Loe raamatut: «Mr Britling pääsee selvyyteen I», lehekülg 13

TOINEN OSA
MATCHING'S EASY SODAN AIKANA

ENSIMÄINEN LUKU
Katselijoita

1

Tuona kohtalokkaana yönä, jona ensimäiset laukaukset ammuttiin ja ensimäiset surmatyöt suoritettiin, ei mr Britling mennyt levolle ennen päivänkoittoa. Hän istui kirjoittamassa lentokirjastaan, jossa tervehdittiin viimeistä laukausta ja sotien loppumista. Pari tuntia hän kirjoitti tarmokkaasti, mutta sitten hänen tarmonsa höltyi. Tuli tavantakaa hetkiä, jolloin hän istui hiljaa, kirjoittamatta. Hän haukotteli haukottelemistaan ja hieroskeli silmiänsä. Päivä oli tullut ja linnut pitivät kovaäänistä iloa, kun hän hitaasti riisuutui pudotellen vaatteensa lattialle miten hyvänsä ja meni makuulle…

Herätessään hän huomasi aamuteen vierellään ja palvelijattaren menossa pois huoneesta. Hän tiesi, että maailmassa oli tapahtunut jotakin kuulumatonta, mutta muutamaan hetkeen hän ei voinut muistaa, mistä oli kysymys. Sitten hän muisti, että saksalaiset olivat hyökänneet Ranskaan ja venäläiset Saksaan ja että Englannin oli melkein välttämätöntä joutua sotaan. Aamuvalaistuksessa tuo tuntui ankaralta, kauhistuttavalta tosiasialta, se vaati lujuutta, se merkitsi hävitystä, se näkyi nyt yön tummaa ja arvokasta kauneutta vailla. Hän muisti kokeneensa samanlaista epämieluista, pelokasta odotuksen tunnetta viisitoista vuotta sitten, buurisodan alkaessa, ennen ensimäisten uutisten saapumista. Ensimäinen buurisodasta saat uutinen oli kertonut panssaroidun englantilaisen junan hävittämisestä Kimberleyn lähistöllä. Minkä samanlaisen kertomuksen toisivatkaan myöhästyneet lehdet nyt mukanansa?

Oliko ehkä jokin tärkeä osa laivastoamme yllätetty ja voitettu?..

Olivatko ehkä saksalaiset jo pusertamassa Ranskan armeijoja Verdunin ja Belfortin väliin, nopeasti ja pelottavasti?..

Entä miten kävisi, jos hallitus epäröisi eikä sota puhkeisi vielä muutamaan viikkoon, vaan tyydyttäisiin riitelemään Belgian puolueettomuudesta Sill'aikaa kun saksalaiset murskaavat Ranskan…

Tai saattoihan toisaalta käydä niinkin, että meikäläiset saavuttaisivat hämmästyttävää, äkillistä menestystä. Meidän maa- ja meriväellämme oli niukka päällystö, mutta hän uskoi sen oleva niukkaan tapaansa erinomaisen hyvän…

Mitä oli Irlanti tekevä?..

Hänen ajatuksensa muodostivat yhden ainoa okaisen tiheikön, jonka läpi hän pyrki toivottomissa ympyröissä liikkuen.

Hän nousi ja alkoi pukeutua hitaaseen, hajamieliseen tapaan. Päästyään housunkannattimiin asti hän hetkeksi keskeytti pukeutumisensa, haki esiin Pohjois-Ranskan kartan ja mietiskeli Belgian rajaa koskevia seikkoja. Sitten hänen oli otettava esille Whitaker's Almanack saadakseen mielin määrin tutkia suurten eurooppalaisten armeijojen tilastoa. Aamiaisrummun ääni keskeytti nämä puuhat.

Aamiaisella ei puhuttu mistään muusta kuin sodasta. Hugh oli kiihdyksissään kuin kissa ukkossäällä, ja pikkupojat tahtoivat saada lippuja koskevia tietoja. Venäjän ja Serbian liput olivat kiistanalaisina, ja oli turvauduttava Webster's Dictionaryn lippuja esittävään sivuun. Sanomalehdet ja kirjeet saapuivat luonnottoman myöhään, ja mr Britling, jota väsytti joutavain tietojen jakaminen jälkeläisilleen, vetäytyi savukkeineen puutarhaan. Hän ajatteli hiukan lähteä postinkuljettajaa vastaan. Hänen silmänsä ja korvansa ilmoittivat mrs Faberin automobiilin olevan tulossa. Se oli vanha, punaiseksi maalattu, pontevannäköinen kone, jota ajoi luotettava puutarhuri; erehtyminen ei voinut tulla kysymykseenkään.

Mrs Faber istui vaunussaan, pysähdytti sen veräjälle ja antoi merkkejä. Mrs Britling, joka kuuli mrs Faberin ajopeleistä lähtevät pahaenteiset äänet, tuli ulos pääovesta, ja hän ja mr Britling suuntautuivat kumpikin taholtaan kutsujaa kohti.

2

"En minä sisään tule", kirkui mrs Faber, "minä vain ajattelin sanoa teille. Minä olen hankkinut ruokavaroja."

"Ruokavaroja?"

"Varastoja. Kohta hyökkäävät kaikki ruokavaroja hankkimaan.

Katsokaahan tätä kinkkua!"

"Mutta – "

"Faber sanoo, että meidän pitää kerätä, minkä kerkiämme. Tämä sota – se lopettaa kaikki. Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Minulla on lapset murheenani, niin että… Minä olin Hicksonilla ennen yhdeksää…"

Pikku eukko oli kovin palavissaan, ja silmät säteilivät. Hänen vaaleat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, hattu hieman vinossa. Hän tuntui nauttivan näistä kiihoittavista asioista, joidenlaisia hän sitä ennen ei ollut kokenut. "Kaikki kulta on myöskin pantava säilöön", sanoi hän, äänessä mielihyvän hyrinä. "Faber sanoo, että meidän setelimme kenties eivät ole sen arvoisia muutaman päivän kuluttua. Hän on kiirehtinyt Lontooseen hankkimaan kultaa klubeistaan – niin kauan kuin sitä saa. Minä sain pakottaa Hicksonia ottamaan vastaan seteliä. 'En koskaan', sanoin minä, 'en koskaan tule enää teille kauppoja tekemään, ellette ota…' Sittenkin hän katsoi minuun ikäänkuin olisi aikonut olla suostumatta.

"Nälänhätä siitä tulee!" sanoi hän mr Britlingin puoleen kääntyen. "Minä olen koonnut, minkä suinkin olen voinut. Minunhan täytyy ajatella lapsiani."

"Miksi siitä nälänhätä syntyisi?" kysyi mr Britling.

"Kyllä, siitä tulee se!" sanoi mrs Faber.

"Mutta miksi?"

"Kyllä Faber sen tietää", vastasi eukko. "Tietysti siitä tulee nälänhätä…

"Ja uskoisitteko", jatkoi hän, puhuen jälleen mrs Britlingille, "että tuo Hickson seisoi tiskinsä takana – minähän olen tehnyt siellä ostokseni vuosikausia – ja kieltäytyi kerrassaan antamasta minulle enempää kuin tusinan sardiinilaatikoita. Kieltäytyi! Ilman muuta!

"Minä menin sinne ennen yhdeksää, ja jo silloin oli Hicksonin puoti täpötäynnä – täpötäynnä, ystäväiseni!"

"Mitä te sitten saitte?" virkkoi mr Britling tehden kysyvän liikkeen kohti automobiilia.

Hän oli saanut aika lailla. Kaksi liikkiötä, laatikon sokeria, riisiryynejä, munia ja hyvän määrän jauhoja.

"Mitä on kaikissa noissa pikku kääröissä?" kysyi mr Britling.

Mrs Faber näytti hiukan nolostuvan.

"Cerebos-suolaa", sanoi hän. "Tuleehan sitä ostaneeksi ehkä vähän liikaakin. Mutta minä nyt ostin tuota ja otin mukaani; ajattelin, että myöhemmin ehkä on ryhdyttävä suolaamaan ruokavaroja."

"Nuoko ovat pikkelsitölkkejä?" kysyi mr Britling.

"Niin. Mutta katsokaahan, miten paljon jauhoja minulla on! Ne ne ensiksi loppuvat…"

Eukkoa hieman ärsytti mr Britlingin liian yksityiskohtainen tutustuminen hänen saaliiseensa. "Mitä te tuolla kenkävoiteella?" tiedusteli viimeksimainittu. Eukko ei halunnut enää kuunnella. Hän tunsi mr Britlingin yrittävän tärvellä hänen aamupäivätunnelmaansa. Hän selitti, että nyt oli lähdettävä takaisin kotiin. "Älkää sitten sanoko, etten minä ole teitä varoittanut", virkkoi hän. "Minulla on tekemistä loputtomiin. Herneistäkin on huoli pidettävä! Minun pitää näyttää keittäjättärelle, kuinka herneet pannaan pulloihin. Tänä vuonna me onneksi saimme herneitä aivan tavattomasti. Minä tulin tänne vain ohimennen kertomaan, miten asiat ovat." Sitten hän heti lähti, ilmeisesti loukkaantuneena mrs Britlingin välinpitämättömyyden ja mr Britlingin epäilyjen vuoksi.

Mr Britling katseli hänen menoaan ja närkästyi vähitellen yhä enemmän.

"Vai niin", sanoi hän, "tuolla tavallako Englanti ottaa sodan vastaan! Ruokavaroista riidellen – kohta alussa."

"Hän kai on huolissaan lasten vuoksi", huomautti mrs Britling.

"Entä saapasrasva!"

"Mutta joka tapauksessa", sanoi mrs Britling, "jos toiset tekevät noin – "

"Siitähän ne aiheutuvat, kaikki paniikit. Meidän asiamme on olla niin tekemättä… Eihän maa ole vielä sotaa julistanutkaan! Hei! Siellähän tuo tulee! Parempi myöhään kun ei milloinkaan."

Sanomalehtiä ja kirjeitä tuovan postinkuljettajan pää, hänen ajaessaan polkupyörällä, Dower Housen kulmausta kohti, näytti lipuvan pitkin pensasaidan harjaa.

3

Englanti ei ollut vielä sodassa, mutta kaikki merkit viittasivat sinnepäin. Näytti siltä kuin asia suuruutensa vuoksi olisi välttämättä tarvinnut valmisteluaikaa. Mr Britlingin mielessä ei ollut enää yhtään epäilystä, ei sittenkään, vaikka Daily News'issa valtavin kirjakkein painettu, hämäräperäinen kokosivun ilmoitus vannotti Isoa-Britanniaa olemaan avustamatta Venäjää, kauheata Venäjää, kaikkien hentomielisten yltiöpäiden peikkoa. Uutiset olivat laajakantoisia ja yllättäviä, mutta sangen epäluotettavia. Saksan joukkoja sanottiin olevan Belgiassa ja Hollannissa, ja Kielin kanavassa oli siepattu englantilainen alus. Oli julistettu moratorio, ja leipäpaniikkia koskevat tiedonannot osoittivat mrs Faberin edustavan laajaa vauhkojen ihmisten luokkaa.

Mr Britling piti leipäpaniikkia surkuteltavana ilmiönä. Se ei soveltunut hänen johtoaiheeseensa, jona oli maailman vapaiden ihmisten nousu militarismin sietämätöntä iestä hävittämään. Se pilasi koko kuvan…

Mrs ja mr Britling lukivat lehteä yhdessä seisten begonialavain luona, lähellä setripuita, ja ilman täytti hilpeällä hälinällään ruohonleikkuukone, jota veti pitkin hockeykenttää suojustallukoilla varustettu hepo.

Kohta tuli Hughkin juosten huoneestaan kuulemaan mitä oli tapahtunut. "Tuntuu siltä kuin työnteko kävisi mahdottomaksi näiden suurten tapausten sattuessa", puolustelihe hän. Hän otti Daily News'in haltuunsa, isän ja äidin lukiessa The Times'iä. Pikkupoikien äänet kaikuivat puiden varjosta; he olivat tuoneet pihalle kaikki tinasotamiehensä ja rakensivat parhaillaan puutarhaan varustettuja asemia.

"Raha-asiat ovat omituisella kannalla", sanoi mr Britling tarkkaavaisuuttaan terästäen… "Kaikenlaisia mullistuksia saattaa tapahtua. Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka on kehittynyt miten kuten… Ilman mitään suunnitteluja… Maailmassa, joka on täynnä mrs Fabereita…"

"Moratorio?" kysäisi Hugh Daily News'insa takaa. "Velkasuhteissa ja niin edespäin? Realinjalle sinä panit minut, pappa. Etymologia on minulle liian kovaa purtavaa. Mars ja krematorio – pitääkö polttaa laskunsa sen sijaan että ne maksaisi?"

"Moratorio", mietiskeli mr Britling. "Moratorio. Mitä hullutuksia sinä jutteletkaan! Se on jotakin viivytyksen tapaista, tietysti. Ei sillä ole kuoleman kanssa mitään tekemistä. Se on vain tilapäinen maksuviivytys… Tietysti tässä syntyy suunnaton arvojen vaihtuminen…"

4

"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen."

Tuota tekstiä mr Britlingin mieli alkoi nopeasti kutoa laajemmaksi. Siitä kehittyi ihmeellinen mahdollisuuksien sato ennenkuin hän ehti takaisin työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta ei ruvennut kohta jatkamaan työtänsä. Hän oli keksinyt omissa persoonallisissa asioissaan jotakin niin kumouksellista, että sodankin tulos sai sen tieltä hetkeksi väistyä.

Mr Britlingin tajunnan takimaisella laidalla oli jotakin, jota ei siellä ollut aina ollut, jotakin lämmintä ja lohduttavaa, joka teki elämän ja hänen yleiset elämää koskevat mietteensä paljoa kepeämmiksi ja hauskemmiksi kuin mitä ne muuten olisivat olleet, nimittäin tietoisuus, että hän omisti hyvin järjestellyn sarjan pääomasijoituksia, taitavasti suunnitellun ja maantieteellisesti jaetun järjestelmän valtionobligatioja, kunnallisia sijoituksia ja rautatieosakkeita, jotka edustivat pikemmin yli kuin alle kahdenkymmenenviidentuhannen punnan omaisuutta, hänen ja mrs Britlingin yhdistettyjä varoja. Siinä oli hänen taloudellinen sisäelimistönsä. Se piti hänet ja teki elämän turvalliseksi ja miellyttäväksi. Kun kaikki oli hyvin, ei hän sen olemassaoloa huomannutkaan; hän tunsi vain yleistä hyvinvointia. Kun silloin tällöin sattui hiukan häiriötä jossakin sijoitusten osassa, hän tunsi vain lievää mielipahaa. Nyt hän havaitsi vakavia mullistuksia. Aivan kuin hän olisi huomannut sattumalta syöneensä sieniä eikä tiennyt ollenkaan, olivatko ne ehkä hyvinkin myrkyllistä lajia. Mutta vastaus voidaan kehittää liian pitkälle…

Joka tapauksessa oli mr Britling kirjoituspöytänsä ääreen palatessaan siinä määrin rauhaton, ettei kyennyt jatkamaan esitystään "Ja nyt sodat loppuvat".

"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen!"

Hän ei ollut koskaan luottanut nykyaikaiseen raha-asiain järjestelmään niin varmasti kuin ihmiset yleensä. Hän huomasi olevansa tietämätön siitä, miten tuo moratorio vaikutti ja mitä pankin kiinnioloajan pitentäminen oikeastaan auttoi. Hän luuli sen merkitsevän yleistä maksujen keskeyttämistä ja puhtaan rahan saannin lakkaamista. Hickson, sekatavarakauppias, katseli mrs Faberin kertoman mukaan nyt jo karsaasti seteleitä.

Vaikka pankki jälleen avattaisiinkin, tiesi mr Britling, ettei hänen juoksevalla tilillään ollut sanottavia summia, korkeintaan kaksi tai kolmekymmentä puntaa. Hän oli odotellut englantilaisten ja amerikkalaisten kustantajiensa shekkejä sekä Times'in tavanmukaista lähetystä. Jos nuo maksut nyt keskeytyisivät!

Kaikki nuo voivat, mikäli hän ymmärsi, keskeyttää maksunsa tämän moratorion ollessa voimassa! Sitä hän ei tullut aluksi ajatelleeksi. Mutta tietysti he hyvinkin saattoivat kieltäytyä maksamasta määräpäivänä.

Jos vielä otaksui The Times'in huomaavan hänen omalaatuisen mietteliäisyytensä tarpeettomaksi näinä levottomina aikoina!

Jos sitten pankki todellakin pidätti hänen rahansa ja arvopapereita ei käynyt myyminen?

Mr Britling tunsi olevansa osteri, jota kehoitetaan poistumaan kuorestaan…

Hän nojautui taaksepäin ja mietiskeli näitä asioita. Hän teki heikon yrityksen kuvitella maailmaa, josta luotto on kadonnut ja jossa rahan arvo on kysymyksenalainen. Hän otaksui, että tottumuksen voima saisi suuren joukon ihmisiä ostamaan ja myymään edelleenkin samaan tai suunnilleen samaan hintaan kuin ennen.

Hänen tajuntansa ja omatuntonsa tekivät urhean yrityksen sotien loppumista käsittelevän lentokirjasen jatkamiseksi, mutta ei kulunut viittä minuuttia, kun hänen ajatuksiansa jälleen askarruttivat leipäpaniikki ja vararikot…

5

Mr Britlingin kirjoituspöydän ääressä vallitseva mielenkiintojen ristiriita kävi sietämättömäksi. Hänestä tuntui, että henkilökohtainen pulma oli ensinnä selvitettävä. Hän lähti nurmikolle tupakoimaan.

Hänen ensimäisen ajatuksensa, jonka mukaan kansakunnat yhtyisivät tekemään maailmanrauhan ja kukistamaan sotaisan Saksan, oli himmentänyt tämä toinen, siihen kerrassaan sopimaton, epäjärjestyksessä ja hajaantumistilassa olevan maailman mielikuva. Lukemattomia mrs Fabereita joukoittain kasaamassa varastoja, hillittömiä joukkoja hyökkäämässä kauppapuoteihin, moratorio, pankit kiinni ja odottavia jonoja. Oliko mahdollista, että koko järjestelmä luhistui kun luottamus siihen horjahti yhdeltä kohdalta? Huomaamatta mitään epäjohdonmukaisuutta hän oli siirtynyt maanpiirin rauhoittamista koskevista yleisistä aatoksistaan näihin yksityisluontoisempiin mahdollisuuksiin. Hän kuuli kahinaa takaansa, kääntyi ja oli vastapäätä vaimoansa.

"Luuletko", kysyi mrs Britling, "että elintarvepulaa tarvitsee peljätä?"

"Jos kaiken maailman mrs Faberit käyvät ja kähmivät – "

"Silloin täytyy jokaisen pitää puoliansa. Minulla ei ole kotona suuriakaan varastoja."

"Hm", virkkoi mr Britling miettien… "Mielestäni ei ole syytä ostaa varastoja nyt."

"Entä jos jäämme ilman."

"Sodassa on vaaroja", sanoi mr Britling.

Hän mietti. "Ne, jotka ottavat paniikkiin osaa, aiheuttavat paniikkia. Maailmassa on sittenkin yhtä paljon elintarpeita kuin viime kuussa. Ja ellei sitä polteta, niin se katoaa vain syömällä. Ja sato on hyvä. Mitä auttaa koota varastoja kukkuraisen pöydän ääreen?"

"Mutta ihmiset kokoavat! Kurjaa olisi, jos me – lapsinemme päivinemme – jäisimme puille paljaille."

"Emme me jää. Ja miten hyvänsä, älä ala kasata, vaikka saisimme kovaakin kokea."

"No niin. Mitta ei sinun ole mielesi hyvä, jos jonakin kauniina päivänä et saa sokeria teehesi."

Mr Britling jätti tämän henkilökohtaisen sovellutuksen huomioonottamatta.

Paljon vakavampi kuin ruokavarojen puute on rahapaniikin mahdollisuus.

He kulkivat nurmikkoa edestakaisin ja mr Britling jutteli. Hän sanoi, että erittäin harvat ihmiset vielä nytkään älysivät nykyistä yhteiskuntaa kannattavan luottojärjestelmän löyhyyttä. Luottamus oli kasautunut suunnattomiin, varsinkin sen laiskan välinpitämättömyyden vuoksi, jota osoittivat – kaikki. Se oli tervettä niin kauan kuin ihmiskunta yleensä uskoi siihen; mutta annahan uskon riittävässä määrin rappeutua, niin seurauksena saattaa olla millainen luhistuminen hyvänsä. Se voi kerrassaan hävitä – kuten luottojärjestelmä hävisi Italiasta goottien sinne tunkeutuessa – ja jättää meille vain käteenotettavat esineet, todellisen omaisuuden ja muun sellaisen. Muistiko hän Gissingin uusinta romaania? – "Veronilda" sen nimi oli. Siinä kuvailtiin maailma, jossa ei ollut muuta omaisuutta kuin minkä voi mukanaan kuljettaa. Rooman valtakunnassa tuo asiaintila kehittyi hitaasti, sukupolvien kuluessa, mutta me elämme nyt nopeammin muuttuvassa maailmassa – maailmassa, jossa järjestys on hatarampi. Kukaan ei tunne luoton voimaa eikä sen heikkoutta; kukaan ei tiedä, luhistuuko se jo tämänkertaisesta iskusta… Jos niin käy, niin koko se pieni elämä, jota olemme näihin asti eläneet, häviää pois…

Hän huomasi mrs Britlingin tavantakaa silmäilevän auringon valaisemaa taloansa – siinä oli uudet ulkokaihtimet, ja hän oli onnistunut värin valinnassa – ja kuuntelevan epäilevin ilmein hänen tutkistelujansa.

"Muutamia päiviä sitten", sanoi mr Britling yrittäen tehdä asiaa havainnollisemmaksi, "olimme me yhteensä viidenkolmattatuhannen punnan arvoiset. Nyt emme tiedä, mitä meillä on, olemmeko menettäneet tuhannen vai kymmenentuhatta…"

Hän tarkasti kukkaronsa ja havaitsi omistavansa kuusi puntaa.

"Paljonko sinulla on?"

Hänellä oli sisällä kassassaan suunnilleen kahdeksantoista puntaa.

"Meidän on ehkä tultava sillä toimeen epämääräinen aika eteenpäin."

"Mutta pankkihan avataan piakkoin", sanoi mrs Britling. "Ja ihmiset näillä seuduin myöntävät meille kyllä luottoa."

"Entä jos he eivät myönnä?"

Otaksuma ei tehnyt häntä levottomaksi. "Meidän arvopaperimme kohoavat jälleen. Ainahan ne kohoavat jälleen."

"Kaikki voi tulla entiselleen", myönsi mr Britling. "Mutta voi käydä niinkin, ettei mikään tule entiselleen. Koko tämä elämämme, joka on tuntunut niin selvältä ja varmalta – on epävarmaa. Minä uskoin, että olemme kiintyneet ja juurtuneet tänne – koko elämänajaksi. Entä jos asiain kehitys nyt viskaa meidät täältä pois? Siinä on mahdollisuus, joka ehkä muuttuu meille todellisuudeksi. Tänä aamuna minusta tuntuu kuin olisi elämäämme avautunut kaksi suunnatonta porttia, kuin kaksi porttia, jotka johtavat areenalle tai pimeyteen ja joista saattaa syöksyä sisään mitä hyvänsä. Kuolemakin. Otaksukaamme, että äkkiä näemme ilmassa jonkin suuren zeppeliinin tai kuulemme tykin jyskettä rannikolta käsin. Tai saapuu polkupyörällä lähetti, joka käskee meitä jättämään kaikki ja muuttamaan sisämaahan…"

"En ymmärrä, mitä syytä on tuollaisia asioita ennustella."

"Mutta eihän ole syytä jättää niitä mahdollisuuksia tarkastelematta…

"Omituista on", sanoi mr Britling jatkaen asian tutkistelua, "että kun katselee asioita, kuten nyt katselee, sangen todennäköisinä, niin ne eivät esiinny läheskään yhtä kauhistavina ja tuhoisina kuin ne olisivat näyttäneet – viime viikolla. Uskonpa, että sijoittaisin teidät kaikki Gladysiin ja lähtisin ajamaan länttä kohti jonkinlaista hilpeyttä tuntien…"

Mrs Britling katsoi miestään ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään. Hän epäili viimeksimainitun vierovan kotiansa ja teeskentelevän huolenpitoa pelkästi kohteliaisuudesta…

"Ehkäpä ihmiskunta pyrkii liiaksi rauhaantumaan. Ehkäpä näitä levottomuuksia sattuu sen vuoksi, että pelastuisimme ummehtuneesta mukavuudestamme. Kuuluu jälleen tuntemattomien kokemusten, vaarojen ja vastuksien salaperäisesti houkutteleva kutsu. Tekee mieli lähteä. Mutta ellei tule sysäystä, jäämme paikoillemme. On kuin taika sitomassa omaan pesään ja vanhoihin tuttuihin polkuihin. Nyt minä pelkään, mutta tunnen samalla taian taittuneen. Lumottu linna puhkee yht'äkkiä täyteen ovia, joista pääsen ulos. Voit nimittää niitä hävitykseksi, vararikoksi, hyökkäykseksi, paoksi – ne ovat vain ovia, jotka johtavat pois tottumuksesta ja tylsästä kaavamaisuudesta… Minä en ole kelvannut pitkiin aikoihin muuhun kuin joutavaan, hajanaiseen haparoimiseen."

"Minä luulin sinun täällä viihtyvän. Sinä olet tehnyt aika paljon työtä."

"Kirjoittaminen on muistiin merkitsemistä eikä elämää. Mutta nyt minä tunnen yht'äkkiä, että elämämme saa pontta ja sisältöä. Tuntuu siltä kuin elämän koko laatu muuttuisi. Sellaisia aikoja on. On aikoja, jolloin ajanhenki kerrassaan muuttuu. Vanhoina aikoina tämä tajuttiin paremmin kuin nykyään. Silloin erotettiin toisistaan arki- ja pyhäpäivät, juhlat, paastot ja hartauspäivät. Samoin on nyt käynyt. Arkisäännöt on heitettävä syrjään. Ennen – vielä kolme päivää sitten – oli kilpailu oikeutettu, oli oikein ja kohtuullista koettaa hankkia parhaita elintarpeita ja etsiä omaa etuansa. Mutta se ei ole oikein nyt. Sota luo sunnuntain, ja me suljemme puodit. Pankit ovat kiinni ja ihmisistä tuntuu kuin sunnuntai yhä jatkuisi…"

Hänen oma tiensä oli selvä.

"Asteikko on vaihtunut. Nyt ei merkitse yhtään mitään, vaikka kärsimmekin taloudellisen häviön. Ei merkitse mitään, vaikka meidän täytyykin elää perunoilla ja tehdä velkaa saadaksemme vuokran maksetuksi. Nämä ovat nyt pienimpiä sivuseikkoja. Viikko sitten ne olisivat olleet mitä tärkeimpiä. Tässä me olemme, historian suurimpain mullistusten ja historian suurimpain mahdollisuuksien välittömässä läheisyydessä. Meidän on mentävä mullistusten läpi päästäksemme käsiksi mahdollisuuksiin. Maailmassa ei ole nyt muuta tehtävää kuin koettaa kääntää parhaaksi tämä elämän kaikkein vakiintuneitten sisältöjen pelottava luhistuminen."

Hän oli löytänyt etsimänsä. Hän jätti vaimonsa nurmikolle ja kiiruhti takaisin kirjoituspöytänsä ääreen…

6

Kun mr Britling aamupuhteen uutterasti askarreltuaan korkeitten ihanteittensa parissa tuli huoneestaan välipalaa syömään, tapasi hän mr Lawrence Carminen, joka oli saapunut vierailemaan. Mr Carmine seisoi hallissa hajasäärin lukemassa The Times'iä neljänteen kertaan. "Minä en voi tehdä mitään", sanoi hän kääntyen. "En voi keskittyä. Luultavasti me joudumme sotaan. Minä olin niin tottunut ajattelemaan sotaa Saksaa vastaan, etten uskonut siitä milloinkaan tulevan totta. Herra jumala, millainen surkea juttu siitä syntyykään… Ja Maxse ja kaikki nuo voitonriemuiset pelottelijat, jotka huutavat: 'Enkö minä sitä sanonut!' Hitto vieköön saksalaiset!"

Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Hän seurasi mr Britlingiä ruokasaliin päin kädet syvällä taskuissa.

"Siitä syntyy pelottava juttu", sanoi hän tervehdittyään mrs Britlingiä, Hughia, täti Wilshireä ja Teddyä ja istuuduttuaan mr Britlingin vieraanvaraiseen pöytään. "Se panee kaikki ylösalaisin. Me emme vielä aavistakaan, kuinka paljon pahaa se tulee aiheuttamaan."

Mr Britling oli täynnä itsepintaista ja ennakkoluulotonta optimismiansa, jota hän oli äsken mielessään hautonut. "Minä en sure, että olen elänyt tähän sotaan asti", sanoi hän. "Se voi olla tavallansa kamala onnettomuus, mutta toisaalta se on valtava edistysaskel ihmiskunnan elämässä. Siihen loppuu nelikymmenvuotinen ilkeä epätietoisuuden aika. Se on käänne ja ratkaisu."

"Mielelläni minäkin katselisin asiaa tuolta kannalta", sanoi mr Carmine.

"Se on kuin suojasää – kaikki on ollut jäätyneenä sekasortona juutalaissaksalaisesta Berliinin sopimuksesta asti. Ja vuodesta 1871."

"Miksi ei aina Schlesvig-Holsteinin ajoilta?" kysyi mr Carmine.

"Niin, miksipä ei? Tai Wienin sopimuksesta?"

"Tai – Voihan mennä taaksepäin – "

"Rooman keisariaikaan asti", lisäsi Hugh.

"Kaikkein ensimäiseen valloitukseen", virkkoi Teddy…

"Minä en voinut tehdä työtä aamusella", sanoi Hugh. "Olen tutkinut tietosanakirjasta Balkanin rotuja ja uskontoja… Sekalaista seurakuntaa."

"Niin, mikäli niitä käsitellään vain yksitellen", sanoi mr Britling. "Mutta tässäpä juuri ilmenevät sodan suunnattomat mahdollisuudet. Nyt kaikki ikäänkuin liukenee. Maailmankartta saadaan piirtää uudelleen. Viikko sitten me kaikki riitelimme kiivaasti asioista, jotka ovat liian mitättömiä mielenliikutuksen aiheita. Nyt olemme yht'äkkiä siirtymässä uuteen aikakauteen. Tämä on uutta aikakautta. Maailma on taipuisana ihmisten käsissä he voivat tehdä siitä mitä tahtovat. Toinen kausi on loppumassa, toinen alkamassa. Tämä on paljo suurempaa kuin Ranskan vallankumous tai uskon puhdistus… Ja me elämme siinä…"

Seurasi vaikuttava vaitiolo.

"Miten käynee Albanin?" virkkoi Hugh, mutta hänen huomautuksensa jäi kokonaan huomioon ottamatta.

"Sota tekee ihmiset katkeriksi ja ahdasmielisiksi", sanoi mr Carmine.

"Sota ahdasmielisesti käsitettynä", sanoi mr Britling. "Mutta tämä sota ilmaiseekin närkästystä ja ylevämielisyyttä."

He mietiskelivät, ryhtyisivätkö Yhdysvallat kenties välittämään. Mr Britlingin mielestä hyökkäys Belgiaan vaati jokaisen sivistyneen vallan asiaan puuttumista ja hän arveli Amerikan parhaiden vaistojen olevan väliintulon puolella. "Mitä enemmän meitä on", hän sanoi, "sitä nopeammin asiasta selviydytään".

"Olisi omituista, jos viimeiseksi välittäjämaaksi jäisi Kiina", sanoi mr Carmine. "Maailman ainoa kansa, joka todella uskoo rauhaan… Mielelläni katselisin asioita yhtä luottavasta kuin te, Britling."

Hetken aikaa he kuvailivat mielessään jonkinlaista Saksan ja militarismin suurta tuomitsemista, jossa idän viisaus istuisi tuomaripöydän takana. Militarismi oli haudattava kuten itsemurhan tekijä neljän tien risteykseen ja paalu lyötävä läpi sen ruumiin, ettei se pääsisi sopimattomalla hetkellä heräjämään.

7

Mr Britling eli sellaista sielullista vaihetta, jossa mielikuvat liikkuvat vapain valloin. Tämä oli ensimäisiä vaikutuksia, mitä sota sai aikaan monissa sivistyneissä mielissä. Se mikä oli näyttänyt iäti säilyvältä alkoi nyt ilmeisesti horjahdella, se mikä oli näyttänyt kiveltä, alkoi elää. Kaikki rajat, kaikki hallitukset näkyivät nyt todellisessa muodossaan, tilapäisinä laitteina. Hän puhui vuosittain kokoontuvasta Maailmankongressistaan, kunnes se lakkasi tuntumasta haaveelta ja muuttui älylliseksi ennakoimiseksi; hän puhui koko maailmaa hallitsevan ylimmän tuomioistuimen "ilmeisestä välttämättömyydestä". Hän ajatteli sen paikaksi Haagia, mutta mr Carmine piti Delhiä, Samarkandia, Aleksandriaa tai Nankinia sopivampana. "Vapautukaamme joka tapauksessa Euroopan harhasta", sanoi mr Carmine…

Mr Britlingin aamusella istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tarkastelemassa avautuvia, hämmästyttäviä mahdollisuuksien näköaloja oli sodan tuhoisa tapahtuma alkanut näkyä yhä edullisemmassa valossa. "Luultavaa on, että maailma voi ainoastaan tällaisten kriisien avulla muovautua uusiin muotoihin", arveli hän. Ja iltapäivällä hän oli ylipäänsä taipuvainen toivomaan, ettei suuri sotilaallinen koneisto murskautuisi liian helposti. "Kansojen pitäisi oppia tuntemaan, että he tarvitsevat toisiansa", sanoi hän. "Liian lyhytaikainen sotaretki voisi aiheuttaa riitaa saaliinjaosta. Englantilaisen on opittava huomaamaan, että hän on irlantilaisesta riippuvainen, venäläiselle on tehtävä selväksi kasvatuksen arvo ja puolalaisen ystävyys… Euroopan on nyt luotettava Aasiaan ja tunnustettava intialaiset ja kiinalaisetkin valkoisiksi!.. Mutta näiden asiain oppimiseen menee aikaa ja ponnistuksia, jos mieli ne kunnollisesti oppia…"

He keskustelivat sodan mahdollisesta kestämisestä.

Mr Carmine arveli taistelun käyvän pitkälliseksi. Mr Britling uskoi venäläisten ehtivän Berliiniin ensi toukokuun tienoissa. Hän pelkäsi niiden saattavan tulla sinne jo ennen vuoden loppua. Hän luuli saksalaisten kuluttavan voimansa Belgian ja Ranskan rintamilla, joten he eivät pääsisi ollenkaan suuntaamaan iskujansa Venäjää vastaan. Hän oli varma siitä, että saksalaiset olivat arvioineet Ranskan ja Englannin tarmon liian vähäiseksi. "Sill'aikaa", sanoi hän, "etenevät venäläiset hitaasti, varmasti, vastustamattomasti…"

8

Suurten ennakkohaaveiden päivä kallistui iltaansa. Se oli – noiduttu päivä. Se oli kuin enne: sen jäljessä tuli katkeumaton sarja päiviä, jotka oli tuomittu samoja kahleita kantamaan. Tuntui siltä, että suunnattomia tapauksia sattui juuri nyt kuulo- ja näköpiirin tuollapuolen – Essexin rauhallisen näkymön takana. Sille ei mitään voinut. Se teki kaikki muut harrastukset hetkellisiksi. Badminton-eriä aloitettiin, mutta ne keskeytyivät äkkiä iltalehtien saapuessa; mistä ikänä aljettiinkin jutella, aina johduttiin sotaan jo kolmannessa tai neljännessä puheenvuorossa…

Aterian jälkeen mr Britling ja mr Carmine jatkoivat keskusteluansa. Muuta ei voinutkaan tehdä. He toistelivat entisiä lausumiaan. He syventyivät asioihin yksityiskohtaisemmin. He istuivat ääneti jonkun aikaa ja esittivät sitten äkkiä uuden ajatuksen…

Heillä oli ollut tapana pelata skatia hra Heinrichin kanssa, joka oli sangen selvästi ja perusteellisesti heille pelin opettanut. Nyt hra Heinrich oli poissa – ja miten olikaan, saksalaiset pelit olivat jo joutuneet pois muodista. Molemmat ajattelijat myönsivät jo ennen pitäneensä skatia monimutkaisena, mutta ei älykkyyttä kysyvänä, ja olivat yhtä mieltä siitäkin, että pelin varsinaisena huvina oli ollut hra Heinrichin punoittava totisuus, hänen kykenemättömyytensä käsittämään sitä täydellistä ja vaiteliasta kykyä, jolla he peliä hallitsivat, sekä hänen alituinen huono onnensa, kun hän aikoi suorittaa mieleensä välkähtäneitä oivia temppuja.

Voittavan vastaiskun sattuessa hän ei salannut hämmästystään. Varmistaakseen ensi vaikutelmaansa hän työntyi likemmäksi sovitellen silmälasejansa. Hän teki sen luonteenomaiseen tapaan, sormi jäykkänä tanakan nenän kummallakin puolen.

"Tuon kortin lyöminen oli teille varsin edullista", sanoi hän, kiireisen aivotoiminnon punertaessa yhä ankarammin hänen kasvoillaan. "Muuten – niin" – hän silmäsi omia korttejansa – . "teidän olisikin käynyt aivan hullusti. Vaara oli minun puolellani aivan mitätön… Nyt minun täytyy – "

Hän tutki korttejansa.

"So!" sanoi hän ja iski pöytään jonkin kortin…

No niin, hän oli mennyt skateineen. Satojatuhansia englantilaisia ja saksalaisia koteja yhdistävät tuontapaiset siteet katkesivat sinä päivänä.

9

Sodan välitön läheisyys herätti täti Wilshiressä erikoista innostusta. Hän kehitteli aivan omintakeisen katsantokannan.

Mr Britlingillä oli tapana, tapana, jonka hän oli itselleen hankkinut monien kiusallisten kokemusten jälkeen, olla välittämättä täti Wilshirestä. Oikeastaan hän ei ollutkaan mr Britlingin täti; olihan eräs noita etäisiä serkkuja, joiden havaitsemme punoutuneen elämäämme, kun olemme ehtineet vastuunalaiseen ikäkauteen. Hän oli kuulunut isänkotiin mr Britlingin vielä ollessa poikanen. Siihen aikaan häntä oli mainittu nimellä "Jane" tai "Jane serkku" tai "serkku Wilshire". Mr Britlingin ystävällinen päähänpisto oli ylentänyt hänet tädilliseen arvoon.