Loe raamatut: «Mr Britling pääsee selvyyteen I», lehekülg 7

"Enhän minä vielä tiedä, mitä hän minusta ajattelee, mutta minä tiedän varsin hyvin, mitä hänen tulevaisuudessa täytyy ajatella. Hänen täytyy saada minusta erinomaisen hyvä käsitys, olkoonpa, että minun sitä varten on murskattava itseni viimeistä luuta myöten.

"Minussa oli jonkinlainen tunne, että minun piti astua tuohon automobiiliin.

"Sanottakoon mitä tahansa, kaitselmusta on sittenkin olemassa…"

Hän hymyili tutunomaisesti kohti pimeyttä, joka tuntui olevan hänen uskottunsa.

NELJÄS LUKU
Mr Britling puhelee itsekseen

1

Mr Direckin tyytyväisenä kestäessä kipujansa vallitsi hänen haavoittumattomassa isännässään aivan toisenlainen mieliala. Hänkin oli uneton, mutta innottomasti uneton. Päivä oli tuonut liian paljon mukanaan; hänen aivonsa olivat uutterassa työssä.

Tarvitaan kokonainen luku tuon uutteran työn kuvailemiseen…

Mr Direck oli saanut sen vaikutelman, ettei mr Britlingin hilpeys voinut koskaan ehtyä. Mutta aikoja oli, jolloin mr Britlingin täytyi katkeran surun kertamaksulla suorittaa yleisen hilpeän toimeliaisuutensa hinta. Oli öitä – etenkin poikkeuksellisen kiihoittumisen ja hermojännityksen jälkeen – jolloin lasku oli maksettava. Silloin mr Britling saattoi heittelehtiä vuoteellaan onnettomuuden – rajattoman onnettomuuden – ukkosilman alaisena, sanomattomasti kärsien.

Vilkasverisen mielenlaadun huolet ovat lyhytaikaisia, mutta rajuja. Maailma sietää niistä tuskin mitään. Niitä ei maailman ole tarvis ottaa huomioon. Ne eivät aiheuta yhtään itsemurhaa, harvoin rikostakaan. Ne syöksyvät ohi iskien uhriansa mennessään. Kaikesta huolimatta ne ovat todellista kurjuutta. Ollessaan näiden mielialojen vallassa mr Britling tosin ei kokenut synkkämielisen henkilön harmaata epätoivoa eikä kiivasluontoisen punaista kadotusta, mutta hän näki maailman täynnä onnettomuutta ja erehdyksiä, myrkyllisiä okaita, pauloja, pettäviä hetteitä ja korjaamattomia harha-askeleita. Häntä saattoivat rasittaa kerrassaan sietämättömät omantunnontuskat vain senvuoksi että hän oli mr Britling – ja aiheita oli sadoittain…

Että hän oli moinen Britling!..

Miksi – tuhannen ja yhden onnettoman yön muistona tämä kysymys jälleen palasi – miksi oli hän moinen mielipuoli? Uhkarohkea narri? Miksi ei hän osannut olla vanullansa? Miksi pani hän itsensä vaaroille alttiiksi? Miksi oli hän aina niin kärkäs toimimaan siinä uskossa, että kaiken täytyy onnistua? (Yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä, miksi hänellä oli vilkkaat, ruskeat silmät.)

Miksi ei hän esimerkiksi ollut pysynyt varhain aamulla tekemässään päätöksessä? Hän oli aloittanut erinomaisen varovasti…

Näiden mr Britlingin mielialojen luonteenomaisiin piirteihin kuului, että ne aiheuttivat ruumiillista rauhattomuutta. Hän kääntelehti kyljeltä toiselle, nousi istumaan ja paiskautui taas pitkäkseen, aivan kuin marttyyri kidutettuna…

Tämä oli elinkautisen vaivan vereksin ilmaus. Onko milloinkaan syntyvä miestä, joka ajattelee nopeasti ja toimii hitaasti? Hän olisi todellakin pelottava olento. Mr Britlingin aatokset olivat nopeat ja herkästi syttyvät ja hänen tekonsa olivat vieläkin äkkinäisemmät. Ja nuorella iällä mr Britling oli havainnut toimintojensa syöksyvän vilkkaiden mielikuvain edelle ja aiheuttavan nöyryytyksiä. Paljoa aikaisemmin kuin syyt olivat selvillä, oli hän jo tehnyt päätöksensä. Tuhat kertaa oli hän yrittänyt hillitä itseänsä. Hän oli koettanut korjata luonteensa vikaa sijoittamalla kirjoitettuja mielilauselmia makuusuojansa seiniin ja taskukellonsa sisäkuoreen. "Ole vakaa!" luettiin eräässä kohden. "Pidä tehtäväsi selvillä!" toisessa paikassa. Ja kolmannessa: "Toimi vakavasti, järjestelmällisesti, johdonmukaisesti; ainoastaan täten saavutat päämääräsi." Jokaisen virikkeen epäilemistä, jokaisen mielikuvan tarkkaa tutkimista piti hän aivan välttämättömänä, jos mieli välttyä lukemattomilta yllättäviltä onnettomuuksilta. Muussa tapauksessa hän joutui hyppelehtimään pommien ja piikkilankojen sekaan.

Oli ollut aika, jolloin hän kykeni yllyttämään itsensä sellaiseen perinpohjaiseen itsensähillintään ja ajoittain saattoi noudattaa ankarimpiakin sääntöjä. Mutta aina hänet kumminkin kohtasi yllätys aivan odottamattomalta kulmalta. Vihdoin hän lakkasi toivomasta mitään täydellistä voittoa. Hän oli tyytynyt uskomaan, että viime aikoina lisääntynyt ikä ja kasaantunut viisaus olivat jossakin määrin hillinneet hänen äkkipikaisuuttaan, että hän oli, joskaan ei voittanut, niin ainakin hiukan rajoittanut maltittomuuttaan. Mutta tämä viimeinen hullutteluhan oli kaikkia edellisiä pahempi. Syöksyä läpi tämän kärsivällisen maailman vaunussa, joka – niin, miten paljon se mahtoikaan painaa? Ainakin tonnin, ehkä enemmänkin – ja yhtään välittämättä vahingonvaarasta. Paitsi itseänsä hän oli saattanut vaaralle alttiiksi vielä muitakin. Tuota ajatellessaan hän oli jälleen tarttuvinaan ohjauspyörään. Hän näki jälleen uhatun polkupyöräilijän köyristyneen seljän, hän pikemmin tunsi kuin näki jälleen moottoripyörän vinhan tulon ja sitten hän loputtoman silmänräpäyksen ajan suistui auttamattomasti kohti muuria…

Helvetti on luultavasti vain tuollainen tilanne, joka jatkuu äärettömiin…

Mitä hyvänsä olisi voinut olla hänen tiellään. Ja aivan kuin hänen ajatuksensa täytteeksi sukelsi tosiaankin unen maailmoista, jonne hän itse ei päässyt pakenemaan, jotakin kimeästi kirkaisevaa…

"Hyvä Jumala!" huusi hän, "jos olisin ajanut lapsen yli! Minähän olisin voinut hyvinkin ajaa lapsen yli!" Otaksuma iski hänen mieleensä salamana, yritti hävitä, mutta ajatus vangitsi sen jälleen. Oli luonteenomaista mr Britlingin öiselle kuvittelulle, että hänen piti nähdä tuo lapsi aivan yksilöllisin, selvin piirtein: kalpeanlaisena ja hintelänä olentona, jolla oli punerva tukka, tuijotteleva katse, kylkiluut kamalasti murskaantuneet hänen litistyessään vasten muuria, soran sekaan – se oli kauheata.

Mutta eihän tämä ollut oikein! Eihän hän ollut lasta loukannut! Hän oli vain syöksyttänyt vaunusta mr Direckin ja aiheuttanut hänen kätensä katkeamisen…

Hänen ansionsa ei kumminkaan ollut, ettei lapsi sattunut tielle!

Lapsi olisi voinut olla tiellä!

Pelkkä hyvä sattuma.

Hän makasi epätoivoissaan tuijotellen – niinkuin tahaton jumala tuijottelee moneenkin kohtaan tässä ällistyttävässä maailmankaikkeudessa – tuijotellen tuota pientä uhria, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut vain sen heti hävittääkseen…

2

Jos hän ei ollutkaan murskannut lasta, niin toiset sensijaan olivat sen tehneet. Sellaista tapahtuu. Sijaistensa vuoksi hän oli joutunut monen lapsen surmaan vikapääksi…

Miksi milloinkaan ajetaan lasten yli? Äkkiä tunsi mr Britling kaikkien maailmassa sattuvien onnettomuuksien painon ja tuskan ja soimauksen itsessään.

Hän ei enää kysellyt miksi hän itse oli sellainen mieletön, vaan miksi me kaikki olemme sellaisia mielettömiä. Hän muuttui sivistyksen automobiilia kuljettavaksi ihmiseksi, joka huimassa ja kuitenkin tarkoituksettomassa ajossaan murskaa joka päivä tuhansia…

Tämä oli eräs mr Britlingin mielessään tekemiä temppuja. Siinä ilmeni taipumus ottaa oma itsensä lähtökohdaksi ja yleistää yleistämistään. Nykyajan ihmisissä on tämä ilmiö sangen yleinen. Hän ei ollut siinä määrin yksilöistynyt kuin yleensä edellytetään – laissa, historiassa, moraalisissa arvostelmissa. Hän saattoi tuntea edustavaa velvollisuutta. Omien tekojen aiheuttamista ankaroista tunnonvaivoista hän voi johtua mitä syvimmin syyttämään itseänsä automobiilinkuljettajana yleensä, tai koko Englannin, tai koko ihmiskunnan edustajana. Syytettyään itseänsä vieraansa ja automobiilinsa tärvelemisestä hän saattoi melkeinpä huomaamattaan siirtyä syyttämään itseään jokaisesta automobiilinkuljettajan aiheuttamasta onnettomuudesta siitä alkaen kun automobiili keksittiin. Nolottelijain pitkä sarja muuttui mr Britlingiksi. Tai pikemminkin mr Britling muuttui nolottelijain pitkäksi sarjaksi.

Tämä yksilöistymisen häälyväisyys teki mr Britlingin arvoitukselliseksi olennoksi monelle, joka noudatteli vanhaa persoonallisuuskäsitettä. Toisinaan hän tuntui olevan ilkeän itsekäs hirviö, jota ei kukaan osannut miellyttää eikä tyydyttää, mutta kun hän onnettomimmin ahdisteli rotunsa tai kansallisuutensa vikoja, suuntasikin hän itse asiassa moitteiden kärjen omaa itseänsä vastaan; kun hän taas tuntui itseensä syventyneeltä, itseänsä huomioivalta ja keskittyneeltä, niin hän todellisuudessa tutki itseänsä siinä toivossa, että keksisi vihjeitä ihmiskunnan voimaa ja toivorikkautta hävittäväin sekavaan syiden selvittämiseen. Ja nyt, yön miettehikkään murheen vallitessa olisi suojelusenkelillä ollut paljon päänvaivaa, jos hänen olisi pitänyt vetää raja ja osoittaa milloin mr Britling suri omaa häviötään ja omaa nöyryytystään ja milloin hän sureskeli yleisiä inhimillisiä heikkouksia, joissa hän itse oli runsain määrin osallisena.

Tämä hänen tajunnassaan sattuva valontaittuminen, joka sai keskittyneen ja yksilöistyneen Britlingin näkymään laajemmin, persoonattoman Britlingin pelkkänä edustajana, kahdensi samalla hänen omaatuntoansa ja vastuullisuuttansa. Persoonalliselle omalletunnolleen hän vastasi henkilökohtaisesta kunniastaan, veloistaan, rakentamastaan talosta ja niin edespäin, mutta persoonattomalle omalletunnolleen hän oli vastuussa koko maailmasta. Jälkimäiseltä näkökannalta jokin salatajuinen mielijohde kuvaili maailman munaksi, jonka hän oli muninut. Hänessä eli salatajuinen epäilys, että muna oli päässyt kylmenemään ja mädäntymään. Hän halusi ankarasti päästä sitä hautomaan. Hänen monipuolinen ja intoisa puhelunsa johtui suureksi osaksi tuosta kuvitelmasta, se oli alituista pyrkimystä levittämään henkistä höyhenpeittoaan yli odottavain tehtäväin…

3

Näiden monien selitysten jälkeen käy päinsä ryhtyä siihen tehtävään, joka alkuansa oli mr Direckin matkan aiheena, tehtävään, jonka massachusettsilainen seura oli hänelle uskonut, nimittäin mr Britlingin henkisen paljastamisen toimeenpanoon. Mr Direck näki mr Britlingin ainoastaan päivänvalossa ja tarkkaavaisuuden alinomaa lipuessa miss Cecily Cornerin puoleen. Me voimme nähdä hänet melkoista selvemmin pimeässä, eikä meitä häiritse muu kuin hänen oma hajamielisyytensä.

Onnettomuus, jonka uhriksi Gladys oli joutunut, ei herättänyt ainoastaan monia tapaturmaan suoranaisesti liittyviä soimauksia ja omantunnontuskia, vaan siitä kirposi lisäksi laaja parvi seurauksellisia mietteitä, jotka meluten ja kompuroiden kulkivat läpi mr Britlingin mielen. Eräältä aivan toiselta näkökannaltakin oli automobiilin särkyminen mitä kiusallisin asia. Se näet kumosi muutamia mr Britlingin suunnitelmia, jotka johtivat ajatuksen kerrassaan pois Dower Housesta, mihin mr Direck luuli hänen täysin juurtuneen. Oli olemassa eräitä asioita, joista mr Britling mitä pontevimmin oli pyrkinyt pääsemään eroon viikon lopulla. Nyt ei ollut enää mitään, joka olisi voinut hänen ajatustaan kytkeä.

Mr Britling oli kietoutunut rakkauden pauloihin. Tarkoin laskien ja jättäen pienemmät kiintymykset huomioonottamatta oli kysymyksessä hänen kahdeksas rakkaussuhteensa. Ja uuden automobiilin oli pitänyt kohta hänen opittuaan sitä ohjaamaan – näytellä ratkaisevaa osaa eräissä tämän suhteen aiheuttamissa vaikeuksissa.

Vilkkaalla kuvitteluvoimalla ja eloisilla virikkeillä varustettu mies joutuu elämän läpi vaeltaessaan rakkaussuhteisiin aivan yhtä luonnollisesti kun hän joutuu onnettomuuksiin automobiilia ohjatessaan.

Mr Britlingin ja mrs Britlingin välinen omituinen suhde teki pakostakin nämä rakkaussuhteet huolestuttaviksi, arvottomiksi ja turhamaisiksi. Etenkin jos niitä katseli unettomuuden kannalta.

Mr Britlingin ensimäinen avioliitto oli ollut erittäin onnellinen. Toinen oli siihen verraten haaleanvärinen. On monta seikkaa puhumassa sen katolisen äärimäisyysteorian puolesta, joka ei tyydy avioliiton elinkautisuuteen, vaan tahtoo tehdä sen iäti kestäväksi. Mr Britling olisi varmaan ollut hienostuneempi, joskaan ei onnellisempi olento, jos hänen tunneolemuksensa olisi kuollut hänen: ensimäisen vaimonsa mennessä manalle tai jos se olisi säilynyt ainoastaan heidän poikaansa kohdistuvana rakkautena. Hän oli mennyt naimisiin nuoruuden hehkussa, oli elänyt kaksi puhtaan ja yksinkertaisen lemmen, avuliaisuuden ja kiistailun vuotta ja nähnyt kaikkien kiistain ratkeavan onnellisesti. Kaikkeen tuohon kului hänestä osa, jota ei käynyt uudistaminen. Valtavan ensi surunsa aikana hän tuon tajusi aivan hyvin – mutta myöhemmin se unohtui. Niin kauan kuin on elämää, on kuvittelua, joka luo, unhottaa ja etenee.

Edithin hän kohtasi oloissa, jotka eivät ollenkaan muistuttaneet hänelle menetettyä puolisoa. Hän tapasi hänet seurapiireissä. Mary taas oli ollut newnhamilainen koulutyttö hänen ollessaan Pembrokessa opettajana, ja heidän onnellisessa yhteenosumisessaan oli jotakin satunnaista ja salamyhkäistä. Siinä oli ollut salamaa, siinä oli ollut myrskyä. Edithin hän valitsi tarkastellen ja valloitti hitaasti piirittäen. Siinä ei tapahtunut äkkinäistä syöksymistä toisten syliin; siinä oli anelemista ja suostuntaa. Edith oli muun muassa suorittanut kandidaatintutkinnon Lontoon yliopistossa, ja hänen leveän otsansa ja runsaan, ruskean tukkansa alta katselivat maailmaa rauhalliset, tarkkaavat silmät, joilla ei ollut mitään salattavaa – seikka, joka mr Britlingistä oli niin uskomaton, että hän oli rakastunut ja mennyt naimisiin suureksi osaksi juuri tuon salaperäisen avonaisuuden vuoksi. Vielä pitkän aikaa naimisiinmenon jälkeen hän oli purjehtinut noita ruskeita syvyyksiä innokkaasti niitä luodaten.

Hän ei tietenkään tehnyt Edithille selväksi aikaisempaa intohimoista kiintymystään. Todellisuudessa ei hän ollut siitä enää oikein itsekään selvillä Edithiä valloittaessaan. Hän sepitteli parhaillaan johdantoa uuteen tunnedraamaan ja tietäen tai tietämättään hän jätti huomiotta satoja muistumia, jotka pyrkivät tähän uuteen kokemukseen sekaantumaan ja jotka olisivat tuoneet siihen pelkkää epäsointua. Tahallisesti mitään päättämättä hän loi itseänsä ja Edithiä yhdistävän ilmakehän, jossa Mary tuskin ollenkaan saattoi tulla puheeksi ja jossa Hughin olemassaolo hyväksyttiin sitä sen enempää selittelemättä. Hänen onnistui uskotella itselleen, että Edith tajusi kaikenlaisia sanoin ilmaisemattomia asioita. Hän sommitteli ihmeteltävän, sanattoman yhteisymmärryksen, jolla ei ollut mitään pohjaa heidän luonteissaan…

Shakkilaudan ääressä he ensiksi alkoivat huomata miten erinomaisen vaikea heidän oli sulaa sopusointuun. Mr Britlingin pelitavalle oli luonteenomaista pintapuolinen loistavuus, suuri aulius ja erinomainen säännöttömyys. Hän siirsi heti vastustajan siirrettyä – ja alkoi vasta sitten miettiä tilannetta. Hänen mietteensä olivat yleensä verrattomasti viisaampia kuin hänen siirtonsa. Mrs Britling näytti olevan puolisonsa luontainen vastakohta. Hän oli tyyni, toinen oli hermostunut. Hän ei milloinkaan kiirehtinyt siirtoansa eikä taipunut koskaan myönnytyksiin. Rauhallisesti, vakavasti, varovaisuuden ja harkinnan avulla, ilman loistoa, ilman virheitä hän oli voittanut miehensä shakkipelissä niin monesti, että tuloksena oli ankara suuttuminen ja pelin lopettaminen. Jokaisen sellaisen kohtauksen jälkeen mr Britling yritti parhaansa mukaan selittää suuttuneensa yksinomaan itseensä. Siitä huolimatta hän tunsi, joskaan ei itselleen myöntänyt – mrs Britling puolestaan ymmärsi asian hänen kiivaista sanoistaan – etteivät vihanpurkaukset siten tulleet tyydyttävästi selitetyiksi.

Vähitellen he tajusivat tuon selityksen onttouden. He olivat mielenlaadultaan yhteensoveltumattomia.

He olivat syvästi erilaiset. Kaikissa asioissa pysytteli mrs Britling puolustuskannalla. Hän ei tehnyt koskaan aloitetta; milloinkaan hän ei ollut yllättänyt miestään tulemalla häntä vastaan puolitiehen. Miehen oli mentävä yksin koko matka, koputettava ja soitettava, ja silloin vastasi vaimo uskollisesti. Hän ei yllättänyt miestään milloinkaan edes epäystävällisyydellään. Jos mies oli tehnyt haavan sormeensa, niin hän sitoi sen varsin taitavasti ja tehokkaasti, mutta ellei mies asiasta mitään maininnut, ei hän koskaan huomannut haavoittumista. Mies puolestaan ihmetteli, ettei vaimo tiennyt asiasta jo ennenkuin se oli tapahtunutkaan. Hän soitti, mutta vaimopa ei tanssinutkaan. Tähän kaavaan sopivat kaikki hänen kärsimyksensä. Monen onnettoman vuoden kuluessa vaimo aiheutti hänelle alituisia pettymyksiä ja hän puolestaan vaimolle alinomaista, sanatonta ja käsittämätöntä surua. Aluksi oli mr Britling ollut iloinen ja toimelias, mutta nyt hän oli pirstoutunut. Toisinaan hän vielä saattoi olla hilpeä ja miellyttävä kuten ennenkin, mutta sillä välin sattui suuttumuksenpuuskia, kylmyyttä, melkeinpä ilkeyttäkin. Vain vähitellen he oppivat tajuamaan suhteensa todellisen laidan ja myöntämään itselleen, ettei heidän kaunis lemmennuppunsa ollutkaan puhjennut kukaksi, ja vasta vuosien kuluttua heidän onnistui sopia rajoista, missä he aikaisemmin olivat uneksineet yhteyttä, ja tulla – liittolaisiksi. Jos he olisivat mitenkään voineet erota ilman molemminpuolisia syytöksiä ja nöyryytyksiä, niin he olisivat sen tehneet, mutta kaksi lasta oli heitä sitomassa, ja vähitellen he saivat pyrkiä kohti laajaa keskinäistä suvaitsevaisuutta, joka oli heidän myöhempää suhdettaan luonnehtiva piirre. Jos heidän yhteiselämässään ei ollutkaan rakkautta eikä iloa, niin oli tottumus sen sijaan luonut todellista kiintymystä ja molemminpuolista avuliaisuutta. Mrs Britling oli ylpeä miehensä menestyksestä, hän ylpeili jokaisesta hänen saavuttamastaan tunnustuksesta. Hän ihaili ja kunnioitti miehensä teoksia, tajusi hänessä olevan jonkinlaista loihtuisaa eloisuutta ja välittömyyttä, joka oli arvokasta ja kadehdittavaa. Mikäli hän voi miestään auttaa, hän auttoi. Mies puolestaan ihaili ja piti arvossa hänen arvokkuuttaan ja vakavaa ylevyyttään, vaikka huomasikin, ettei alla oikeastaan ollut juuri mitään muuta kuin kuvittelevaa välinpitämättömyyttä. Hänen käytännöllinen kykynsä tuotti mr Britlingille jatkuvaa tyydytystä. Talossa vallitseva hyvä järjestys, rehevät kukkalavat, puutarhassa menestyvät jalot ruusut olivat arvossa pidettäviä asioita. Mr Britlingin ei ollut milloinkaan onnistunut pitää mitään järjestyksessä. Hän oppi yhä enemmän luottamaan vaimoonsa. Kunnioitustaan hän osoitti tarkoin varomalla vähintäkään loukkausta ja luottamustaan siten, että yhä ilmeisemmin laiminlöi tunteenomaisen yhteiselämän. Koska vaimo lausui julki niin vähän, onnistui miehen uskotella itselleen, ettei hänellä ollut paljoa tunteitakaan, ja koska mitään ei ollut löytynyt noiden ruskeiden silmien syvyyksistä, niin hän katsoi voivansa lopulta päättää, ettei niissä pohjaa ollutkaan. Mr Britling noudatti harrastuksiaan saavuttaen milloin mitäkin. Hän matkusteli. Mrs Britling otti omantunnon asiaksi olla häntä kahlehtimatta; hänessä oli tunteita, hän ajatteli, mutta ei ilmaissut mitään. Siitä piti mr Britling huolen; hän ilmaisi itseään alituiseen ja liioitellen, suuntasi ehtymättömän toimeliaisuutensa milloin mihinkin, ja siten olivat kokoontuneet heidän elämänsä ainesosat – elämän, jonka julkisempiin vaiheisiin mr Direck nyt oli liitetty epämääräiseksi ajaksi.

Mr Britlingille oli luonteenomaista asiain alullepano; mrs Britlingille oli luonteenomaista niiden käytäntöönpano. Mr Britling oli kuin vahingossa tullut ostaneeksi Dower Housen, ja mrs Britling oli tehnyt siitä viehättävän kodin. Edellinen oli eräänä Pontingsissa viettämänään sunnuntaina keksinyt hockeypelin pakottomuuden ja huvittavaisuuden, ja jälkimäinen oli järjestänyt säännölliset sunnuntaipelit… Mr Britlingillä oli ollut mukanaan äiditön poika, muisto rakastetun olennon menettämisestä, joka toisinaan, varsinkin alkuaikoina, näytti kerrassaan unohtuvan, toisinaan taas ilmeni liiankin selvänä kaipauksena hänen olemuksensa jokaisessa säikeessä. Mitä suurimmalla huolella oli mrs Britling keräillyt kaikki mitä hänen edeltäjänsä sorjasta sumuhahmosta vielä oli jäljellä ja hän täytti velvollisuutensa toisinaan hyvinkin vaikeakäänteistä poikapuoltansa kohtaan. Milloinkaan hän ei antautunut tutkimaan tuohon lapseen kohdistuvia tunteitaan; mahdollista on, ettei hän pitänyt sellaista tutkimista lainkaan tarpeellisena…

Niin hän kulki läpi elämän, ulkonaisesti tyynenä ja arvokkaana, yhtenä yksilönä sitä lukuisaa arkain ja empiväin naisten parvea, joka saa hakea onneansa toisarvoisista harrastuksista, talouden ja puutarhan somista, elottomista esineistä, jotka eivät voi olla suurten pettymysten aiheena, kaunosieluisuudesta ja hienouksista, järjestyksestä ja somuudesta. Sen ohessa hän valvoi mielenkiinnolla pienten poikainsa terveyttä ja hyvinvointia, heidän kasvamistaan ja viihtymystään. Eikä koskaan tietänyt – kenties oli hän itsekin onnistunut jo unohtamaan – kuinka hän oli ihmetellyt ja kokenut pettymystä, epäilystä, katkeruutta ja salaisia kyyneleitä niinä vuosina, joiden kuluessa hän vähitellen oppi ymmärtämään, että tuo kummallinen, oikukas, eloisa mies, joka oli tullut hänen luoksensa, vannonut olevansa hänen, pyytänyt häntä innokkaasti ja vakuuttavasti omakseen, nyt lakkasi, oli jo lakannut häntä rakastamasta, että hänen sydämensä oli poissa, että hän oli sen menettänyt. Hän ei voinut uneksiakaan, että oli itse sitä haavoittanut, että se vuosikausia hillittömästi, järjettömästi häntä etsittyään oli katkeroituneena sulkeutunut…

4

Luonnon salaperäiset toiminnot, joiden tulos mr Britling oli, olivat häneen juurruttaneet lähtemättömän vakaumuksen, että jossakin kohden maailmaa, jonkin inhimillisen olennon rinnalla kaikki puute ja kaipaus saattaisi vielä vaimentua. Hän voi kuvitella jossakin olevan häntä odottamassa täydellisen ymmärtämyksen ja täydellisen vastakaiun kaikille hänen tunteilleen, alkaen kaikkein runollisimmista ja päättyen kaikkein aineellisimpiin, kaunis suhde, jossa asuisi sellainen muuntovoima, ettei ainoastaan se toinen – tarvitsee tuskin huomauttaa, että tämä täydennys ajateltiin naiseksi – olisi sen valossa täysin ihana, vaan – mikä ilmeisesti oli melkoista rohkeampaa – että hän itsekin saavuttaisi täydellisen kauneuden ja sopusoinnun… Tuon täydentäjän läsnäollessa häntä ei voisi vaivata mikään itsesyytös, ei mikään hairahtuminen, ei mikään rajoitus, kaikki olisi pelkkää onnea ja onnekasta toimintaa… Useimmat kuvittelijat painuvat sellaisiin haaveisiin yhtä helposti kuin hanhenpoikaset veteen. He eivät epäile niiden toteutumista enempää kuin janoinen kameli epäilee pikaista lähteelle pääsemistään.

Nuo houreet ovat yhtä mielettömiä kuin kamelin, joka jonakin päivänä luulisi saaneensa juoda sellaisesta lähteestä, ettei sen enää tule jano milloinkaan. Enimmäkseen mr Britling oli kokonaan tietämätön niiden olemassaolosta ja vastusteli niiden aiheuttamia toimintapyrkimyksiä. Mutta toisinaan, varsinkin ehtoopäivisin, matkoilla ollessaan ja kirjojen vaiheella viipyessään mr Britling painui odottamaan suurta ihmettänsä siinä määrin, että antoi arkimielialojen ja itsensähalveksimisen mennä menojaan ja liittyi Lemmen ritarien suureen pyhiinvaeltajajoukkoon…

Vaikka hän itse ei ollutkaan pitänyt asiasta tarkkaa lukua, oli sentään varmaa, että hän oli tehnyt kahdeksan eri retkeä. Nyt hän vaelsi parhaillaan kahdeksatta kertaansa…

Näitten vaellusretkien välillä – ne veivät hänet ikäänkuin maailman kaikille kulmille, heittivät kuuman vyöhykkeen rannikoille, jättivät ajelehtimaan autioille merille, johtivat mitä epämieluisimpiin yllätyksiin ja mitä murheellisimpiin seuraamuksiin – oli läpikuultoisen filosofisen tajuamisen hetkiä. Muutamia vuosia sitten oli mr Britlingin mielessä alkanut itää epäluulo, että salaperäinen luonto oli hänessä synnyttänyt nuo houreet vain häntä peijatakseen, luultavasti pelkistä biologisista syistä, että kuviteltua täydellistä sopusointua ei ole olemassakaan, että naiseen kohdistuva rakkaus on kerralla saatava pois vaivoistaan ja että kaikki myöhemmät taisteluyritykset pakostakin surkeasti epäonnistuvat – että Lemmen pyhiinvaeltajan ura, kun siitä riisutaan herkkäuskoisuuden luoma hohde, on joko surkuteltavinta tahi alhaisinta ja halpamaisinta poikkeamista elämän varsinaiselta ladulta. Mutta tämä epäluulo ei ollut vielä ehtinyt kasvaa niin voimakkaaksi, että se olisi vaikuttanut mitenkään pidättävästi, se ei vielä kyennyt vastustamaan vuoksen aikoja ja leijaavien merilintujen kutsuvaa kirkunaa. Juuri nyt kätkeytyi mr Britlingissä sen eloisan ja toimeliaan pintakerroksen alle, johon mr Direck oli tutustunut, laaja parvi viimeisestä, kahdeksannesta harhaseikkailusta aiheutuvia huolia…

Mr Britling oli joutunut tähän seikkailuun jokseenkin samalla tavalla kuin hän oli joutunut ojaan aamusella ennen yhteenajoa. Hän ei ollut harkinnut asiaa riittävästi eikä ollut pitänyt varaansa. Ja se oli kehittymässä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hän olisi halunnut.

Seitsemäs lemmenseikkailu oli ollut sangen masentava. Hän oli hullaantunut aivan nuoreen tyttöön; hän punastui ajatellessaan miten nuori tyttö oli ollut. Pitkälle se ei ollut kehittynyt, mutta se oli tehnyt öiset mietteet niin epämieluisiksi, että hän oli päättänyt – ei suinkaan ensi kertaa – ainiaaksi luopua kaikista mielettömistä lemmentunnelmista. Ja kun mrs Harrowdean purjehti näköpiiriin, näytti hän jos kukaan olevan sovelias pitämään kuvitteluja kurissa. Mrs Harrowdean tuhlasi hänelle imartelua, joka läheni ihailun rajoja. Hän oli nuori leski, järkevä ja näppärä. Hän kirjoitti kerrassaan ihastuttavia arvosteluja Scrutator'iin ja Sectarian'iin sekä tilapäisrunoja Right Rewiew'hun – kun sattui tuntemaan halua sellaiseen työhön. Hänellä oli toisin ajoin säihkyviä mielialoja, jotka melkeinpä huumoriakin etevämpinä voittivat hänelle useimpain hänen kohtaamiensa ihmisten suosion, ja hän asui vain parinkymmenen peninkulman päässä sievässä pikku talossaan naurettavan pienen ja soman puiston keskellä.

Hän sanoi mr Britlingin ajatuksissa ja teoksissa olevan jonkinlaista vuorivaelluksen tuntua. Hän tuli hänen luokseen saadakseen kiipeillä hänen ajatuksen huipuilla ja rotkoissa.

Siihen sopi luontevasti vastata, ettei hän suinkaan ollut mikään korkea, kirkastunut vuorenhuippu – ellei ehkä jonkinlaisen yksinäisyystunteen vuoksi…

Mrs Harrowdean luki ahkerasti kahdeksannentoista vuosisadan muistelmateoksia ja antoi joitakin mr Britlinginkin luettaviksi. Hänen henkinen laatunsa sopi Rousseaun ja Voltairen pieniin ystävyysliittoihin, ja miellyttävän taidokkaasti hän johteli mr Britlingiä pitkin älyllisen lemmenliiton kukkaspolkua. Hän tuli ensinnä mr Britlingiä tapaamaan, esiintyi suloisena, älykkäänä ja kovin huvitettuna ollen siis mrs Britlingin ilmeinen vastakohta. Sitten he kohtasivat toisensa Lontoossa, josta lähtivät hienon seikkailutunnelman vallassa päiväksi Richmondiin. Sitten mr Britling otti joukkoonsa hiukan työtä, matkusti hänen luokseen ja jäi sinne —

Mrs Harrowdean matkusti joksikin aikaa Skotlantiin. Mr Britling kaipasi häntä sanomattomasti ja kirjoitti kaunopuheisia valituskirjeitä, ja sittenhän jo olikin selvä ja tunnustettu tosiasia, että he olivat ihanasti toisiinsa rakastuneet, rajattomasti rakastuneet.

Siirtyminen tunteenomaisesta vuorivaelluksesta tuliseen tuttavallisuuteen oli niin äkillinen, että jokainen uusi vaihe hävitti edeltäjänsä jäljettömiin. Niinpä mr Britling melkein hämmästyi huomatessaan, ettei hän enää ollut somien pienten pyhiinvaeltelijain ylhäinen päämäärä, vaan innokas rakastaja, joka pyrki onneen mitä oikullisimman ja juonittelevimman naisen ohella. Tämä ei vastannut mr Britlingin käsitystä miehen ja naisen oikeasta välisuhteesta, mutta mrs Harrowdean osasi vedota hänen ritarillisuuteensa. Hän sai miehen liehakoimaan, hän ei pyytänyt vaan vaati lahjoja, huveja ja yllätyksiä, ja lisäksi hän kehitteli mr Britlingiin mustasukkaisuuden oireita. Mr Britlingin työskentelyä alkoi vaivata katkonaisuus. Mutta he viettivät yhdessä hehkuvia ja kiehtovia hetkiä, joiden korvaamattoman menettämisen pelko tukahdutti kaikki kapinalliset ajatukset. "Rakastaa täytyy, ja kaikki on maailmassa puutteellista", lohdutteli antautuva mr Britling itseänsä. Lisätukea löysi mrs Harrowdean hänen helposti heräjävästä säälintunteestaan. Mrs Harrowdean oli hento; pieninkin seikka saattoi häntä toisinaan loukata, ja silloin heloitti hänen sinisissä silmissään kyynelhelmiä.

Sellaiset kyynelhelmet voivat joskus vaikuttaa ratkaisevammin kuin hyväilyjen menettämisen pelko.

Lisäksi oli vielä Oliver.

Oliver oli henkilö, jota mr Britling ei ollut koskaan nähnyt. Hiljakseen ja huomaamatta hän oli alkanut vaikuttaa asioiden kulkuun. Hän oli lontoolainen virkamies ja mrs Harrowdeanin arvostelun mukaan sangen ikävä, kokonaan vailla mr Britlingin viehätystä ja mielenkiintoisuutta, mutta uskollinen, hellä ja vakaa. Sitäpaitsi melkoista nuorempi kuin mr Britling. Hän halusi vain rakastaa. Hän tarjosi kunniallista avioliittoa, ja kun sydän oli pakahtumaisillaan voi itkeä turvallisesti hänen kärsivälliseen rintaansa nojaten. Tuo Oliverin kärsivällinen rinta muuttui vihdoin mr Britlingin kiukuttavimmaksi kilpailijaksi.

Mrs Harrowdean mielellään kiusasi häntä puhumalla Oliverista. Hän kiusasi häntä yleensäkin mielellään. Tässä varsin luvallisessa rakkaussuhteessa vallitsi itse asiassa ankara vastakohtaisuus. Mrs Harrowdean näytti kadehtivan mr Britlingin häntä kohtaan tuntemaa taipumusta, hänen mielenliikkeitään ja mielihyväänsä. Hän näytti intohimoisesti yrittävän antaa mr Britlingin maksaa kalliisti onnensa, maksaa se aikaa, tunnetta ja omanarvontuntoa uhraamalla. Hän ei voinut sietää ajatusta, että hän oli helposti ja onnellisesti valloitettavissa. Se olisi ollut liian aikaista antautumista. Hän arvioi mr Britlingin lahjoja sen mukaan, kuinka suurta vaivaa niiden hankkiminen tuotti ja oli lujasti päättänyt tehdä voitavansa, jotta lemmen tie olisi ohdakkeinen. Mr Britling sitävastoin halusi olla kohtelias ja onnellinen lempijä. Hän piti riitelemistä ja kinastelua inhoittavana ja hänen mielestään lempi oli jotakin iloista ja miellyttävää, jotakin hyvällä tuulella ja molemminpuolisen arvonannon vallitessa suoritettavaa. Tämä kevytmielisyys loukkasi kovin ladyn turhamaisuutta. Hän puhui Oliverista tehden mr Britlingille epäedullisia vertailuja. Jos Oliverilta puuttuikin viehätystä, ei häneltä ainakaan tunnetta puuttunut. Hän näytti etsivän uhrautumista pikemmin kuin toiveittensa täyttymistä. Oliver oli mitä moitteettomin onneton ihminen; hän itki runsaasti ja usein. Hänet sai itkemään milloin vain tahtoi. Herättelemällä toiveita ja ne sitten murskaamalla, ellei muuten. Miksi ei mr Britling koskaan itkenyt? Mrs Harrowdeankin itki…