VI
Tammikuun lopulla saapui kreivi Ilja Andrejevitsh Natashan ja Sonjan kanssa Moskovaan. Kreivitär oli yhä vielä sairas eikä voinut matkustaa. Mutta hänen parantumistaan ei enää voitu odottaa, sillä kreiviä odotettiin joka päivä Moskovaan. Sitäpaitsi oli hankittava Natashalle kapio, Moskovan läheinen maatila oli myytävä, ja Natashan oli tutustuttava tulevaan appeensa, joka nykyään oleskeli Moskovassa. Rostovien moskovalainen talo oli kylmillä, he aikoivat viipyä kaupungissa ainoastaan lyhyen ajan, ja kun ei kreivitärkään ollut matkassa, niin päättivät he asettua vierailemaan Maria Dmitrijevna Ahrosimovin taloon, joka hartaasti oli tarjonnut taloaan Rostovien käytettäväksi.
Myöhään illalla ajoi neljä kuormaa Maria Dmitrijevnan vanhan Tallikadun varrella sijaitsevan talon pihalle. Maria Dmitrijevna asui yksinään. Tyttärensä hän oli jo naittanut, ja pojat olivat kaikki valtion palveluksessa.
Hän oli yhä entisensä kaltainen: suora käytöksessään, suora puheissaan, sanoi kovaäänisesti ja päättävästi mielipiteensä kaikille ja kaikkialla. Koko olennollaan hän näytti nuhtelevan toisten heikkouksia, intohimoja ja intoiluja, joille hän ei tunnustanut olemisen mahdollisuutta. Aamunuttu yllä hän varhaisesta aamusta hääri talousaskareissa ja lähti sitten kaupungille. Pyhäsin hän meni kirkkoon ja sieltä vankiloihin ja kuritushuoneisiin. Näistä hommistaan hän ei koskaan puhunut kenellekään. Arkipäivinä kävi hänen luonaan kaiken säätyisiä henkilöitä apua ja neuvoja pyytämässä. Hänen maukkaita, ravitsevia päivällisiään kunnioitti tavallisesti kolme neljä vierasta, päivällisten jälkeen pelattiin bostonia; illalla luetutti hän itselleen sanomalehtiä ja uusia kirjoja ja kutoi itse sukkaa. Harvoin kävi hän vieraskäynneillä ja silloinkin vain kaupungin mahtavimpain luona.
Hän oli vielä valveilla kun Rostovit saapuivat. Eteisen oven salpa vingahti, ja Rostovit palvelijoineen astuivat kylmästä lämpimiin suojiin. Emäntä seisoi pää takakenossa ja lasit nenällä salin ovella ja katseli vihaisen näköisenä tulijoihin. Olisi luullut hänen olevan äkeissään vieraille ja tuossa tuokiossa karkoittavan heidät talostaan, ellei olisi kuullut, miten hän toimessaan jakeli palvelijoille määräyksiä vieraiden ja heidän tavarainsa sijottamisesta.
– Ovatko ne kreivin? – tuo tänne, – hän puheli, osoitellen matkalaukkuja ja tervehtimättä ketään. – Neidit tänne, vasemmalle. No, mitä siinä kuhnailette! – kirkasi hän palvelustytöille. – Teekeittiö kuntoon! Olet lihonut ja pulskistunut – puheli hän kylmän punaamalle Natashalle, vetäen häntä hilkasta luokseen. – Hoh, miten kylmä! Riisuuduhan nopeasti, – huusi hän kreiville, joka aikoi tulla suutelemaan hänen kättään. – Olet kohmettunut, luulen. Tuokaa rommia teepöytään! Sonjushka, bonjour,78 sanoi hän Sonjalle, ilmaisten tällä ranskalaisella tervehdyksellä jonkun verran halveksivan mutta silti ystävällisen suhteensa Sonjaan.
Kun kaikki olivat riisuutuneet matkapuvuistaan ja järjestäneet pukunsa, kokoonnuttiin teepöydän ääreen, ja Maria Dmitrijevna suuteli kaikkia järjestään.
– Olen ylen iloinen tulostanne ja siitä että tulitte luokseni asumaan, – hän puheli. – Olipa jo aikakin, – hän jatkoi, katsahtaen merkitsevästi Natashaan. – Ukko on täällä, ja poikaa odotetaan joka päivä. Teidän täytyy tutustua häneen, välttämäti. Mutta tästä saamme myöhemmin puhua, – hän lisäsi, katsahtaen Sonjaan, ilmaisten tällä katseellaan, ettei sovi puhua tästä asiasta hänen kuultensa. – Mutta kuulehan, – sanoi hän kreiville, – mitä hommia sinulla on huomenna? Keitä kutsun tänne? Shinshininkö? – hän taivisti yhden sormen. – Itkupussin, Anna Mihailovnan? Hän on täällä poikineen. Poika menee naimisiin! Sitten Besuhovin, vai miten? Hänkin on täällä vaimoineen. Hän karkasi vaimoltaan, mutta tämäpä heti kintereillä. Hän oli keskiviikkona luonani päivällisillä. Mutta nuo – hän osoitti tyttöjä – vien huomenna Iveriläisen jumalanäidin kappeliin ja sieltä palatessamme poikkeamme Aubert Chalmén luo. Sillä täytyyhän teidän teettää uudet puvut. Minusta ei ole nykyään apua, sillä nykyään käytetään tuollaisia hihoja! Tuonaan kävi luonani nuori ruhtinatar Irina Vasiljevna, ja oikein kauhistuin hänen hihojaan: aivan kuin tynnyreihin olisi kätensä pistänyt. Nykyäänhän kuosit muuttuvat joka päivä. Mutta sinullahan myös on joitain asioita? – kääntyi hän ankarana kreiviin.
– Onhan niitä kasaantunut asioita, – vastasi kreivi. On riepuja hankittava, ja ostajakin sattui tulemaan talolle ja maatilalle. Jos niin ystävällinen olisitte ja ottaisitte tyttöset hoiviinne, niin pistäytyisin tästä päiväksi Marinskojeen.
– Hyvä, hyvä, kyllä heidät hoitelen. Ei heitä paremmin holhouslautakunta hoitelisi. Vien minne pitää, pauhaan ja hellittelen, – sanoi Maria Dmitrijevna, silitellen suurella kädellään lemmikkinsä ja ristityttönsä Natashan poskea.
Seuraavana päivänä vei Maria Dmitrijevna tytöt ensin Iveriläisen jumalanäidin kappeliin ja sitten m-me Aubert Chalmélle, joka siihen määrään pelkäsi Maria Dmitrijevnaa että luovutti hänelle tavarat polkuhintaan päästäkseen vain pikemmin hänestä eroon. Maria Dmitrijevna tilasi melkein koko kapion. Kun he olivat palanneet kotiin, karkoitti hän huoneesta muut paitsi Natashan ja viittasi lemmikkinsä luokseen.
– No nyt juttelemme hieman. Toivotan sinulle onnea. Kelpo pojan olet kietonut verkkoosi! Iloitsen onnestasi; hänetkin olen tuntenut tuollaisesta (hän kohotti kätensä noin kyynärän verran permannosta). – Natasha punastui ilosta. – Rakastan häntä ja koko perhettä. Kuulehan nyt. Tiedäthän että vanha ruhtinas on äkeissään pojan naimahommista. Todellinen tervaskanto! Eihän ruhtinas Andrei enää ole lapsi, ja voisihan hän ukottakin tulla toimeen, mutta ikävä on tunkeutua sukuun vasten isän tahtoa. Täytyy sovitella, hyvitellä. Olethan järkevä tyttö, osaat menetellä olosuhteiden mukaan. Käyttäydy järkevästi ja sävyisästi. Silloin kaikki käy hyvin.
Natasha oli vaiti. Maria Dmitrijevna luuli tämän johtuvan kainoudesta, mutta todellisuudessa oli Natasha nyreissään, kun hänen ja ruhtinas Andrein väliseen rakkauteen sekaantuivat sivulliset. Hänen mielestään oli tämä rakkaus jotain niin erikoista ja tavallisesta poikkeavaa, ettei kukaan sitä saattanut käsittää. Hän rakasti ainoastaan ruhtinas Andreita, ja tämä rakasti häntä ja tulee näinä päivinä ottamaan hänet omakseen. Muuta hän ei kaivannut.
– Kuulehan, tunnen hänet poikasesta, ja Mashenkankin tunnen, natosi, ja rakastan häntä. Sanotaan: nato on mato; mutta tämä ei kärpäsellekään tee pahaa. Hän pyysi, että toisin sinut häntä tapaamaan. Huomenna menet isäsi kanssa heille. Ole oikein kiltti hänelle, olet häntä nuorempi. Kun omasi sitten saapuu, niin olet jo tuttava perheessä ja kaikki sinuun mieltyvät. Niinhän? Onhan se onneksesi?
– Onhan se, – vastasi Natasha kylmästi.
VII
Maria Dmitrijevnan kehoituksesta lähti Ilja Andreitsh Natashan kanssa seuraavana päivänä vanhan ruhtinaan luo. Tämä vleraskäynti ei ollut kreiville mieluinen: pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti vielä ankaran ripityksen, jolla vanha ruhtinas oli vastannut hänen päivälliskutsuunsa nostoväen koonnin aikana, kun hän ei ollut voinut toimittaa määrättyä mieslukua. Natasha puki ylleen paraan pukunsa ja oli parhaimmalla tuulella. "Heidän täytyy minuun mieltyä", – hän ajatteli: "kaikkihan ovat minusta aina pitäneet. Ja olen valmis tekemään kaiken, mitä he vaativat, olen valmis rakastamaan heitä, vanhusta siksi että hän on Andrein isä ja tytärtä siksi että hän on sisar. Heidän täytyy siis minuun mieltyä!"
He saapuivat Nzdvisenkan varrella sijaitsevan vanhan, synkän talon edustalle ja astuivat eteiseen.
– No, Herra siunaa ja varjele, – supisi kreivi puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan. Natasha huomasi, että isä oli hädissään, kun he olivat tulleet eteiseen, ja kysyi nöyrästi, ovatko ruhtinas ja ruhtinatar kotosalla.
Kun oli ilmoitettu heidän tulostaan, joutuivat ruhtinaan palvelijat hätiinsä. Eräs palvelijoista pysäytti salissa lakeijan, joka oli lähtenyt ilmoittamaan vieraiden saapumisesta, ja he supisivat jotain keskenään. Samassa tupsahti saliin sisäkkö ja alkoi hätäisesti supattaa jotain palvelijoille, mainiten ruhtinattaren nimen. Viimein tuli eräs vanha, kiukkuisen näköinen palvelija ja ilmoitti Rostoveille, että ruhtinas ei voi ottaa vastaan ketään, mutta että ruhtinatar pyytää heitä luokseen. Ensimäisinä tuli vieraita vastaan neiti Bourienne. Hän oli erittäin kohtelias ja saattoi vieraat ruhtinattaren luo. Ruhtinatar oli kiihtyneen ja pelästyneen näköinen, ja hänen kasvoillaan oli punasia läikkiä. Raskaasti astuen tuli hän vieraita tervehtimään ja koetti turhaan tekeytyä vapaaksi ja iloiseksi. Heti ensi silmäykseltä tuntui Natasha vastenmieliseltä ruhtinatar Mariasta. Hän oli hänen mielestään liian komeasti puettu ja näytti kevytmielisen iloiselta ja turhamaiselta. Ruhtinatar ei tietänyt, että hän jo ennen tätä kohtausta oli ollut nurjamielinen tulevaa miniää kohtaan. Tähän oli osaltaan vaikuttanut itsetiedoton kateus tulevan miniän kuulun kauneuden, nuoruuden ja onnen johdosta ja myöskin mustasukkaisuus veljen rakkauteen. Paitsi tätä voittamatonta vastenmielisyyttä oli ruhtinattaren mielentilaan vielä vaikuttanut isän silmitön kiukku, kun ilmoitettiin Rostovien tulosta. Hän oli huutanut ja pauhannut, ettei tarvitse Rostoveja eikä salli heidän tulla puheilleen, mutta ruhtinatar päästäköön luokseen jos haluaa. Ruhtinatar päätti ottaa vastaan vieraat, mutta sydän kurkussa hän odotteli isän tuhmuuksia, sillä tämä oli suuttunut silmittömästi Rostovien tulon johdosta.
– Niin, rakas ruhtinatar, toin nyt teille laululintuni, – puhui kreivi, kumarrellen ja vilkuen pelokkaana ympärilleen, aivan kuin olisi pelännyt vanhan ruhtinaan astuvan huoneeseen. Olenpa iloinen, kun te nyt näin tutustutte… Kovin on vain surullista, että vanha ruhtinas yhä sairastelee. – Lausuttuaan vielä jonkun yleisen kohteliaisuuslauselman kreivi nousi lähteäkseen. – Jos suvaitsette, niin jätän Natashani neljännestunniksi teidän hoiviinne, ruhtinatar. Käväisen Koiratorin laitaan Anna Semjonovnan luo ja palaan sitten hänet noutamaan.
Tähän pikku viekkauteen ryhtyi kreivi (kuten hän sittemmin selitti Natashalle) siksi, että nato ja miniä olisivat vapaammin saaneet keskustella, ja osaltaan myöskin siksi, ettei hänen olisi tarvinnut tavata vanhaa ruhtinasta, jota kovin pelkäsi. Tällöin hän ei ilmoittanut näitä syitä Natashalle, mutta tämä oli käsittänyt isän pelon ja rauhattomuuden ja tunsi itsensä loukatuksi. Hän punastui isänsä puolesta, suuttui yhä enemmän tästä ja näyttääkseen, ettei pelkää mitään eikä ketään, hän rohkean ärsyttävästi katsahti ruhtinatar Mariaan. Ruhtinatar vastasi kreiville, että hän on iloinen tämän ehdotuksesta ja toivoo, että hän mahdollisimman kauvan viipyisi Anna Semjonovnan luona. Ilja Andrejevitsh lähti.
Vaikka ruhtinatar Maria vähäväliä huolestuneena katsahti neiti Bourienneen saadakseen hänet poistumaan huoneesta, ei tämä ollut tietääkseenkään, puhuihan vain puhumistaan kaupungin huvituksista ja teattereista. Natasha oli loukkaantunut palvelijain hälinästä eteisessä, isänsä rauhattomuudesta ja ruhtinattaren luonnottomasta puhelutavasta. Hänestä tuntui aivan kuin ruhtinatar vain armosta olisi ottanut heidät vastaan. Ja siksi tuntui kaikki hänestä vastenmieliseltä. Ruhtinatar Maria ei häntä lainkaan miellyttänyt. Hän näytti hänestä rumalta, teeskentelevältä ja kuivalta. Natashan sisu kiehahti yhtäkkiä, ja tahtomattaankin hän alkoi puhua ynseän välinpitämättömästi, mikä yhä enemmän vieroitti hänet ruhtinatar Mariasta. Kun he viitisen minuuttia olivat kankean teeskentelevästi keskustelleet, alkoi kuulua nopea tohvelien tissahtelu. Ruhtinattaren kasvoille ilmestyi kauhun väreitä, ovi avautui, ja huoneeseen astui vanha ruhtinas yönuttu yllä ja päässä valkea kalotti.
– Ah, neitiseni, – hän alkoi puhua, – neitiseni, kreivitär … kreivitär Rostof, ellen erehdy … pyydän anteeksi, anteeksi… En tiennyt, neitiseni, Jumala tietää, en tietänyt, että te olette kunnioittanut meitä käynnillänne; tulin tällaisessa puvussa tytärtäni tapaamaan. Pyydän anteeksi… Jumala tietää, en tietänyt, – hän toisteli luonnottomasti ja korosti niin räikeästi Jumala sanan, että ruhtinatar Maria aivan tyrtyi, loi silmänsä maahan eikä uskaltanut katsahtaa, ei isäänsä eikä Natashaan.
Natasha oli noussut seisaalleen ja istuutui taas tietämättä mitä hänen olisi tehtävä. Mutta neiti Bourienne vain hymyili herttaisesti.
– Pyydän anteeksi, pyydän anteeksi! Jumala tietää, en tietänyt, – mutisi vanhus ja tarkastettuaan Natashan kiireestä kantapäähän hän poistui huoneesta.
Neiti Bourienne tointui ensimäisenä ja alkoi puhua vanhan ruhtinaan sairaudesta. Natasha ja ruhtinatar Maria katselivat ääneti toisiaan, ja mitä kauvemmin he näin ääneti toisiaan katselivat sitä ilkeämmin he ajattelivat toisistaan.
Kun kreivi palasi, tekeytyi Natasha tahallaan iloiseksi ja kiirehti lähtöä. Hän melkein vihasi tällä hetkellä vanhaa, kuivaa ruhtinatarta, joka oli saattanut hänet näin ikävään asemaan ja istunut hänen kanssaan puoli tuntia, puhumatta sanaakaan ruhtinas Andreista. "Enhän tosin saattanut alottaa keskustelua hänestä tuon ranskattaren kuullen", ajatteli Natasha. Sama ajatus vaivasi ruhtinatar Mariaakin. Hän tunsi sydämessään, että hänen olisi Natashalle pitänyt sanoa, ettei saattanut puhua veljestään ranskattaren tähden ja että hänen yleensä oli ylen vaikea koskea tähän avioliittoasiaan. Kun kreivi oli poistunut huoneesta, meni ruhtinatar Maria nopein askelin Natashan luo, tarttui tämän käsiin ja sanoi raskaasti huoahtaen:
– Odottakaahan, minun täytyy…
Natasha katseli ivallisena tulevaa natoaan, itsekään tietämättä miksi.
– Rakas Natalia, – jatkoi ruhtinatar, – tietäkää, että iloitsen veljeni onnesta…
Hän pysähtyi, sillä hän tunsi, ettei puhunut totta. Natasha huomasi tämän ja arvasi syyn.
– Arvelen, ruhtinatar, ettei nyt sovi puhua tästä, – sanoi Natasha kylmän arvokkaasti, mutta itku kurkussa.
"Mitä sanoinkaan, mitä teinkään!" ajatteli hän heti kun oli poistunut huoneesta.
Sinä päivänä odotettiin Natashaa kauvan päivällispöytään. Hän istui huoneessaan ja itki kuin lapsi, nyyhkien ja nuuskuen. Sonja seisoi hänen vieressään ja suuteli hänen hiuksiaan.
– Natasha, mitä itket? – puheli Sonja. – Mitä heistä välittäisit. Kaikki muuttuu toiseksi.
– Ei, jospa tietäisit, miten se saattaa karmia … aivan kuin minä…
– Älä huoli, Natasha; eihän se ole sinun syysi, älä siis välitä. Suutele minua, – lohdutteli Sonja.
Natasha kohotti päänsä, suuteli ystävätärtään huulille ja painoi kyyneliset kasvonsa tämän rinnoille.
– En voi sanoa, en tiedä. Kukaan ei ole syypää, – vaikeroi Natasha, – itse olen kaikkeen syypää. Mutta tämä on niin sanomattoman kauheata. Voi miksei hän jo saavu!..
Itkettynein silmin tuli hän aterialle. Maria Dmitrijevna tiesi jo, miten Rostovien oli käynyt vanhan ruhtinaan luona, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan Natashan itkettyneitä kasvoja, vaan laski kovaäänisesti leikkiä kreivin ja muiden vieraiden kanssa.
VIII
Samaksi illaksi oli Maria Dmitrijevna hankkinut Rostoveille pääsyliput operaan. Natasha ei olisi tahtonut lähteä mukaan, mutta vaikea oli kieltäytyä risti-äidin tähden, joka erityisesti häntä varten oli hankkinut pääsyliput. Kun hän valmiiksi pukeutuneena salissa odotti isää, sattuivat hänen silmänsä suureen kuvastimeen. Kun hän näki että oli sievä, vieläpä sangen sievä, kävi hänen mielensä entistä surullisemmaksi, mutta samalla tuntui sydämessä niin suloiselta niin lämpimältä.
"Jumalani, jospa hän nyt olisi täällä, niin enpä enää käyttäytyisi niin tuhman kainosti kuin ennen, vaan aivan toisin nyt käyttäytyisin, luonnollisesti, kävisin hänen kaulaansa, pusertaisin rinnoilleni ja pakottaisin hänet katselemaan itseäni niillä pyytävillä, rakastuneilla silmillä, joilla hän niin usein minua katseli, ja sitten pakottaisin hänet nauramaan, kuten hän silloinkin nauroi. Hänen silmänsä – tuossa ovat edessäni ne silmät!" ajatteli Natasha. "Ja mitä välittäisin hänen isästään ja sisarestaan: rakastan häntä, häntä ainoata, noine kasvoineen, silmineen ja hymyineen, joissa on samalla sekä miestä että lasta… Ei, parempi on olla häntä ajattelematta; en ajattele, unohdan kokonaan siksi kun hän saapuu. En kestä tätä vuottamista, kyyneleet täyttävät silmäni", ja hän poistui kuvastimen luota, vaivoin hilliten kyyneleensä. "Ja miten saattaa Sonja niin rauhallisena ja tyynenä rakastaa Nikolaita ja odottaa niin kauvan ja kärsivällisesti!" ajatteli Natasha, katsellessaan Sonjaa, joka myös jo oli saapunut saliin viuhka kädessä. "Ei, hän on aivan toista luuta. Minä en voi!"
Natasha tunsi olevansa tällä hetkellä niin herkällä ja hellällä mielellä, että hänestä tuntui liian vähältä rakastaa ja olla rakastettu. Hänen täytyi heti saada sulkea syliinsä oma rakkaansa, kuiskia hänelle ja kuulla tämän kuiskivan rakkauden sanoja, jotka tulvilleen olivat täyttäneet hänen sydämensä. Istuessaan isänsä rinnalla vaunuissa ja katsellessaan miettivänä himmeästä vaunun akkunasta tuikahtelevia katulyhtyjä tunsi Natasha rakkauden yhä vain kasvaneen ja samalla ikävän. Hän unohti minne ja kenen kanssa kulki. Vaunujen pyörät vinkuivat lumessa, ja pian saapuivat Rostovit vaunujonossa teatterin edustalle. Hameitaan kantaen kiiruhtivat Natasha ja Sonja vaunuista; kreiviä auttoivat lakeijat, ja yhdessä saapuivat sitten Rostovit ohjelmakaupustelijoiden, naisten ja herrain keskitse permantoaitioiden käytävään. Teatterista kuului jo soitto.
– Natasha, hiuksesi … kuiskasi Sonja.
Vahtimestari kiirehti kohteliaasti avaamaan naisille aition ovea. Soitto alkoi kuulua selvemmin, ja ovesta näkyi avokaulaisia ja – kätisiä naisia ja virkapukuisia miehiä. Permanto supisi ja välkkyi. Viereiseen aitioon tuli samassa eräs nainen, joka vilkasi Natashaan naisellisen kadehtivasti. Esirippu oli vielä alhaalla, soitettiin paraillaan alkusoittoa. Natasha oikasi pukuaan, meni Sonjan kanssa paikalleen ja alkoi tarkastella vastassa olevia valaistuja aitioita. Natashasta tuntui samalla suloiselta ja vastenmieliseltä kun tunsi, että sadat silmät taas pitkistä ajoista tarkastelivat hänen paljaita harteitaan ja käsiään. Nämä tunteet herättivät kokonaisen sarjan vastaavia muistoja, haluja ja pyyteitä.
Pitkiin aikoihin ei oltu kreiviä nähty Moskovassa, ja kun hän nyt ilmestyi aitioon kahden sievän neitosen seurassa, kiintyi kaikkien huomio hänen aitioonsa. Sitäpaitsi olivat kaikki kuulleet huhuiltavan Natashan kihlauksesta, ja kun hän tämän tapahtuman jälkeen nyt ensi kerran näyttäytyi seurassa, niin ei ollut kumma jos kaikki tahtoivat tarkastella erään Venäjän arvokkaimman sulhasen mielitiettyä.
Natasha oli maalla pulskistunut, kuten kaikki hänelle sanoivat, mutta tänään oli hän erityisen viehättävä aamuisen kiihtyneen mielentilansa vaikutuksesta. Erittäinkin pisti silmään hänen sielukas, kaunis, mutta samalla niin rauhallinen ilmeensä. Hänen mustat silmänsä katselivat ihmisiä, ketään erityisemmin etsimättä, ja hento, kyynärpäähän saakka paljas käsi lojui samettisella aition reunalla, vaistomaisesti pusertuen kokoon, vuoroin auveten soiton tahtiin.
– Katsokaa, tuolla on neiti Aljenin, – sanoi Sonja, – arvatenkin äitinsä kanssa!
– Herranen aika! Mihail Kirillitsh on yhä vain lihonut, – huudahti kreivi.
– Katsokaahan! minkälainen poimuhattu on meidän Anna Mihailovnalla!
– Karaginit – Julia ja Boris. Heti huomaa että he ovat kihloissa. Onko Drubetskoi kosinut?
– Onpa hyvinkin, tänään sain kuulla, – sanoi Shinshin, joka samassa tuli Rostovien aitioon.
Natasha alkoi katsella samaan suuntaan kuin kreivikin ja huomasi Julian, joka helmikoriste puuteroidulla paksulla kaulalla onnellisen näköisenä istui äitinsä rinnalla. Heidän takanaan näkyi Boris Drubetskoin sileäksi suittu kaunis pää, hieman taivistuneena Julian puoleen. Hän katseli alta kulmain Rostoveja ja supatti jotain morsiamelleen.
"He puhuvat meistä, minun ja hänen suhteistaan!" ajatteli Natasha. "Ja hän varmaankin rauhoittelee mustasukkaista morsiantaan: turha vaiva! Jospa he tietäisivät, miten vähän välitän heistä kaikista."
Taampana istui onnellisen ja juhlallisen näköisenä ja nöyrän alistuvana Jumalan tahdolle Anna Mihailovna viheriä poimuhattu päässä. Heidän aitionsa täytti kihlautuneita ympäröivä ilmakehä, jonka Natasha tunsi ja josta hän niin piti. Hän käänsi katseensa Karaginien aitiosta, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä aamuinen nöyryyttävä kohtaus vanhan ruhtinaan talossa. "Mikä oikeus on hänellä vastustaa minun sukuun tuloani? Voi, paras on olla ajattelematta tätä asiaa kunnes Andrei saapuu!" vakuutti Natasha itselleen ja alkoi tarkastaa permannolla istuvia tuttuja ja tuntemattomia. Nojatuolien edessä permannolla seisoi Dolohof nojaten selin näyttämöaitaukseen. Hänellä oli yllä persialainen puku, ja hänen kiharat hiuksensa olivat suitut päälaelle korkealle harjalle. Vaikka hän seisoi näkyvällä paikalla ja tiesi että häntä katsellaan, oli hän kuitenkin vapaa ja rauhallinen aivan kuin olisi seissyt omassa huoneessaan. Hänen ympärilleen oli kokoontunut Moskovan loistavin nuoriso, joka kunnioittaen näytti katselevan sankariinsa.
Kreivi nyhkäsi nauraen Sonjaa ja osoitti hänelle tämän entistä ihailijaa. Sonja punastui.
– Tunsitko? – kysyi kreivi. – Ja mistä hän taas on ilmestynytkin, – kysyi kreivi Shinshiniin kääntyen, – hänhän hävisi jonnekin?
– Hävisi, – vastasi Shinshin. Meni Kaukasiaan, mutta karkasi sieltä ja joutui Persiaan, missä hänen kerrotaan olleen jonkun hallitsevan ruhtinaan ministerinä. Siellä hän surmasi shahin veljen. Ja nyt ovat Moskovassa naiset menettää järkensä hänen tähtensä! Dolohof – persialainen – alku ja loppu. Dolohovitta ei Moskovassa sanaakaan lausuta: hänen nimeensä vannotaan, hänellä kestitetään vieraita, kuten sterletillä, – puheli Shinshin. – Dolohof ja Anatol Kuragin ovat vieneet Moskovan naisilta järjen.
Viereiseen aitioon tuli kookas, kaunis nainen, jolla oli tavattoman paksu tukka, pitkälle paljaat hartiat ja kaula, jolla helyili kahdenkertainen helmikoriste. Hänen paksu silkkipukunsa kahisi, kun hän sovittelihe istumaan.
Natashan silmät kiintyivät naisen kaulaan, hartioihin, helmiin, tukkalaitteeseen ja hän ihaili hartiain suloutta ja helmien ihanuutta. Kun Natasha jo toista kertaa tarkasteli komeata naista, käänsi tämä päänsä Rostovien aitioon päin. Hänen katseensa kohtasi kreivin katseen. Hän nyökäytti päätään ja hymyili. Nainen oli kreivitär Besuhof, Pierren puoliso. Kreivi, joka tunsi koko Moskovan hienouston, kumartui aition reunalle ja alkoi puhella kreivittären kanssa.
– Joko kauvan olette olleet Moskovassa, kreivitär? – alkoi kreivi. – Tulenpahan kättänne suutelemaan. Olen saapunut kaupunkiin vain asioille ja toin tyttäret mukanani. Neiti Semjonof kuuluu näyttelevän verrattomasti. Kreivi Pjotr Kirillovitsh ei meitä koskaan unohda. Onko hän täällä?
– Kyllä hän lupasi tulla, – sanoi Helena ja katsahti tutkivasti Natashaan.
Kreivi siirtyi taas paikalleen.
– Eikö ole ihana? – kysyi kreivi kuiskaten Natashalta.
– Hurmaava! – Natasha sanoi, – häneenpä voi rakastua.
Samassa törähtivät alkusoiton loppusäveleet, ja kuului johtajan puikon naputus. Permannolla kiirehtivät myöhästyneet paikoilleen, ja esirippu nousi.
Heti kun esirippu oli noussut, syntyi aitioissa ja permannolla täydellinen hiljaisuus, ja virkapukuiset ja hännystakkiset miehet, nuoret ja vanhat ja avorintaiset, helmissä ja jalokivissä loistavat naiset alkoivat ahnaasti tuijottaa näyttämölle. Natashakin alkoi katsella.