Loe raamatut: «Mugbyn risteys», lehekülg 7

Juuri kun olin vastaamaisillani, kuului askeleita rappusista, ja ennenkuin sain sanat suustani, tuli ukko Masey sisään kiireesti ja pelästyksissään.

– Minä juuri kerroin tälle herralle, – sanoi tohtori, joka ei kohta huomannut ukon muuttunutta muotoa, – kuinka te minusta luovuitte ja menitte nykyisen isäntänne palvelukseen.

– Voi, herra! – vastasi mies levottomalla äänellä, – pelkäänpä pahasti, ettei hän enää kauan aikaa pysy minun isäntänäni.

Tohtori kavahti paikalla istualtaan ylös. – Mitä? Voiko hän huonommin?

– Minun luullakseni, herra tohtori, hän on kuolemaisillaan, – sanoi ukko.

– Tulkaa mukaan, herra! Te ehkä voitte olla apuna, jos maltatte pysyä hiljaa. – Näin sanoen tohtori kaappasi hattunsa, ja muutamien minuuttien päästä me olimme Korvaustalon edessä. Vielä muutamien sekuntien kuluttua seisoimme yläkerroksessa kamarissa, jota uutimet pimittivät. Vuoteella edessäni makasi kalmankarvainen, laihtunut, nähtävästi kuolemaisillaan oleva mies. Se oli hän, josta juuri olin kuullut kerrottavan.

Sisään astuessamme hän makasi silmät ummessa, ja minulla oli siis tilaisuutta tarkastaa hänen ulkomuotoansa. Siinäpä näkyi selvään surkean elämän jäljet. Piirteiltään kasvot olivat säännölliset, jopa tavallansa kauniit. Niiden kauneutena oli erinomainen hienous ja pehmeys. Voimaa ei niissä näkynyt vähääkään. Kenties siinä voiman puutteessa olikin alkusyy niihin hairauksiin – kenties siihen rikokseen – joka tämän miehen elämän oli saattanut niin surkeaksi. Kenties rikokseen? Tuskin oli ajateltava, että niin hirveä, kaiken elinkautta kestävä tuska, kuin se joka häntä vaivasi, olisikaan voinut syntyä, jollei hän jollakulla rikoksella olisi semmoisen rangaistuksen alaiseksi joutunut. Mikä se rikos oli, sen saisimme kohta kuulla.

Usein, luulisinpa aina, sattuu että nukkuva mies, jos hänen unensa ei ole tavattoman raskas, herää, kun joku katselee häntä. Niin nytkin tapahtui. Kun me katsoimme häntä, niin nukkuja äkkiä heräsi ja katsahti meihin. Hän ojensi kätensä ja puristi heikosti tohtorin kättä. – Kuka tuo on? – kysyi hän sitten, osoittaen minua.

– Tahdotteko, että hän menee pois? Tämä herra tietää vähäisen teidän taudistanne ja säälii kovin teidän tilaanne. Mutta hän lähtee kohta, jos niin tahdotte, – sanoi tohtori.

– Ei. Pysyköön vaan.

Minä kävin syrjemmäksi istumaan, mistä voin kuulla ja nähdä kaikki, sairasta häiritsemättä. Siten odottelin mitä tulisi. Tohtori Garden ja ukko Masey seisoivat vuoteen vieressä. Hetken ajan olimme kaikki ääneti.

– Tuokaa minulle peili! – sanoi yht'äkkiä Strange.

Näistä sanoista me kaikki säpsähdimme.

– Minä olen kuolemaisillani, – ettekö tahdo täyttää viimeistä pyyntöäni?

Tohtori Garden kuiskasi vanhan Maseyn korvaan, ja tämä läksi ulos. Hän ei viipynyt kauan poissa, sillä hän kävi vain naapuritalossa. Tullessaan oli hänellä soikea peili kädessänsä. Väristys kävi sairaan koko ruumiin läpi, kun hän sen näki.

– Pankaa se, – sanoi hän heikolla äänellä, – vaikka mihin – vähäksi aikaa.

Ei kukaan meistä puhunut. Minä uskon, että tällä odotuksen hetkellä ei kukaan meistä olisi saanut sanaakaan suustaan, vaikka olisi yrittänyt.

Sairas koetti kohota istualle. – Pankaa minulle tyyny tueksi selän taakse, – sanoi hän. – Minun on vaikea puhua – minulla olisi jotakin sanomista.

Tyynyjä pantiin hänelle selän taakse, niin että hän pysyi istualla ja että pää oli pystyssä.

– Minä tarvitsen tuon pian, – sanoi hän osoittaen peiliä. – Tahtoisin nähdä – Hän keskeytti puheensa ja näkyi muuttaneen päätöksensä. Hän säästi sanojaan. – Tahdon kertoa teille – kaikki siitä asiasta. – Taas hän vaikeni. Sitten hän näkyi ponnistavan kaikki voimansa ja rupesi jälleen puhumaan, alussa sangen katkonaisesti.

– Minä rakastin hellästi vaimoani. Minä rakastin häntä – hänen nimensä oli Lucy. Hänkin oli englantilainen; mutta, mentyämme naimisiin, asuimme kauan aikaa ulkomaalla – Italiassa. Hän oli mieltynyt siihen maahan, ja minä olin mieltynyt kaikkeen, mihin hänkin. Hän maalasi mielellään, ja minä hankin hänelle opettajan. Tämä mies oli italialainen. En huoli mainita nimeä. Me aina vain mainitsimme häntä Opettajan nimellä. Kavala, viekas mies hän oli. Opetusvirkansa peitteen alla hän käytti tilaisuutta ja opetti vaimoani häntä rakastamaan – häntä rakastamaan.

– Rintaani ahdistaa. En huoli laveammalta kertoa, kuinka siitä sain tiedon; mutta minä sain siitä tiedon. Me olimme pienellä harjoitelmaretkellä, kun sain asiasta selvän. Minä vimmastuin silmittömästi, ja olipa vielä toinen, joka yhä kiihdytti vimmaani. Vaimoni kamarineitsyt näkyi myös rakastaneen tätä samaa miestä – Opettajaa – ja hän oli nyt hyljätty, poljettu. Hän se kertoi minulle kaikki. Hän oli ollut heidän välittäjänsä, kanniskellut heidän kirjeitään. Kun hän kertoi minulle nämät asiat, niin oli sydänyö syrjäisessä italialaisessa kylässä, vuoristossa. – Opettaja on nyt kamarissaan, – lopetti neitsyt, – ja par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle.

– Nämät sanat kuultuani en enää voinut hillitä vimmastustani. Kostonhaluinen olin luonteeltani – huomatkaa se – ja nyt kostonhimoni oli niinkuin polttavaa janoa. Koska olimme matkustaneet autioilla seuduilla, niin olin ottanut aseita matkaan. Kun neitsyt sanoi: – Hän par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle – niin käteni aivan itsestään tarttuivat pistooleihin. Vähäinen lohdutus on minulla perästäpäin ollut siitä muistosta, että kaappasin ne molemmat. Kenties sinä hetkenä aikomukseni oli rehellinen, vaatia häntä kaksintaisteluun. En sentään varmaan tiedä, mikä silloin lienee ollut mielessäni. Neitsyen sanat: – Hän par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle. – ne vain soivat korvissani.

Sairas keskeytti puheensa vetääkseen henkeä. Seuraava lomahetki tuntui meistä nyt koko tunnin pituiselta, vaikka ei suinkaan kulunut kuin pari minuuttia ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua.

– Minun onnistui hänen huomaamattansa astua kamariin. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan kiintyneet siihen toimeen, joka hänellä oli käsillä. Hän istui ainoan, kamarissa olevan pöydän ääressä, matkakirjoitusrasia edessään, ja kirjoitti yhden ainoan kynttilän valossa. Se oli kömpelötekoinen pöytä, ja – sen takana – juuri hänen edessään – seisoi – seisoi peili.

– Minä hiivin hänen taakseen ja katsahdin hänen olkapäänsä yli kirjeesen. Luinpa siinä: »Armas Lucy, rakastettu silmäteräni!» Ne sanat luettuani koskin sen pistoolin liipaisimeen, joka oli oikeassa kädessäni. Hän kaatui – kaatui kuolleena – mutta ennenkuin hän kuoli, hän katsahti vielä kerran ylös – ei minuun, vaan kuvaani peilissä – ja siitä asti hänen kasvonsa – semmoiset kasvot – ovat aina näkyneet joka peilissä – ja minun kuvani – minun oma kuvani – on kadonnut!

Hän vaipui voimattomana alas. Me riensimme kaikki hänen luokseen, arvellen että hän nyt oli kuollut, sillä hän makasi niin liikkumatonna.

Mutta henki ei vielä ollut lähtenyt. Virvoittavia lääkkeitä saatuaan, hän vielä tointui. Hän yritti taas puhua ja mutisi aika-ajoin epäselviä sanoja, josta harvoin saimme selkoa. Sen kuitenkin ymmärsimme, että hänet oli viety italialaisen tuomioistuimen eteen. Hänen syyllisyytensä oli tullut todistetuksi; mutta useampain helpoittavain asianhaarojen tähden hän oli tuomittu ainoastaan kaksivuotiseen vankeuteen, niin kumminkin olimme ymmärtävinämme. Sitä vastoin emme saaneet mitään selkoa siitä, mitä hän puhui vaimostaan. Elossa hän kuitenkin vielä oli, sen arvasimme siitä mitä hän tohtorin korvaan kuiskasi testamentissa tehdystä määräyksestä.

Lopetettuansa kertomuksensa hän makasi toista tuntia horroksissa. Sitten hän taas heräsi yhtä äkillisesti kuin taannoin sisään tullessamme. Hän katsoi levottomasti ympäri huonetta, kunnes hänen silmänsä osuivat peiliin.

– Tuokaa se tänne, – sanoi hän kiireesti; mutta minä huomasin, ettei hän tällä kertaa värähtänyt, kun se tuotiin hänelle. Kun ukko Masey seisoi sängyn vieressä, peili kädessä, itkien aivankuin lapsi, niin tohtori Garden astui väliin ja tarttui Strange raukan käteen.

– Onko tämä viisasta? – kysyi hän. – Arveletteko tarpeelliseksi vielä kerran manata esille haamun, joka on ollut teidän elämänne kiusana, nyt kun tämä elämä jo on niin lähellä loppuaan? Teidän rikoksenne rangaistus, – lisäsi hän juhlallisesti, – on ollut hirveä. Jumalan armoon luottaen toivokaamme, että se rangaistus nyt on loppunut.

Kuolemaisillaan oleva mies kohosi vielä kerran suurella vaivalla istualle. Hän katsoi tohtoriin, ja hänen silmissään oli ilme, jonka tapaista ei kukaan meistä ollut koskaan ihmiskasvoissa nähnyt.

– Niin minäkin toivon, – sanoi hän vienolla äänellä, – mutta antakaa minun tässä asiassa tehdä niinkuin haluan – sillä jos nyt, kun peiliin katson, näen taas oman muotoni – vain yhden kerran vielä – niin toivoni on siitä vielä vahvistuva – se on oleva minulle Jumalan antama merkki.

Tohtori, kuullessaan hänen näin puhuvan, väistyi, mitään sanomatta, pois edestä. Vanha palvelija tuli aivan lähelle, kumartui hiukan isäntänsä puoleen ja piteli peiliä hänen edessänsä. Samassa me, jotka seisoimme ympärillä, henkeä vetämättä näimme kuolevan kasvojen ilmaisevan ihastusta, joka ei sallinut enää epäilykselle sijaa. Tuo aave, joka kaiken ikää oli häntä kiusannut. oli nyt kuolinhetkellä kumminkin kadonnut!

Haararata N: o 4.
Postivaunu

Monta vuotta takaperin, kun tämä rautatie ei vielä ollut hankkeessakaan, palvelin minä postinhoitajana postivaunussa, joka kulki Lontoon ja erään pienen kaupungin väliä. Tämän kaupungin asema oli eräässä sisämaan kreivikunnassa. Pankaamme sen nimeksi Fazeley. Virkanani oli seurata sitä junaa, joka läksi kello 8.15 iltasella Fazeleystä ja saapui Lontoosen sydänyön aikana; sitten palasin taas päiväjunalla, joka Lontoosta läksi kello 10.30 seuraavana aamuna. Tämän tehtyäni sain viettää yhden rauhallisen yön Fazeleyssä, jolla aikaa toinen virkaveljeni kulki saman matkan. Tällä tavoin olin aina joka toinen yö virantoimituksessa junan postivaunussa. Ensi alussa hermojani vähän väristytti ja kivisti, kun piti tehdä työtä junan ajaa rytkytellessä siltojen alatse ja tunnelien lävitse, vauhdilla jota silloin vielä pidettiin ihmeellisenä ja vaarallisena. Mutta pianpa käteni ja silmäni tottuivat vaunun tärinään, ja minä opin suorittamaan työni yhtä joutuisasti ja huolettomasti kuin jos olisin istunut siinä pikkukaupungin postikonttorissa, missä minulla oli ollut ensimäinen virkani ja mistä olin päässyt tähän parempaan paikkaan piirikunnan postipäällikön, herra Huntingdonin avulla. Työmme todellakin muuttui pian totutuksi yksitoikkoiseksi tavaksi, ja minä toimitin sitä lakkaamatta, joka toinen yö, yhdessä ainoan apumieheni, nuoremman postisihteerin kanssa. Rautatieposti ei ollut, näet, silloin vielä paisunut niin tärkeäksi, eikä vaatinut niin monta virkamiestä kuin tätä nykyä.

Matkamme kävi maakunnan kautta, missä maanviljelys oli yleisimpänä elatuskeinona. Tämän maakunnan pienistä kaupungeista ei karttunut tavallisesti enempää kuin kaksi, kolme postisäkillistä kirjeitä. Yksi säkillinen aina meni Lontoosen, toinen kenties läänin pääkaupunkiin: kolmas, joka oli osoitettu rautatien postivaunuun, antoi meille työtä. Meidän tuli avata se säkki ja järjestää sen sisällys eri osoitteiden mukaan. Monessa näissä pikkukaupungeissa oli postinhoito, niin kuin se nytkin vielä yleisesti on, naisten hallussa. Nämät naiset, enimmäkseen nimellisten postimestarien vaimot tai tyttäret, tekivät melkein kaiken työn, ja säkkien mukana seuraavat liput olivat enimmiten heidän allekirjoittamiansa. Minä olin silloin nuori mies, ja naisten käsialan katseleminen huvitti minua enemmän kuin nyt. Yhden tämmöisen postimestarin perhekunnan käsialat varsinkin olivat minulle hyvin tutut, vaikka en heitä itseään koskaan ollut nähnyt. Nämät käsialat olivat selvät, kauniit ja sivistyneet, ja erosivat suuresti tavallisista variksen koukeroista muissa lipuissa. Eräänä uudenvuoden aattona, kun sydämeni juuri oli hyvin hellänä, pistin sen kirjemytyn sisään, joka oli heidän postikonttoriinsa menevä, pienen paperiliuskan, johon olin kirjoittanut: »Onnellista uutta vuotta teille kaikille!» Seuraavana iltana sain vastaukseksi samanlaisen toivotuksen, jonka kolme Clifton-nimeä oli allekirjoittanut. He olivat sisaruksia, arvasin minä. Siitä päivin tuli silloin-tällöin pari sanaa minulta heille tai heiltä minulle, kirjemytyn sisään kätkettynä. Tuttavuuden ja ystävyyden tunteita heräsi minussa, vaikken ollut vielä koskaan saanut tilaisuutta nähdä ihania, tuntemattomia ystäviäni.

Seuraavan lokakuun lopulla silloinen pääministeri. tuli syysvierailulle muutaman aatelisherran luokse, jonka maakartano oli likellä pientä, meidän rautatien varrella olevaa kylää. Pääministerin kirjearkku, joka sisälsi kaikki valtiolliset asiakirjeet, joita katsottiin tarpeelliseksi lähettää hänelle maalle, kulki yhä hänen ja valtiosihteerin välillä, arvattavasti, niinkuin muutkin lähetykset, meidän käsiemme kautta. Europan mannermaalla olivat valtioasiat silloin juuri sangen rauhattomassa tilassa. Luultiin yleisen sodan syttyvän, ja paljon huhuja oli syntynyt sen johdosta, että kaikki ministeristön jäsenet olivat hajonneet maaseudulle, kukin tahollensa. Näiden seikkojen vuoksi oli ministerin kirjearkun hoito minulle vielä tärkeämpi kuin muuten. Se oli kooltaan ja ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin nuo vanhanaikuiset naisten työrasiat, jotka olivat tavalliset ennen nykyisiä poleeratuita ja koristeisia puurasioita. Samoin kuin nekin oli se päällystetty punaisella Marokon nahalla ja lukittiin avaimella. Ensi kerralla, kun se tuli käsiini, katselin sitä tietysti suurella uteliaisuudella. Yhdessä kannen kulmassa keksin eriskummallisen kuvan, joka oli siihen hienosti piirustettu. Se oli luultavasti teräskynän kärjellä tehty jonakuna syvämietteisenä hetkenä, jolloin me kaikki piirtelemme kuvia ja koukeroita mihin kaluun hyvänsä, joka on edessämme. Se oli tuo vanha salaliittolaistunnusmerkki: sydän, johon on väkipuukko pistetty. Hauskaapa olisi tietää, arvelin minä, liekö pääministeri itse tuon piirustanut, vai joku hänen sihteereistään.

Kylän postipaikasta emme milloinkaan saaneet varsinaista kirjesäkkiä Lontoosen vietäväksi. Melkein ainoat täältä pääkaupunkiin menevät kirjeet tulivat mainitusta isosta herraskartanosta. Sen postikontti ynnä ministerin kirjearkku tuotiin siis meille suoraan käsiin. Tällä tavoin se arkku kulki kymmenen päivää edestakaisin. Muulloin juna tässä paikassa vain hidastutti kulkuaan; mutta pääministerin käynnin aikana se oli aina pysähdytettävä, niin että ministerin luotettava palvelija paremmaksi varmuudeksi saisi antaa tärkeän arkun minun omiin käsiini. Olipa minulla hämärä luulo, että paitsi sitä vielä joku mies oli pantu aina seuraamaan meidän junassamme Lontoosen asti. Sillä kolme, neljä kertaa olin huomannut vieraalta näyttävän miehen, joka postivaunun likeisimmän vaunun ikkunasta katseli kuinka Lontoossa ylipostikonttorin virkamiehet ottivat vastaan minun hallussani olleet raskaat postisäkit. Vaikka tämä tarpeeton vartioiminen minua vähän nauratti ja samassa myös vähän suututti, en pitänyt sen suurempaa lukua miehestä, paitsi että huomasin hänen olevan hyvin mustanverisen, jommoisia me englantilaiset tavallisesti emme ole, ja kääntävän kasvonsa niin paljon kuin mahdollista pois lamppujen valosta. Jos ei tätä seikkaa olisi ollut, enpä olisi parin ensimäisen kerran perästä erittäin muistellutkaan pääministerin kirjearkkua. Viime aikoina oli toimeni ollut vielä yksitoikkoisempi tavallistansa, ja minä rupesin arvelemaan, että pitäisi taas huvin vuoksi jatkaa pientä kirjevaihtoani tuntemattomien tuttavieni, Cliftonien kanssa. Par'aikaa tätä ajatellessani juna seisahtui pysäyspaikkaan, joka oli parin virstan päässä Cliftonien asuntokaupungista. Heidän postimiehensä, vanha, harvapuheinen jörö – sen ilmoitti koko hänen ulkomuotonsa – pisti vaunuun postisäkit ynnä lisäksi minun nimelläni osoitetun kirjeen. Kirjeen päällyksessä seisoivat viralliset sanat: »Kuninkaallisen Majesteetin asioita» ja sinettikin oli virallinen. Otettuani ulos kirjeen (joka oli myös virallisella tavalla kokoon käännetty) luin siinä seuraavan käskyn: »Herra Wilcox sallikoon tämän kirjeentuojan, Eatonin postimestarin tyttären, tulla kanssaan Lontoosen oppimaan rautatiepostin suoritusta.» Kirjeen tunsin yhden piirikunnan postipäällikön sihteerin käsialaksi ja allekirjoitus oli herra Huntingdonin itsensä kirjoittama. Kirjeentuoja samassa ilmaantui ovelle ja veturin vihellys ilmoitti, että paikalla lähdettäisiin. Minä siis ojensin käteni, nuori neitonen hyppäsi kepeästi ja vikkelästi vaunuun, ja me jatkoimme yöllistä matkaamme.

Vieraani oli pieni, laiha olento, tuollainen hento tyttönen, jota ei koskaan voi ajatella naituna naisena. Hänen musta pukunsa oli yksinkertainen, vaan soma. Harso, joka varjosti puoleksi kasvoja oli leuan alle nauhalla kiinni sidottu. Huomattavin seikka hänen ulkomuodossaan oli tuuhea, vaalea, melkein keltainen tukka, joka jollakin tavalla oli päässyt hajalleen ja valui alas niskaan paksuina, kiharaisina palmikkoina. Hänen käytöksensä oli lempeä ja vapaa, vaan ei millään muotoa liian rohkea tai julkea: parin minuutin kuluttua hänen läsnäolonsa näytti luonnollisimmalta asialta. Seisoessaan vieressäni kirjearkkujen edessä, mihin kirjeitä jakelin, hän kyseli ja minä vastaelin aivan kuin olisimme joka päivä matkustelleet yhdessä yöjunalla Lontoosen. Hupsupa olin, arvelin minä, kun en ennen ole tutustunut tuntemattomiin ystäviini Eatonissa.

– Saanko nyt, – sanoin, asettaen hänen eteensä sen kirjeluettelon, joka heidän omasta postikonttoristaan oli tullut, – saanko nyt luvan kysyä, mikä noista minulle niin tutuista allekirjoituksista on teidän? Onko se A. Clifton, vai M. Clifton, vai S. Clifton? – Hän epäröi hiukan ja punastui ja kohotti avonaiset, lapsekkaat silmänsä minuun.

– Minä olen A. Clifton, – vastasi hän.

– Ja nimenne? – kysyin vielä.

– Anna. – Sitten lisäsi hän, nähtävästi haluten selittää tuloansa: – Minun piti mennä Lontoosen käymään, ja minä arvelin niin hauskaksi, jos saisi matkustaa sinne postivaunussa ja nähdä kuinka siinä työ käypi. Ja kun herra Huntingdon sattui olemaan tarkastusmatkalla postikonttorissamme, niin hän lupasi toimittaa minulle lupakirjan.

Tämä seikka minua kummastutti, sillä tarkempaa pedanttia tuskin voi olla kuin herra Huntingdon. Vaan, katsottuani noihin somiin viattomiin silmiin vieressäni, katsoin aivan oikeaksi, että hän tällä kertaa oli tavallisista säännöistä poikennut.

– Tiesittekö, että teidän tulisi tällä matkalla olla minun seurassani? – kysyin matalammalla äänellä, sillä Tuomas Morville, nuorempi virkakumppalini seisoi toisella puolellani.

– Minä tiesin, että tulisin matkustamaan herra Wilcoxin seurassa, – vastasi neiti hymyllä, joka sykähdytti koko sydämeni.

– Siitä jo on aikaa, kun viimeksi lähetitte minulle pari sanaa, – sanoin moittivaisesti.

– Parempi olisi olla puhumatta, muuten erhetytte työssä, – vastasi hän veitikkamaisella hymyllä. Tähän muistutukseen olikin syytä; sillä mieleni oli äkkiä joutunut hämille, niin että sijoittelin kirjeitä umpimähkään.

Juuri samassa me lähenimme sitä pientä pysäyspaikkaa, mistä yllämainitun herraskartanon postikontti aina tuli. Veturi alkoi jo vähentää vauhtia. Neiti Clifton ilmaisi nyt luonnollisen ja sopivan pelon tunteen.

– Näyttäisi niin hullulta, – sanoi hän, – jos joku tuolla pysäyspaikalla näkisi tytön tässä postivaunussa! Eihän ihmiset voisi tietää, että olen postimestarin tytär ja olen saanut luvan herra Huntingdonilta. Eikö tässä olisi pimeää nurkkaa vaunussa, jonne voisin mennä piiloon?

Parilla sanalla pitää minun nyt selittää silloisten rautatiepostivaunujen rakennetta, joka ei ollut niin mukava kuin tätä nykyä. Siinä vaunussa oli ovi kumpaisessakin oikeanpuolisessa kulmassa. Kumpaisenkin oven eteen olivat kirjelaatikot asetetut päällekkäin sillä lailla, että niistä tuli ikäänkuin kahden jalan levyinen laipio, joka esti ihmisiä ulkoa koko vaunun sisustaa yht'aikaa näkemästä. Tällä lailla oli se nurkka, jonka puolista ovea tällä kertaa ei käytetty, aina pimeä ja sen edessä seisova laipio muodosti siitä pienen komeron, mihin niin pieni tallukka kuin neiti Clifton aivan hyvin saattoi kätkeä itsensä uteliaitten silmiltä. Ennenkuin juna joutui asemahuoneen lamppujen valaisemalle paikalle, hän katosi siihen piilopaikkaan. Ei kukaan muu paitsi minä voinut nähdä hänen iloisia kasvojaan, kun hän seisoi siinä, varovaisesti kumarruksissa, sormi ruusuhuulillansa, ja tirkisteli. Hän näki, kuinka minä otin pääministerin kirjearkun palvelijan käsistä vastaan, ja kuinka Tuomas Morville puolestaan sai herraskartanon tavallisen postikontin.

– Katsokaa, – sanoin minä, kun taas olimme lähteneet liikkeelle ja neiti tuli ulos piilostaan, – tämä on pääministerimme kirjearkku, joka menee valtiosihteerin luokse. Siinä olisi salaisuuksia kyllin teille, joka naisena tietysti olette utelias.

– Ohoh, enpä minä valtioasioista mitään ymmärrä, – vastasi neiti huolettomasti, – ja onhan tämä arkku pari kertaa kulkenut meidänkin postikonttorimme kautta.

– Oletteko sitten huomannut tämän kuvan siinä? – kysyin vielä, – sydämen, jonka läpi väkipuukko on pistetty? – ja kumartuen likemmäksi lisäsin hänen korvaansa muutamia joutavia leperryssanoja, joita en huoli kertoa. Miss Clifton pudisti pientä päätään ja väänsi huuliaan. Mutta hän otti arkun kädestäni, kuljetti sen lampun luo, joka paloi vaunun toisessa nurkassa, ja katseltuansa pani sen laipion vieressä olevalle pöydälle. Enempää en koko arkkua muistanut. Matkustuksemme tänä yönä oli erinomaisen hauska, sillä neitosemme oli mitä vilkkaimpia, iloisimpia veitikoita. Täydeksi todeksi voin vakuuttaa, ettei mikään iltaseura minusta ole koskaan tuntunut puolta vertaakaan niin hupaiselta kuin tämä matka. Ja sepä vielä iloomme aivan omituisen höystön lisäsi, että neiti, niin pian kuin sanoin lähenevämme pysäyspaikkaa, missä taas tuli ottaa postiarkkuja vastaan, aina kohta juoksi nurkkaansa piiloon.

Me olimme jo jättäneet jälkeemme Waterfordin, viimeisen pysäyspaikan matkallamme, ennenkuin huomasin, että työmme oli hirveän huonosti edistynyt. Neiti Clifton tuli myöskin vakavaksi ja istui pöydän vieressä ääneti ja nolostuneena, ikäänkuin olisi hänen hullutuspuuskansa nyt mennyt ohi ja kuin hän olisi havainnut siinä olleen vähäisen liikaa, moitittavaa. Minä olin sanonut hänelle, ettei enää tulisi pysäyspaikkaa ennen Lontoota; mutta kummastuksekseni tunsin, että junan vauhti väheni ikäänkuin olisi taas pysäyspaikka lähellä. Katsahtaessani ulos ikkunasta huusin konduktöörille, joka istui seuraavassa vaunussa. Hän vastasi, että jotakin estettä näkyi olevan edessämme, vaan että kohta jälleen lähdettäisiin matkaan. Minä käännyin ja annoin tämän tiedon neiti Cliftonille sekä virkakumppanilleni.

– Tiedättekö missä paikassa nyt olemme? – kysyi hän pelästyneellä äänellä.

– Camden-townissa, – vastasin. Hän hyppäsi kiireesti ylös istuimeltaan ja riensi luokseni.

– Ystäväni asunto on täällä aivan likellä, – sanoi hän, – olipa tämä minulle aika onnellinen sattuma. Sinne ei ole kuin viiden minuutin matka tästä pysäyspaikasta. Hyvästi vain, herra Wilcox, ja tuhansia kiitoksia hyvyydestänne.

Neiti näkyi olevan hiukan hämmästyksissään ja ojensi minulle molemmat kätösensä rukoilevalla tavalla, ikäänkuin olisi pelännyt, että minä pidättäisin häntä vasten tahtoansa. Minä kaappasin hänen kätensä ja puristin niitä vähän kiihkeämmin kuin mitä juuri olisi ollut tarpeellista.

– Ei ole minulle oikein mieleen, että näin yön aikana lähdette yksinänne käymään, – sanoin minä, – vaan mikä auttaa. Tämä aika on ollut minulle erinomaisen hauska. Sallitteko minun tulla huomenna aamulla teitä katsomaan; sillä minä lähden jälleen kello 10.30 Lontoosta? Taikka keskiviikkona kun taas käyn pääkaupungissa?

– Sitä, – vastasi hän kallella päin – en tiedä. Kyllä minä sentään kirjoitan äidille ja kerron kuinka hyvä te olette ollut minua kohtaan, ja – mutta nyt minun täytyy lähteä, herra Wilcox.

– Ei ole minulle yhtään mieleen, että menette yksinänne, – sanoin uudestaan.

– Oi, kyllä minä aivan hyvin tunnen tien, – sanoi hän samalla, vähän hätäisellä tavalla, – aivan hyvin, paljon kiitoksia. Ja talo on aivan likellä. Hyvästi!

Hän hyppäsi keveästi ulos, ja samassa juna lähti liikkeelle. Meillä oli työtä yltäkyllin, sen voitte arvata. Viiden minuutin päästä meidän piti olla perillä, ja vähintäin viideksitoista minuutiksi oli vielä työtä jäljellä. Vaikka tämä matka oli ollut minulle niin hupainen, en voinut siis olla kiroilematta herra Huntingdonia ja hänen poikkeamistaan tavallisista säännöistä. Väkisin syrjäyttäen neiti Cliftonin muiston mielestäni, ryhdyin kaikin voimin työhön, panin kokoon Lontoosen menevät kirjeet, sidoin ne yhteen myttyyn, pistin luettelon niistä lisäksi, ja käännyin sitten pöydän päähän, ottaakseni pääministerin kirjelaatikon sieltä.

Lienettepä jo arvanneet riivatun vastoinkäymiseni. Pääministerin kirjelaatikko ei ollutkaan paikallaan! Ensi hetkenä en siitä kuitenkaan kovin hätäynyt; minä vain katsoin ympärilleni, katsoin lattialta, katsoin kirjesäkkien alta, kirjelaatikoista, katsoin kaikki paikat, mihin se mahdollisesti oli pantu tai pudonnut. Vielä hakiessani jouduimme asemahuoneesen, ja rauhani katosi katoamistaan. Tuomas Morville tuli avuksi ja etsi minun kanssani; me koettelimme jokaista kirjesäkkiä, jonka olimme täyttäneet ja kiinni lakanneet. Eihän tuo kirjearkku ollut mikään pikku kalu, joka olisi joka koloon mahtunut. Se oli vähintäin kaksitoista tuumaa pitkä ja enemmän kuin puoli sen vertaa leveä sekä korkea. Vaan ei sitä löytynyt mistään. En ole milloinkaan ollut niin vähällä pyörtyä kuin silloin.

– Olisiko neiti Clifton sen vienyt? – arveli Tuomas Morville.

– Hänkö, – vastasin närkästyneesti, mutta miettiväisesti, – kuinka hän olisi meidän näkemättämme voinut viedä niin kookkaan kalun. Ei se mahtuisi meidän taskuihimme, Tuomas, ja hänellä oli päällään kapea röijy, mihin ei olisi voinut kätkeä mitään.

– Ei, hän ei ole saattanut sitä viedä, – myönsi Tuomas; – sittenhän sen pitää löytyä muualta. – Rupesimme siis taas uudelleen hakemaan, käänsimme kaikki nurin mitä vaunussa oli, vaan ei auttanut. Pääministerin kirjearkku oli poissa, ja kaikki mitä nyt ensi hetkenä taisimme tehdä oli, että hämmästyneinä katselimme toinen toistamme. Kauan ei tämä hämmästyksen toimettomuus kuitenkaan saanut kestää, sillä pääpostikonttorin postimiehet kävivät meidän kimppuumme, vaatien kukin osansa. Päät aivan pyörryksissä pelästyksestä teimme tehtävämme ja annoimme heille postisäkit. Sitten taas katsahdimme toisiimme, melkein mielettöminä tuskasta, posket kalmankarvaisina. Kaikki pulat, joihin ennen olimme joutuneet – olihan meilläkin ollut tavallinen osa erhetyksiä ja hairauksia – ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla. Sattuipa samassa silmäni herra Huntingdonin lupakirjaan, joka oli lattialla joutavien paperinpalasten seassa. Sen nostin ylös ja pistin sen sekä virallisen päällyksenkin huolellisesti taskuun.

– Emme kauemmin voi täällä viipyä, – sanoi Tuomas. Kantajat katselivatkin jo kummastellen sisään; harvoin olimme niin kauan vaunussa viipyneet.

– Ei, – vastasin minä, ja äkillinen älyn välähdys kävi samassa pyörällä olevan pääni läpi; – ei, meidän pitää suoraan rientää pääpostikonttoriin ja puhua suut puhtaaksi. Tämä ei ole yksityinen asia, Tuomas!

Vielä kerran turhaan haettuamme vaunun läpi, kutsuimme ajurin, ja ajoimme niin joutuisaan kuin mahdollista pääpostikonttoriin. Pääpostisihteeri ei tietysti enää ollut siellä, mutta me saimme tietää hänen asuvan muutamassa etukaupungissa, seitsemän, kahdeksan virstan päässä Citystä. Me emme virkkaneet meille sattuneesta vahingosta kellekään; sillä minä arvelin parhaaksi, että niin harva kuin mahdollista saisi tietää siitä. Siinä asiassa olin oikeassa.

Meidän täytyi kolkuttaa pääsihteerin väki hereille – tuon peloittavan arvopersonan, jota en ollut koskaan ennen päässyt niin likelle. Pian istuimme hänen luonansa, pitäen yksinäistä ja salaista keskustelua, yhden ainoan kynttilän valossa, joka juuri tarpeeksi valaisi hänen kasvojaan, että saatoimme nähdä niiden ilmeen meidän kertoillessamme, joka vaihteli useampaan kertaan. Meidän vastoinkäymisemme oli liian hämmästyttävä, että siitä kohta olisi voinut seurata nuhteita, ja minusta näytti ikäänkuin olisin hänen silmissään, kun hän meitä katseli, nähnyt jotakin säälin tapaista. Vähän aikaa puheltuamme hän ilmoitti vievänsä meidät kanssaan valtiosihteerin luokse, ja muutamia minuutteja sen perästä ajoimme jälleen takaisin Lontoon toista päätä kohti. Perille tullessamme oli jo melkein se aika aamusta käsissä, jolloin kirjeet jaetaan. Mutta ilma oli täynnä paksua, keltaista sumua, emmekä voineet nähdä mitään, ajaessamme aivan ääneti. Ei kumpikaan meistä tohtinut virkkaa mitään, ja sihteerikin vain aika-ajoin sanoi jonkun sanan. Me ajoimme sumuun puoleksi peitetyn kartanon eteen, missä meidän täytyi odottaa vaunussa melkein puoli tuntia. Sihteeri oli kohta mennyt sisään, ja mainitun ajan kuluttua käskettiin meitäkin ylös. Me tulimme kamariin, missä suuren pöydän takana istui pieni, laiha mies, jolla oli iso pää ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla. Meitä tietysti ei esitetty hänelle, ja me siis vain arvaamalla tiesimme kuka hän oli. Meitä käskettiin uudestaan kaikki kertomaan, ja vieras herra teki muutamia kietovia kysymyksiä. Me olimme hyvin halukkaat ilmoittamaan hänelle kaikki mitä asiasta tiesimme, mutta emmehän itsekään tietäneet paljon muuta kuin että kirjearkku oli kadonnut.

– Tuo nuori tyttö on sen varmaan vienyt, – sanoi hän.

– Ei se ole mahdollista, – panin lujasti, vaikka nöyrästi vastaan. – Hänellä oli päällään kapein röijy, minkä ikänä olen nähnyt, ja hyvästi jättäessään hän ojensi minulle molemmat kätensä. Arkku ei voinut olla kätkettynä hänen vaatteihinsa. Se ei mahtuisi minunkaan taskuuni.

– Mistä se tuli, että hän ajoi teidän kanssanne postivaunussa? – kysyi hän ankarasti.

Vastaukseksi pistin hänelle käteen herra Huntingdonin allekirjoittaman lupakirjan. Hän ja meidän pääsihteerimme katsastivat sitä tarkkaan.

– Se on Huntingdonin allekirjoitus, epäilemättä, – sanoi viimeksimainittu. – Sen voisin vaikka missä valallani vakuuttaa. Sepäs on kummallinen tapaus.

Kummallinen tapaus se olikin. Molemmat herrat menivät toiseen kamariin, missä he taas puolen tuntia viipyivät. Takaisin tullessa heidän kasvojen ilmeensä osoitti yhä vielä kamalinta hämmästystä.