Loe raamatut: «Setä Frans», lehekülg 2

2

 
"To be or not to be —
That is the question." [Ollako vaiko ei —
Kas siinä pulma.]
 

Pietari Dam seisoi pukuhuoneessansa teatterissa, pyyhkien viimeisiä maalin jälkiä kauniilta kasvoiltaan.

Hän kostutti briljantinilla kiherää tukkaansa ja veti siitä yhden suortuvan otsalleen. Ja sitten hän heitti vielä viimeisen silmäyksen peiliin. Kuvanveistäjä ei olisi ikinä voinut toivoa itselleen parempaa Hamlet-tyypin mallia.

Hän heitti päällystakin ylleen, painoi hatun päähänsä ja riensi portaita alas. Kaija odotteli häntä ulkona ajurin vaunuissa.

– No niin, millaista oli näyttelemiseni tänään? – kysäsi hän heti kuin vaunun ovi oli paiskattu kiinni hänen perässään.

– Hirvittävän ihanaa! – kuiskasi toinen, hyyristyen lähelle häntä.

Lyhtyjen valossa Dam näki, kuinka tytön silmät hehkuivat innostusta. Hän suuteli tyttöä poskelle – se oli pehmoinen kuin untuva. Se muistutti persikaa joka kerta, kuin Dam sen näki.

– Yleisö taputtikin varsin paljon, – virkkoi hän ilmeisellä itsetyytyväisyydellä.

– Taputtiko? Sitä min'en huomannut. Minä olin koko ajan kiinni itse roolissa. Ja mikä puuttui, sen minä sepitin lisää.

– Niin, sepitellä sinä kyllä osaat, – virkkoi Dam hiukan harmissaan.

– Enkö saisi? – Ja Kaija katsahti häneen myhäillen.

– Kyllä niinkin… mutta on tuo kyky sittenkin hiukan vaarallista, – virkkoi hän, tietämättä itsekään, kuinka totta hän puhui. Ellei Kaija olisi sepitellyt lisää siihen, mitä Damilta puuttui, ei hän suinkaan olisi istunut tämän vieressä hänen kihlattuna morsiamenansa.

Vaunut pysähtyivät à Portan kohdalle, ja he astuivat sisään.

– On niin kovin ikävää, että äiti myötäänsä sairastelee: emme nytkään saata syödä illallista kotona, – virkkoi Kaija, ikäänkuin anteeksi pyydellen. – Minun mielestäni à Porta on varsin hauska paikka, – virkkoi toinen, mielihyvällä nähden lukuisain naisten ihastuksella katselevan häntä, heidän astuessaan ruokasalin poikki.

He saivat eri pöydän. Vastapäätä heitä istui muuan näyttelijätär. Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Pietari Damille. Kaija huomasi tuon, ja vastenmielinen tunne värähti hänessä.

– Tunnetko sinä häntä lähemmin? – kysyi hän Damilta.

– En. Kuinka niin?

– Hän tervehti niin tuttavallisesti.

– Joutavia! Toverien kesken! Tiedäthän, että toisin kulissien takana kuin ulkopuolella.

– En ymmärrä, miksi, – vastasi Kaija vilpittömään tapaansa. – Näyttelijänkin pitää olla tosi. "To be, or not to be, – that is the question."

Toinen nauroi tytön naiivisuutta ja joi maljan, toivottaen hänelle aikaa voittain suurempaa kokemusta, mutta nähdessään Kaijan käyvän vakavaksi, hän muutti äkkiä puhetapansa ja sanoi lempeimmällä, maireisimmalla äänellään, juuri sillä, joka aina kahlehti Kaijan:

– Sinun pitää opettaa minua tulemaan vilpittömäksi. Mitä minussa parhainta on, se on kasvava ja lisääntyvä, kun saan sinut omakseni. – Ja sitten hän lisäsi kuiskaten:

– Oletko puhunut tänään häistä?

Kaija nyökkäsi.

– Isä arvelee, että keväällä.

Dam tarttui hänen kumpaankin käteensä ja suuteli niitä kiihkeästi.

– Minä olen kuningas onnen lumotussa maassa! – huudahti hän niin kovaa, että Kaijan täytyi panna käsi hänen suulleen, saadakseen hänet vaikenemaan.

Tuommoisena hetkenä oli Peter Dam vastustamaton, ja Kaija näki hänen silmistään, kuinka rakastunut hän on. Onni pyrki pukeutumaan säveleihin tytön huulilla, ääni kävi vienoksi, hänen astuntansa juhlalliseksi. Dam oli ylpeä morsiamestansa, heidän kulkiessaan rinnakkain ulos. Mutta ovella Dam kääntyi ja heitti äskeiselle näyttelijättärelle sormisuukkosen Kaijan seljän takana.

He ottivat jälleen ajurin. Dam seurasi häntä hänen kotiansa. Matkalla he eivät puhuneet muusta kuin "Vastanaineitten pesästä", joksi Dam leikillään sanoi heidän vastaista kotiansa. Kaija oli jo ostellut yhtä ja toista. Ja joka päivä hän oli ostava jotain lisää. Ei hän milloinkaan ennen ollut niin täysin tuntenut iloa siitä, että hän on ainoa lapsi talossa, ja että hänellä on varoja käytettävinänsä.

Hän päästi mielikuvituksensa valloilleen. Damin huone laitetaan empire-kuosiin, arkihuone on oleva rokoko-stiiliä, ei mitään mukailua, vaan todellisia vanhan-aikuisia huonekaluja, jotka tietävät kertoa jotain.

Eikö Dam milloinkaan ollut huomannut, kuinka esimerkiksi vanha kaappi saattaa kertoa kokonaisen suuren historian? – Ei, sitä hän ei todellakaan ollut huomannut. – Ja Kaija nauroi heleätä nauruansa… kyllä sinä sen vielä opit.

– On se kovin ikävää sentään, – sanoi Dam, heidän päästyään tytön kodin portille, – että minä juuri ensi kuussa saan uuden roolin harjoittamisessa niin hirmuisen paljon tekemistä, ett'emme ennätä olla yhdessä kuin vähän aikaa.

Mutta samassa hän kietoi kätensä Kaijan kaulaan, kuiskaten: – Sitä hauskempi meidän tulee sittemmin. Hän veti morsiamensa kiihkoisasti puoleensa.

– Minä olen ikävöivä sinua joka silmänräpäys, – sanoi hän.

– Niin saat tehdäkin, – vastasi Kaija. – Mutta taiteen vaatimukset pitää täytettämän; min'en aio milloinkaan astua sen tielle; päinvastoin minä tahdon pitää sitä korkealla sinun edessäsi.

– Niinkuin et olisi tähänkin asti sitä tehnyt! Niinkuin se ei olisi sinun ansiotasi, että minä tänä iltana näyttelin niin hyvin!

Suutelolla sulki Kaija hänen suunsa ja hyppäsi sirosti portista sisään. Mutta Dam avasi portin vielä kerran.

– Missä vihkiäiset? – kysäisi hän ulos illan pimeyteen.

– Pienessä maalaiskirkossa, hyvin, hyvin kaukana.

– Miksikä niin? – Äänessä kuului pettymystä.

– Siks'että olisit oma itsesi. Meidän vihkiäiset eivät saa olla näytelmää, – vastasi tyttö lujasti ja päättävästi.

– Tuommoinen maalaiskirkko ja määkivä lukkari… mitä tunnelmaa siinä nyt olisi? – yritti Dam. Mutta tässä kohden oli Kaija taipumaton.

– Minut vihitään niin kaukaisessa nurkassa kuin suinkin voin löytää, – lausui hän. – Eikä siinä saa olla läsnä muita kuin isä ja setä Frans.

Hän oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän kumartui kaiteitten yli ja lisäsi kiusoitellen:

– Mutta saathan sinä olla tulemattakin, jos miellyttää. Dam oli näkevinään pimeässä tytön hivusten hohteen ja hänen silmäinsä hehkun.

– Velho! – kuiskasi hän ja juoksi portaat kolmella harppauksella ylös. – Veden immyt sinä, salon sinipiika!

Hän kuuli oven sulkeutuvan ja palasi kotia lemmestä julki juopuneena.

3

 
Ei kenkään lupia liittänyt
Suloaatteisin sitovammin
Kuin kaks', jotka rakensi taloansa,
Kuin kaks', jotka saavutti satamansa.
 

Kaija kulki tavallisella kävelyretkellään setä Fransin kanssaLangenlinjen ja Kastelsvoldenin poikki.

Ja koska Peter Damin myötäänsä täytyi olla harjoituksissa, niin olihan aivan luonnollista, että nämä kaksi laittelivat taloa kuntoon.

Ylevä kuosi, yksinkertaiset piirteet vallitsivat noissa huoneissa.Ei niissä ollut rahtuakaan Pietari Damin henkeä; kaikki huokuiHallingien suvun traditioneja.

Setä Frans yllätti itsensä eriskummaisesta erehdyksestä: hän oli laittelevinaan kuntoon kotia itselleen ja Kaijalle. Senvuoksi tuli kaikki, pienimmät yksityisseikatkin, heidän kumpaisenkin mieltä myöten; senvuoksi ei setä Frans kammonnut mitään ponnistusta, saadakseen kaikki niin täydelliseksi kuin mahdollista. Hän juoksi huonekalukaupoissa ja tapisserioissa, hän osti kartiinilistoja, otti oviverhoista mittoja, hän sovitteli sinne tänne nurkkiin pieniä, käytännöllisiä kaappeja ja kävi Kaijan kanssa ostelemassa mattoja ja uutimia. Illoin he istuivat Frans sedän kamarissa, tehden piirustuksia semmoisiin, mitä vielä puuttui. Ja silloin he usein innostuivat työhönsä niin, että heidän tuuheat tukkansa sekaantuivat toisiinsa pöydän yli ja kädet äkkiä kävivät yhteen. Tytön lähdettyä hän silloin välisti puheli:

– Se on mahdotonta, että minä menetän hänet, mahdotonta, että hän menee naimisiin Peter Damin kanssa. Me, me kaksi, olemme luodut toisillemme. Ja kun me kaksi olemme yhdessä, silloin ei maailmassa ole mitään paitsi meitä. Kuinka hän saattaa olla niin sokea, ett'ei tuota näe? Dam ei ymmärrä häntä ensinkään, mutta minä ymmärrän, ymmärrän, ennenkuin hän vielä puhuukaan. Eräänä päivänä hän kyllä tulee tänne ja sanoo: "Tuo uusi koti se on laitettu meitä varten, setä Frans! Sinä ja minä, me yksin siinä asumme… Ja yhdessä me sitten menemme sinne eikä ole koko maailmassa oleva kahta sen iloisempaa ihmistä."

Kun setä Frans myöhemmin näitä aikoja ajatteli, tuntui hänestä kuin he olisivat kahden kesken vaeltaneet lumotussa maassa, missä kummallisimmatkin asiat käyvät luonnollisiksi, ja missä satu on suurempi todellisuutta.

Entäs Kaija? Hänen mietteensä olivat niin usealle haaralle hajaantuneet, tunnelmat niin monenlaisia, ett'ei hän milloinkaan saanut niitä kootuiksi. Ei sitä asiata maailmassa, mitä hän ei olisi saattanut sanoa setä Fransille; silloin vaan kuin hän olisi tahtonut puhua Peter Damista, silloin vaan tuntui kuin ei puhe oikein ottaisi sujuakseen. Sitä enemmän hän silloin ajatteli Damia, ymmärsi hänen mielensä jok'ainoasta replikistä, jok'ainoasta hengettömästä esineestä tuossa kodissa, jonka kuntoonpanossa hän niin sanomattoman uutterasti puuhaili. Mutta tuskin hän Pietari Damista koskaan sanaakaan mainitsi. Tämä se saattoi Frans sedän harhaan, – ei niin, että hän olisi luullut tytön olevan irti kaikista velvollisuuksista, vaan niin, että hän oli varmasti tietävinään jotain merkillistä tapahtuvan. Hän odotti odottamistaan sitä, mitä tuleva on… Koko hänen olennostaan heiasteli nuoruuden voimaa ja reippautta, onnellista odotusta, joka pani Kaijan hämmästymään.

– Sinä rakas, vanha setä Frans! – puheli hän ja pelmutti hänen tukkaansa. – Sinä olet käynyt kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi, ja sinun satuäänesi on merkillisempi kuin koskaan ennen.

Hänellä oli aina tapana sanoa, että Frans sedän ääni on satuääntä. Jo siitä pitäin, kuin hän pikku tyttönä oli istuskellut hänen sylissään, hän kuunteli aina enemmin hänen ääntään kuin sanojaan. Ja sittemmin hän selitti asian näin: "Satuäänet, näetkös, setä Frans, ne ovat niitä, joitten takana on hirmuisen paljo… paljo sellaista, mikä ei milloinkaan tule sanotuksi. Niitä ei mitenkään saata olla kuuntelematta. Tuntuu kuin silloin aina aukenisi näkyviin jotain uutta."

Setä Frans löi tavallisesti leikiksi, kun tyttö tuolla tavoin puheli, mutta tänä iltana hän äkkiä kietoi käsivartensa hänen hartiainsa ympäri ja virkkoi: "Sinäpä se olet se satu…"

* * * * *

Tuli häitten aatto-ilta.

Pietari Dam näytteli yhtä isoimmista rooleistaan. Kaijan oli määrä nähdä hänet vasta huomenna vihillä. Pietari Dam oli käynyt hänen luonaan aamupäivällä, oli ollut kiihkoisan lemmekäs, kiihkoisasti syleillyt häntä ja kiivain sanoin pahoitellut sitä, että teatteri oli viimeisten kuukausien kuluessa tuskin ensinkään sallinut hänen olla yhdessä Kaijan kanssa, joka ei hetkeksikään ole poistunut hänen mielestänsä.

Lämpimin piirtein oli Dam kuvaillut, kuinka hän teatterissakin myötäänsä ikävöitsee morsiantaan, ja kuinka kaikki siellä hankkiutuu ikäänkuin suosion-osoitukseksi Kaijalle. Ja Kaija puolestaan oli pitänyt ilmeisenä vääryytenä sitä, ett'ei heillä ole tilaisuutta häiritsemättä nauttia onnestansa. Ei tullut ajatelleeksi kumpikaan, että tämä yhdessäolon puute ennen avioliittoa oli sekä vaarallista että edullista. Kaijalle vaarallista: hän ei tuntenut miestä, jolle hän oli lupautunut; Damille edullista: hän tuli morsiamensa luokse tuommoisena kauneuden ja nuoruuden ilmestyksenä, aina yhtä uutena ja raikkaana. Ei ollut heillä milloinkaan aikaa syvempiin keskusteluihin; Kaija ei päässyt milloinkaan perille, mikä hänessä oli totta, mikä kuorta vain. Kaija eli syvällä lemmen viehättävässä maailmassa, missä kaikki on kirkasta, väririkasta.

Hän oli Frans sedän kanssa pistäynyt vielä viimeisen kerran katsomaan, onko kaikki järjestyksessä. Kaija juoksenteli pehmoisia mattoja myöten, mieliksensä tarkastellen upeita huoneita. Hyräillen hän kulki paikasta toiseen, ikäänkuin hyväillen kaikkea.

– Tuntuu kuin kaikki odotteleisi meitä, – puheli hän. – Tuntuu kuin kaikki vartoisi vaan, milloin alkaa askeleita kuulua… Ja kas! – huudahti hän äkkiä. – Tuoss' on ruusuja! Suuria keltaruusuja! Ne ovat sinulta, setä Frans!

Toinen nyökäytti päätään.

– Toin ne tänne tän'aamuna, – virkkoi hän. – Tiesinhän, että sinä pidät niistä.

Tyttö suuteli tuoksuavia teriä, otti kukkalasin molempiin käsiinsä ja asetti sen pienelle pöydälle oven suuhun.

– Nämä ne ensimmäisinä tervehtikööt meitä, – sanoi hän.

Setä Frans istui sohvassa, seuraten häntä silmillään. Myöhemmin, tätä hetkeä muistellessaan, hänestä tuntui kuin hänet silloin olisi vallannut äkillinen mielenhäiriö: hän oli aivan varma siitä, että nyt, nyt Kaija tulee hänen luokseen, painaa poskensa kiinni hänen poskeensa ja virkkaa kaikkein hellimmällä äänellään:

– Kaikki tämä on yksin sinua ja minua varten. Tässä pienessä maailmassa vallitsee meidän henkemme, ja niinpä me kahden vain tässä olemme ja elämme.

Ja hän itse oli ollut sanovinaan:

– Tuon oven me suljemme. Ei meitä monet ovet miellytä kumpaakaan.

Ja Kaija oli heti samaa mieltä:

– Sinä olet oikeassa. Me ripustamme siihen verhot eteen.

Ja heti oli Kaija tuonut sisään pienet tikapuut, joita he tavallisesti olivat käyttäneet, ja ryhtynyt työhön. Setä Frans oli auttanut Kaijaa uskollisesti kuin ennenkin, ja kun verhot oli saatu paikoilleen, he istahtivat sohvaan. Tyttö pani kätensä ristiin syliinsä, katsellen ihastellen ympärilleen.

– Kuinka somaa kaikki! – puheli hän. – Luuletko, että maailmassa kellään on sen somempaa kuin meillä?

Mutta äkkiä kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.

– Äiti raukka! – virkkoi hän. – Hänhän ei tiedä tästä mitään; hän ei saa milloinkaan nähdä kaikkea tätä… Voi kuinka minun olisi yksinäistä ilman sinua, setä Frans!

Hän otti sedän käden omiinsa, ja lämmin, sähköisä virta sävähti silloin setä Fransin lävitse.

– Nyt hän sen sanoo! – ajatteli hän.

Silloin Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:

– Minä olen niin iloinen siitä, että sinä olet huomenna mukana. Sinähän olet minulle isä sekä äiti ja ystävä ja veli. En voi ajatella onnea, johon sinä et olisi osallinen.

Frans sedän päätä huimasi äkkiä. Tuntui kuin jotain olisi raunioksi rauennut hänen jalkainsa alla. Hän tunsi itsekin kasvonsa äkkiä käyneen kankean kalpeiksi. Tuo välittömyys tytön olennossa, tuo hyväilytapa – ne osoittivat Frans sedälle hyvinkin selvästi, ett'ei tytössä ole pienintäkään lemmen tunnetta häntä kohtaan. Hänellähän on vain pelkkä setä Frans, joka oli ollut suuri jo tytön piennä ollessa, ja joka aina on näyttävä vanhalta hänen silmissään, hän kun on seitsemäntoista vuotta vanhempi Kaijaa.

Tyttö huomasi muutoksen hänen kasvoissaan ja säpsähti.

– Ethän vaan tule kipeäksi! – huudahti hän. – Eihän vaan taas se sydän?

Toinen myhähti katkerasti.

– Kyllä se vähän sitä oli, mutta älä ole huolissasi… se meni ohitse.

Kaija muisti, kuinka hän puolikasvuisena tyttönä monasti oli seisonut sedän oven takana, hiljaa kuin hiiri, kuunnellen ja pelvosta vavisten, tietäessään, että sedällä on sydänvika. Sedän tultua ulos ja tiedustellessa, mitä hän siinä tekee, oli tyttönen hyyristynyt häneen ja väräjävällä äänellä virkkanut:

– Rupesi niin äkkiä pelottamaan, kun luulin, että sinä olet kuollut. Koulussa ne haastaa sellaista, että kellä on sydänvika, se kuolee äkisti. Mutta sinä et saa kuolla ennen minua, setä Frans, et saa, kuulethan.

Sama hätä värisi nytkin äänessä, kun Kaija kumartui hänen ylitsensä.

– Muista, mitä olet minulle luvannut, – rukoili hän, koettaen myhähtää, vaikk'ei se ottanut onnistuakseen. – Sin'et saa kuolla ennen minua.

– Nytpä ei sillä suurta väliä, – vastasi toinen katkerasti. – Sinullahan on ystävä.

– Ei ketään sellaista kuin sinä! – pääsi häneltä ehdottomasti, – ei ketään, jonka menettäminen olisi minulle niin katkeraa kuin sinun.

Vähäinen ilon väre välähti Frans sedän silmissä, mutta sammui pian taas. Kääntyen sitten äkkiä tytön puoleen, hän kysäisi:

– Oletko varma siitä, että hän on sinulle kyllin rakas?

– "Kyllin"… mitä sinä sillä tarkoitat? – virkkoi Kaija vitkastellen.

– Oletko varma, ett'ei sinussa ole mitään sellaista, minkä kanssa olet käynyt välipuheille, ennenkuin annoit sen hänelle?

– Olen, – vastasi toinen nopeasti, vaikka epävarmana helähtikin ääni; sen hän kuuli itsekin, mutta ei voinut ymmärtää, miksi.

– Saattaahan vaatia liiankin paljon, – lisäsi Kaija, ikäänkuin liitteenä siihen ajatukseen, joka oli häneltä jäänyt sanoiksi pukematta.

– Ei rakkaudessa! – huudahti setä Frans. – Rakkaudessa ei parhainkaan ole kyllin hyvä. Katsos tätä.

Hän irroitti sormuksen kellojensa peristä.

– Tämä oli äiti vainajalla aina sormessaan, – virkkoi hän. – Minä otin sen hänen ryppyisestä kädestään, kun hän makasi arkussansa. Sisällä siinä lukee: "Vaadi kaikki. Anna kaikki." Tätä tunnuslausetta olen elämässäni aina koettanut toteuttaa. Se se personallisuutta suorana kannattaa. Älä tilassa tukalimmassakaan tyydy vähempään kuin siihen, mikä parhainta on. Älä kalliimmassakaan uhrauksessa tyydy vähempään kuin siihen, mikä suurinta on.

Hän kumartui äkisti tytön puoleen ja painoi sormuksen hänen sormeensa.

– Minä annan sen sinulle tämän illan muistoksi.

Tytöstä tuntui – hän ei itsekään tiennyt, miksi, – kuin olisi tuossa palanen jäähyväisiä. Kyyneleitä alkoi hillittömästi tipahdella hänen syliinsä.

– Setä Frans! – kuiskasi hän. – Näemmehän toisiamme joka päivä, niinkuin tähänkin asti?

– En tiedä, – virkkoi toinen ja yritti nousta, mutta huomatessaan tytön luovan häneen kyyneleiset silmänsä, hän painoi kiihkoisasti hänen päänsä rintaansa vasten ja lisäsi:

– Kyllä, kyllä vainenkin. Me kaksi… emmehän me saata olla toisiamme vailla.

Hetken he olivat ääneti ja nousivat sitten ylös, ikäänkuin hiljaisesta suostumuksesta, sammuttivat lampun ja läksivät ulos.

Ovi paiskautui kiinni heidän jälkeensä, ja silloin valtasi Frans sedän äkkiä omituinen kodittomuuden tunne.

Siinä hän seisoi, sydän täynnään rakkautta, suljettuna ulos sieltä, missä onni asuu… Toinen oli siellä nyt omakseen ottanut sen sijan joka aina oli ollut ja vieläkin on ja iät kaiket on oleva hänen omansa…!

4

 
Kun kellot soi,
Vihille vieden heitä,
Jotk' yhteen lujat lemmet liitti täällä,
Ne usein, oi,
Soi riemun säveleitä,
Kuin kutsuis karkeloihin kukkain päällä.
 
 
Mut tarkkahan
Jos niitä kuulet milloin,
Ne vakavuutta elon soinnelmoivat,
Ja vakaamman
Ne lausuu sanan silloin
Kuin ilosoitot koskaan virkkaa voivat.
 

Kaukana lounaisessa Seelannissa, pienessä maalaiskirkossa, minkä Kaija oli valinnut vihkimäpaikaksi, paistoi rauhallinen aurinko valkoisiksi rapattuihin seiniin, puikahtaen silloin tällöin vanhain hautakivien halkeamiin lattiassa.

Oli yksi noita kevään-omaisia päiviä, joita maaliskuu välisti tarjoaa. Ensimmäiset leivoset lauloivat ilmassa kilpaa kirkonkellojen kanssa; ylt'ympärillä tasaisilla vainioilla rehoitti vehreä, mehevä oras; lumikinoksia kimmelsi ojain varsilla. – Vanha pappi seisoi sakastin ovella, nojaten kyynäspäällään alttarin kehykseen ja odotellen morsiusparia. Kuorin ikkunasta paistoi päivä leveänä, lämpimänä juovana alas hänen valkoisille hivuksilleen.

Ei ole maan päällä mitään niin herttaista kuin tuommoinen valkohapsinen, vanha maalaispappi. En tarkoita sellaisia, jotka ovat omaa mukavuuttansa hoitaneet ja kulkeneet maailman läpi, huulillaan tuommoinen puhelias seuraelämän hymy, joka panee naiivit ihmiset luulemaan heidän saaneen jotain aikaan, – enkä niitäkään, jotka nuoruudessaan vaelsivat kokouksesta kokoukseen ja luulivat ihmissielun joutuneen kadotukseen joka kerta kuin he eivät saaneet puhua, – enkä niitäkään, joilla miehuutensa päivinä on ollut semmoinen hoppu muita tuomitessaan, ett'eivät ole muistaneet itseänsä tuomitakaan, ja joilla vanhuudessaan on ankara piirre suun ympärillä todistamassa, ett'ei ainakaan rakkaus ole heitä vanhentanut. En, vaan minä tarkoitan hiljaisia maassa, niitä, jotka kuoltuansa elävät kansan muistossa sentähden, että heillä oli vanhoilla päivillään yllään tuo rauhallisuuden loisto, jota ei kukaan voi vastustaa, – sentähden, että heillä oli niin lempeät silmät ja niin pehmoiset kädet, – sentähden, että heidän uskonsa oli niin luja ja heidän ajatuksensa niin sääliä täynnään. Heissä toteutuu se, – "ett'eivät he elä maailman kanssa, eivätkä ulkona maailmasta, vaan maailmassa", sillä ei mikään ole heille vierasta, mikä inhimillistä on.

Vanha pappi, jota päivä tuossa valaisi, oli juuri yksi noita hiljaisia maassa.

Hänellä oli ollut ahdistusten aikoja hänelläkin. Hän oli tullut vilkasliikkeisestä seudusta Juutinmaalta. Siellä oli kansa rakastanut ja ymmärtänyt häntä; kirkko oli aina ollut täpö täynnään; hänen luokseen oli tullut kansaa peninkulmain päästä. – Sieltä hän oli tullut Seelannin hidasmielisen väestön keskuuteen, missä hänen ainaisena kuulijakuntanansa oli aptekkarin rouva kahden tyttärensä kanssa ja kolme muijaa vaivaistalosta.

– Äiti, – sanoi hän pienelle, kalpealle vaimollensa, – tällainen nöyryytys oli minulle kaiketi tarpeen. Kovin minä jo olinkin ruvennut tulemaan muotiin tuolla ylämaassa. Hullusti käy aina, kun pappi alkaa ylpeillä seurakunnastaan.

– Nyt ei sinulla ainakaan ole ylpeilemisen syytä, – virkkoi rouva, tarkoittaen tyhjiä penkkejä ja kuutta kuulijaa.

Mutta verkkaan ja varmasti hän teki uutterata työtä, ja neljäntoista vuoden perästä oli kuuden kuulijan sijassa satoja.

Kerran, ensimmäisinä sunnuntaina täällä, hän oli kirkkoon mennessään nähnyt pappilan läheisellä pellolla talonpojan kyntämässä.

– Kas, sinä kynnät tänään? – sanoi hän miehelle.

– Kynnän, – vastasi toinen lyhyesti.

Pappi nyökäytti pari kertaa päätänsä, ikäänkuin omissa mietteissään.

– Niin, niin, – puhui hän sitten – parempi vainenkin on mennä pelloilleen ja ajatella Herraa Jumalaa siellä kuin istua Herran huoneessa ja ajatella siellä peltojaan.

Talonpoika katsoi hänen jälkeensä, hänen astuessaan edelleen, mutta ensi pyhänä hän istui kirkossa. Aikaa voittain tuli yhä useampia. Kovin kävi ihmisten ihmeeksi sinä sunnuntaina, kun seudun lääkärikin asettui penkkiinsä saarnatuolin juurella. Pastori ja hän olivat kohdanneet toisensa sairaan luona. Lääkäri oli tavallisella avomielisyydellään sanonut, että se on aivan yhdentekevä, puhutteleeko sairas pappia vai ei, sillä ei kristin-usko osaa opettaa ihmisille sen enempää kuin elämäkään. Pappi oli ollut hetken aikaa vaiti, mutta oli laskenut sitten kätensä lääkärin olalle ja kysäissyt:

– Osaako elämä opettaa ihmisiä kuolemaankin ilomielin?

– Ei; se olisi liikaa vaatimusta, – naurahti tohtori.

– Kristin-usko osaa.

Tohtori ei ollut vastannut mitään. Hän oli vain avannut oven, avannut selkoseljälleen – sairaan huoneesen. Seuraavana sunnuntaina hän oli tullut kirkkoon ja tuli jonkun ajan perästä uudelleen.

* * * * *

Umpinaiset vaunut pysähtyivät pienen kirkon eteen. Suntio tornissa lakkasi soittamasta kelloa ja katseli nyt luukustaan uteliaana tulijoita. Morsian, matkapuvussa, astui isänsä taluttamana; heidän takanansa kulki kaksi herraa, joilla ei näkynyt olevan vähintäkään tekemistä keskenänsä, mutta jotka kumminkin seurasivat edellisiä. Vieraitten astuttua kirkkoon, alkoivat vanhan-aikuiset kamariurut soida, ja alttarilla odotti heitä vanha pastori.

Pietari Dam tunsi liikutusta jo ensimmäisistä sävelistä, ja joka kerta kuin hän katsahti morsiameensa, kiertyi hänelle vedet silmiin.

Paikka, ympäristö, hetken vakavuus – ne ne saivat hänet kyynelöimään. Hän oli herkkä liikutuksille. Siinä hän oli samallainen kuin useimmat näyttelijät: helposti hän sai tunteet muissa valloille, ja helposti hän niitten valtaan itsekin joutui. Ja liikutus loi häneen varsin miellyttävän asun.

Kaija heitti Frans setään silmäyksen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös, kuinka soma hän on! Ja niin hyvä!" Mutta setä Frans katseli kaikkialle muuanne, ei vaan häneen. Hän katseli raaputuksia seinäin iskoksissa ja kastemaljan kiviveistoksia. Hän vaipui kokonaan tarkastelemaan kahta hautakiveä aivan jalkainsa juuressa. Vihdoin hänen katseensa pysähtyi pappiin. Hetken aikaa häntä silmäiltyään, hän nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Mies miellyttää minua". Yleensä Frans setä ei välittänyt papeista. Hän oli kierkegaardilainen ja oikein kammosi muodollista kristin-oppia.

Harvoin, tuskin milloinkaan hän jalkaansa kirkkoon astui, mutta kotona oli hänellä kirjoituspöydän yläpuolella krucifiksi ja sen kohdalla kaikki Sören Kierkegaardin teokset paksuissa, ruskeissa nahkasiteissä. Siellä hän jumalanpalveluksiansa piti.

Virsi päättyi, ja morsiuspari astui alttarin eteen. Vanha pappi seisoi alttarilla, katsellen heitä lempeillä silmillään.

Hän ei voinut oikein nähdä morsiamen silmiä. Hän otti hetkeksi silmälasinsa pois ja pyhki niitä nenäliinallansa, paremmin nähdäkseen.

Mutta Kaijan katsetta hän ei kohdannut. Morsiamen silmät etsivät setä Fransia, joka istui parin kyynärän päässä hänestä sivulle päin: miks'ei hän edes kertaakaan nosta silmiänsä? Eikö hänellä ole edes yhtäkään katsetta Kaijalle?

Kaijasta tuntui kuin pitäisi tässä tehdä jotain, saadakseen hänet luomaan silmänsä ylös. Mutta setä Frans oli heti virren jälkeen nojautunut penkissä kyynäspäillään polviinsa ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei edes kertaakaan nostanut päätään puheen aikana. Tuo yksinäisyyden ja surun leima, joka heiasti koko hänen personassaan, – se sai Kaijan äkkiä säpsähtämään, ja salamana sävähti hänessä nyt: Sinuahan hän suree!.. Tuo seitsentoista vuoden iän-erotus, joka tähän saakka oli tehnyt heidän keskinäiset välinsä niin kokonaan toverillisiksi, – se katosi kerrassaan hänen tajunnastaan, ja jäljellä oli vaan mies, johon hän oli luottanut, ja joka häneen oli luottanut. Mitä minä oikeastaan olen tähän saakka antanut Pietari Damille, ja mitä olen häneltä saanut? Löyhiä sanoja vaan ja rakastuneitten ajatuksia!

Kaijasta tuntui, Pietari Damia ajatellessaan, ett'ei hän oikeastaan tunne sulhastansa ensinkään. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut niin uskoton Frans setää kohtaan. Salaman nopeudella singahteli nyt hänen mielessään muistoja rakkaudesta, jota oli kasaantunut häntä, tyttö raukkaa, kohtaan, vuodesta vuoteen, päivästä päivään, ilmeten tuhansissa pikku piirteissä, jotka he kahden vain tunsivat… pitkiä kävelymatkoja yhdessä, pieniä, hienoaistisia, yhteisiä huomioita… syviä, vakavia keskusteluja…

Kaijasta tuntui kuin pitäisi hänen huutaa "setä Frans!" kautta koko kirkon, saadakseen hänet pysäyttämään tämän toimituksen niin kauan kuin vielä aikaa on. Mutta huulet olivat kuin lukitut. Ja setä Frans tuolla – hän ei liikahdakaan hänen katseestaan… ei vavahdustakaan noissa yhteen puristetuissa sormissa…

– Minä kysyn sinulta, Kaija Halling…

Kaija säpsähti ja tunsi kalpenevansa huuliaan myöten. Tutkistellen tarkasteli häntä vannan pastorin silmä, ja Kaija huomasi hänen ikäänkuin tahallaan vitkastelevan, antaakseen hänelle aikaa vastaamiseen. Melkein koneen-omaisesti siirsi Kaija katseensa Frans sedästä Pietari Damiin, jonka somia, liikutuksesta vavahtelevia kasvoja aurinko parhaillaan valaisi. Ja äkkiä tuntui hänestä kuin kaikki nuo äskeiset ajatukset olisivat olleet sekavata unta vain. Pietari Dam oli itse nuoruus! Pietari Dam oli itse kauneus! Häntäkö setä Frans lienee tarkoittanut, sanoessaan: "Rakkaudessa et saa tyytyä muuhun kuin siihen, mikä parhainta on", – sitä ei Kaija tiennyt, mutta – kaiketi juuri häntä.

Ja hän teki, mitä niin moni nainen oli tehnyt ennen häntä, ja mitä niin moni nainen on tekevä hänen jälkeensäkin: hän teki syntiä sitä vastaan, mikä ihmisen personallisuudessa tosinta on: hän kävi välipuheille sen kanssa, mitä hänessä syvintä ja parhainta oli…

Vihkimisen jälkeen vanha pastori astui alttarilta alas onnittelemaan. Osan-ottavasti hän tiedusti Frans sedältä, jonka kalpeuden hän oli huomannut, oliko hän voinut pahoin toimituksen aikana. Hän puristi kohteliaasti tukkukauppiaan kättä ja tervehti ystävällisesti morsianta. Mutta Pietari Damin käsiä hän piteli kauan aikaa omissaan ja lausui hänelle monta toivotusta elämään ja taiteen palvelukseen. Pietari Dam oli nähtävästikin voittanut puoleensa vanhan pastorin sydämen.

Setä Frans seisoi heidän takanaan, tarkastellen heitä, hieno, ivallinen hymy huulillaan. Hän kuuli Pietari Damin vakuuttavan, ett'ei hän ikinä unohda tätä päivää ja täällä kuulemiansa sanoja, ja hän kuuli pastorin lausuvan sydämellisen ilonsa siitä, että hän huomaa niin paljon todellista tunnetta ja vakavata asiain käsitystä nuoressa miehessä, jonka elämä pakostakin on niin hajanaista kuin hänen. Pietari Dam uskoi tällä hetkellä lujasti itsekin liikutustaan, se oli sikäli vilpitöntä, että hän todellakin tunsi sitä; kuinka kauan sitä on kestävä – sitä hän ei ottanut taatakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan hän vakuutteli mitä lämpimimmin: "Kiitos, rakas herra pastori! Sydämellinen kiitos!" – Setä Frans yskäisi niin kovaa, että Pietari Dam heti kohta vaikeni. Ja sitten setä Frans ojensi ystävällisesti kätensä vanhalle pastorille. Ei hän mitäkään sanonut, mutta itsekseen hän mietti: "Kuinka minua miellyttää sinussa tuo sinun lapsellisuutesi, sinun herttainen hyväsydämisyytesi ja sinun suuri, liikuttava luottavaisuutesi!"

Urkuri sulki urut ja kiiruhti alas. Hän pysähtyi kirkon avonaisten ovien suuhun ja katseli siitä, kuinka morsiuspari nousi vaunuihin, joissa heidän oli määrä lähteä asemalle.

Vanha pastori seisoi vaunun-ovella ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. Aurinko heitti säteitänsä hänen hopeisiin hapsiinsa, ja kirkonkellot soivat… nuo kummalliset kellot, joitten sävelissä asuu iloa ja surua… tuskaa ja toivoa… paljon päivänpaistetta ja paljon katkeraa pettymystä…