Ainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiansa, oli hra Braux. Hänen gorillakasvonsa vääntyivät virnistelyihin ja toisinaan lausui hän kaksimielisiä sanoja, jotka selvästi saivat toiset hämillensä. Mutta etehisen kello soi alinomaa ja kerta toisensa perästä tuli Rosalie sisään ilmoittamaan jotakin hra Caravanille, joka heittäen serviettinsä nousi ylös ja kiiruhti ulos. Lankomies kysyi tämän johdosta oliko tänään hänen vastaanottopäivänsä vai?
"Eikö mitä", änkytti hra Caravan, "ne ovat vain vähäpätöisiä ostoksia ja toimituksia!"
Samassa saapui eräs paketti, jonka hän avasi aivan hajamielisyydessään. Siinä olivat mustilla reunuksilla varustetut peijaiskutsukirjeet. Punastuen silmiinsä saakka kääri hän sen heti hätäisesti entisellensä ja pisti sen povitaskuunsa.
Vanhus ei sitä huomannut, sillä itsepintaisesti tuijotti hän koko ajan "kuulakelloansa", jonka kullattu kuula heilui edestakaisin takka-kamiinin kivilaatalla. Yleinen tunnelma näytti käyvän yhä kiusallisemmaksi ja vaitiolo yhä jäisemmäksi.
Vihdoin käänsi mummo kurttuiset kasvonsa tyttäreensä päin ja sanoi vahingonilon välkähdys katseessansa:
"Maanantaina pitää sinun tuoda tänne tyttäresikin. Minä tahdon nähdä hänet."
"Mielelläni, äiti", sanoi rva Braux loistavin kasvoin ja huomaamatta, että nuorempi rva Caravan oli kalvennut ja istui puolikuolleena ahdistuksesta.
Vähitellen alkoivat langokset sentään jutella keskenänsä ja joutuivat pian, Jumala ties mistä syystä, valtiolliseen keskusteluun.
Braux puolusti kommunistisia ja vallankumouksellisia liikkeitä, huutaen vihdoin suurellisin elein ja mulkoilevin silmin:
"Kaikki omaisuus on työmiehiltä varastettua tavaraa. Maa kuuluu kaikille. Perintöoikeus on häpeäpilkku, kuulumaton häpeä"…
Samassa vaikeni hän hämmästyneenä, ja peljäten sanoneensa jonkun tuhmuuden, lisäsi sävyisästi:
"Mutta tämähän ei ole sopiva tilaisuus keskustelulle sellaisista asioista."
Ovi kävi ja pian astui tohtori Chenet sisään. Alussa näytti hänkin ällistyvän, vaan saavutti pian mielenmalttinsa ja lähestyi mummoa sanoen:
"Ahaa, täällähän muorikin taas istuu … muiden mukana! Jälleen reippaana, kuten jo tullessani ajattelin! Ja rappusia noustessani mietin juuri: lyönpä vetoa, että muori on taas jalkeilla! (Taputellen vanhusta hiljaa olkapäälle lisäsi hän:) Eukko on vielä yhtä kestävä kuin Pariisin uusi silta: saattepa nähdä, että hän hautaa meidät kaikki."
Tohtori kävi istumaan, otti kupin kahvia ja yhtyi pian langosten keskusteluun kannattaen hra Brauxia. Tohtori oli näet itsekin ollut osallisena kommunistisiin hankkeisiin.
Tällä välin alkoi vanhusta väsyttää, jonka vuoksi hän tahtoi poistua. Hra Caravan riensi hänen luoksensa. Vanhus katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi:
"Oleppas hyvä ja tuo heti tuo kuulakello ja lipasto takaisin minun kamariini."
"Kyllä, äiti," änkytti hän.
Vanhus tarttui tyttärensä käsivarteen ja poistui hänen kanssansa.
Hra ja rva Caravan jäivät äänettöminä ja masentuneina katsomaan heidän jälkeensä: kaikkihan näytti menevän hiiteen päin! Hra Braux hykerteli mielissään käsiänsä ja maisteli kahviansa.
Äkkiä hyökkäsi rva Caravan vimmastuneena hänen kimppuunsa huudahtaen:
"Te olette varas, roisto ja … ja… Teidän päällenne tekee minun mieleni sylkäistä … ptui!"
Hän oli vähällä tukahtua eikä löytänyt sanoja liikutuksellensa. Braux vain naureskeli ja ryypiskeli edelleen.
Samassa palasi hänen vaimonsa takaisin. Nyt syöksähti rva Caravan hänen kimppuunsa ja siinä seisoivat he vastakkain: toinen suurivatsaisena, kookkaana ja paksuna, toinen laihana ja hoikkana, kädet vapisevina ja ääni kähisten haukkumisia ja sadatuksia kälyllensä syytäessänsä.
Chenet ja Braux tulivat erottamaan heitä. Jälkimäinen tarttui parempaa puoliskoansa hartioista kiinni ja lykkäsi ulos hänet huutaen jälkeen:
"Kas niin, mene tiehesi, luntti, sinä rähiset aivan liiaksi!"
Itse seurasi hra Braux vaimonsa jäljessä. Vielä kadullakin kuuluivat he riitelevän poistuessansa.
Chenet hyvästeli myöskin talonväkeä.
Ja pian olivat hra ja rva Caravan taas kahdenkesken.
Silloin heittäytyi hra Caravan nojatuoliin ja kylmä hiki ohimoillansa mutisi hän:
"Mitä on minun nyt virastonpäällikölleni sanottava?"
NEITSYT BLANCHETTE JA HÄNEN POIKANSA
Kello oli juuri lyönyt 12 päivällä. Koulun ovi lensi auki ja pojat syöksivät ulos tyrkkien toisiansa, että pikemmin pihalle pääsisivät. Mutta sen sijaan, että olisivat hajautuneet ja rientäneet heti kotiansa päivällisille, kuten tavallisesti tekivät, pysähtyivät he pihalle ja yhtyivät ryhmiin kuiskaillen keskenänsä.
Tänä aamuna oli näet neitsyt Blanchetten poika Simon istunut ensi kerran luokalla.
Kaikki olivat he kotonansa kuulleet puhuttavan neitsyt Blanchettesta. Ja vaikka hänet vastaan-otettiinkin suosiollisesti perheisiin, niin kohtelivat rouvat häntä sentään aina hieman halveksivalla osanotolla, menettely, joka oli vaikuttanut myöskin lapsiin, vaikka nämäkään eivät itse ymmärtäneet syytä siihen.
Neitsyt Blanchetten poikaa Simonia eivät koulupojat ennestänsä tunteneet, sillä muiden mukana tämä ei ollut koskaan ollut. Eikä häntä koskaan oltu nähty juoksentelemassa kylän raitilla eikä jokivarsilla. Pojat eivät siis hänestä juuri pitäneet. Jonkunlaisella ilolla ja huomattavalla hämmästyksellä olivat he kuulleet ja keskenänsä kertoneet, mitä eräs 14 – 15-vuotias poika, joka näytti tietävän yhtä ja toista, oli silmiänsä räpyttäen kuiskannut vieruskumppaleillensa:
"Tiedättekös, että … Simonilla … ymmärrättekö? … ei ole isää!"
Neitsyt Blanchetten poika ilmestyi samassa koulun kynnykselle.
Hän näytti olevan 7 – 8-vuotias. Muuten oli hän hieman kalpea, erittäin siististi puettu, pelonalainen, melkeinpä kömpelö poikanen.
Hän aikoi palata äitinsä luo, kun ryhmiin keräytyneet ja yhä kuiskivaiset toverit, jotka pahaa ennustavin, ivallisin ja uhkaavin katsein olivat töllistelleet häneen, vähitellen ympäröivät hänet niin, että hän pian joutui suljettuun kehään. Hämmästyneenä ja vaivautuneena jäi Simon seisomaan paikoillensa käsittämättä, mitä aikeita pojilla voi olla mielessänsä. Sama suuri poika, joka toisille oli kertonut tuon yleistä menestystä saavuttaneen uutisen ja siitä ylpistynyt, lähestyi häntä mahtavan näköisenä ja kysyi:
"Mikäs sinun nimesi on?"
"Simon", vastasi neitsyt Blanchetten poika.
"Simon … mikä?" kysyi toinen.
"Simon", toisti Blanchetten poika vallan hämillänsä.
"No, johan minä sen kuulin, mutta täytyyhän sinulla olla sukunimi", huusi äskeisen uutisen kertoilija; … "Simon! Eihän se mikään sukunimi ole!"
Itkuun purskahtamaisillansa vastasi Blanchetten poika kolmannen kerran:
"Minun nimenipä on Simon."
Pojat rähähtivät nauramaan. Voitonriemuisena huusi tuo suuri poika:
"No, näettekös? Isää hänellä ei ole."
Syntyi täydellinen hiljaisuus. Pojat olivat vallan ällistyksissään tästä tavattomasta, eriskummallisesta mahdottomuudesta. Kuinka voi olla mahdollista, ett'ei tuolla ole isää? Kaikki katselivat uutta luokkatoveriansa kuin kummaa ja luonnon ihmettä; ja se tähän asti selittämätön alentuvaisuus, jolla heidän äitinsä neitsyt Blanchettea kohtelivat, tuntui versovan heidänkin povessansa.
Simon parka oli asettunut seisomaan puuta vastaan, ett'ei maahan vaipuisi; siinä seisoi kuin korjaamattoman onnettomuuden kukistama olento. Hän koetti miettiä jotakin selitystä. Mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi todistaaksensa valheeksi tuon suuremman pojan sanoja, ett'ei hänellä muka ollut isää.
Punastuen huudahti hän vihdoin arvelematta:
"Onpas minulla isä!"
"Missä hän on?" kysyi äskeinen poika.
Simon vaikeni. Sitä hän ei tiennyt. Toiset pojat nauroivat kovin huvitettuina. Ja nämä eläinten tapaiset maalais-lapset näyttivät tuntevan saman julman halun, joka saa alapihan kanat toisinaan yhdessä lopettamaan haavoittuneen kumppalinsa.
Simon huomasi äkkiä erään saman-ikäisen naapurin pojan, joka oli lesken poika ja jonka hän aina oli nähnyt kävelevän äitinsä kanssa kahden kesken.
"Entäs sinä? Eihän sinullakaan ole isää?"
"Onpas", vastasi poika.
"Missä hän sitten on?" tiuskaisi Simon.
"Haudassa", vastasi poika erinomaisen ylpeästi, "sillä minun isäni on kuollut."
Yleinen hyväksymisen murina kuului poikajoukossa, ikäänkuin tämä tosiasia, että hänen isänsä makasi mullan alla kirkkomaalla, olisi kohottanut lesken poikaa ja kerrassaan masentanut neitsyt Blanchetten nulikan, jolla ei ollut isää missään. Ja nämä viikarit, joiden isät olivat juoppolalleja, ilkiöitä ja akkojensa pieksäjiä, tuuppivat toisiansa ja lähenivät häntä kaikilta tahoilta aivan kuin nämä lailliset ja isälliset olisivat aikoneet ahdistaa ja kurittaa tuota lain ulkopuolella olevaa olentoa.
Eräs Simonia vastapäätä seisova nallikka näytti jo kielensä ja huusi pilkaten: "Ei ole isää! Ei ole isää!"
Simon karkasi molemmin käsin hänen tukkaansa ja alkoi potkia häntä kintuille, mutta samalla puri poika häntä armotta poskeen. Ja niin syntyi ankara ottelu. Toiset kävivät erottamaan tappelijoita lyöden, retuuttaen, tyrkkien ja vielä maassakin kierittäen Simon parkaa, jonka ympärillä seisova poikajoukko huusi hyväksymistä tälle kuritukselle. Kun hän sitten kömpi ylös ja koneellisesti puisteli toisella kädellänsä aivan pölyttynyttä puseroansa, huusi joku joukosta:
"Mene valittamaan isällesi!"
Silloin tunsi Simon sydämessänsä, että hän oli vallan masentunut. Poikajoukolle hän tietysti ei voinut mitään, vaikka häntä olikin tällä tavoin piesty. Eikä hän voinut vastatakaan heille mitään, sillä tunnossansa täytyi hänen myöntää todeksi, ett'ei hänellä ollut isää. Ylpeys pakotti hänet aluksi kuitenkin taistelemaan ahdistavaa itkunpurkausta vastaan. Hän tunsi kurkussansa tukehtumisen oireita ja alkoi sitten nyyhkyttää niin hartaasti, että koko hänen pikku ruumiinsa hytkyi. Mutta huutanut hän ei.
Julma riemu valtasi silloin vihollislauman. Kuin villit kamalan ilonsa vallassa tarttuivat he toistansa kädestä kiinni ja alkoivat piiritanssin kukistuneen uhrinsa ympärillä laulaen yhtä ja samaa:
"Ei ole isää! Ei ole isää!"
Äkkiä lakkasi Simon nyyhkyttämästä. Täydellinen vimmastus valtasi hänet. Hän äkkäsi muutamia kiviä jalkojensa juuressa, kaappasi ne maasta ja viskasi ne koko voimallaan julmureita kohti. Pariin kolmeen hän osasikin ja kirkaisten juoksivat nämä pakoon. Ja niin peloittavalta näytti neitsyt Blanchetten poika tällä haavaa, että poikajoukossa syntyi täydellinen säikähdys ja sekasorto. Peljästyen niinkuin joukossa ahdistajat aina tekevät epätoivoisesti taistelevan edessä, hajausivat he paikalla ja pakenivat eri tahoille.
Yksin jäätyänsä lähti isätön poikanen juoksemaan joelle päin, sillä eräs muisto oli äkkiä herännyt hänessä ja kypsytti suuremmoisen päätöksen. Hän aikoi hukuttautua jokeen.
Hän muisti kuulleensa, että eräs kurja kerjäläinen oli viikko sitten heittäytynyt jokeen, kun häneltä oli loppunut kaikki "rahat". Simon oli ollut läsnä, kun häntä turhaan naarattiin. —
Joku oli sanonut: "Kyllä hän on kuollut!" Sitten oli eräs toinen lisännyt: "Siispä hän on onnellinen!" Simon tahtoi myöskin hukuttautua niinkuin tuo rahaton raukka oli tehnyt, sillä hänellähän ei ollut isää!
Tultuansa joen rantaan katseli hän vierivää virtaa. Tuossa leikkivät vikkelät kalat veden välkkyvässä kalvossa, tehden pieniä hyppyjä tavoitellessansa pinnalla hyriseviä hyttysiä. Hän unhotti itkunsa ja alkoi tarkata näitä, sillä kalojen käytös huvitti häntä suuresti. Mutta niinkuin ankarat ja äkilliset tuulen puuskat myrskyaikoina toisinaan syöksähtävät esille ryskäen puissa ja hälveten sitten taivaan rannalle, niin tunkeusi Simoninkin rinnasta taas uudelleen katkeran kivun kanssa ajatus, että "hänpä hukuttautuu, koska hänellä ei ole isää."
Muuten oli nyt sangen helteinen ja kaunis sää. Lämmin päivä paistaa hellitti ruohikolle. Vesi päilyi tyvennä kuin kuvastin. Toisinaan tunsi Simon itsensä varsin onnelliseksi, sillä itku oli helpoittanut hänen mieltänsä; ja silloin sai hän suuren halun istua tuohon ruohikolle ja nukkua päivän helteeseen.
Pieni vihreä sammakko hyppi hänen jalkojensa juuressa. Hän yritti tarttua siihen kädellänsä. Mutta se pääsi pakoon. Simon juoksi sen perässä ja koetti turhaan pari kolme kertaa tavoittaa sitä. Vihdoinkin sai hän sen takasääristä kiinni ja alkoi nauraa katsellessansa kuinka se ponnisteli päästäksensä vapauteen. Se veti itsensä ensin kokoon takajaloillensa ja viskaisi ne sitten äkkiä suoriksi kuin pienat ja käytteli etujalkojansa ilmassa kuin ihminen käsiänsä, mulkoillen kaikkialle kultarantuisilla, pyöristyneillä silmillänsä. Simon viskasi sen pois.
Sitten mietti hän kotiansa ja äitiänsä, kunnes ankara suru hänet taas valtasi ja hän ratkesi uudelleen itkemään. Kylmät väristykset puistattivat hänen pieniä jäseniänsä. Hän laskeusi polvillensa ja alkoi rukoilla niinkuin hänen oli tapana tehdä ennen maatapanoa. Mutta hän ei ehtinyt rukouksensa loppuun, ennen kuin voimakkaat, pakolliset nyyhkytykset valtasivat hänet kokonaan. Hän ei voinut enää ajatella mitään eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä itku oli hänen mielensä niin kerrassansa valloittanut.
Äkkiä tunsi hän raskaan käden olkapäällänsä ja karkea ääni hänen vieressänsä kuului kysyvän:
"Mikäs pikkumiestä niin kovin itkettää?"
Simon kääntyi päin kysyjään. Hän näki pitkän työmiehen, jolla oli parta ja su'itut, mustat hiukset, katselevan häntä hyväntahtoisesti. Kyyneleet silmissä ja itku kurkussa vastasi hän:
"Niin kun ne pieksivät minua…"
"Pieksivät! Ketkä ja miksi he sinua pieksivät, lapsukainen?"
"Pojat … koulussa … siksi, että … siksi, että … minulla ei ole isää."
"Mitä hulluja!" sanoi mies hymyillen, "onhan jokaisella isänsä."
"Mutta … mutta … minullapa ei ole", änkytti Simon vaivaloisesti surun murtamien nyyhkytysten välillä.
Työmies kävi vakavammaksi. Hän tunsi samassa nallikan neitsyt Blanchetten pojaksi ja oli jo ehtinyt kuulla tämän elämäntarinan, vaikka olikin vasta paikkakunnalle muuttanut.
"Elä ole milläsikään, poikaseni", sanoi mies, "vaan tule nyt kanssani äitisi luo. Toimitetaan sinulle … isä."
Yhdessä lähtivät he sitten kävelemään. Mies talutti pikku Simonia ja hymyili itseksensä, sillä oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että tutustuisi tuohon neitsyt Blanchetteen, jota oli kehuttu seudun kauneimmaksi tytöksi. Ehkä kyti hänen aivojensa syvimmässä sopessa sellainenkin ajatus, että kerran langennut tyttö voi langeta toisenkin kerran.
Vähitellen tulivat he pienen, valkoisen ja sangen siistin talon eli mökin ovelle.
"Tässä me asumme", sanoi Simon huutaen akkunaan: "äiti!"
Ovelle ilmestyi nuori nainen, jonka edessä mies lakkasi hymyilemästä, käsittäen heti, ett'ei ollut leikkimistä tuon pitkän, kalvakan ja vakavan tytön kanssa, joka seisoi ovellansa ikäänkuin kieltääksensä häneltä pääsyn tähän taloon, missä häntä jo kerran oli petetty. Hieman arastuneena otti hän lakin päästänsä ja sopersi:
"Kas tässä, rouva, tuon minä teille poikanne takaisin! Hän oli eksynyt tuonne joen rannalle."
Simon hypähti äitinsä kaulaan ja sanoi itkien:
"En minä eksynyt, äiti, vaan aioin hukuttautua, kun pojat pieksivät minua … koulupihalla … ne pieksivät … sen vuoksi vain, ett'ei … ett'ei minulla ole isää!"
Polttava puna nousi äkkiä naisen poskille. Tuntien ahdistuksen aina sydämessänsä asti syleili hän lujasti lastansa samalla kuin kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Mies seisoi siinä tietämättä, kuinka pujahtaisi tiehensä.
Vapaaksi päästyänsä juoksi poikanen häntä vastaan kysyen:
"Ettekö te tahtoisi ruveta isäkseni!"
Kysymystä seurasi täydellinen hiljaisuus. Äänetönnä seisoi Blanchette häpeissään seinää vastaan nojautuneena ja molemmat kädet sydämellänsä. Huomattuansa, ettei kukaan vastannut hänen kysymykseensä, sanoi Simon:
"Ellette te tahdo ruveta isäkseni, menen minä uudelleen joelle ja hukuttaudun."
Työmies otti asian leikin kannalta ja vastasi nauraen:
"Tietysti tahdon minä olla isäsi!"
"Mikäs sinun nimesi on?" kysyi Simon, "se täytyy minun tietää voidakseni sanoa pojille, mikä isäni nimi on?"
"Filip", vastasi mies.
Simon vaikeni hetkeksi ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa tämän tarkasti mieleensä. Sitten ojensi hän kätensä uutta isäänsä kohti ja sanoi:
"No, Filip, sinä olet siis isäni, sinä."
Nostaen poikasen syliinsä suuteli mies tätä poskille ja poistui sitten nopeasti ja pitkin askelin tiehensä.
Kun Simon seuraavana päivänä tuli kouluun, kaikui häntä vastaan poikain ivallinen nauru. Ja kun tuo suuri poika viimeisen tunnin päätyttyä taas näytti aikovan aloittaa eilisen pelin, viskasi Simon hänelle nämä sanat vastaan ikäänkuin olisi hän tuota poikaa kivellä heittänyt:
"Filip minun isäni nimi on!"
Kaikki pojat rähähtivät iloiseen nauruun: "Filip kuka? Filip mikä? Kuka Filip se on?.. Ja mistä sinä tuon Filipin nyt olet kaapannut?"
Simon ei vastannut mitään. Uskossansa järkähtämättömänä seisoi hän uhkaavin silmin ja valmiina kärsimään selkäsaunankin, sillä paeta hän ei aikonut.
Onneksi sekautui koulumestari asiaan ja Simon sai mennä kaikessa rauhassa kotiin äitinsä luo. Kolmen seuraavan kuukauden kuluessa kulki Filip usein Blanchetten asunnon ohitse. Joskus rohkaisi hän itsensä ja vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan nähdessänsä hänen istuvan ompelemassa avonaisen akkunan ääressä. Blanchette vastasi kohteliaasti, vaikka hän aina pysyikin vakavan näköisenä eikä koskaan antautunut pilapuheisiin. Sisälle luoksensa ei hän Filipiä myöskään kutsunut. Ollen hieman itserakas niinkuin useimmat miehet ovat kuvitteli hän kuitenkin, että Blanchetten poskilla toisinaan hänen kanssansa puhellessa oli tavallista eloisampi väri.
Mutta tahrattua mainetta ei ole niinkään helppo kohottaa entisellensä. Se pysyi sittenkin siksi hauraana, että kyläläiset, tästä Blanchetten kylmyydestä huolimatta, alkoivat juoruta heistä. Simon puolestansa oli sangen ihastunut uuteen isäänsä, jonka kanssa hän käyskenteli kylän raitilla joka ilta sen jälkeen, kuin Filip oli työnsä lopettanut. Koulunkäyntiänsä jatkoi poikanen säännöllisesti. Mutta poikain pistosanoihin ei hän enää viitsinyt vastata, vaan kulki tietänsä eteenpäin itsetietoisen arvokkaana.
Eräänä päivänä virkkoi sama poika, joka tuonoin oli ensiksi käynyt hänen kimppuunsa:
"Sinä valehtelit silloin, sinä… Eihän sinulla olekaan isää, jonka nimi on Filip."
"Onpahan", väitti Simon tiukasti.
Poika hykersi käsiänsä sanoen:
"Vai niin! Mutta jos sinulla kerran isä olisi niin olisi hän tietysti äitisi kanssa naimisissa … vai mitä?"
Tämä muistutus tuntui Simonistakin sattuvan oikealta, mutta siitä huolimatta väitti hän:
"Isäni hän kuitenkin on!"
"Se on mahdollista", myönsi toinen ivallisesti, "mutta oikealla tavalla hän ei isäsi ole."
Blanchetten poika loi katseensa alas ja asteli varsin miettiväisenä ukko Loizonin pajaan, missä Filip työskenteli.
Paja oli kuin haudattu suurten puiden alle. Sisällä oli kovin hämärä. Mutta räiskyvän ahjon punainen loimo heitti leveän heijastuksensa huoneeseen ja valaisi viittä seppää, jotka käsivarret paljaina hoitelivat jykeviä moukarivasaroitansa. Seisoessansa tuossa räiskyvän tulen valossa, silmät naulittuna valkealta hohtavaan rautaan, jota he miehissä takoivat, näyttivät he viideltä vuoripeikolta. Raskaina nousivat ja laskeutuivat heidän ajatuksensa moukarein kanssa. Simon tuli kenenkään huomaamatta sisään ja nykäsi ystäväänsä Filipiä hihasta. Mies kääntyi päin. Kaikki keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaasti, mitä tässä oli tekeillä. Tavattoman hiljaisuuden keskeltä koroitti Simon vähäisen äänensä:
"Kuule, Filip", sanoi hän, "Michauden poika väitti äsken, ett'et sinä ole minun isäni oikealla tavalla."
"Kuinka niin?" kysyi Filip.
Aivan vilpittömästi vastasi lapsi:
"Kun sinä et ole naimisissa äitini kanssa."
Ketään ei naurattanut. Filip seisoi nojaten otsaansa karkeita käsiänsä vastaan, jotka kouristuivat alasimella olevan moukarin varteen. Filip näytti miettivän. Toverit katselivat häntä ja Simon vartoi ahdistuneena peukaloisena näiden jättiläisten keskellä. Vihdoin sanoi eräs sepistä tulkiten nähtävästi toistenkin kumppaliensa ajatuksen:
"Blanchette on kaikissa tapauksissa hyvä ja kelpo tyttö, ja vaikka häntä onkin kohdannut onnettomuus, on hän luotettava ja säädyllinen ihminen. Kelpo mies saisi hänestä kunnon vaimon."
"Se on totta, se!" myönsivät toisetkin.
"Ja onko se edes tytön vikakaan, että hän lankesi? Mies oli luvannut naida hänet ja tunnenpa monta naista tässäkin kylässä, jotka käyvät kunniallisista tytöistä, vaikka ovat langenneet samalla lailla kuin Blanchettekin."
"Se on kyllä totta, se!" toistivat miehet kuorossa.
"Jumala yksin tietää, mitä tuo tyttö poloinen on saanut kärsiä … voidaksensa ilman toisten apua kasvattaa poikansa … ja kuinka paljo hän on itkenyt yksinäisyydessänsä! Eikä häntä näy ulkona missään muualla kuin kirkossa, vai mitä?"
"Se on varsin totta, sekin!" vakuuttivat toiset.
Sitten seurasi vaitiolo, jota ainoastaan palkeiden puhkaileminen häiritsi. Sitten kääntyi Filip äkkiä poikaseen päin sanoen:
"Mene sanomaan äidillesi, että minä haluan puhutella häntä tänä iltana", sanoi hän saattaen Simonin ulos pajasta.
Sen jälkeen palasi hän takaisin työhönsä ja nuo viisi moukaria alkoivat äkkiä jälleen putoilla alasinta vastaan. Voimakkaina, iloisina ja tyytyväisinä takoivat he näin rautaa iltaan asti. Mutta niinkuin tuomiokirkon iso kello juhlapäivinä kuuluu yli toisten pienempien, niin putoili seppä Filipin ankara moukarivasara alinomaa alasimelle huumaavalla paukkeella, joka kuului yli toisten vasarain kalskeen. Loistavin silmin paukutti hän hartaasti seisoen ahjosta lentelevien säkenien keskessä kuin mikäkin vuoren jättiläinen.
Taivas välkkyi jo täynnänsä tuikkivia tähtösiä, kun seppä Filip kolkutti Blanchetten ovelle. Hän oli pukenut yllensä puhtaan paidan ja pyhä-puseron ja sukinut partansa siistiksi. Blanchette ilmestyi oven kynnykselle ja sanoi vähän arasti:
"Teitte pahasti, hra Filip, kun tulette näin myöhään tervehtimään yksinäistä naista!"
Seppä aikoi vastata, sopersi jotakin anteeksi pyynnön tapaista ja jäi hämillänsä seisomaan hänen eteensä.
"Ymmärrättehän", jatkoi Blanchette, "ett'en halua enää antaa aihetta uusiin juoruihin."
Silloin sanoi seppä äkkiä:
"Mitä me niistä, jos te vain suostutte vaimokseni!"
Vastausta hän ei saanut, mutta pimeässä kamarissa oli hän kuulevinansa jonkun vaipuvan lattialle. Hän riensi sisään ja Simon, joka jo nukkui sängyssänsä, kuuli heidän suutelevan ja äitinsä aivan hiljaa kuiskaavan jotakin. Pian sen jälkeen tarttui pari voimakasta kättä Simoniin ja jylisevällä äänellä sanoi seppä Filip pitäen häntä ilmassa ojennettujen käsivarsiensa varassa: "Ja sano sinä tovereillesi koulussa, että isäsi on seppä Filip Remy, joka antaa heille ympäri korvia, jos he vielä uskaltavat ahdistaa sinua."
Kun kouluhuone seuraavana päivänä oli täpöisen täynnä ja tunti pian oli alettava, nousi pikku Simon kalpeana ja värisevin huulin seisoallensa ja huusi selvällä äänellä:
"Isäni on seppä Filip Remy ja hän on luvannut antaa ympäri korvia kaikille, jotka uskaltavat tehdä pahaa minulle."
Poikia ei enää naurattanut niinkuin ennen, sillä kaikki tunsivat he seppä Filip Remyn ja tiesivät, että sellaisesta isästä olisi kuka tahansa heistä ylpeillyt.