Loe raamatut: «Nenä», lehekülg 2

II

Kollegi-assessori Kovalev heräsi jotensakin varhain ja päästi huuliltaan äänen örrr!.. jonka hän aina teki herätessään, voimatta itsekään selittää minkätähden. Hän nousi istualleen, käski tuoda itselleen pienen, pöydällä seisovan peilin. Hän tahtoi katsoa näpykkää, joka eilisiltana oli noussut hänen nenälleen; mutta suurimmaksi kummastuksekseen huomaa hän, että nenän sijalla on ihan tasainen paikka! Säikähtyneenä käski Kovalev tuoda itselleen vettä ja hieroi pyyhinliinalla silmiänsä: "totta tosiaan, ei ole nenää laisinkaan!" Hän rupesi hapuroimaan käsillään tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän nähnyt unta; näyttää siltä, kuin hän todellakin olisi valveilla! Kollegi-assessori hyppäsi vuoteeltaan, kaappasi kädellään – ei ole nenää!.. Hän käski heti paikalla tuoda vaatteensa ja läksi kiireimmiten ylipoliisimestarille.

Sillä välin täytyy puhua hiukan Kovalev'ista, jotta lukija voisi nähdä, mitä lajia tämä kollegi-assessori oikeastaan oli. KoIlegi-assessoreja, jotka tiedoillaan tämän arvonimen hankkivat, ei saa laisinkaan verrata niihin kollegi-assessoreihin, jotta siksi tulivat Kaukasossa. Nämät ovat kaksi aivan eri lajia. Oppineet kollegi-assessorit… Tämä Venäjä on kumminkin sellainen kummallinen maa, että jos sanot jotain yhdestä kollegi-assessorista, niin kaikki kollegi-assessorit Riiasta Kamtschatkaan saakka ottavat sen itseensä; se tietääkin kaikista nimityksistä ja arvonimistä. Kovalev oli kaukaasialainen kollegi-assessori. Hänellä oli tämä arvonimi ollut vasta kaksi vuotta; sentähden hän ei voinut sitä hetkeksikään unhottaa; mutta lisätäkseen kiitollisuuden tunnetta itseensä, hän ei koskaan kollegi-assessoriksi itseään nimittänyt, vaan aina majuriksi.

"Kuuleppas eukkoseni", puhui hän tavallisesti kohdatessaan kadulla muijan, jolla maniskoja oli kaupan, "tuleppas luokseni kotiini; asuntoni on Sadovoi-kadun varrella, kysy vaan: asuuko täällä majuri Kovalev, niin sinulle näyttää sen kuka tahansa." Jos hän taas kohtasi jonkun kaunottaren, niin antoi hän sen lisäksi salaisen viittauksen, lisäten: "Kysy vaan, kaunokaiseni, majuri Kovalev'in kortteeria." Tämänpä tähden mekin rupeamme tästä lähtien tätä kollegi-assessoria majuriksi nimittämään.

Majuri Kovalev'illa oli tapana kävellä joka päivä Nevskin prospektilla. Hänen maniskansa kaulus oli aina erinomaisen puhdas ja kiiltävät. Poskiparrat olivat hänellä semmoiset, jommoisia nytkin saa nähdä läänin- ja piirikunnanmaamittareilla, arkkitekteillä ja rykmentin lääkäreillä, samoin kaikellaisilla virkamiehillä ja ylimalkaan kaikilla miehillä, joilla on pulleat punaset posket ja jotka erittäin hyvin pelaavat "bostonia"; nämä poskiparrat menevät poskien keskitse suoraan nenään asti, Majurilla riippui kellon perissä suuri tukku karneooli-sinettejä, vaakunoita ja semmoisia, joihin oli piirretty: keskiviikko, tuorstai, maanantai y.m. Majuri Kovalev oli tullut Pietariin asioille, suoraan sanoen – etsimään itselleen sopivata paikkaa: jos onnistuisi niin vaikkapa virkaatoimittavan kuvernörin, joll'ei – tuomarin virkaa, jossain näkyvämmässä piirikunnassa. Eipä majurilla ollut mitään naimisiin menoakaan vastaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että morsianta seuraisi kolme sataa tuhatta ruplaa myötäjäisiä. Tästäpä lukija voi itse päättää mimmoinen oli tämän majurin tila, kun hän huomasi jotensakin kovan ja säännöllisen nenänsä sijassa tasaisen, sileän syvennyksen.

Ikäänkuin onnettomuudeksi ei näkynyt kadulla yhtään vosikkaa ja hänen täytyi, kietouduttuansa päällysnuttuunsa, peitettyään kasvonsa liinalla, mennä jalkasin, teeskennellen, että hänen nenänsä vuosi verta. "Mutta jospa se näytti vaan minusta siltä; ei se voi olla mahdollista, että nenä omin päinsä katoaisi", ajatteli hän, astuen tahallaan kahvilaan katsoakseen peiliin. Onneksi ei kahvilassa ollut ketään; pojat lakasivat lattioita ja asettelivat tuoleja paikoilleen; muutamat kantoivat silmät unisina tarjottimilla kuumia piirakoita; pöydillä ja tuoleilla levisivät siellä täällä eiliset kahvilla valetut sanomalehdet. "No Jumalan kiitos, ei ole ketään", mutisi Kovalev, "nytpä saapi tarkastella". Hän meni peläten peilin luo ja katsahti: "Piru vieköön, tämä on hävytöntä", lausui hän sylkäisten; "vaikkapa edes jotain olisi nenän sijalla, vaan kun siinä ei ole mitään!"

Harmistuneena huulta purren läksi hän kahvilasta ja päätti vasten tavallisuutta olla keneenkään katsomatta ja kellekään hymyilemättä. Äkkiä jäi hän aivan kuin naulatuksi seisomaan erään talon ovelle; hänen kasvoissaan liikkui selittämätön asia: käytävän eteen seisattuivat umpivaunut; ovi aukeni ja ulos hyppäsi kyyryselkäinen herra virkanutussa ja juoksi rappuja ylös. Kuinka suuri Kovalevin kauhu ja hämmästys oli, kun hän hoksasi, että tuo oli – juuri hänen nenänsä! Tämän tavattoman seikan tähden huomasi hän silmänsä pimenevän; päättipä kumminkin, vavisten niinkuin haavanlehti, odottaa, käyköön sitten miten tahansa, kunnes tuo palaisi vaunuihinsa. Parin minutin päästä nenä todella palasikin. Hänellä oli yllä kullalla koristettu, pystykauluksinen virkatakki, jalassa säämyskäiset roimahousut, miekka vyöllä. Töyhtöhatusta oli helppo huomata, että hänellä oli valtioneuvoksen arvo. Kaikesta saattoi päättää, että hän aikoi juuri aamutervehdykselle. Hän katseli kummallekin puolelle, huudahti ajurille: "Annas tänne!" astui vaunuihin ja läksi.

Onneton Kovalev oli vähällä menettää järkensä. Hän ei tiennyt mitä hänen oli ajatteleminenkaan moisen tapauksen johdosta. Mitenkä se totta tosiaan olikaan mahdollista, että nenä, joka eilen vielä oli hänellä tuossa poskien välissä, ei voinut ajaa, eikä kävellä, nyt oli saanut virkatakin yllensä! Hän juoksi vaunujen jälestä, jotka onneksi eivät vierineetkään kauas, vaan seisattuivat Gostinnoi dvor'in eteen [oikeastaan vieraspiha; suuri ryhmä makasiineja ja kauppapuoteja]. Hän juoksi sinne, tunkeutui läpi joukon kerjääjä-ämmiä, joitten kasvot olivat peitetyt hunnuilla, mihin vaan silmiä varten oli kaksi aukkoa jätetty, tuon joukon, jota hän ennen niin kovasti oli pilkannut. Kansaa ei ollut paljo. Kovalev huomasi olevansa niin suuresti hämmennyksissään, ett'ei hän kyennyt vakavasti aprikoimaankaan, ja etsi silmillään tuota herraa joka taholta. Vihdoin äkkäsi hän hänen seisovan erään puodin edessä. Nenän kasvot olivat kokonaan pystykauluksen takana piilossa, ja hän katseli syviin ajatuksiin vaipuneena jotakin esinettä.

"Kuinkahan minä lähenisin häntä?" arveli Kovalev. "Kaikesta – virkanutusta, hatusta – näkyy, että hän on valtioneuvos. Piru ties miten tässä on tehtävä!"

Hän alkoi yskiä hänen takanaan; mutta nenä ei vaan muuttanut hetkeksikään asentoansa.

"Armollinen herra", sanoi Kovalev sisällisesti pakoittaen itseään rohkeuteen, "armollinen herra…"

"Mitä tahdotte?" sanoi nenä kääntyen.

"Minua kummastuttaa, armollinen herra… minusta näyttää. Teidän pitäisi tietää oma paikkanne. Ja nyt minä löydän teidät… missä?.. Ajatelkaahan…"

"Suokaa anteeksi, minä en käsitä mistä te puhutte", lausui nenä.

"Mitenkä minä hänelle selittäisin!" ajatteli Kovalev ja, rohkaisten itsensä, alkoi: "Tosin kyllä, minä… muuten, minä olen majuri. Myönnättehän, etten minä mitenkään saata ilman nenää olla. Joku tuommoinen kaupittelija-akka, joka Vosnesenskoi-sillan luona puhdistettuja appelsiineja myypi, voi kyllä istua nenätönnä; mutta kun ottaa huomioon, että… sitä paitsi, ollessani tuttava useissa paikoissa naisten kanssa: Tschehtirev'in, valtaneuvoksen rouvan, ja muitten… Päättäkää itse… minä en tiedä armollinen herra (tämän sanottuaan Kovalev kohotti hartioitaan) suokaa anteeksi… jos tämä soveltuu velvollisuuden ja kunnian lakeihin… Te voitte itse ymmärtää…"

"En totta tosiaan ymmärrä sanaakaan", vastasi nenä. "Selittäkää paremmin."

"Armollinen herra", sanoi Kovalev, muistaen oman arvonsa, "minä en tiedä kuinka minä ymmärtäisin teidän sananne. Tässä on, luullakseni, koko asia aivan selvä… Vai tahdotteko te…? Olettehan te – minun oma nenäni!"

Nenä katsahti majuriin, ja hänen kulmansa rypistyivät.

"Te erehdytte, arvoisa herra: minä olen aivan erityinen henkilö. Muuten meidän välillämme ei voi olla mitään lähempää yhteyttä. Teidän virkaatekevän nuttunne napeista päättäen kuulutte te aivan toiseen säätyyn." Tämän sanottuaan käänsi nenä selkänsä.

Kovalev hämmentyi kokonaan tietämättä mitä tehdä ja mitä ajatellakaan. Silloinpa kuului miellyttävä naisvaatteiden sohina: lähestyi ijäkäs nainen, kiireestä kantapäähän pitseillä koristettu, ja hänen perässään solakka neitonen erittäin miellyttävästi pukeutunut valkeihin varrenmukaisiin vaatteisin, päässä keltanen hattu, keveä kuin voileipä. Heidän taakseen seisattui, nuuskarasiaansa avaten, pitkä heitukka pitkine poskipartoineen, kaulassa koko tusina kauluksia.

Kovalev astui lähemmäs, veti esiin maniskansa patisti-kauluksen, korjasi kiiltävissä perissä rippuvat sinetit ja hymy huulilla vilkuen kummallekin puolelle, käänsi koko huomionsa tuohon hentoon naiseen, joka keväisen kukan keveydellä nyykäytteli päätään ja vei otsalleen valkean, melkein läpinäkyvän kätensä. Hymy Kovalev'in kasvoissa tuli yhä suuremmaksi, kun hän hatun alta näki ympyriäisen loistavan valkean leuan ja osan poskea kevään ensiruusun varjostamana; mutta äkkiä hypähti hän taaksepäin ikäänkuin olisi polttanut itsensä. Hänelle johtui mieleen, ettei hänellä nenän sijalla ollut mitään, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään. Hän kääntyi heti toisaalle, sanoakseen tuolle herralle virkatakissa, että hän vaan oli tekeytynyt valtioneuvokseksi, ettei hän ollut muu, kuin lurjus ja hunsvotti, ja ettei hän ollut mikään muu kuin hänen oma nenänsä… Mutta nenää ei enää löytynytkään; hän ennätti ajaa tiehensä, varmaankin jollekin aamutervehdykselle.

Tämä saattoi Kovalev'in epätoivoon. Hän läksi takasin ja seisattui hetkeksi pylväsrivin alle huolellisesti katsellen joka taholle, eikö sattuisi jostain nenä tulemaan. Hän muisti aivan hyvin, että sillä oli töyhtöhattu päässä, kullalla ommeltu virkatakki yllä, mutta hänen päällysnuttuaan ei hän muistanut huomanneensa, ei hänen vaunujensa väriä, ei hevosta, eikä edes sitäkään, oliko hänellä vaunujen takana lakeija, ja millaisessa puvussa. Sitä paitsi kulki vaunuja niin paljo edestakasin ja semmoisella vauhdilla, että oli vaikea eroittaa niitä toisistaankin; vaikkapa hän sitten olisi merkinnytkin jonkun niistä, ei hänellä ollut mitään keinoa saada niitä seisattumaan. Päivä oli ihana ja lämmin. Nevskillä pilveili ihmisiä; naisia kihisi, niinkuin vesipisaroita kukkasruiskun hanikasta. Poliisikamarin kohdalta aina Anitschkin'in sillalle saakka. Tuossapa tulee hänen tuttavansa hovineuvoskin, jota hän överstiksi nimitti, erittäinkin jos syrjäläisiä sattui läsnä olemaan. Tuollapa Jarjigin, sekin hänen hyvä ystävänsä, joka bostonia pelatessa aina menetti kun kahdeksan henkeä oli osaa ottamassa. Kah! toinen majuri, joka Kaukasossa assessoriksi oli tullut, viittilöipi häntä kädellään luokseen.