Loe raamatut: «Setä Frans», lehekülg 8

15

 
Ja päiviä tuli,
Hädän päiviä, niin…
Ilot tuskihin vaihtui
Ja murheisiin,
Mut kaikki, kaikki
Ne kestettiin.
 

Sen päivän aamuna, jolloin heidän oli määrä lähteä Rödvigistä, tuli Oringen ylilääkäriltä sana: rouva Halling on saanut ankaran hermokuumeen, jonka vuoksi ylilääkäri pyytää heitä tulemaan niin pian kuin mahdollista; sairaalla ei liene enää montakaan päivää jäljellä.

He lähtivät samana aamuna ja ottivat Hellen mukaansa.

Kaija ei puhunut koko matkalla mitään. Frans sedän täytyi siis pitää Helleä hyvillä mielin. Ja hänen polvillaan nyt poikanen keikkui, matkien junan vihellyksiä ja heitellen sormisuukkosia jokaiselle uudelle vieraalle vaunussa. Ja hänen syliinsä poikanen nukkui, kätöset ristissä ja musta kiharapää "itän" rintaa vasten.

Sairastaloon tultuansa, he jättivät pojan hoitajattaren huostaan ja läksivät yhdessä sairaan huonetta kohti.

Kaija pysähtyi ovella ja veti syvään henkeä.

– Minä pelkään, – virkkoi hän, – minä pelkään kuolemaa.

Setä Frans otti häntä kädestä sillä omituisella, varmalla tavalla, joka aina rauhoitti Kaijaa.

– Ja minä olen iloinen, kun saan näyttää sinulle, kuinka kaunista se on, – sanoi setä.

Heidän astuttuaan sisään, käänsi sairas heti kasvonsa heidän puoleensa.

– Minkä sanan tuot prinssiltä? – kysyi hän, kiinnittäen kuumeiset silmänsä setä Fransiin.

Tämä istahti tyynesti tuolille vuoteen ääreen.

– Tällaisen, – virkkoi hän, – tällaisen tuon sanan: nyt saat lähteä matkalle, milloin vaan tahdot; vankihuoneen ovet ovat auki nyt.

Sairaan silmät loistivat. Hän pyyhkäisi tuuhean, mustan tukkansa otsaltaan ja kohottihe kyynäspäilleen.

– Hyvä oli, ettäs tulit, – puheli sairas. – Sinä ymmärrät aina, mitä minä tarkoitan. Jotain on olemassa tuolla takana… aivan toisenlainen elämä kuin tämä. Sano, millaista se on.

Frans setä kumartui ja pani suunsa lähelle hänen korvaansa.

– En tiedä, millaista se on, – vastasi hän; – enhän ole itse sitä nähnyt. Mutta aatellessani sitä, olen kuulevinani kahletten kirpoavan.

– Niin se onkin, – sanoi sairas. – Minä tunnen tuon äänen. Aina minusta, täällä astuessani, tuntui kuin kuuluisi kahletten kalinaa. Voi, tiedäs, se oli niin kauheata! – Sairasta puistatti. – Minä astuin astumistani, päästäkseni sitä kuulemasta, mutta yhä vaan kahleet kalisivat… Ja nyt ne kirpoavat, sanot sinä! Mikä onni, mikä sanomaton onni!

Setä Frans katseli noita kasvoja, joihin kuolema oli jo leimansa lyönyt.

– Niin, sanoi hän lämpimästi. – Nyt me saamme nähdä sinut iloisena.

Kaija oli polvillaan vuoteen vieressä, painaen päätänsä syvälle tyynyihin.

– Äiti parka! – huokasi hän vain. – Armas äiti parka! Sairas kohotti päätänsä ja kuunteli. Jotain tuossa äänessä oli, mikä herätti hänet, mutta hän ei jaksanut käsittää, mitä.

Hän laski väsyneen kätensä Kaijan päälle ja sanoi, katsahtaen setäFransiin:

– Ole hyvä hänelle; hän on sen pienen tytön näköinen, joka minulla kerran oli.

Kaija purskahti itkemään… Hän itki kauan, kädet silmillään…Sairas kävi levottomaksi.

– En osaa sinua lohduttaa, – virkkoi hän; – ei minulla ole enää mitään lohdutusta.

Silloin laski setä lujan kätensä Kaijan olalle.

– Rohkaise mielesi, – sanoi hän, – ja anna hänen kuolla iloisena.

Kaija nousi heti. Häveten hän pyyhkäisi silmänsä ja istahti tuolille vuoteen ääreen. Setä Frans istui toiselle puolen, ja kuolinvuoteen yli he ottivat toisiansa kädestä. Ja niin he hiljaa odottelivat olotilan muuttumista. Joka kerta kuin Kaija yritti kääntämään päätänsä toisaanne, kuiskasi setä Frans:

– Ei; katso sinä häntä. Sinun pitää nähdä hänen kasvonsa, kun kahleet kirpoavat.

Vastahakoisesti toinen totteli, mutta säpsähti kohta, kuultuaan kurauksen sairaan kurkussa.

– Ei! – virkkoi Kaija. – Tuo on kauheata. Minä en tahdo nähdä sitä.

– Pelkurimaista on kartella sitä, – sanoi setä, katseellaan pakottaen hänet kääntymään jälleen sairaan puoleen. – Ellet kuolemaa lujasti silmiin katso, et pelvostasi ikinä pääse.

Ja Kaija rupesi tarkastamaan sairaan kasvoja, hän seurasi sävähteleväin silmäin vaihtelevaa ilmettä, hän katseli, kuinka kädet velttoina tavottelevat peitettä, ja hän oli tuntevinaan omalla otsallaan kylmää hikeä, nähdessään sen tipahtelevan alas sairaan kalpeilta poskilta… Mutta tuokion kuluttua hän näki muutakin kuin kauhistusta. Hän näki vangitun sielun, joka noitten samenevain silmäin takaa katselee ulos täynnä vapauden toivoa. Hän näki hengen laulaen raivaavan itselleen tietä kautta maallisen majan. Ja vähitellen hän alkoi tuntea samaa kuin setä Franskin oli tuntenut, katsellessaan toukankoteloa ja odotellessaan vain sitä silmänräpäystä, jolloin perhonen lentää ulos. Verkalleen alkoi hänessä häämöittää, mitä juhlaa, mitä ponnetonta riemua mahtaa tunteakaan se sielu, joka äkkiä huomaa saaneensa siivet.

Hän alkoi ymmärtää, että tämä se lähinnä syntymistä on suurin hetki ihmisen elämässä: ensimmäinen on se, jolloin sielu astuu kynnyksen yli tähän maan sitomaan olemukseensa, toinen se, jolloin kahleet kirpoavat…!

Sairas loikoi silmät selko seljällään.

– Ei! – virkkoi hän äkkiä rukoilevalla äänellä. – Älä polje sitä!Se on vaan pikkuinen käärme… mutta sillä on sielu silläkin.

Setä Frans myhähti.

– Merkillistä, – puhui hän. – Aattelin juuri, kuinka iloinen hän on aina ollut. Aattelin näin: kun hän tulee Jumalan tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysytään: "Mitä olet tehnyt?" niin hän vastaa: "En ole yhtään elävää milloinkaan polkenut…" Kuinkahan moni meistä voi vastata samalla tapaa?

Kaija katseli häneen ja näki kyyneleitä kimaltelemassa hänen silmäripsissään.

– Kyllä, – sanoi hän, – kyllä sinä voit. Ei kukaan ole niin hyvä ja hienotuntoinen kuin sinä. Luulenpa äidin kaikkina näinä viime vuosina tunteneen, kuinka sinun mukanasi tuli sopusointuisuutta hänen kurjaan, raastettuun olemukseensa. Siinä syy, miksikä sinulla oli niin suuri valta hänen ylitsensä.

– Ei, ei! – huudahti sairas äkkiä, kohottautuen… – Minun prinssini ei tekisi niin. Minun prinssini olisi hänen näköisensä, joka istuu tuossa… hänen silmänsä olisivat niin terävät, hänen kätensä niin pehmoiset… hänen mielensä niin uskollinen… hän ei koskaan karttaisi uhria. Yhdessä kohdin, yhdessä ainoassa vain hän olisi naisen kaltainen: hän osaisi uhrata kaikki sen edestä, jota hän rakastaa. Mutta hän, jota minä ajattelen, – sairas nauroi kauan ja katkerasti – hän polki minua joka päivä, minkä elin… hänen oli mieluista nähdä, kuinka kipeätä se tekee… Ja hänen kätensä – sairasta puistatti – hänen kätensä olivat niin suuret ja niin kovat.

Setä Frans kallistui eteenpäin ja pani kätensä hänen polttavalle otsalleen. Sairas käänsi tuijottelevan katseensa häneen.

– Älä virka tätä kellekään, – kuiskasi sairas. – Jos mitä olen sanonut, älä siitä muille puhu. Kaikki naiset, jotka syvimmin surevat, ne yksin surevat… Me emme uskalla puhua sitä eläessämme… me emme uskalla kuiskata sitä kuollessamme… meidän maallisen elämämme suurin ja raskain arvoitus menee meidän mukanamme haudan poveen…

Käsi hapuili levotonna pitkin pielusta. Setä Frans otti sen omaansa ja piteli sitä paikoillaan.

– Oikeassa olet, – puhui hän sairaalle, – yksin teidän pitääkin olla.

Ja hänen syvän, tyynen äänensä vaikutuksesta sairas sulki silmänsä ja rauhoittui, mutta puolen tunnin kuluttua hän jälleen kavahti koholleen.

– Näetkös! – lausui hän, katsoen eteensä loistavin silmin. – Ovet ovat auki! Päästäkää minut ulos! Minä tahdon lentää!.. mutta – virkkoi hän taas valitellen – ei siitä tule mitään… eihän minulla ole siipiä…

– Ole rauhassa, – virkkoi setä Frans, – pian huomaat, kuinka siivet kasvavat.

Sairas makasi liikahtamatta. Hänen kasvonsa olivat yhtenä ainoana suurena odotuksen hymynä.

– Katso, kuinka kaunista tuo on! – virkkoi setä Frans. Hän otti Kaijaa kädestä ja veti hänet lähemmäs sairasta. Kaija oli kätkenyt kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin peljäten katsella kuolemaa kasvoihin, mutta nyt hän äkkiä nosti päänsä ja kiinnitti katseensa samaan suuntaan kuin setäkin.

Mutta kuoleva ei nähnyt häntä enää… hänen silmänsä sammui kaukaisen, loistavan valon lämpöön, ja ilme oli niissä kuin elinkautisen vangin, joka äkkiä pääsee vapaaksi.

– Siivet… – kuiskaili hän vaan – … siivet!..

– Nyt hän sai ne, – lausui setä Frans ja levitti hiljalleen hurstin hänen kasvojensa yli.

– Salli minun nähdä häntä vielä kerta, – pyysi Kaija ja nyyhkien suuteli noita kylmiä käsiä, jotka hetki sitten olivat tavoitelleet hänen käsiänsä. Mutta setä Frans otti häntä kädestä ja vei hänet viereiseen huoneesen.

– Miksipä katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista.

Väristen painautui Kaija häneen kiinni.

– Kuolema on sittenkin kauheata! – virkkoi hän.

– Ja kirvoitusta, – liitti setä Frans. – Aatteles, mikä karvoitus sellaiselle sielulle kuin hänen!

– Mutta se erottaa… se panee tuhansia peninkulmia meidän välillemme! – sanoi Kaija, katsahtaen hänen olkansa ylitse vainajan vuoteesen päin.

– Ei minusta lainkaan, – vastasi setä Frans tyyneen, vakavaan tapaansa. – Mitä merkitsee aika ja paikka sille sielulle, joka on siivet saanut?

Mutta Kaija ei voinut päästä kammon tunteesta. Vaistomaisesti hän nosti syliin Hellen, joka oli istunut leikkimässä lattialla, mitäkään tietämättä siitä, että kuolema oli hetki sitten huhahtanut hänen ohitsensa.

Hän painoi poikaansa rintaansa vasten, loi kiinteän katseen setäFransiin ja sanoi:

– Soisin kuolevani ensiksi meistä kolmesta… sillä minä en voisi päästää pois sinua enkä Helleä… En, en… minä en voisi!

Hänen katseensa oli niin hätääntynyt, hänen äänensä niin vapisevaa, ett'ei setä Frans osannut muuta kuin painaa tuon peljästyneen pään rintaansa vasten ja uudestaan ja uudestaan taputella kullanruskeata tukkaa ja untuvanhienoja, pehmoisia, melkein lapsen-omaisesti pyöreitä poskia.

* * * * *

Seuraavina päivinä ja viikkoina ahdisti Kaijaa myötäänsä omituinen tunne, joka hirvitti häntä niin päivällä kuin yölläkin.

Hän oli kuulevinaan äänen kysyvän: kenenkä sinä kernaammin antaisit pois, hänetkö vai pojan… hänetkö vai pojan…?

Ja valitsipa hän toisen tai toisen – joka kerta tuntui kuin olisi sydän pakahtumaisillaan. Hän tunsi sen lyövän ihan tuossa kulkussa, lyövän ankarasti, kuumeisesti, niin kipeästi. Ja hirvittävänä nousi häneen ajatus, että hän kenties on perinyt äitinsä taudin.

Lopulta hän ei enää jaksanut kestää tuota, vaan kertoi kaikki setäFransille.

He olivat iltakävelyllään silloin. Kaija oli pistänyt kätensä hänen käsivarteensa, ja setä suojasi häntä sateenvarjolla sadekuuroilta, joita tuon tuostakin tuhahti.

Kaija ei salannut häneltä mitään. Pienimpiä erikoisseikkoja myöten hän kertoi tuskallisesta pelostansa ja siitä luulosta, että on äidiltä perinyt taudin.

Hänen puhuessaan likisti setä Frans monta kertaa hänen kättään rintaansa vasten, sanaakaan sanomatta. Kaija huomasi vaan hänen olevan peräti kalpean.

Kaijan vielä pikku tyttönä ollessa, oli setä Franskin välistä peljännyt samaa. Senvuoksi hän oli tahallaankin estänyt tyttöä olemasta yksissä äidin kanssa. Hellästi ja huolellisesti hän oli suojellut tyttöstä kaikilta tuskallisilta vaikutelmilta, kunnes Kaija itse kerran oli jyrkästi vaatinut päästä mukaan Oringeen.

Kaikki siellä näkemänsä oli tyttö kumminkin ottanut varsin tyynesti, ja lopuksi oli setä Frans kokonaan päässyt epäluuloistansa. Nyt hän moitti itseänsä katkerasti siitä, ett'ei ollut estänyt häntä käymästä äidin luona.

– Armas! – sanoi hän, taputtaen pientä kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan. – Minä yksin olen syypää. Miksikä otinkaan sinua mukaani sinne?

– Mutta, setä Frans! Kuinka sinä saatat puhua tuollaista!.. Vai?.. – Kaija loi häneen terävän katseen. – Vai pelkäätkö sinä itsekin…?

Setä mietti tuokion, mutta niin tottunut hän oli olemaan aina vilpitön Kaijaa kohtaan, että hän nytkin suoraan vastasi:

– Pelkäsin ennen, monta vuotta sitten… jonakuna silmänräpäyksenä silloin tällöin, mutta en enää pelkää. Koska itsekin saatat siitä puhua, silloin ei ole vaaraa lainkaan. Sinun ei vaan olisi pitänyt salata niin kauan ajatuksiasi minulta.

– Minä pelkäsin, että sinun tulisi siitä paha mieli, – vastasi toinen murheellisesti.

Mutta setä Frans pysähtyi, otti hänen pienet kätensä omiinsa ja virkkoi:

– Yhdestä asiasta vaan saattaisi minulle tulla paha mieli: jos sinulla olisi joku ajatus, mitä minä en tietäisi.

Kaija myhäili onnellisena.

– Minä lupaan, ett'en ainoatakaan ajatusta sulje omaan poveeni.

– Se on hyvä. Tule vaan luokseni, kun tunnet peikon lähenevän, niin jo alun pitäin lyömme siltä pään poikki.

Kaija nauroi. Hän oli näkevinään, kuinka peikko nytkin jo pakenee pois. Hän tunsi poskiensa punastuvan raikkaassa ilmassa.

Setä Frans huomasi tuon ja heilautti keppiään iloissansa.

– Kyllä me peikot kurissa pidämme! – puhui hän.

– Ja jos se taas yrittäisi päätänsä näkyviin pistää, niin lähde tuntureille. Sinne peikot henkensä heittää.

Kaija hätkähti.

– Älä ole huolissasi Hellen tähden, – liitti setä Frans. – Kyllä minä hänestä murheen pidän.

– Niin, mutta minä en voi olla teitä vailla! – huudahti Kaija, koettaen salata silmiin kiertyviä kyyneleitä.

– Voit kyllä, – sanoi toinen päättävästi. – Kun ensi kevännä palajat, niin tuot minulle tullessasi nuoren, reippaan vaimon.

– Sen minä teen, – virkkoi Kaija empimättä. Hänestä tuntui, ett'ei ole sitä asiata, mitä hän ei olisi valmis mielellään tekemään Frans sedän tähden.

Seuraavana päivänä hän oli iloinen, lauloi kuin ennenkin, puuhaili töissään ja leikki Hellen kanssa, joka yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen olemuksensa.

Setä Frans tarkasteli häntä vaieten, ja tuntui, kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen harteiltansa.

Ajatus äidin taudin perinnästä oli ainoa, joka saattoi setä Fransin masentaa. Kaikki suru oli iloa sen rinnalla.

Mutta nyt oli Kaija jälleen oma itsensä, ja päivät vierivät heiltä kummaltakin riemuisan onnen hurmaavaa vauhtia. Mitä lähemmäksi heidän ikävöimänsä hetki joutui, sitä kiireemmin aika riensi… ja väliin heistä tuntui kuin olisi moniahta päivä vaan jäljellä.

Setä Frans oli ryhtynyt "pesää untuvoimaan", niinkuin hän itse sanoi.

Sanomattoman monta puuhaa hänellä olikin, koulusta päästyään. Tuntimäärin hän välisti seisoi antikvariaatipuotien edustalla, visusti harkiten, eiköhän jaksaisi ostaa tuota pientä nurkkakaappia, hyllyniekkaa, vai ottaisiko kernaimmin tuon vanhan hollantilaisen seinäkellon: niin hauskaa, kun se lyödä raksuttaisi siellä kotona. Eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin oli ostanut kumpaisetkin. Hän oli päättänyt, että oli heillä huone kuinka pieni tahansa, niin sellaista siihen asetetaan, mikä Kaijaa eniten miellyttää… ja joka yö hän uneksi vanhoista tammisista huonekaluista, joita hän itse laittelee jälleen entiseen, vanhan-aikaiseen asuun Rosenborgin linnasta saatujen piirustusten mukaan.

Emäntä oli luovuttanut hänelle vielä yhden huoneen entisten kolmen lisäksi, ja Kaija ja hän päättivät ottaa asuntonsa hänen entisiin huoneisinsa. Tuohon uuteen suojaan, suurimpaan kaikista, tuli joka päivä aina joku uusi ostos lisää.

Siihen huoneesen setä Frans asetti kaikki suurimmat kapineet, mutta vanhat poslinit ja arvokkaimmat pienet vaskiesineet, joitten hän tiesi olevan Kaijan mielitekoja, hän kantoi Kaijan eteen, jotta hänkin tuntisi iloa talon varustamisessa.

Setä Frans oli kuin suuri lintu – noita solakoita mustia rastaita, jotka eivät milloinkaan väsy kantamasta pesäänsä. Niinpä hänkin joka päivä kiirehti kotia, tuoden uusia yllätyksiä tullessaan.

– Minusta tuntuu kuin olisin koko ikäni palvellut Rakelin tähden, – puhui hän välisti, katsellessaan, millä mielihyvällä Kaija aukoili kääröjä. – Mutta eipä sitten muita olekaan ketään, jotka olisivat niin onnellisia kuin me, kun vihdoinkin saamme elää yhdessä.

– Ei olekaan! – riemuitsi Kaija. – Eikä pesää missään sellaista kuin meidän! Ei missään niin hienoa, niin lämpöistä, niin täynnään sisällystä. Kun nuori väki talon laittaa, pitää heidän ensinnäkin luoda sisällys siihen, mutta täällä jok'ainoa esine on kuin pieni palanen elettyä elämää… täällä haastaa kaikki kaihon päivistä ja ilon päivistä… ja päivistä juhlallisen odotuksen.

– Kummallista! – liitti hän sitten, – Takaisinpäin aatellessani minusta tuntuu kuin olisimme aina rakastaneet toisiamme… ja rakkautemme on sittenkin aina uusi.

Setä Frans naurahti.

– Niinhän me lupasimmekin: sellainenhan sen oli määrä ollakin, – virkkoi hän.

Hellellä oli juhlahetki joka kerta kuin setä Frans tuli kotia uusi käärö kainalossa. Hän piti kaikkea laillisena omaisuutenansa ja sanoi aina: "te on Hellen, te!"

Kun vaan tuo vaatimus myönnettiin oikeaksi, silloin hän tyynellä mielin salli panna esineet kätköön taikka sellaiseen paikkaan, mihin hän ei ulottunut, mutta jos ne vaan eivät olleet hänen käsivartensa mittaa kauempana, niin heti hän valtasi ne.

– Nyt on Helle varmaankin ottanut äidin vaskimaljan, sen, jossa oli kolme pientä, kiiltävää jalkaa?

– Eikä ottanut, pani vaan arkihuoneesen, ett'ei Helle kuljettais sitä pois! – vastasi poika ylpeänä: jo sitä muka sen verran tiedetään, miten milloinkin pitää olla.

Terveenä ja reippaana, aina hyvillä mielin ja kepposia täynnään hän astua tepasteli heidän keskellänsä, niin iloisena ja turvallisena noitten kahden silmäparin lämmössä, jotka riemuisina kohtasivat toisiansa hänen kiharaisen päänsä ylitse.

Ei hän lyhyen elämänsä aikana ollut vielä päivääkään ollut sairaana, mutta heti uudenvuoden jälkeen hän sai kovan hinkuyskän, joka runteli hänet niin, että hänen pulleat poskensa parissa viikossa kalpenivat ja laihtuivat.

Tukehduskohtauksia tuli yhä tiheämpään, ja tuska ilmeni hänen silmissään joka kerta kuin hän tunsi niitten tulevan.

Päivin hän kyllä istui leikkimässä, mutta ei ollut iloa tuossa leikissä. Äiti koetti näytellä hänelle parhainta, mitä suinkin osasi, mutta poika ei kertaakaan kurottanut kättänsä. Setä Frans sai ponnistella jos kuinka, olla milloin kissana, milloin koirana, väliin variksenkin hyppyä panna ympäri pöydän, mutta ei vaan saanut noita vaaleita huulia hymyyn.

Kerran, hänen juuri koulusta tultuaan, istui Kaija vuoteen vieressä ja loi häneen hätäytyneen katseen.

– Hänessä on kova kuume, – virkkoi hän. Sanaakaan sanomatta, sieppasi setä Frans lakkinsa ja kiiruhti hakemaan lääkäriä. Puolentunnin perästä he tulivat yhdessä, ja lääkäri tutki tarkasti pojan.

Sen jälkeen kutsui Kaija lääkärin syrjään.

– Ei suinkaan se ole vaarallista? – kuiskasi hän, huulet kuivina.

– On kyllä, rouva! Tauti on yltynyt kuristajaiseksi. Kaijasta tuntui kuin ken olisi sysännyt häntä rintaan, tuntui kuin olisi sydän lakannut lyömästä. Hän tarttui tohtorin käsivarteen, ja hänen silmänsä liehuivat kauhistuneina tohtorista setä Fransiin ja hänestä takaisin tohtoriin.

– Kuinka? – kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. – Kuoleeko hän?

Tohtori kääntyi pois, ollaksensa kohtaamatta tuota katsetta.

– Ei suinkaan, – vastasi hän. – Paranemisesta on paljokin toivoa, jos heti tehdään leikkaus.

– Mutta siinähän on hengenvaara! – huudahti äiti. Tohtori katsahti vuoteesen päin.

– Hengenvaara tuossakin, – virkkoi hän.

Poika makasi vuoteessaan, tuijottaen heihin kuumeisilla silmillään. Puhua hän ei voinut, mutta voivotti yhtämittaa. Äidistä tuntui tuo koriseva ääni kuin olisi veitsellä viileskelty hänen sydäntään tuhansiin palasiin.

Setä Frans piteli Hellen kättä omassaan, näennäisesti aivan tyynenä, mutta Kaija huomasi kyllä hänen kasvojensa ilmeistä, kuinka paljon hän kärsii. Ja ankarassa sekä sielun että ruumiin tuskan puuskassa hän äkkiä riensi hänen luoksensa.

– Jos hän kuolee, niin on elämä minulle kokonaan arvotonta! – parkui hän rajusti, ajattelematta, kuinka syvästi hän näillä sanoilla loukkasi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän itsekin sen huomasi ja katui sanojaan.

– Älä ole pahoillasi minuun, – nyyhki hän. – Enhän tiedä itsekään, mitä puhun. Mutta mitä me nyt teemme? Mitä vainenkin teemme nyt?

Silloin setä Frans kumartui hänen puoleensa ja sanoi omituisen lujasti: "Jätä Jumalan haltuun".

Ja niin vähän oli Kaija tottunut kuulemaan Frans sedän paljastelevan "sisintä ihmistään", kuten hän itse sanoi, niin arka oli setä Frans Kaijankin edessä personallisista suhteistansa Jumalaan, että nämä kolme sanaa tuntuivat Kaijasta melkein käskyltä.

Hän ei tiennyt itsekään, mitenkä hän oli astunut lattian poikki toiseen huoneesen; hän tiesi vaan, että setä Frans oli lukinnut oven hänen jälkeensä ja nyt, tästä silmänräpäyksestä riippuu, elämäkö vai kuolema hänen lapsensa osaksi tulee. Hän tiesi myös, että jos se on kuolema, silloin ei häistä Frans sedän kanssa tule mitään, silloin hän saa asuntonsa sinne, missä hän oli nähnyt äitinsäkin kuolevan… Hän ei kestä suuria suruja… hän ei ole tarpeeksi luja siihen.

Hän seurasi silmillään sekuntiviisaria kirjoituspöydän kellossa… se kulkee ympärinsä ja taas ja uudestaan, mukanaan elämä tai kuolema… elämä tai kuolema… elämä tai kuolema…

Ja äkkiä hän kuuli äänen sanovan: Jos sinun nyt pitää antaa pois jompikumpi heistä… setä Frans tai poika… kumpaisenko valitset… kumpaisenko valitset?..

Hänestä tuntui kuin olisi kauhistus pysäyttänyt hänen järkensä toiminnan.

– Minä en voi, – ajatteli hän, – en, en voi! – Ja kyyneleitä valui pitkin poskia hänen huomaamattansakin.

Mutta äkkiä hän kuuli makuuhuoneesta puoleksi tukehtuneen huudon ja silloin hän nosti kokoonpuristetut kätensä taivasta kohti.

– Älä vaan lasta ota! – huusi hän. – Älä vaan lasta!

Ja niin hän vaipui istuvilleen kädet silmillään.

Ei hän tiennyt, kuinka kauan hän lienee siinä asemassa istunutkaan, ennenkun kuuli Frans sedän äänen ja näki hänen seisovan kumartuneena hänen puoleensa niin hellänä ja lempeänä… tuo oli Kaijalle tuttua jo pienestä pitäin. Niinkuin ennen vanhaan, niin hän nytkin istahti Kaijan viereen, taputtaen hänen kylmiä käsiänsä, ja niinkuin ennen vanhaan, niin Kaija nytkin hyyristyi häneen ja kätki itkusta kosteat kasvonsa hänen rintaansa vasten.

– Kas niin, kas niin, – puheli setä Frans, hiljaa silitellen hänen tukkaansa, – nyt mun pikku tyttöni saa olla rauhassa. Leikkaus onnistui. Nyt ei pojalla toivottavasti enää ole vaaraa.

Kaija yritti avata suunsa, mutta ei voinut. Vihdoin hän sai sanotuksi: "Onko varma?"

Setä Frans nyökäytti päätään.

– Niin tohtori luulee. Lopullista päätöstä hän ei voi antaa ennenkuin vasta huomenna. Tules nyt. Helle kaipaa sinua.

Setä Frans otti häntä kädestä, ja yhdessä he astuivat sairaan huoneesen.

Tohtori seisoi ikkunassa panemassa instrumenttejaan koteloon, ja kauhistuksella Helle seurasi silmillään hänen jok'ainoata liikettänsä. Noita katseita ei Kaija koskaan unohtanut… ne muistuttivat hänelle äkkiä äitiä.

Avonaisesta pillistä kaulassa vuosi vetelää, kellertävää, verensekaista nestettä hurstille, joka monin kerroin oli asetettu pojan rinnalle, ja pienet laihat kädet ne suonenvetoisesti pitelivät kiinni rautasängyn pienoista.

Kaija oli polvillaan vuoteen ääressä, suudellen hänen käsiään. Hänestä oli aivan mahdotonta, että poika jäisi eloon. Ja äkkiä hän kääntyi setä Fransiin.

– Teetkö minulle palveluksen? – kysyi hän. Toinen nyökäytti ääneti päätään.

– Minun mielestäni pitäisi hänen isänsä tulla tänne, – lausuiKaija. – Minä soisin hänen tulevan, ennenkuin… ennenkuin…

Hän kavahti pystyyn ja kuumeen-omaisella kiireellä kirjoitti visittikortille:

"Helle sairaana. Jos tahdot nähdä häntä vielä kerran, tule heti!Kaija."

Setä Frans juoksi kortti kädessä katua myöten, pysähtyi sitten lyhtypatsaan juureen ja vilkaisi kirjoitukseen. Ja katkerasti hän myhähti, ajatellessaan, kuinka ihmeellisen suuri sentään on se voima, jota sanotaan verenheimolaisuudeksi.

Helle rakastaa häntä… Setä Frans on voittanut pojan rakkauden puolellensa tuhansilla pikku uhrauksilla, joita hän itse ei ollut koskaan ajatellutkaan… mutta nyt ne johtuivat hänelle mieleen! Pietari Dam ei ollut uhrannut pojalleen ainoatakaan päivää elämästänsä… Ja sittenkin… kun kuolema uhkaa… silloin Kaija lähettää hänet hakemaan Pietari Damia!

Kummallista, kuinka nuo säkeet uutena soivat hänen korvissaan:

 
Se laki ilman
On muutteluita:
On maassa niitä
Jotk' aina saavat
Vain palvella muita.
 

* * * * *

Kaija oli saattanut lääkärin eteiseen. Nyt hän istui Hellen vuoteen ääressä minutittain laskien, milloinkahan Pietari Damia sopii odottaa. Kaijalle oli käynyt omantunnon asiaksi tuo, että Pietari Dam saisi nähdä lapsen.

– Onhan se hänen lapsensa, – puheli hän itsekseen, – onhan se hänenkin lapsensa.

Hän ei tällä hetkellä ensinkään ajatellut, kuinka vähän Pietari Dam oli lapsesta välittänyt… hän unohti heidän välisensä juovan… hän muisti vaan yhden ainoan asian: kuolema saattaa tulla ja riistää pois heidän yhteisen lapsensa… ja Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan ole ollut Pietari Damia niin lähellä kuin tällä hetkellä. Tietämättänsäkin hän huomasi istuvansa nyt ikävöimässä Pietari Damia: eihän toki kukaan kyenne tuntemaan hänen epätoivoansa niin syvästi kuin hän, nyt, jolloin kuolema uhkaa sitä, mikä heidän kumpaisenkin omaa on.

Hän säpsähti eteisen oven käydessä, ja tuokion perästä seisoi Pietari Dam huoneessa. Mutta siitä silmänräpäyksestä, jolloin hän oli astunut kynnyksen yli, ymmärsi Kaija, että ventovieraan miehen hän tänne olikin haettanut ja oli pahoillaan siitä.

Tuossa he nyt istuvat vastatusten lapsen vuoteen ääressä, eikä ole heillä ainoatakaan yhteistä muistoa siitä! Eikä heillä sellaisia milloinkaan ole ollutkaan. Se se juuri on luonut niin syvän kuilun heidän välillensä. Siinä he istuivat, ja kummallisen painostavalta heistä tuntui kumpaisestakin toistensa läsnäollessa… Helle käänsi päänsä pois joka kerta kuin Pietari Dam läheni häntä. Tuo kävi kipeästi Pietan Damiin, hän joutui hämilleen, mutta kätkeäksensä sen, hän virkkoi entiseen pintapuoliseen tapaansa:

– Poika rukka! Ei hänestä enää eläjäksi; näkeehän sen.

Kaija ei vastannut mitään. Hän kuunteli setä Fransin askeleita viereisestä huoneesta. Ja hänen täytyi myhähtää. Erotus hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli niin räikeä, että hän väkisinkin myhähti, vaikka mieli olikin surusta niin raskas.

Helle sai samassa ankaran yskäkohtauksen, ja äiti kavahti ylös auttamaan häntä.

Kauhuissaan katseli Pietari Dam tuskan vääntämiä kasvoja.

– Voi hyvä Jumala kuitenkin! – sanoi hän, pyyhkäisten kädenseljällä kyynelen silmästänsä, – ett'ei tuosta jo tule loppua!

Kaijassa elähti myötätuntoisuus Pietari Damia kohtaan tuon yhden ainoan kyynelen tähden. Mutta sitten hän muisti, kuinka vaikeata Pietari Damin aina oli ollut nähdä tuskaa, ja kun hän nytkin kädet silmillään myötäänsä hoki: "Jospa toki tulisi loppu! Jospa vainenkin pian tulisi loppu!" – silloin ei Kaija enää jaksanut kuulla häntä.

– Parasta on, kun menet pois, – virkkoi hän, monta kertaa turhaan yritettyänsä saada häntä vaikenemaan. – Pyytämällä minä pyydän: mene.

– Itsehän sinä luullakseni kutsuit minua tänne! – sanoi Pietari Dam äkkiä uhmaavasti.

– Kyllä… mutta ei nyt… min'en saata nähdä sinua nyt, – kuiskasi Kaija, laskien poikansa takaisin pielukselle. Kylmä tuskanhiki helmeili hänen otsallaan; silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pojasta pois.

Hellen hengitys alkoi käydä helpommin, mutta pienet huulet olivat koko ajan vilkkaassa liikkeessä, niinkuin mielisivät mitä sanoa.

Äiti tuijotti häneen muutamia minutteja, turhaan ponnistellen saada arvatuksi hänen ajatuksensa.

Mutta äkkiä hän ymmärsi.

– Tahdotko isää tänne? – kysäisi hän, ja iloinen elähdys pojan silmissä tiesi myöntävää vastausta.

– Tässähän minä olen, – sanoi Pietari Dam ja kumartui vuoteen ylitse.

Mutta Kaija lykkäsi hänet syrjään.

– Ei lapsi sinua tarkoita! – virkkoi hän, – vaan häntä, joka on ollut hänellä isän sijassa synnyinhetkestä saakka, jopa ennenkin.

Ja hän avasi oven arkihuoneesen, jossa setä Frans yhä vielä käveli lattiata edestakaisin.

– Miks'et sinä tule sisään? – sanoi Kaija. – Hellen on sinua ikävä, ja ikävä on minunkin.

Setä Frans tuli ovensuuhun. Hieno puna elähti hänen ohimoillaan, kun hänen katseensa pyyhkäsi Pietan Damia.

Helle käänsi päänsä hänen puoleensa, ja ensimmäinen hymyn vivahdus värähti pojan pienillä kasvoilla. Jotain lupauksen tapaista oli tuossa hymyssä, josta ikäänkuin leyhähti terveyttä ja elämää noihin kalpeisin piirteisin.

– Näitkö? – huudahti Kaija riemuissaan, ottaen häntä kädestä. – Helle myhähti! Hän myhähti sinulle!

Ei kauniinkaan ylistyslaulu olisi voinut julkilausua Kaijan rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä ystävästään sydämellisemmin kuin tämä ainoa huudahdus: Hän myhähti sinulle!..

Pietari Dam huomasi äkkiä olevansa täällä liikaa.

Katsellessaan noita kahta olentoa tuolla pojan vuoteen ääressä, hän havaitsi kerrassaan, kuinka hänen omat tunteensa ovat häilyväisiä, kuinka tyhjää hänen elämänsä – ja nyt hän alkoi aavistaa, mitä yhteis-elämä on.

Hän sanoi kiireisesti hyvästi, luvaten tulla huomenissa.

Kotia tultuansa hän joutui mitä ristiriitaisimpain tunteitten valtaan. Häntä raastoi rakkaus ja viha, luulevaisuus ja ihmettelevä kunnioitus, masentava arkamaisuus ja voimaton uhma… Appensa välityksellä hän oli vast'ikään saanut kuninkaalta luvan mennä naimisiin ennen eron-ajan päättymistä, ja häät oli määrätty pidettäviksi ensi kuussa. Mutta nyt, Kaijan jälleen nähtyänsä, hänestä tuntui kaikki muu yhdentekevältä, kunhan vaan saisi Kaijan tulemaan takaisin.

– Sitä hän ei koskaan tee, – virkkoi hän itsekseen monta kertaa, lisäten kumminkin: – Kenties sittenkin, jos vaan saan pojan mieltymään itseeni.

Ja hän päätti: jos Helle jää eloon, tekee hän kaiken voitavansa, päästäkseen pojan suosioon.

– Tie äidin sydämeen käy lapsen kautta, – sanoi hän teatraaliseen tapaan, ja hänen vanha rakkautensa helähteleviin korulauseisin valtasi hänet niin, että hän mielihyviksensä lausui nuo sanat oikein ääneen.

Sillä välin istuivat Kaija ja setä Frans poikasen vuoteen ääressä. Koko seuraavan pitkän yön he valvoivat siinä, sydämessä tuskallinen jännitys, puhumatta toisilleen kuin jonkun sanan silloin tällöin. Poika nukkui levottomasti. Tuon tuostakin hän raotti silmiänsä, mutta nähdessään nuo hiljaiset, uskolliset vartijat ympärillään, hän myhähti turvallisesti, niinkuin ainoastaan lapsi osaa myhäillä, ja vaipui unenhorrokseen jälleen.

Aamuyöstä alkoi hienoa, hyvin hienoa punaa nousta poikasen poskelle.

– Luulenpa, että me saamme hänet pitää, – virkkoi setä Frans ja nyökäytti luottavasti päätään Kaijalle.

– Siltä alkaa minustakin näyttää, – kuiskasi äiti riemahdellen.

Niin he istuivat jälleen ääneti jonkun tunnin… Setä nousi vain silloin tällöin lisäämään halkoja uuniin… ja kun Kaija oli nukahtanut, pää lapsen vuodetta vastaan, toi hän peitteen ja laski sen varovasti hänen ylitsensä.