Loe raamatut: «Sota ja rauha I», lehekülg 9

Hän heitti koira rakin sylistään ja oikoi pukunsa poimuja.

– Siinä on kiitollisuus, siinä palkka ihmisille, jotka ovat kaikkensa uhranneet hänen hyväkseen, – hän sanoi. – Verratonta! Erinomaista! Minä en tarvitse mitään, ruhtinas.

– Mutta ethän ole yksin, sinulla on sisaria, – vastasi ruhtinas Vasili.

Mutta ruhtinatar ei kuunnellut häntä.

– Niin, kauvan olen tämän jo tietänyt, mutta olin unohtanut, etten tässä talossa muuta voinut odottaakaan kuin halpämaisuutta, petosta, kateutta, juonia, kiittämätlömyyttä, niin halpamaisinta kiittämättömyyttä.

– Tiedätkö, missä on testamentti? – kysyi ruhtinas, ja hänen poskensa nytkähtelivät entistään voimakkaammin.

– Niin, olin tyhmä, luotin vielä ihmisiin, rakastin heitä, ja uhrauduin. Mutta tässä maailmassa menestyvät ainoastaan konnat ja ilkiöt. Tiedän kenen juonia nämä ovat.

Ruhtinatar aikoi nousta, mutta ruhtinas Vasili pidätteli häntä kädestä. Ruhtinatar muistutti ihmistä, joka yhtäkkiä on huomannut pettyneensä koko ihmissuvun suhteen; hän katseli ilkeästi puhekumppaliinsa.

– Vielä ei ole myöhäistä, ystäväiseni. Muista, Katish, että kaikki tämä tapahtui odottamatta, vihan hetkenä, taudin kynsissä, ja sittemmin unhoitettiin. Meidän velvollisuutemme on, rakkaani, korjata hänen erehdyksensä, keventää hänen viime hetkiään estämällä tämä vääryys tapahtumasta. Emme voi sallia hänen kuolla tietoisena, että on tehnyt onnettomiksi ne ihmiset…

– Ne ihmiset, jotka kaikkensa ovat uhranneet hänen hyväkseen, – tarttui puheeseen ruhtinatar, koettaen taas pyrähtää paikaltaan, mutta ruhtinas ei häntä päästänyt, – jota uhrausta hän ei koskaan ole taitanut arvostella. Ei, mon cousin, – hän lisäsi huoaten, – olen muistava, ettei tässä maailmassa saa odottaa palkintoa, ettei tässä maailmassa ole ei kunniaa, ei oikeutta. Tässä maailmassa on oltava viekas ja ilkeä.

– No, voyons, rauhoitu; tunnen jalon sydämesi.

– Ei, minulla on paha sydän.

– Tunnen sydämesi, – ruhtinas toisti, – pidän ystävyytesi suuressa arvossa ja toivon, että sinä ajattelet minusta samoin. Rauhoitu ja puhukaamme järkevästi niin kauvan kuin on aikaa – kenties vuorokausi, kenties tunti; kerro minulle kaikki, mitä tiedät testamentista, ja ennen kaikkea sano, missä se on: sinä varmaankin tiedät. Me viemme sen heti kreivin luo ja näytämme sen hänelle. Hän varmaankin on sen jo unohtanut ja tahtoo sen nyt hävittää. Ymmärräthän, että ainoa, pyhä toivomukseni on täyttää hänen tahtonsa; ainoastaan sitä varten olen tänne saapunutkin. Olen tullut tänne ainoastaan auttaakseni häntä ja teitä.

– Nyt kaikki ymmärrän. Tiedän, kenen nämä ovat juonia. Tiedän – puhui ruhtinatar.

– Ei nyt siitä ole kysymys, sydänkäpyseni.

– Teidän turvattinne, tuon rakastettavan ruhtinatar Drubetskoin nämä ovat juonia, Anna Mihailovnan, tuon ilettävän ja ilkeän naisen, jota en ottaisi edes sisäkökseni.

– Ne perdons point de temps.²⁹

– Ah, älkää puhuko! Viime talvena hän hieroi itsensä tänne ja syötti kreiville sellaisia hävyttömyyksiä, sellaisia saastaisia juttuja meistä kaikista, mutta erittäinkin Sofiasta, – en voi edes toistaa niitä – että kreivi sairastui eikä kahteen viikkoon kärsinyt meitä näkyvissään. Tiedän, että tähän aikaan hän laati tuon hävyttömän, ilkeän paperin; mutta luulin sen olevan arvottoman.

– Nous y voila,³⁰ – mikset ennen ole minulle puhunut?

– Mosaikkisalkussa, joka on hänen päänsä alla vuoteessa. Nyt tiedän, – puhui ruhtinatar itsekseen. – Jos on minussa joku synti, suuri synti, niin tiedän nyt sen: vihaan tuota ilkiötä, – puhui ruhtinatar melkein huutaen, ja hänen muotonsa muuttui täydellisesti. – Ja miksi hän tunkeilee täällä? Mutta minäpä hänelle sanon kaikki, kaikki. Tulee aika!

XXII

Samaan aikaan kun näin keskusteltiin vastaanottohuoneessa ja ruhtinatar Katarina Semjonovnan luona, vierivät vaunut kreivi Besuhovin pihalle. Niissä istuivat Pierre (jota oli lähetetty noutamaan) ja Anna Mihailovna (joka oli pitänyt velvollisuutenaan seurata Pierreä). Kun pyörät pehmeästi kierivät oljilla peitettyä katua myöten kreivi Besuhovin talon kohdalla, kääntyi Anna Mihailovna Pierreen lausuakseen hänelle lohduttavia sanoja, mutta huomasikin, että tämä nukkui vaunujen nurkassa. Hän herätti hänet. Toinnuttuaan unen pöherryksistä Pierre lähti vaunuista Anna Mihailovnan jälissä ja vasta nyt hän alkoi ajatella, että hänen pian oli tavattava kuoleva isänsä. Hän huomasi, etteivät vaunut olleetkaan pysähtyneet pääkäytävän, vaan takakäytävän edustalle. Laskeutuessaan vaunujen astimilta hän huomasi, miten kaksi porvarispukuista miestä kiireesti vetäytyi portaiden luota seinän varjoon. Hetken kuluttua hän huomasi seinän varjossa portaiden kummallakin puolella vielä useita saman näköisiä miehiä. Mutta ei Anna Mihailovna, ei palvelija, eikä kuskikaan, jotka tietysti myöskin heidät huomasivat, olleet heistä tietääkseenkään. "Varmaankaan ei ole tässä mitään ihmeellistä", päätteli Pierre mielessään ja lähti astumaan Anna Mihailovnan jälissä. Anna Mihailovna nousi nopein askelin yläkertaan heikosti valaistuja, kapeita kiviportaita myöten, hoputellen Pierreä, joka yhä jäi jälkeen. Vaikkeikaan Pierre käsittänyt, minkätähden hänen oli oikeastaan mentävä kreivin luo, vielä vähemmän, minkätähden hänen oli kulettava takatein, niin päätteli hän kumminkin itsekseen, että varmaankin se on välttämättömän tarpeellista, koska Anna Mihailovnakin niin hoputtaa ja on asiastaan varma. Portaiden keskipaikoilla tuli heitä vastaan muutamia miehiä sangot käsissä ja mennä porhalsivat tömisevissä saappaissaan sellaista vauhtia, että olivat vähällä viedä heidät kumoon. Miehet vetäytyivät seinän viereen, päästääkseen heidät ohitseen, eivätkä vähääkään näyttäneet ihmettelevän heidän täällä oloaan.

– Täältäkö mennään ruhtinattarien suojiin? – kysyi Anna Mihailovna eräältä heistä.

– Täältä, – vastasi palvelija rohkeasti ja kovalla äänellä, aivan kuin nyt jo kaikki olisi mahdollista: – ovi vasemmalla, matushka.

– Kenties kreivi ei olekkaan minua kutsunut, – sanoi Pierre, päästyään portaiden käännesillalle: – mieluummin menisin omaan huoneeseeni.

Anna Mihailovna pysähtyi, jotta Pierre hänet saavuttaisi.

– Ah, ystäväni! – hän sanoi, kosketellen Pierren kättä samoin liikkein kuin aamulla poikansa kättä: – uskokaa, kärsin yhtä paljon kuin tekin, mutta karkaiskaa luontonne.

– Tokkohan tulen? – kysyi Pierre, katsellen ystävällisesti lasiensa läpi Anna Mihailovnaa.

– Ah, ystäväiseni, unohtakaa kärsimänne vääryydet, muistakaa, että hän on isänne … kenties henkitoreissa. (Hän huoahti.) Rakastan teitä kuin poikaani. Luottakaa minuun, Pierre. En unhoita teidän etujanne.

Pierre ei käsittänyt mitään; taas tunsi hän, vieläpä entistään selvemmin, että niin täytyy olla, ja hän lähti nöyränä seuraamaan Anna Mihailovraaa, joka jo avasi ovea.

Tämä ovi vei takakäytävän eteiseen. Ruhtinattarien palvelija-vanhus istui eteisen nurkassa ja kutoi sukkaa. Pierre ei koskaan ollut käynyt tässä talon osassa, eipä edes ollut aavistanut tällaisten suojain olemassa oloa. Heidän ohitseen kiirehtivältä tytöltä, joka kuletti tarjottimella karahviinia, Anna Mihailovna kysyi (kutsuen häntä armaakseen ja kyyhkyläisekseen) ruhtinattarien vointia ja lähti sitten johtamaan Pierreä pitkin kivistä käytävää. Ensimäinen ovi vasemmalta vei käytävästä ruhtinattarien suojiin. Kun sisäkkö karahviinia viedessään kiireissään (tässä talossa tehtiin tähän aikaan kaikki kiireissä) jätti oven sulkematta, ja Pierre ja Anna Mihailovna ohi kulkiessaan tahtomattaan tulivat vilkaisseeksi avonaisesta ovesta, näkivät he ruhtinas Vasilin ja vanhimman ruhtinattaren istuvan lähetyksin ja puhelevan keskenään. Nähtyään ohi kulkijat ruhtinas Vasili teki kärsimättömän liikkeen ja heittäytyi takakenoon; ruhtinatar hypähti paikoiltaan ja hurjin liikkein vetää läimäytti oven kiinni.

Tämä liike ei lainkaan ollut sopusoinnussa ruhtinattaren ainaisen rauhallisuuden kanssa; kauhu, joka kuvastui ruhtinas Vasilin kasvoilla, oli hänen arvokkuudelleen niin tavaton, että Pierre pysähtyi ja katsahti kysyvästi lasiensa läpi saattajaansa. Anna Mihailovna ei lainkaan näyttänyt kummastuneelta, hymähtihän vain hieman ja huoahti, osoittaakseen, ettei hän muka muuta ole odottanutkaan.

– Olkaa miehuullinen, ystäväni; minä kyllä valvon etujanne, – lausui hän vastaukseksi Pierren katseeseen ja lähti entistä vinhemmin astumaan pitkin käytävää.

Pierre ei käsittänyt, mistä oli kysymys, ja vielä vähemmän hän käsitti, mitä merkitsi "valvon etujanne", mutta sen hän käsitti, että kaikki oli niinkuin oleman piti. Käytävästä he tulivat heikosti valaistuun saliin, josta päästiin kreivin vastaanottohuoneeseen. Tämä sali oli niitä kylmiä, komeasti sisustettuja huoneita, joissa Pierre oli käynyt pääkäytävän puolelta. Mutta nyt oli tässäkin huoneessa tyhjä kylpyamme keskellä lattiaa ja matolle oli räiskynyt vettä. Heitä vastaan tulivat varpaillaan astuen eräs palvelija ja suntio, jolla oli suitsutusastia kädessä; eivätkä hekään erityisemmin Pierreä ja Anna Mihailovnaa tarkastaneet. Salista he astuivat Pierrelle tuttuun vastaanottohuoneeseen, missä oli kaksi italialaista akkunaa ja mistä ovi vei talvipuutarhaan. Tämän huoneen merkillisyyksiä olivat Katarinan suuri rintakuva ja täyteen kokoon maalattu muotokuva. Samat henkilöt istuivat yhä täällä, melkeinpä samoissa asennoissakin ja kuiskailivat keskenään. Kun Anna Mihailovna itkettyneine, kalpeine kasvoineen ja hänen kintereillään nöyränä, pää painuksissa paksu Pierre astuivat huoneeseen, vaikenivat kaikki ja katsahtivat heihin.

Anna Mihailovnan kasvoilla kuvastui tietoisuus, että ratkaiseva hetki oli tullut; toimekkaan pietarilaisen rouvan tapaan hän astui huoneeseen rohkeampana kuin aamulla eikä päästänyt Pierreä luotaan. Hän tunsi olevansa varma kreivin luokse pääsöstä, koska hänellä oli mukanaan se, jonka kuoleva tahtoi tavata. Hän vilkasi hätimiten huoneessa olijoihin ja huomattuaan kreivin rippi-isän hän yhtäkkiä kyyristyi kokoon ja lähti, hiljalleen vaappuen, purjehtimaan häntä kohti. Nöyränä hän otti siunauksen ensin yhdeltä, sitten toiselta hengenmieheltä.

– Jumalan kiitos, että kerkisimme ajoissa, – hän puhui bengenmiehelle: – me sukulaiset olemme kaikki niin pelänneet. Tämä nuorukainen on kreivin poika, hän lisäsi hiljemmin. – Kauhea hetki!

Lausuttuaan nämä sanat hän lähestyi lääkäriä.

– Cher docteur, – hän puhui, – tämä nuorukainen on kreivin poika … onko toivoa?

Lääkäri ei vastannut mitään, kohauttihan vain nopein liikkein silmiään ja harteitaan. Samoin kohautti Anna Mihailovnakin silmiään ja harteitaan, huoahti ja lähti Pierren luo. Hän kääntyi Pierreen erityisen kunnioittavasti ja hellän surullisesti.

– Luottakaa Hänen armoonsa, – hän sanoi ja osoitti Pierrelle pientä sohvaa, kehoittaen häntä istumaan kunnes palajaa. Hän lähti varpaillaan astumaan ovea kohti, jota kaikki tarkastelivat. Kuului hiljainen naraus, ja Anna Mihailovna hävisi näkyvistä.

Pierre, joka oli päättänyt kaikessa totella ohjaajaansa, lähti astumaan sohvaa kohti. Heti kun Anna Mihailovna oli hävinnyt oven taakse, Pierre huomasi, miten kaikki huoneessa olijat alkoivat katsella häntä. Näissä katseissa hän oli huomaavinaan jotain muutakin kuin uteliaisuutta ja myötätuntoisuutta. Hän huomasi, että vieraat, osoitellen häntä silmillään, kuiskailivat keskenään, ja heidän katseissaan oli jotain pelon ja matelevaisuuden tapaista. Ei oltu häntä milloinkaan kohdeltu niin kunnioittavasti kuin nyt: eräs hänelle tuntematon naishenkilö, joka puheli hengenmiesten kanssa, nousi paikoiltaan ja pyysi häntä istumaan; adjutantti kumartui nostamaan hänen pudonnutta hansikastaan; lääkärit vaikenivat kunnioittavasti, kun hän kulki heidän ohitseen, ja väistyivät tehdäkseen hänelle tilaa. Alussa Pierre ei tahtonut istuutua naishenkilön osoittamalle paikalle, jottei olisi häntä häirinnyt, tahtoi itse nostaa hansikkaansa ja vältellä lääkäreitä, jotka eivät lainkaan olleet hänen tiellään; mutta yhtäkkiä hän tunsi sielussaan, että se olisi sopimatonta; hän tunsi, että hänen tänä yönä on näytettävä pääosaa jonkinlaisissa kauheissa ja kaikkien odottamissa juhlamenoissa, ja sentähden on hänen sallittava kaikkien itseään palvella. Sanaakaan sanomatta hän otti hansikkaan adjutantilta, istuutui naishenkilön paikalle, asettaen suuret kätensä sopusuhtaisesti koukistetuille polvilleen. Hän istui kuin egyptiläinen kuvapatsas ja päätteli mielessään, että kaikki on kuin olla pitää, ja ettei hänen tänä iltana, jos tahtoo olla hämmästymättä ja tekemättä tyhmyyksiä, pidä toimia oman järkensä mukaan, vaan on hänen antauduttava kokonaan niiden haltuun, jotka häntä johdattavat.

Ei ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun ruhtinas Vasili astui juhlallisena, pää pystyssä huoneeseen. Yllä hänellä oli pitkä loippananuttu, johon oli kiinnitetty kolme tähteä. Hän näytti laihemmalta kuin aamulla; silmänsä olivat tavallista suuremmat, kun hän tarkastavasti katsahti huoneessa olijoihin. Huomattuaan Pierren hän meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä (tätä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt) ja taivutti sitä alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut koetella, miten lujassa se jukottaa.

– Rohkeutta, rohkeutta, ystäväiseni. Hän on halunnut tavata teitä. Se on hyvä, – ja hän aikoi poistua.

Mutta Pierre piti välttämättömänä kysyä:

– Miten on terveyden laita…

Hän hämmentyi, sillä hän ei tietänyt, oliko soveliasta kutsua kuolevaa kreiviksi; isäksi kutsuminen taas häntä hävetti.

– Hänellä on ollut taas halvauskohtaus, puoli tuntia sitten. Oli taas halvauskohtaus. Rohkeutta, ystäväiseni…

Pierren ajatuskyky oli niin lamaantunut, ettei hän alussa lainkaan käsittänyt, mitä halvauskohtaus merkitsee, vaan luuli sen jonkinlaiseksi väkivallanteoksi. Hän katsahti epäröiden ruhtinas Vasiliin ja vasta jonkun ajan kuluttua hän käsitti, että halvaus on tauti.³¹ Ruhtinas Vasili sanoi ohimennen muutaman sanan tohtori Lorrainille ja lähti varpaillaan käyden astumaan ovea kohti. Hän oi osannut käydä varpaillaan, ja kömpelösti hän koikkelehti ruumistaan väännellen. Hänen jälkiinsä pujahti ovesta vanhin ruhtinatar, sitten hengenmiehet, kirkonpalvelijat ja lopuksi palvelusväki. Oven takaa kuului huonekalujen siirtelemisestä syntyvää kolinaa, ja viimein tulla tuoksahti ovesta vastaanottohuoneeseen Anna Mihailovna, kasvot kalpeina, buten tavallisesti, mutta lujan päättäväisinä. Hän tuli Pierren luo, kosketti hänen käteensä ja sanoi:

– Jumalan armo on loppumaton. Viimeinen voitelu alkaa tuossa tuokiossa. Tulkaa.

Pierre astui pehmeätä mattoa myöten huoneeseen ja huomasi, että hänen jälkiinsä tulivat adjutantti, tuntematon naishenkilö ja eräs palvelija, aivan kuin tähän huoneeseen nyt jo saisi tulla luvattakin.

XXIII

Pierre tunsi hyvin tämän suuren, patsaiden ja holvikaarten jakaman huoneen, joka oli kokonaan verhottu persialaisilla matoilla. Patsaiden takainen huoneen osa, missä toisella seinällä seisoi silkkisten verhojen suojaama punapuusta tehty korkea vuode, ja toisella mahdottoman suuri pyhäinkuvakaappi, oli punasen kirkkaasti valaistu, kuten kirkot jumalanpalveluksen aikana. Pyhäinkuvakaapin valaistujen metallikehysten alla oli pitkä voltairelainen nojatuoli, jolla kreivi Besuhof lepäsi, pää lumivalkeilla, nähtävästi juuri muutetuilla patjoilla. Hän oli vyötäisiin saakka peitetty räikeän viheriällä peitteellä, jolla lepäsivät hänen vahvat, suuret kätensä. Pierrelle olivat tutut nämä syvien, luontaista ylevyyttä ilmaisevien ryppyjen uurtamat, kauniit, punasen keltaset kasvot ja tuo leveä otsa, jonka yläpuolella törrötti harmaa, jalopeuraa muistuttava hiusharja. Oikean käden peukalon ja etusormen väliin oli pistetty vahakynttilä, jota nojatuolin takaa kurotellen piteli eräs vanha palvelija. Nojatuolin kummallakin puolella seisoi hengenmiehiä juhlallisissa, loistavissa puvuissaan, hiukset hajallaan, käsissä sytytetyt kynttilät, toimittaen juhlallisen hartaasti jumalanpalvelusta. Aivan heidän takanaan seisoivat molemmat nuoremmat ruhtinattaret, nenäliinat silmillä, ja heidän edessään vanhin ruhtinatar, Katish, ilkeän päättäväinen ilme kasvoilla, herkeämättä katsellen pyhäinkuviin, aivan kuin olisi tahtonut sanoa kaikille, ettei vastaa teoistaan, jos kerrankin vilkaisee sivulleen. Oven lucna seisoivat Anna Mihailovna, lempeä surun ja anteeksiantavaisuuden ilme kasvoilla, ja tuntematon naishenkilö. Toisella puolella ovea, lähellä sairaan nojatuolia seisoi ruhtinas Vasili, nojaten vasemmalla kyynärvarrellaan veistoselkäiseen sametilla päällystettyyn tuoliin. Vasemmassa kädessä hänellä oli kynttilä, oikealla hän risti silmiään, kohottaen joka kerta silmänsä korkeuteen, kun hän kosketti sormilla otsaansa. Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhallista hartautta ja Jumalan tahdolle alistumista. "Jollette käsitä näitä tunteita, niin sitä pahempi teille", näyttivät ne sanovan.

Hänen takanaan seisoivat adjutantti, lääkärit ja miespalvelijat; kuten kirkossakin, seisoivat miehet ja naiset eri puolilla. Kaikki olivat vaiti ja tekivät ristinmerkkejä, kuului ainoastaan pappien lukua, pidätettyä, jylhää bassolaulua ja, luvun ja laulun hetkeksi tauvottua, jalkojen muuttelemista ja huokauksia. Teoistaan tietoisena Anna Mihailovna astui poikki huoneen Pierren luo ja antoi hänelle kynttilän. Pierre sytytti sen, mutta tarkastellessaan ympärillään olijoita hän tuli hajamieliseksi ja alkoi tehdä ristinmerkkejä samalla kädellä, jossa piti kynttilää.

Nuorin ruhtinatar, punaposkinen, naurunhaluinen, luomihuuli Sofia, katseli häntä. Hän hymähti, kätki kasvonsa nenäliinaan eikä pitkään aikaan tohtinut niitä paljastaa; mutta kun hän taas katsahti Pierreen alkoi häntä naurattaa. Hän tunsi nähtävästi, ettei voi katsella Pierreä nauramatta, mutta ei myöskään voinut olla häneen katsomatta, ja sentähden hän, kiusausta välttääkseen siirtyi hiljaa patsaan taakse. Kesken jumalanpalvelusta vaikenivat hengenmiesten äänet, ja he puhelivat jotain kuiskaten keskenään; vanha palvelija, joka oli pidellyt kreivin kättä, nousi seisaalleen ja kääntyi naisiin. Anna Mihailovna astui sairaan luo, kumartui häntä katsomaan ja viittasi tohtori Lorrainia. Ranskalainen, – jolla ei ollut kynttilää kädessä ja joka patsasta vasten nojaten seisoi kunnioittavassa asennossa, osoittaakseen, että hän uskontojen erilaisuuksista huolimatta täydellisesti ymmärtää toimituksen tärkeyden, vieläpä sen hyväksyykin, – astui paraissa voimissa olevan miehen hiljaisin askelin sairaan luo, tarttui sairaan vapaaseen käteen valkeilla, hienoilla sormillaan ja, kääntyen kyljin sairaaseen, alkoi koetella valtimoa ja vaipui aatoksiinsa. Sairaalle annettiin jotain juoda, hänen ympärillään hyörittiin, sitten kaikki taas vetäytyivät paikoilleen, ja jumalanpalvelus alkoi uudelleen. Tämän väliajan aikana Pierre huomasi, että ruhtinas Vasili lähti tuolinsa takaa sen näköisenä kuin olisi tietänyt, mitä tekee, ja että sen pahempi muille, jolleivät häntä ymmärrä. Hän ei pysähtynyt sairaan luo, vaan astui vanhinta ruhtinatarta kohti, joka liittyi häneen, ja yhdessä he vetäytyivät makuuhuoneen perukkaan, silkkisten verhojen suojaaman vuoteen luo. Ei Pierre, enempää kuin muutkaan, kiinnittänyt huomiotaan tähän seikkaan, sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt mielessään, että kaikki, mitä tänä iltana tapahtuneekin, on välttämättömän tarpeellista.

Kirkkolaulun säveleet vaikenivat, ja kuului hengenmiehen ääni, kun hän kunnioittavasti onnitteli sairasta sakramentin nauttimisen johdosta. Sairas lepäsi yhä elottomana ja liikkumattomana. Hänen ympärillään alettiin hyöriä, kuului askelia ja kuiskutusta, ylinnä kuului Anna Mihailovnan ääni.

Pierre kuuli hänen sanovan:

– On välttämätöntä siirtää vuoteeseen, tässä ei mitenkään käy…

Lääkärit, ruhtinattaret ja palvelijat ympäröivät niin sankkana seinänä sairaan, ettei Pierre enää nähnyt tuota punasenkeltasta, harmaaharjaista päätä, johon hänen katseensa oli ollut kiintyneenä koko jumalanpalveluksen ajan. Hän arvasi nojatuolia ympäröiväin ihmisten varovaisista liikkeistä, että kuolevaa nostetaan ja siirretään.

– Tartu käteeni, siten pudotat, – kuuli hän erään palvelijan kuiskaavan pelästyneenä. – Alhaalta … vielä yksi, – puhuivat äänet, ja raskas hengitys ja jalkain töminä kävivät yhä nopeammiksi, aivan kuin taakka, jota he kantoivat, olisi ollut heille liian raskas.

Kantajat, joiden joukossa oli Anna Mihailovnakin, tulivat Pierren kohdalle, ja hän näki väläykseltä kantajain selkäin ja niskain takaa sairaan korkean, lihavan, paljaan rinnan, täyteläät olkapäät, jotka olivat kohollaan, kantajien pidellessä sairasta kainaloista, ja harmaan, kiharan jalopeuranpään. Tätä päätä, tavattoman leveine otsineen ja poskipäineen, kauniine tunteellisine suineen ja ylevine, kylmine katseineen, ei kuoleman läheisyys ollut rumentanut. Samallainen oli se kolme kuukautta sitten, jolloin kreivi oli lähettänyt Pierren Pietariin. Mutta avuttomana se nyt heilui, kantajain epätasaisesti astellessa, ja kylmä, välinpitämätön katse harhaili tajuttomana.

Hyörittiin hetkinen korkean vuoteen ääressä: kantajat hajaantuivat. Anna Mihailovna kosketti Pierren käteen ja sanoi hänelle: "Tulkaa". Pierre meni hänen kanssaan vuoteen luo, jolle sairas, arvatenkin äskeisen sakramentin toimittamisen johdosta, oli asetettu juhlalliseen asentoon. Hän lepäsi, pää korkealla patjalla. Kädet, kämmenet alaspäin, olivat asetetut sopusuhtaisesti viheriäiselle silkkipeitteelle. Kun Pierre oli tullut vuoteen ääreen, katsoi kreivi suoraan häneen, mutta tämän katseen tarkoitusta ja merkitystä ei ihminen voinut käsittää. Joko ei sanonut tämä katse muuta kuin että pitäähän johonkin katsella niin kauvan kun on silmät, tahi sanoi se liian paljon. Pierre pysähtyi, tietämättä, mitä hänen olisi tehtävä, ja katsahti kysyvästi ohjaajaansa, Anna Mihailovnaan. Tämä teki silmillään kiirehtivän liikkeen, osoittaen sairaan kättä ja heittäen huulillaan sitä kohti lentomuiskun. Pierre kurotti hartaasti kaulaansa, jottei takertuisi peitteeseen, ja kumartui suutelemaan sairaan leveäluista, lihan tyvekästä kättä. Ei käsi, eikä ainoakaan lihas kreivin kasvoilla liikahtanut. Pierre katsahti taas kysyvästi Anna Mihailovnaan saadakseen tietää mitä hänen vielä oli tehtävä. Tämä osoitti hänelle silmillään vuoteen vieressä olevaa nojatuolia. Pierre hankkiutui nöyränä istumaan, silmillään yhä kysyen, onko hän tehnyt oikein. Anna Mihailovna nyökäytti hyväksyvästi päällään. Pierre asettautui taas egyptiläisen kuvapatsaan sopusuhtaisen naiviin asentoon, ollen nähtävästi huolissaan, että hänen kömpelö ja paksu ruhonsa anastaa niin paljon tilaa, ja ponnistaen kaikki hengenvoimansa, näyttääkseen mahdollisimman pieneltä. Hän katseli kreiviä. Kreivin katse oli kiintynyt siihen paikkaan, missä Pierren pää oli ollut, kun hän seisoi. Anna Mihailovna ilmaisi asennollaan, miten syvästi hän käsitti isän ja pojan tapaamisen viime hetkien liikuttavan vakavuuden. Tätä kesti pari minuttia, jotka Pierrestä tuntuivat tunnilta. Yhtäkkiä vavahtivat mahtavat lihakset ja rypyt kreivin kasvoilla. Vavahteleminen yhä yltyi, kaunis suu vääntyi (vasta nyt Pierre käsitti, miten lähellä kuolemaa oli hänen isänsä), vääntyneestä suusta kuului epäselviä, kähiseviä ääniä. Anna Mihailovna katseli hartaana sairasta silmiin, koettaen arvata, mitä tämä haluaisi, osoittaen milloin Pierreen, milloin juomaan, milloin kuiskaten mainitsi ruhtinas Vasilin nimen, milloin osoitti peitettä. Sairaan silmien ja kasvojen ilme ilmaisi kärsimättömyyttä. Hän ponnisti voimansa nähdäkseen palvelijan, joka alati seisoi vuoteen pääpuolessa.

– Hän haluaa kääntyä toiselle kyljelle, – kuiskasi palvelija ja ryhtyi kääntämään kreivin raskasta ruumista kasvoin seinään päin.

Pierre nousi auttamaan palvelijaa. Käännettäessä retkahti hänen toinen kätensä avuttomana taaksepäin, eikä hän ponnistuksista huolimatta saanut sitä nousemaan. Liekkö kreivi huomannut kauhun katseen, jolla Pierre tuijotti tuohon elottomaan käteen, tai liekkö joku muu aatos tällä hetkellä välähtänyt kuolevan aivoissa; ainakin katsahti hän tuohon tottelemattomaan käteen, sitten Pierreen ja taas käteen, ja hänen kasvoilleen ilmautui heikko, kärsivä hymy, aivan kuin olisi kuoleva tahtonut pilkata omaa voimattomuuttaan. Nähdessään tämän hymyn Pierre yhtäkkiä tunsi rintansa vavahtavan, hänen nenässään kirpasi, ja kyyneleet pimittivät hänen näkönsä. Sairas käännettiin kyljelleen kasvoin seinään päin. Hän huoahti.

– Hän uinahti, – sanoi Anna Mihailovna, huomattuaan erään ruhtinattarista, joka oli tulossa hoitovuorolleen. – Lähtekäämme.

Pierre lähti huoneesta.