, missä kaksi uutteraa hämähäkkiä kutoi sisustuksia seinämiin".

Illalla komeasti liputettu teatteri – vanha Arkadia – täyttyi reunojaan myöten juhlapukuista yleisöä. Ohjelma oli sama kuin 25 vuotta ennen, paitse että Sotavanhuksen joulu oli jätetty pois ja sijaan pantu Paavo Cajanderin sepittämä juhlaruno, jonka B. Leino lausui. Se tuli Tuokon juhlanäytelmän (rva Poppius ja E. Falck) jälkeen toisena numerona; kolmas oli Pilven veikko (Olga Leino ja Pesonen) ja neljäs Z. Topeliuksen Saaristossa. Tavallisena teatteri-iltana ohjelma tuskin olisi kelvannut, mutta nyt se muistoineen ihmeesti lämmitti ja innostutti yleisöä. Kun sitten ohjelman jälkeen esirippu uudestaan nousi, oli koko teatteriväki kokoontunut näyttämölle, ja siinä näyttelijöistä vanhin, Benjamin Leino, sydämellisesti kiitti "rakasta johtajaa", Kaarlo Bergbomia, menneestä ajasta ja ojensi hänelle kunnioituksen osotukseksi hopeisen laakeriseppeleen, johon oli kaiverrettu omistussanat: "Kaarlo Bergbomille 18 13/X 72 – 18 13/X 97 Suomalaisen teatterin näyttelijöiltä." Sen jälkeen rva Katri Rautio antoi Emilie Bergbomille hopeisen lyyryn, joka oli samantapaisella kirjoituksella varustettu. Lopuksi Robert Kajanuksen orkesteri viritti Maamme-laulun, johon yleisö yhtyi.

Arkadiasta suuri osa yleisöä riensi Kaivohuoneelle, johon kansalaiset olivat kutsuneet Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä näyttelijäkunnan. Illallisen syötyä pidettiin puheita, joista mainittakoon Jalmari Hahlin kutsutuille vieraille, B. F. Godenhjelmin vainajien muistoksi, ja Antti Jalavan Hedvig-Charlotte Raa-Winterhjelmin kunniaksi. Bergbom, joka niin harvoin esiintyi puhujana, tällä kertaa kumminkin julkilausui sydämelliset kiitoksensa kaikille, jotka olivat häntä itseään ja hänen sisartaan auttaneet heidän työssään ja harrastuksissaan. Herttaisin sanoin hän muistutti runoilijoista ja kirjailijoista, säveltaiteilijoista, arvostelijoista, johtokunnan jäseninä toimineista ja vihdoin yleisöstä, rikkaista ja köyhistä, jotka olivat teatteria avustaneet, toiset kymmenillä tuhansilla, toiset pienellä, arvoltaan yhtä kalliilla rovolla. – Juhlaan saapui noin 60 sähkösanomaa koti- ja ulkomaalta, ja juuri nämä osottivat, että riemupäivä oli oikea kansallisjuhla, sillä monella paikkakunnalla olivat kansalaiset kokoontuneet iloitsemaan siitä kultuurisaavutuksesta, jota 25-vuotinen kansallinen näyttämö tiesi.

Vielä on mainittava riemujuhlan pysyväksi muistoksi tarkotettu julkaisu, Suomalainen Näyttämö 18 13/10 72 – 18 13/10 97 (196 sivua). Se sisältää viisi ennen julkaisematonta näytelmän katkelmaa – Z. Topelius: Sancta Maria, Minna Canth: Kauppaneuvos Toikka, Minna Canth: Agnes, Aleksis Kivi: Canzio, Gustaf von Numers: Elinan surma – J. H. Erkon runon "Suomalaisen teatterin sydän", Suomalaisen näyttämön ohjelmiston, se on K. Bergbomin laatiman luettelon kuluneena 25 vuotena näytellyistä kappaleista, johon liittyi tietoja ensimäisistä esiintyjistä y.m.s., sekä useita kymmeniä seurueen jäsenten muotokuvia. – Tähän otamme Erkon kauniin runon:

 
Mehu elämästä puserrettiin,
Näyttöpermannolle supistettiin.
Siinä kiehui, kuohui se ja jyski,
Että lattiat ja seinät ryski.
Siinä perhe, yhteiskunta eli,
Valtio ja kirkko toimiskeli,
Siinä nähtiin päiviä ja öitä,
Tehtiin sodan- sekä rauhantöitä,
Elettiin tai kuoltiin kunnialla,
Hallittiin tai oltiin vallan alla.
Siinä soitti, siinä lauloi kööri;
Joukon johti jalo tirehtööri.
 
 
Mut ken vienosti, kuin hyvä henki,
Teki mieluiseksi vastuksenki?
Kenen hymy joukon kesken hiipi,
Että tuskin kuului kaino siipi?
Kuka joukost' etsi yksinäiset,
Eksyneet tai surren itkeväiset?
Ken se heille lohdutusta antoi,
Pulmapäivin kuka avun kantoi?
Kuka, sekamelskan, hämmenyksen
Uhatessa laittoi järjestyksen?
Ken se riidan, eripuran tiesi
Lauhdutella paremmin kuin miesi?
Sitte, työn ja sovun vallitessa,
Ken loi mielihyvän jokaisessa,
Että into lensi ihanteihin,
Taidetekoihln ja sankareihin?
 
 
Moinen, näkymätön maailmalle,
Käsi, joka joutuu kaikkialle,
Silmä, joka unhotetut kaivaa,
Sydän, jota toisen tuskat vaivaa,
Nainen onpi, rikassielu nainen,
Kaikki kerkiävä, huomaavainen.
Emilie Bergbom, lämmin mieli,
Hienosydän, hellä käskykieli,
Aina nuori, hilpeäkin aina,
Niinkuin aalto suvisunnuntaina,
Sydän teatterin suomalaisen,
Kunnia ja kiitos Suomen naisen.
 

Jo ennen juhlaa oli osa seuruetta tehnyt turneen Mikkeliin ja Kuopioon ja kummassakin paikassa antanut kolme näytäntöä (5/10-10/10); juhlan jälkeen taasen näyteltiin yhtenä iltana Tampereella (17/10). Kiertomatkan ohjelmisto oli Kreivitär Kirkassilrnä, Tuulispää ja Irene Mendelinin suomentama Grillparzerin 5-näytöksinen murhenäytelmä Sappho, joista viimemainittu Helsingissä esitettiin ensi kerran 20/10. Nimiroolissa esiintyi nti Rängman, Salo oli Phaon, Olga Salo Melitta, E. Falck Rhamnes. Suurempaa menestystä tämä hieno ja kaunis neron tragedia ei saanut; se meni vain kolmena iltana. – Sitten tuli huomattava uusinto, Kuningas Lear (29/10), ja voitiin se antaa 8 kertaa. Esitys olikin oivallinen, sillä pääroolit olivat entisissä käsissä: Leino – Lear, Lindfors – narri, Katri Rautio – Cordelia j.n.e.

Marraskuun 6 p. näyttelijät olivat toimeenpanneet arpajaiset eläkelaitoksen hyväksi. Iltaman ohjelma esitettiin 14/11 näyttämölläkin, ja merkitsemme siitä Ahtolassa kuvaelman ohella 2-osaisen melodraaman Coelestinus, joka oli sommiteltu böhmiläisen legendan mukaan ja Axel Törnuddin säveltämä. – Varsinainen uusi ohjelma tuli 17/11, nimittäin kaksi Martti Wuoren kirjoittamaa uutta kappaletta: 3-näytöksinen huvinäytelmä Savon sydämessä ja 1-näytöksinen pilajuttu Korkea oikeus istuu.³⁸ Kummassakin ilmenevä tuore kansanomainen henki ja luonteva vuoropuhelu teki, että näytelmät vastaanotettiin sangen suosiollisesti. Ennen vuoden loppua ne esitettiin kuutena iltana. – Syyskauden merkillisin lisä ohjelmistoon oli 1/12 ensi kerran ja kaikkiaan 6 kertaa näytelty Shakespearen Kuningas Rikhard III. Suurenmoinen yritys kysyi teatterin kaikkia voimia, mutta Bergbom johti nytkin joukkonsa voittoon. Nimirooli oli uskottu Lindforsille, joka, pääasiassa käyttäen sisällisiä keinoja, kohosi melkoisen korkealle ja yleensä kykeni ylläpitämään illusionia. Heikonlainen hän kuitenkin oli loppukohtauksessa, mutta silti on hänen ansiokseen luettava, että kappale voitiin kunnialla esittää. Muista mainittakoon Leino Buckinhamin ja Ahlberg Clarencen herttuana, rva Suonio Elisabethina; nti Rängman Margaretana ja rva Rautio Annana. Yhteisnäytteleminen ja näyttämöllepano olivat tavan mukaan huolellisia ja yhtyivät eheäksi vaikutukseksi.

Päivänä sen jälkeen kun Rikhard III oli ensi kerran näytelty, Kaarlo lähti ulkomaille. Hän tahtoi käyttää joulun aikaa, jolloin teatteri säännöllisesti eli vanhalla, viettääkseen kolme viikkoa Lahmannin parantolassa Weisser Hirschissä lähellä Dresdeniä. Hänestä oli alkanut käydä yhä vaikeammaksi levähtämättä kestää koko näytäntökautta, sillä tämä talvimatka ei ollut ainoa laatuaan vaan ensimäinen useista samanlaisista.

Kaarlo kirjoitti ensi kerran vasta 19/12: "Olen läpikäynyt henkisen eristymisparannuksen, joka on tehnyt hyvää hermoille, mutta ei sentään ole ihmettä sattunut." Ensiksi hän oli tuntenut itsensä "niin kevyeksi kuin lintu", mutta nyt hän oli vain terveempi kuin lähtiessä, vaikkei sentään terve. Hän oli päässyt influensasta ja asthmakin oli paljon helpompi kuin Helsingissä, "mutta – mutta – lopussa kiitos seisoo". Berlinissä hän oli viipynyt vähän kauvemmin kuin aikomus oli. Hän oli näet astuessaan raitiovaunusta nyrjäyttänyt polvensa – "tiedäthän vanhan vammani" – ja sentähden muutamia päiviä saanut olla liikkumatta. "Kun minua hierottiin, kaipasin kovasti [Mauri] Hellsteniä (Hartea)." Lahmannilla hän oli ollut viikon päivät, ja "alles mitgemacht". Nukkunut akkunat auki, kävellyt avojaloin ja ottanut ilmakylpyjä j.n.e. "Se kuuluu sadulta, kun ajattelee että ollaan joulukuun lopussa. Mutta hyvältä se tuntuu. Erittäin ilmakylvyt ovat oivallisia. Hermoille ne ovat erinomaisen rauhottavia ja virkistäviä." – Dresdenissä hän ei vielä ollut käynyt, mutta oli juuri aikeissa mennä teatteriin katsomaan Talvista tarinaa.

"Berlinissä tutustuin kolmeen uutuuteen, jotka kaikki ovat mahdollisia, vaikkeivät suorastaan rikastuta ohjelmistoa. Max Dreyerin 'In Behandlung' (Hoidossa, meillä näytelty nimellä Tohtori tohtorin rouvana), on paras, aihe on sangen hupainen, mutta suoritus kuivanlainen. Nuori tyttö on lukenut itsensä 'tohtoriksi'. Siihen asti sukulaiset ovat mukautuneet, joskin ankarasti vastustaen. Nyt hän tahtoo myöskin toimia käytännöllisenä lääkärinä. Se on liikaa, epänaisellista, hävytöntä. Hänen tätinsä ja sulhasensakin rikkovat välinsä hänen kanssaan. Hän on masentunut, mutta päättää kuitenkin taistella yhteiskuntaa vastaan. Häntä nöyryytetään, loukataan. Silloin käy hänen luonaan eräs toveri, nuori lääkäri. Tällä ei ole potilaita, sillä naimaton naislääkäri on heidän pikku kaupungissaan 'mahdoton'. Puoleksi leikillä, puoleksi vakavuudella he menevät kihloihin – mutta ainoastaan 'tovereina'. Luonnollisesti he rakastuvat toisiinsa, niin että kolmannen näytöksen alussa saamme sen vakaumuksen, että 'Christian enon' ei enää tarvitse kovin kauvan odottaa niitä palleroisia, joita hän kaipaa nuorten kodissa. Viimeinen näytös on valitettavasti hyvin kaavamainen, niinkuin sanottu, kappale on sentään otollinen. Se on myöskin sopiva voimillemme, varsinkin naisille. – Deutsches Theater'issa näin (paitse Uponnutta kelloa) minulle tuntemattoman tekijän, Bernsteinin, kirjoittaman Mädchentraum (Tyttöunelma). Sointuvia säkeitä, sievänlaisia käänteitä, kiitollisia rooleja, paikottain vähän tunnelmaa, mutta kokonaan Moreton Donna Diana. – Hans Huckebein, Lessing teatterin valtti tällä hetkellä, on niin tyhjä kuin Blumenthalin farssi voi olla; mutta se on hyvin menestynyt. Vähän parempi kuin Die Orientreise, mutta jotenkin samansisältöinen, s.o. sisällyksetön. Luultavasti jätän sen arvoonsa. Sitä vastoin annan jäljentää 'In Behandlung'. – Uudenvuodenpäivänä olen täällä ollut kolme viikkoa; silloin laittaudun kotimatkalle. Berlinissä viivyn jonkun päivän, jos teatterit tarjoavat jotain houkuttelevaa." Hän päättää kirjeensä toivottamalla "kaikille rakkaille, jotka olette osottaneet niin paljon kärsivällisyyttä minulle" – kaikille omaisille ja teatteriväelle iloista joulua. "Teidän raihnainen Kaarlonne."

Emilie, joka levottomasti oli odottanut kirjettä veljeltään, kirjoitti puolestaan ensi kerran päivänä sen jälkeen kun Kaarlo oli sepittänyt kirjeensä. (Helsinki 20/12) – "Lähtösi jälkeisenä päivänä vanha ystävämme ja suojelijamme [Clas Herman] Molander kaatui vahdissa, hän kuoli senaatissa, kirjoituspöytänsä ääressä! Hänen poismenonsa on meille suuri tappio – . Onnellinen on Molanderin elämä ollut ja kadehdittavan onnellinen hänen kuolemansakin oli. Teatterin puolesta Almberg laski seppeleen hänen haudalleen." – Tähän Kaarlo vastaa: (Weisser Hirsch 30/12) "Rakas Sisar. Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Kuinpa sen sisällys vaan ei olisi ollut niin surullinen. Molanderin poismeno! Kelpo ihminen, väsymätön työmies, lämmin isänmaanystävä. Emmekä sentään saa valittaa. Onnellinen se, joka saa kuolla kun häntä vielä kaivataan."

"Emme saa oudoksua, että Rikhardilla ei ollut sama menestys kuin Learilla. Toiselta puolen Lear on kypsyneempi mestariteos, toiselta se on sopivampi voimillemme, puhumatta siitä että aika oli epäsuotuisampi. Saamme vaan olla tyytyväisiä, että Lindfors suoriutui niin hyvin. Minulle on hänen viime näytöksensä sentään aivan yhtä vastenmielinen kuin sinulle. – Saiko rva Suonio edes hyviä arvosteluja? Olisin tässä tilassa mielelläni suonut hänelle 'une bonne presse'. Hän tarvitsee nyt menestystä kehotukseksi."

[Sen johdosta että Emilie oli valittanut venäläisten kovasti vaivaavan häntä pyytämällä lainata nuotteja Aleksanterin teatterissa näyttelevälle oopperaseurueelle, koska muka Kaarlo on niitä luvannut, tämä lausuu: ] "Italialaisille ei lainata mitään, ennen kun he ovat tuoneet takaisin taikka maksaneet Dinorahn, jonka he hukkasivat viime keväänä. Sen sanoin Milllerille, sen sanoin Tschepurnoffille, sen sanoin heidän ystävälleen, everstille, jonka nimeä en muista. Kaikki myönsivät – luonnollisesti. – Kaikissa tapauksissa ole taipumaton. Jos kysyvät mitä Dinorah maksaa, niin sanot 200 mk. Mutta oletan etteivät kysy."

"Eilispäivän lehdet Berlinistä sanovat Sudermannin Johanneksen harjotusten niin edistyneen, että ensi-ilta on määrätty tammikuun 8: ksi. Jos siinä on perää, viivyn luonnollisesti nähdäkseni niin mielenkiintoisen näytännön. Vaikeus on siinä, miten saada piletti." Viimeisessä tingassa hän on kääntyvä Sudermannin itsensä puoleen ja pyytää Emilien sentähden lähettämään Koti-, Kunnia- ja Onnen sopukka-näytäntöjä varten painetut ohjelmat, ne kun ehkä outoutensa tähden viehättäisivät tekijää. "Jos ajattelet ettemme missään tapauksessa ota kappaletta, koska aihe luultavasti loukkaa toista tai toista, niin asia raukeaa. Mutta – olemmepa esittäneet Lean. Tosin minun on vaikea kuvitella Sudermannia historiallisessa draamassa, mutta hän on merkillisen notkea ja kenties menestyy." —

Kaarlolta ei ole useampia kirjeitä säilynyt; mutta Emilieltä hänelle on neljä kirjettä vuoden vaihteelta. Sisar epäilee, ovatko ilmakylvyt edullisia Kaarlolle, kenties kyllä hermoille, mutta hengenahdistukselle ja reumatismille? Enimmäkseen kirjeet koskevat teatteria, jolla oli hyvä menestys. Martti Wuoren huvinäytelmät sekä Vasantasena ja Ruusunen tuottivat täysiä huoneita. Viimemainittua, joka annettiin 27/12, oli muun muassa puoli ruotsalaista teatteria ollut katsomassa – niinkuin joku oli sanonut – "oppiakseen 14: ksi päiväksi", jolloin kappale annetaan siellä. "[Jalmari] Pinne oli ollut sangen hyvä, uuttera ja toimelias, niin että täytyy olla tyytyväinen häneen; niinikään oli Keihäs edelleen varsin paikallaan." – Learkin antoi 28/12 ihan täyden huoneen, mutta Leino vaivaantui niin, että hän yöllä sylki verta ja sitten täytyi pysyttäytyä kotona. – Kun Emilie ensi kerran kirjoittaa vuosiluvun 1898, hän huudahtaa: "mitähän tämä lapsi kantaa helmassaan! Jumala varjelkoon rakasta isänmaatamme ensiksi ja viimeiseksi – sitte suoriutuu kyllä kaikki muu." Oli kuin hän olisi aavistanut jotain tavatonta olevan tulossa, niinkuin todella olikin. – Veljelleen hän samoin sydämestään toivottaa menestystä. "Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia, niin että ilman vaikeutta kestät vaivaloisessa työssäsi". – Emilie on hyvin epäilevällä kannalla Sudermannin Johannekseen nähden. Ainakin on ensiksi nähtävä "mitä hurskaat sanovat Hannelesta. Meillä ollaan kovin arkoja uskonnollisissa asioissa". [Jalmari] Finne "haaveksii nykyään ainoastaan Viipurin tourneeta, joka on tapahtuva tammikuun lopulla – ainoa teatterille sopiva aika". – Muuten Helsingissä oli ruvettu puuhaamaan Topelius-juhlaa, runoilija kun oli täyttävä 80 vuotta. Edelfelt oli ohjelman päänumeroksi ehdottanut juhlakulkueen, jossa esiintyisi Topeliuksen kuvaamia henkilöitä. Ajatus oli Emiliestä hyvä, mutta hän epäili sen onnellista toteuttamista, kun ei kukaan ollut halukas rupeamaan toimeenpanon johtajaksi. Juhla oli vietettävä ylioppilastalolla 17/1, syystä että perhe tahtoi pitää vanhuksen kotonaan syntymäpäivänä. Therese Hahl alotti 2/1 harjottaa laulua juhlaa varten. – Kaarlo palasi tammikuun keskivaiheilla.

* * * * *

Uusi vuosi alkoi viehättävillä ohjelmilla: Nummisuutarit, Aino ja Figaron häät. Z. Topeliuksen 81:nä syntymäpäivänä annettiin Prinsessa Ruusunen, sitte kun tunnelma oli viritetty Irene Mendelinin sepittämällä lämpimällä alkajaisrunolla, jonka viimeinen säejakso kuului:

 
Kaunis iltasi olkoon, kaunis ja rauhainen,
Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden.
Valoa lemmit ja valoa soitit,
Lemmellä kansasi nostit ja voitit.
Sinulle kiitos ja siunaus,
Valon laulaja, Zachris Topelius!
 

Nimiroolissa esiintyi nyt rva Salo. Että satunäytelmä miellytti, huomaa siitä että se tälläkin jaksolla meni 6 kertaa. – Uuden vuoden ensimäinen ensi-ilta, oikea kaksoispremiääri, oli 21/1, jolloin näyteltiin Yrjö Veijolan "ilmasta temmattu ilveily" Pater Paulus ja Gerhart Hauptmannin 2-osainen unelmadraama Hannele. Edellinen kappale ei saanut eikä vaatinutkaan erikoista huomiota osakseen; mutta psykologisesti hieno ja liikuttava Hannele teki sitä syvemmän vaikutuksen. Eikä kumma. Oli näet huolta pidetty, että realismi ja idealismi esiintyvissä hahmoissa, puvut, laulu, soitto ja valaistus yhtyivät soinnukkaaksi, taiteelliseksi kokonaisuudeksi, eheäksi tunnelmaksi. Tässäkin näytelmässä nimiosa oli rva Salolla, joka ei ainoastaan ulkonaisen olentonsa puolesta parhaiten siihen sopinut, vaan myöskin osasi havainnolliseksi luoda roolin sielullisen puolen. Kappale meni 7 kertaa.

Bergbom oli matkansa jälkeen hyvissä voimissa. Sen näkee kirjeestä, jonka hän 30/1 kirjoitti nti Elfvingille, tiedustellakseen sopisiko osan seuruetta käydä Turussa maaliskuun lopulla. Siitä saamme muitakin tietoja. Hän oli tyytyväinen kolmen viikon oloonsa Lahmannin sanatoriossa; "jotenkin kallista siellä oli, mutta vuosi vuodelta käy yhä selvemmäksi, että terveys on kallisarvoista tavaraa". – "Teatteri on menestynyt tänä vuonna hyvin sekä taloudellisesti että taiteellisesti. Ei mitään hyökkäyksiä lippuluukkua vastaan, niinkuin Elinan surman ja Kyypron prinsessan aikoina, mutta myöskin aniharvoin ammottavan tyhjiä huoneita. Loppuvuodeltakin toivon hyvää." – (Kerrottuaan sitte mitä kevätpuolella annettaisiin, kirjoittaja jatkaa:) "Entäs kenraalit? – kysyt kai. Niin ne on vielä sensuurin lukkojen takana, ja vähän on toivoa että pääsevät vapaaksi. Kun viattomin kuvaelma [kappaleesta] armottomasti pyyhittiin albumistamme, kuinka uskaltaisi silloin odottaa, että kokonaisuutta saisi näytellä! Ei ole muuta neuvoa kuin toivoa parempia aikoja." —

Samana päivänä kun Bergbom laati tämän kirjeen, näyteltiin Suomalaisessa teatterissa ensi kerran Minna Canthin Sylvi, tuo kappale, joka 1893 oli nähnyt oikean premiäärinsä Ruotsalaisessa teatterissa. Oliko syy näytelmässä vai siinä ettei se enään ollut uusi, jääköön ratkaisematta, mutta menestys oli huononlainen. Söderhjelm sanoo, että näytäntöä leimasi "voimakas post festum tunnelma". Olga Poppius nimiroolissa painosti, luontonsa mukaan, lapsellisen naivista piirrettä Sylvissä ja paljasti siten luonteen heikkouden, joka on juuri siinä, ettei sentapainen lapsellisuus ole todennäköinen; sitä vastoin Ahlberg miehen osassa oli parempi kuin toiset samassa roolissa. Neljän illan jälkeen Sylvi poistui näyttämöltä. —

Runebergin päiväksi oli Salamiin kuninkaat uudistettu, ja meni se kaikkiaan neljä kertaa, yhtä monta kuin 16/2 jälleen esille otettu Juho Vesainen. Uusi kappale tuli vasta 25/2, Jalmari Finnen suomentama itävaltalaisen kirjailijan Philip Langmannin 3-näytöksinen draama Bartel Turaser. Työväen- ja köyhälistön elämää kuvaava näytelmä tarjosi näyttelijöille otollisia rooleja, jotka esitettiin hyvin. Nimirooli oli Hemmo Kalliolla ja rva Salo oli hänen vaimonsa; Lattu, rvat Leino, Suonio ja Kahilainen esiintyivät sivuosissa. Kuitenkin kappale meni vain kaksi kertaa. – Maaliskuulla ei annettu mitään uutta, vaan näyteltiin paitse muuta Kyypron prinsessa kuusi kertaa, Anna Liisa ja Kansanvihaaja, joka viimemainittu – Leino niinkuin ennenkin pääroolissa – oli uudestaan harjotettu Henrik Ibsenin 71: ksi syntymäpäiväksi, 20/3.

Edellisestä päättäen luulisi teatteriväen ja muittenkin elämän olleen tähän aikaan hyvin hiljaista ja tasaista, mutta niin ei sentään ollut laita. Päin vastoin kaksi eri seikkaa kiinnitti mieliä tavattomassa määrässä. Toinen näistä oli Suomalaisen teatteritalon hyväksi toimeenpannut arpajaiset 5/3. Koko talven oli niitä valmistettu kiihkoisella innolla, ja tulos olikin sen mukainen. Ohjelman päänumero oli sarja kuvaelmia, jotka Bergbom järjesti näyttelijäinsä ja lukuisien yksityisten avulla. Yksistään aiheiden luetteleminen antaa aavistuksen siitä mitä puuhaa ne vaativat:

1. Kalidasan Sakuntalasta: Kuningas Dushmanta rakastuu metsästysretkellä kauniiseen Sakuntalaan ja antaa hänelle erotessaan sormuksen. Sakuntala kadottaa sen puroon, ja, sormuksen hävittyä, kuningas kirouksen vaikutuksesta ei tunne häntä. Samalla tuodaan kala, jonka sisältä tavataan kaivattu sormus.

2. Sofokleen Antigoneesta: Antigone menee vastoin kuninkaan käskyä hautaamaan kaupungin ulkopuolella olevan veljensä Polyneikeen ruumista. Ismene, hänen sisarensa, koettaa turhaan estää häntä siitä.

3. Shakespearen Kesäyön unelmasta: Keijukaisten kuningas Oberon ja hänen puolisonsa Titania, keijujen, kukkien, perhojen ja tonttujen ympäröimänä.

4. Molière luomiensa henkilöitten keskellä: Molière, Tartuffe, Elmire, Orgon, Mascarille, Cathos, Madelon, Jourdain, Harpagon, Argan, Diafoirus, Thomas Diafoirus, Toinette, Celimène, Don Juan.

5. Calderonin draamasta Ilman tytär: Semiramis on juuri pukeutumassa, kun hänelle ilmotetaan vihollisten hyökkäävän Babylonia vastaan, jolloin hän, keskeyttäen pukeutumisensa, lähtee taisteluun. Saatuaan loistavan voiton hän palaa jatkamaan "toalettiaan".

6. Schillerin Orleansin neitsyeestä: Neitsyt antaa uhkaavan vastauksen Englannin airueille, jotka vaativat ranskalaisia antautumaan.

7. Ibsenin Per Gyntistä: Peer Gynt on houkutellut Dovre-ukon tyttären omakseen, ja sentähden Dovre-ukon vuoriluolassa peikot häntä ahdistavat.

8. Suomalainen draama: Runebergin runotar, Sven Dufva ja Lotta Svärd;

Topeliuksen runotar, Kustaa II Adolf ja Regina von Emmeritz; Minna Canthin runotar, Penttula ja Hoppulainen; Erkon runotar, Aino ja Väinämöinen; Kiven runotar, Esko ja Kreeta.

Tulot arpajaisista nousivat 24,000 markkaan.³⁹

Toinen seikka, joka maaliskuulla täytti kansalaisten mielet, oli rakkaan runoilijan Z. Topeliuksen kuolema. Pian sen jälkeen kun hän oli käynyt Helsingissä ollakseen saapuvilla juhlassa, joka oli toimeenpantu hänen 81: sen syntymäpäivänsä viettämiseksi, hän sairastui ja 12/3 hän iäksi ummisti silmänsä. Maahanpanijaiset, kenties suurimmat mitä Suomessa on nähty, olivat 21/3. Suomalaisen teatterin puolesta, jonka syntyä ja kehitystä vainaja sydämellisellä myötätunnolla oli seurannut, Kaarlo Bergbom laski seppeleen unohtumattoman suurmiehen, valon sankarin haudalle.