BORESKO KAUNOTAR
Venäläisen upseerin kertomus turkkilaissodasta.
Meidän leiripaikkamme oli Balkan-vuorten rinteellä muutamia virstoja Shipka-solan päälinnoituksesta. Toimenamme oli helpottaa itse solassa majailevien osastojen vaivaloista vartioimista joko astumalla vuorotellen heidän sijaansa tahi vaaran uhatessa rientämällä heille avuksi. Suleiman Pashan raivoisat hyökkäykset, joissa enin osa hänen kelpo sotajoukkoansa tuli tuhotuksi, olivat tosin torjutut, ja sentähden tiesimme myös ettei meillä aivan kohta ollut odotettavissa mitään suurempia hyökkäyksiä, varsinkaan ei kovimman pakkasen aikana; kuitenkin täytyi meidän yhä edelleenkin aina olla varuillamme ja valppaina. Tapaukset Plevnan luona tekivät siellä seisovien joukkojen vahvistamisen välttämättömäksi, ja vaikka meidän asemamme Shipkan solassa oli sangen tukala ja vaarallinen, täytyi meidän kumminkin lähettää rykmenteistä muutamia sinne avuksi, mutta tämän täytyi tapahtua niin salaisesti kuin mahdollista, ettei vihollinen meidän heikkouttamme huomaisi ja sen johdosta alkaisi uusia ryntäyksiä. Siitä syystä oli myös ylipäällikkömme kenraali R., jonka adjutanttina minä satuin olemaan, täällä synkässä erämaassa, etujoukkojensa luona, itse joukkojen liikkeitä määräämässä ja johtamassa.
"Hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra adjutantti! Onnittelen, onnittelen sydämestäni!"
Näin sanoen astui eräänä päivänä ystävämme Hershko, meidän kaikkien yleinen toimitsija ja hankkija, siihen luolaan, joka minulla oli samalla makuuhuoneena, vierashuoneena ja ruokahuoneena, ja joka lyhyesti sanoen oli yhdeksän kuutiometrin suuruinen, vuoren syrjään kaivettu kolo, josta meidän majoittajamme oli täytynyt ajaa pois eräs bulgarialainen perhe hankkiakseen minulle jonkinlaista suojaa sadoista vuorenrotkoista ja halkeamista syöksyviä lumiryöppyjä vastaan. Jonkinlaista, sanoin minä, sillä täydellisessä suojassa en minä täälläkään ollut, koska aukkoa, jossa oven olisi pitänyt olla, verhosi ainoastaan siihen ripustettu peite. Samanlaisessa, oman asuntoni kanssa yhteydessä olevassa huoneessa olivat palvelijani ja molemmat hevoseni saaneet suojaa, ja nämä viimeksi mainitut lämmittivät asuntoni tallihöyryillään, jotka tosin eivät olleet kovin hyvänhajuisia.
"Oletko hullu! Mitä varten sinä minua onnittelet?" huudahdin puoleksi suuttuneena siitä että hän minua tuli häiritsemään juuri kun olin kenraalin käskystä kirjoittamassa salaista kirjettä ylipäällikölle.
"No mihinkäs muuhun kuin siihen että olette voittaneet kaksisataa tukaattia! Kaksisataa tukaattia! Oi sinä isäini Jumala, mitä ei Hershko parka tekisi voittaakseen yhtenä yönä kaksisataa, sanoo: kaksisataa kappaletta tuommoista kaunista, keltaista, kiiltävää tukaattia!" huokasi Hershko niin kujeellisen näköisenä että minun täytyi hymyillä. – "Niin, niin, ja vielä aivan uusia, rahapajasta suorastaan tänne lähetettyjä tukaatteja! Mutta mistä tiedät sinä että minä viime yönä olen pelannut?" kysyin minä.
Vaikka peli tosin oli kielletty, emme juuri paljon huolineet koko kiellosta, sillä miten muuten olisimme aikamme kuluttaneet! Me asuimme näet kuopissa, jotka olisivat olleet koirillekin liian huonot. Näissä pimeissä koloissa oli lukeminen mahdotonta, ja vaikkapa olisi voinutkin lukea, niin mitä olisi lukenut, kun ei ollut muuta kirjallisuutta tiedonhalumme tyydyttämiseksi kuin vanhoja rikkirevittyjä sanomalehtiä, jotka olivat olleet juustojen, makkarain tahi muiden senlaatuisten aineiden kääreinä. Sentähden kokoonnuimme aika ajoin pelaamaan rykmentinpäällikkömme, kreivi S: n asuntoon, joka oli vähän suurempi kuoppa, missä ennen kylän knjäs eli ruhtinas oli asunut, – sillä täällä, samoin kuin Kaukasus-vuoristossa, nimitettiin kylien päämiestä tällä korkealla arvonimellä. Kreivi S. oli valmis ryntäämään turkkilaisten tabor'eja eli pataljonia vastaan. Vastoin tapaani olin edellisenä yönä sattunut voittamaan suurehkon summan; eikä minusta ollut ihmeellistä ollenkaan, että Hershko tämän tiesi, sillä meidän hankkijanamme tunsi hän luonnollisesti taloudelliset asiamme paremmin kuin me itse; kuitenkin tein hänelle edellämainitun kysymyksen sanoakseni jotakin.
"Hershkoko ei tietäisi semmoisia asioita, jotka koskevat hänen korkea-arvoista suosijataan?" sanoi hän viekkaasti hymyillen, samalla kun hän koukisti pitkän, laihan ruumiinsa suorakulmaiseen asentoon, näyttäen siten alamaisuuttaan, sillaikaa kun hänen silmänsä uteliaasti vilkuivat ympärilleen. "Mutta enpä yksistään sentähden onnittele herra ratsumestaria – "
"Luutnantti olen! Siitä et saa mitään maksua, että minun virka-arvoni ennenaikaisesti ylennät", keskeytin hänet nauraen. "Mutta sanohan, miksi vielä onnittelet?"
"No, herra luutnantti sitten", vastasi Hershko ilkeän näköisenä. "Niinkuin herra ei tietäisi? – Turhaankos me bulgari-raukat olisimme venäläisiltä piilottaneet tyttäremme ja vaimomme, ihan samaten kuin turkkilaiset kätkevät omansa haaremiin. Enkö ole aina sanonut että sananparsi 'onni pelissä – onni rakkaudessa' ei ole tehty herroja venäläisiä varten, sillä he…"
"Asiaan, asiaan", keskeytin hänet tuskastuen, "sano nyt vihdoin, mitä sinä tarkoitat, sinä vanha kurkunleikkaaja!"
"Armollinen herra luutnantti, älkää toki olko olevinanne niin viattoman näköinen; tiedättehän, teidän armonne, yhtä hyvin kuin minä, että kaunis bojaritar…"
"Mikä bojaritar? Tahdotko vihdoin puhua suusi puhtaaksi?" huudahdin hypäten multapenkiltä, jonka päälle olin levittänyt hevosen loimen verhoksi, niin että sitä paremman puutteessa saattoi käyttää sohvana, ja tavoittaen näön vuoksi seinällä riippuvaa sapeliani.
"Antakaa toki sapelin olla seinällä; minä tahdon puhua, koska armollinen herra käskee", huusi Hershko vetäytyen ovelle.
"No hyvä, avaa siis sana-arkkusi; kenestä puhut?"
"Eikö teidän armonne muista kaunista naista, jonka näitte kahdeksan päivää sitten, palatessanne kenraalin kanssa Gabrovasta, sieltä, jossa vanha roomalainen torni on tien vieressä?"
"Ah, kaunotarta, jolla oli huntu silmillä?" huudahdin kummastuneena, sillä tapaus, jota Hershko tarkoitti, oli vallan tarkkaan muistissani. Kun näet edellä mainittuna päivänä palasimme eräältä virkamatkalta ja ratsastimme vuoren solaa ylöspäin, näyttivät kasakat, jotka olivat vartiaväkenämme, meille ratsun selässä istuvan naisen, joka oli seisahtunut tien syrjään erään vanhan rakennuksen viereen. Hän istui muulin selässä, ja kun hän näki meidän huomanneen hänet, nosti hän hetkeksi valkoisen huntunsa niin, että näimme hänen erinomaisen ihanat, mustien kiharien ympäröimät kasvonsa. Hänen silmänsä säteilivät niin viehättävästi ja hänen huulillaan oli lumoava hymy, kun hän kädellään tervehti meitä – vaiko minua yksin? – ennenkuin hän katosi pitkin vuoren rinnettä alaspäin johtavaa polkua.
"Olette tehneet valloituksen", sanoi kenraali R. nauraen, ja minä tunsin että punastuin, vaikka olin olevinani välinpitämätön. Kauniin, tuntemattoman kuvaa en kuitenkaan saanut mielestäni, varsinkin kun erämaan yksinäisyys ja pakollinen työttömyys saivat mielikuvitukseni liikkeelle tämän kohtauksen johdosta. Mutta miten tiesi Hershko tämän?
Vihdoinkin ja sittenkun antamalla hänelle muutamia hänen jumaloimiansa tukaatteja olin tehnyt hänet taipuvaisemmaksi, sain häneltä houkutelluksi sen tiedon, että tuo ihana tuntematon oli eräs romanilainen bojaritar, kreivinna Boresko, jonka mies oli kaatunut jo ensi taistelussa, ja joka nyt oli tullut tänne lähellä oleville maatiloilleen odottamaan, kunnes venäläiset sotajoukot kulkisivat yli Balkan-vuorten, jolloin hänen aikomuksensa oli seurata jäljessä Kasanlikiin, jossa hänellä muka oli suuria ruusutarhoja. Hershkolta, joka oli ollut asioissa tuon äärettömän rikkaan kreivinnan kanssa, oli tämä kysellyt minua – tunsin kuinka sydämeni tykytti ja veri nousi päähäni – ja lausunut halunsa tehdä minun tuttavuuttani. – Mikä viehättävä kohtaus täällä erämaassa, mikä aavistamaton onni! – Minä saisin siis tavara kaunottareni, puhua hänen kanssaan, voittaa hänen suosionsa. Varmaankin hän rakasti minua, ja minulla oli siksi luottamusta itseeni, etten luullut hänen antavan minulle rukkasia, jos kosisin. Mutta Hershko yksin voi minut viedä hänen luokseen, hän yksin tiesi, missä kaunotar nykyään asui; hänen täytyi siis johtaa minut sinne. Muutamat kultarahat tekivät hänet pyyntööni myöntyväksi, ja sitten teimme sopimuksen, että hän iltapuoleen – ennemmin ei hän sanonut joutavansa – tulisi minua hakemaan, johdattaakseen minua romanttiselle retkelleni.
Minä olin niin hurmaantunut, etten vähintäkään ajatellut niitä vaaroja, jotka tämmöisellä öisellä retkellä sodan aikana voisivat uhata minua. Iltapuoleksi pyysin jollakin tekosyyllä kenraalilta vapautusta palveluksestani, ja se vapautus myös paikalla myönnettiin. Ja sitten odotin yhä kasvavalla kärsimättömyydellä opastani.
Tuskin alkoi pimetä, ennenkun oviaukkoa verhoava peite nostettiin ylös, ja siitä tuli näkyviin yhtaikaa ihmisen kasvot ja aasin pää. Se oli Hershko, joka siinä, aasinsa Mikola'n selässä istuen, haki minua. Hän astui alas ja tuli syvästi kumartaen kurjan talikynttilän valaisemaan huoneeseeni.
"Kreivinna tietää että teidän armonne tulee", sanoi hän hieroen käsiään, "ja hän odottaa herra luutnanttia!"
"Mitä, oletko käynyt hänen luonaan?" huudahdin minä kummastuneena.
"En, mutta minä olen lähettänyt sanan luotettavan miehen kanssa."
"Sinä olet kunnon mies", sanoin, "etkä tule kauppojasi katumaan, jos palvelet minua uskollisesti."
Hershkon itämaisella suulaudella vakuuttaessa ja vannoessa, että hän joka silmänräpäys oli valmis antamaan repiä itsensä tuhanneksi kappaleeksi minun edestäni, tuli uskollinen palvelijani Danilo ilmoittamaan että hevosemme olivat valmiit. Sitä ennen olin jo pukenut itseni niin huolellisesti, kuin jos olisin ollut menossa hovitanssiaisiin Pietarissa; nyt otin vielä revolverini ja tahdoin sammuttaa kynttilän. Huomasin kuitenkin silloin että taskussani oli kirjekotelo, joka sisälsi virallisia tietoja sekä kopioita samana päivänä tulleista ja menneistä päiväkäskyistä.
Minä aukaisin pienen kirstun, joka oli vuoteeni vieressä, pannakseni kotelon sinne.
"Eikö olisi parempi että teidän armonne ottaisi sen mukaansa, niin olisi se varmemmassa tallessa", arveli Hershko.
"Varmemmassa tallessa!" nauroin minä. "Sinä uneksit, kun luulet ett'ei se täällä olisi tallessa koko rykmentin keskellä; kuka sen täältä voisi viedä? Sitä paitse en tahdo kuljetella sitä mukanani."
Hän ei vastannut mitään, mutta kun satuin katsomaan sivulle, huomasin – kuten myöhemmin muistin – hänen kasvoillaan omituisen ilmeen, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin pedon; tätä en siinä silloin enemmän ajatellut, vaan suljin arkun, sammutin kynttilän, ja muutamia minuuttia myöhemmin istuin ratsuni selässä, käärittynä burkaani- eli lammasnahkaiseen turkkiini, jonka karvat olivat ulospäin. Yö oli pimeä, ja ankara lumipyry teki sen vielä pimeämmäksi. Palvelijani Danilo ratsasti takanani ja edellä ratsasti oppaani Hershko aasinsa selässä.
Pitkän ja sangen vaivaloisen ratsastuksen jälkeen pilkoitti vihdoin valoa kaukaa; koiran haukuntaa kuului, ja hetken perästä tulimme vanhan, puoleksi hajonneen portin läpi eräälle pihalle, jossa Hershko käski minun astua alas. Danilon, jolle jätin hevoseni, käskin pysyä ratsullaan sekä, jos vähinkään vaara uhkaisi, laukaisemaan revolverinsa, jolloin kiiruhtaisin heti hänen luokseen. Tosin en mitään vaaraa pelännyt, mutta tahdoin kuitenkin olla varuillani. Sitten irroitin revolverini ja sanoin Hershkolle: "nyt eteenpäin!"
Hämärän eteisen läpi astuimme nyt pieneen huononlaiseen tupaan, jota pieni öljylamppu valaisi ja jossa bulgarialainen palvelija istui. Tämä antoi Hershkolle soihdun, ja nyt menimme parin huoneen läpi, jotka olivat huonosti kalustetut – mikä minua ei kumminkaan kummastuttanut, sillä rikkaimmatkin bulgarit asuivat näennäisesti sangen kurjissa asunnoissa, välttääkseen siten turkkilaisten saaliinhimoa. Näillä rikkailla, jotka olivat asuneet muualla Europassa sekä tottuneet europalaiseen ylöllisyyteen, oli sitävastoin jossakin rakennusten syrjäisissä osissa, vieläpä maan allakin piilotettuna komeita huoneita. Niin oli täälläkin laita, sillä näistä köyhännäköisistä huoneista astuimme yht'äkkiä hyvin valaistuun kamariin, joka oli niin ylellisesti varustettu, että se olisi kelvannut minkä rikkaan europalaisen salonkinaisen huoneeksi tahansa. Huonekalut olivat sametilla verhotut, ovien verhot tehdyt vahvasta silkistä; lamput olivat kristalleilla koristettuja, kamiini-uunit mustaa marmoria, seinäkello ranskalaista pronssia, yhdellä seinällä oli ranskalainen piano, toisilla etevien mestarien tauluja; sanalla sanoen: kaikki todisti omistajan tahi omistajattaren rikkautta ja taideaistia. Ikkunoita vaan puuttui, mikä ei ollutkaan kummallista sille, joka tuntee maan tavat, sillä turkkilaisten, pomakien ja Muhamedin uskoon kääntyneiden bulgarialaisten ja Tsherkessien ahneuden tähden olivat tämmöisten komeiden huoneiden ikkunat joko kiinni muuratut tahi peitetyt oljilla tahi jollakin muulla.
Tuskin olimme astuneet sisään, ennenkun edessäni seisoi bojaritar koko kauneutensa loistossa, tarjoten hurmaavalla hymyllä kätensä, jota innokkaasti suutelin. Kun Hershko oli minut esittänyt, sanoi kaunotar minut tervetulleeksi niin kohteliaasti, että ensi hämmästykseni katosi, muuttuen sitä suuremmaksi ihailuksi. Hän laski leikkiä nykyisestä asunnostaan ja sanoi sitten suoraan, että nykyiset olot eivät olleet sallineet hänen tavanmukaisesti tehdä minun tuttavuuttani, ja siitä syystä oli hän valinnut tämän oudonlaisen keinon.
"Toivon kumminkin", lisäsi hän, "ettette väärin käsitä käytöstäni. Jos haluatte juoda teetä sekä pitää vähän seuraa minun kanssani, joka olen ikävyydestä menehtymäisilläni, niin olkaa hyvä ja istukaa!"
Minä tiesin tuskin kuinka löytäisin tarpeeksi lämpimiä sanoja kiittääkseni kaunista kreivinnaa. Minä lupasin hänelle ritarillisen palvelukseni nyt ja vastedes. Kummallinen ahdistus valtasi minut kumminkin istuessani pehmeässä nojatuolissa suloisen kreivinnan vastapäätä.
Nyt vasta saatoin tarkemmin nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat täysin itämaalaista mallia. Hänen tukkansa oli ihan musta, hänen vartalonsa hoikka ja notkea, hänen silmänsä säteilevät, hänen äänensä miellyttävä. Hänen pukunsa oli kokonaan pariisilainen, sillä erotuksella vaan, että hänen päässään oli pieni fetsi eli turkkilainen lakki, joka teki hänen näkönsä vielä omituisemmaksi.
Hershko meni ulos; kaunis teeserviisi sekä paljo kylmää ruokaa oli katettuna pöydällä. Kreivinna täytti kupit tuoksuavalla nesteellä, ja kohta puhelimme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Johduttiin puhumaan kohtauksestamme kahdeksan päivää takaperin, ja kreivinna myönsi, luoden silmänsä maahan, että hänellä siitä asti oli ollut jonkunlaista mieltymystä minuun, osasi kumminkin pidättää minun tunteitteni kuohun, josta hän ei suinkaan voinut olla epätietoisena, niin että puheemme oli aivan viatonta laatua. Hän kertoi minulle miellyttävästi entisestä elämästään – mies-vainajastaan, jonka kanssa hän nähtävästi ei liene ollut onnellinen, puhui hän ainoastaan ohimennen – kertoi Bukarestista, Konstantinopolista ja Parisista, jonka hän myös oli nähnyt. Puhellessamme kysyi hän minulta usean kerran meidän sota-asemastamme, joka olikin minusta aivan luonnollista, koska hän odotti vain päästäkseen Balkanin yli meidän jäljessämme. Minä kerroin hänelle vaan yleisesti asemamme, antamatta mitään lähempiä tietoja. Suloinen emäntäni täytti silloin pikarin vanhalla Burgundin viinillä, maistoi itse ja tarjosi sitten minulle. Minä pidin innostuneen puheen hänen menestyksekseen ja kiitin siitä ystävällisestä, ansaitsemattomasta kohtelusta, joka oli tullut osakseni. Siten kului äkisti muutamia hauskoja tunteja, ja vasta kun Hershko koputti ovelle, muistin että oli aika lähteä paluumatkalle.
Pyysin saada tulla uudestaan, ja sen myönsi ihana Boresko ehdolla että Hershko saattaisi minua ja ainoastaan pimeässä, jotta käyntini eivät herättäisi huomiota. Minä suutelin hänen kättään jäähyväisiksi ja hyppäsin ratsuni selkään, jonka Danilo, jolle myös oli annettu pullo hyvänmakuista juomaa, toi esille. Hershko nousi aasinsa selkään, ja puoliyön aikana jätimme kylän, Muezimin huutaessa minaretista: "Allah akkar la akkar, la Mahehlalah!"
Kuin unessa ratsastin kotiinpäin ja heräsin vasta kun olimme tulleet vartiaimme ohitse. Hershko erosi silloin meistä ojentaen oikean kätensä, jonka mielelläni täytin tukaateilla.
Vielä kaksi kertaa kahdeksassa päivässä ratsastin saman matkan Hershkon ja Danilon kanssa, ja minun rakkauteni ihanaan bojarittareen kasvoi kasvamistaan. Hänenkin käytöksensä osoitti ettei hän ollut aivan välinpitämätön minua kohtaan, kumminkaan ei hän sitä koskaan tunnustanut, osasipa myöskin pidättää minua tunnustamasta, niin että olin vielä yhtä kaukana päämaalistani kuin alussa. Meidän keskustelumme oli vilkasta ja sen esineenä oli kaikenlaiset asiat; aina palasi hän kumminkin meidän asemaamme Shipkan solassa, ja aina sanoin minä, etten tietänyt siitä mitään lähemmin; vaikka en häntä ollenkaan epäillyt, olin kuitenkin liian hyvä sotamies kertoakseni missään tapauksessa virkasalaisuuksia; ja siten sulki velvollisuudentunne suuni, vaikka muuten sangen mielelläni olisin tahtonut täyttää hänen tahtonsa.
Yöt päivät oli kauniin Boreskon kuva mielessäni, ja Hershko, joka tähän aikaan usein kävi luonani kulkiessaan meidän leiripaikallamme, koetti parastaan kertomuksillaan yhä enemmän innostuttaakseen ja vahvistaakseen minussa sitä luuloa että vihdoin tulisin voittamaan suloisen Boreskon sydämen ja käden.
Tilani kävi epätietoisuuden tähden sietämättömäksi, jonka tähden päätin ensi matkallani saada asian ratkaistuksi. Saman päivän aamuna, jolloin taaskin olin sopinut Hershkon kanssa uudesta retkestä, olin kuin kuumeessa levottomuudesta, ja kun sain tietää että toverini B. aikoi komppanioineen lähteä suuremmalle ruokavarojen hankkimisretkelle, pyysin kenraalilta lupaa saada seurata mukana; ja koska ei ollut mitään erityistä tehtävää, myönnettiin se minulle.
Kohta sen jälkeen ratsastimme kirkkaana talviaamuna ulos, kasakkajoukko etunenässä, toinen sivulla; toista sivua suojasi itse vuoren seinä. Vähän matkaa kuljettuamme poikkesimme pohjoiseen päin vievältä päätieltä erääseen syrjässä olevaan rotkoon. Kuljimme hyvin vaivaloista tietä monen metsikön läpi, kun yht'äkkiä kasakka ratsasti luoksemme ja kertoi että olimme aivan lähellä erästä bulgarialais-kylää. Varovasti marssimme sinne; osa komppaniaa pysytettiin koossa, toinen osa sai käskyn mennä kylään hankkimaan ruokavaroja. Kohta kuului joka haaralta hanhien kaakatusta, härkien mylvinää, sikojen röhkinää ja lammasten määkimistä.
Välinpitämättömästi tätä katsellessani kuiskasi Danilo korvaani:
"Teidän armonne, tämähän on se kylä, jossa olemme hiljattain niin useasti käyneet."
Minä säpsähdin; minustakin oli kylä alussa näyttänyt tutulta, mutta täällä käydessäni olin ollut niin ajatuksissani, etten pimeässä ollut tullut paikkaa lähemmin tarkastaneeksi; Danilo sitä vastoin, joka useat tunnit oli ulkona odottanut minua, tunsi paikan hyvin.
"Se on mahdotonta", sanoin, "sillä matkallamme viivyimme aina puoli kolmatta tuntia, vaikka ratsastimme kovasti; mutta tähän kylään on tuskin tunnin matka leiristämme."
"Teidän armonne", vastasi Danilo; "minä olen huomannut että juutalainen kuljetti meitä kaikenlaisia harhateitä; minua, vanhaa soturia, ei hän kumminkaan pettänyt."
Viimeisellä matkallani olin jo itsekin tehnyt sen huomion, mutta en tahtonut sittenkään uskoa sitä. Yht'äkkiä luulin kuulevani tutun äänen huutavan apua. Minä ratsastin seuraavan kulman ohitse ja luulin tuskin voivani uskoa silmiäni. Kahden sotamiehen seuraamana pakeni eräs mies minua kohden, ja nuori nainen, bulgarialaiseen asuun puettuna, koetti suojella häntä.
"Herra upseeri, armollinen herra upseeri, kaikkivaltiaan Jumalan tähden pelastakaa isäni!" huusi hän hädissään, langeten polvilleen hevoseni viereen… Oliko tämä helvetin taikaa, vai oliko se hirmuista todellisuutta?
Takaa-ajettava, jonka luona sotamiehet lienevät luulleet aarteita löytyvän, oli Hershko, ja nainen, joka sanoi olevansa hänen tyttärensä, oli – ihana Boresko. Ja minä? – Minä olin narri, tyhmä pöllö, jota oli koetettu saada kavaltamaan tovereitani! Tuo kurja kylä oli paikka, joka minun sydäntäni oli houkutellut kuin magneetti. Minä älysin nyt kaikki. Boreskokin oli tuntenut minut, ja tuskallinen huuto kuului hänen huuliltaan.
Tunsin sydäntäni kouristavan, mutta käännyin pois, huutaen sotamiehille: "Takaisin, takaisin paikalla! Antakaa ihmisten olla rauhassa!"
Sitten tahdoin ratsastaa pois, mutta luultu kreivinnani tarttui oikeaan polveeni, huutaen epätoivon vimmalla:
"Oi, herra upseeri, armollinen herra upseeri, armoa, armoa! Jääkää tänne ja pelastakaa meidät!" Ja hänen ihanat, marmorinkalpeat kasvonsa olivat aivan kyynelten vallassa.
"Teille ei ole mitään tapahtuva", vastasin, "vaikka sekä te että tuo kurja kavaltaja olisitte pahempaa ansainneet."
"Oi jos kaikki tietäisitte, niin tuomitsisitte meitä vähemmin ankarasti", valitti ihana nainen, ja minä tunsin että hulluuteni alkoi vastoin tahtoani palata takaisin.
Samassa silmänräpäyksessä antoivat toitottavat torvet kokoontumisen merkin; sotamiehet kiiruhtivat karjan ja ruokavarojen kanssa kylän ulkopuolelle ja järjestyivät paluumatkalle.
Minun oli mahdotonta ratsastaa takaisin toverieni seurassa, sentähden kiiruhdin jo edeltäpäin Danilon seuraamana leiriin.
Mitä tunteita rinnassani riehui, ei voi kukaan edes aavistaa. Petetty rakkaus ja varmuus siitä, että olin antanut pettää itseni kuin lapsi, herättivät minun kiukkuni; mutta samassa tunsin käsittämätöntä kaipausta, jota minun kumminkin täytyi hävetä.
Mikä mahtoikaan olla tämän ilveilyn tarkoitus, jonka esineenä olin ollut? – Turhaan koetin sitä saada selville. Että kaunottareni olisi rakastanut minua ja että hänen isänsä tyttärensä mieliksi olisi kuljettanut minut hänen luokseen, sitä en voinut enää uskoa. Mahtoi siis varmaankin olla olemassa joku muu syvempi syy. Miten, miten päästä asian perille?
Minä käskin uskollisen Danilon luokseni.
"Sanopas minulle nyt kerran aivan suoraan, mitä sinä ajattelet tästä asiasta?"
"Herra", vastasi tämä pitkittä arveluitta, "minä en usko vanhuksesta mitään hyvää; luulen että hän kuljeskelee teillä, jotka johtavat tuonne toiselle puolen!" Samalla viittasi hän jonkun matkan päässä oleville kukkuloille, missä turkkilaisten leiripaikka oli.
Silmänräpäyksessä ymmärsin kaikki. Hershkoko oli kavaltaja? Tämä selitti kaikki. Hän oli luullut että hänen tyttärensä suloisuus saisi adjutantin ilmaisemaan virkasalaisuuksia! Siitä myös kaunottaren alituiset kyselyt sota-asemastamme; siitä vanhuksen huoli minun kirjesäiliöstäni! Varmaankin olisi, jos olisin ottanut sen mukaani, minut unijuomalla juovutettu ja kirjeeni minulta sitten anastettu. Minua kauhistutti ajatellessani tätä. Palattuani leiriin menin kohta kenraali R: n luo kertomaan koko asian juurta jaksain.
Hän kuunteli minua yksivakaisena, sitten ojensi hän minulle kätensä.
"Minua ilahuttaa todellakin", sanoi hän sydämellisesti, "että te niin onnellisesti pääsitte teille viritetystä ansasta, ja vielä enemmän iloitsen siitä, ettette hetkeäkään ole unhottanut velvollisuuttanne. – Minä olen myös ollut nuori ja tiedän, mitä viehättävien huulien hymy ja tummat säteilevät silmät voivat! – Vanha Hershko on jo kauan ollut epäilyksen alainen; nyt tahdon kohta tehdä lopun hänen vehkeistään. Pysykää varuillanne, sillä tiedättehän kuinka vaaralliset nyt seuraavat päivät meille ovat. Minä kiitän teitä!"
Koko seuraavana yönä en voinut ummistaa silmiäni, niin olivat päivän tapaukset kiihoittaneet minua.
Seuraavana aamuna istuin alakuloisena teelasin ääressä, jonka Danilo oli minulle valmistanut. Surullisesti kiehui ja sihisi samovarini, ikäänkuin säestäen suruisia ajatuksiani, kun yht'äkkiä rotkoasuntoni ovea peittävä verho kohosi ja – en ollut uskoa silmiäni – Hershkon ilkeä naama irvisti vastaani. Tuskin ennätin tointua hämmästyksestäni, niin oli hän jo kadonnut ja hänen sijaansa astui hänen ihana tyttärensä pieneen asuntooni.
Olin hänen tulostaan niin hämmästyksissäni, etten voinut sanaakaan sanoa; mutta hän kiiruhti luokseni, lankes polvilleen ja suuteli kättäni. Nyt vasta heräsin hämmästyksestäni, vedin pois käteni ja sanoin: "Nouskaa toki! Mitä teette te!"
"En, minä en tahdo nousta ennenkuin olette anteeksi antanut! Tosin olemme teitä häpeällisesti pettäneet, eikä minun missään tapauksessa olisi pitänyt antautua siihen, mutta kuulkaa toki ja olkaa jalomielinen!"
Hänen itkunsa liikutti minua vasten tahtoani, ja minä käskin hänen istumaan tyhjälle arkulle, jota käytin sohvanani.
Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki ääneen; suuret kyynelpisarat juoksivat hänen sormiensa välistä.
"Niin kyllä, me olemme pahasti teitä pettäneet, mutta ajatelkaapas meidän turvattomien raukkojen asemaa, joilla ei missään ollut suojaa ja sääliä odotettavana!"
Jälleen jouduin entiseen hulluuteeni; en ajatellut enää minua kohtaan tehtyä petosta, vaan ainoastaan hänen verratonta ihanuuttaan, kaikki muu oli unhotettu. Minä otin hänen kätensä ja koetin lohduttaa häntä, sen sijaan että minun olisi pitänyt nuhdella häntä hänen käytöksestään minua kohtaan.
"Ei, ei!" Huusi hän, "älkää koettako tehdä tekoani paremmaksi kuin se on. Minä olen Hershkon tytär, nimeni on Rebekka; isäni sanoi minulle: me olemme hukassa, jos emme venäläisten luona löydä turvaa. Sinun täytyy koettaa voittaa puolellemme se upseeri, jonka tänään tuon luoksesi – ja silloin lupasin tehdä niinkuin hän käski. Se on minulle kyllä ollut vaikeata, uskokaa se; mutta onnen vaihtelu oli kovasti kohdannut meitä. – Vuosi sitten olimme rikkaita, sangen rikkaita. Tavallisesti asuimme Konstantinopolissa, jossa isälläni oli suuri hajuvesikauppa, kesiksi vaan muutimme tänne, jossa meillä Shipkan ja Kasanlykin tienoilla oli suuria ruusu- ja jasminitarhoja. Minä olen kasvatettu suuressa kasvatuslaitoksessa Konstantinopolissa ja sittemmin, kun äitini kuoli, olen täydentänyt kasvatustani Pariisissa; sillä me olimme rikkaita, hyvin rikkaita. Sitten tuli sota; turkkilaiset hävittivät hajuvesikauppamme sentähden että olimme bulgarialaista sukuperää, polttivat sen kaupungin-osan, jossa asuimme ja jossa oli monta sekä juutalaista että myös kristittyä perhettä. Meidän täällä ja Kasanlykissa olevat ruusutarhamme ovat bashibozukit hävittäneet repimällä pensaat juurineen maasta ja polttamalla ne sitten. Kaikki tämä onnettomuus oli saattanut meidät epätoivoon; sentähden antakaa meille anteeksi, niin tahdon olla teidän orjanne ja siunata teitä koko elinaikani."
Ennenkuin voin sitä estää, oli hän jälleen polvillansa edessäni. Vereni rupesi kuohumaan; minä ojensin käteni painaakseni hänet rintaani —
Juuri silloin puhallettiin ulkona aseisiin, kuulin sotamiesten juoksevan edestakaisin. Hurmioni katosi. Minä nousin ja sanoin kylmästi:
"Nouskaa! Isänne puolesta en voi mitään tehdä, hänen on vastattava siitä, mitä hän on tehnyt; menkää asuntoonne jälleen, olen pitävä huolta siitä, ettei teille siellä mitään tapahdu."
Kyynelsilmin nousi hän; varmaankin arvasi hän että lumous nyt oli loppunut, sillä hän sanoi hiljaa:
"Olkaa kumminkin niin armollinen, että saatatte minut leirin ulkopuolelle päästäkseni vahtien läpi!"
"Se on tapahtuva", vastasin ja astuin edeltä. Rebekka seurasi, mutta tuskin olimme kulkeneet muutamia satoja askeleita, kun kova meteli saattoi minut katsomaan taakseni.
Minä näin sotamiesjoukon, joka keskellään kuljetti "vahtiin" epätoivon vimmalla ponnistelevaa Hershkoa. Samalla tuli Danilo juosten perässämme.
"Vihdoinkin on meillä petturi kiinni!" huusi hän iloisesti. "Hän oli sill'aikaa, kun te puhelitte tytön kanssa, hiipinyt talliin. Minua hän ei huomannut, kun satuin istumaan kaura-arkun takana hakemassa solkea, joka oli sinne pudonnut. Minä olin hiljaa kuin hiiri, hän myös. Tuskin olitte, herra luutnantti, mennyt huoneestanne, ennenkuin hän kiipesi kuin kissa ikkunasta, otti laatikon, joka on vuoteenne vieressä, lavean kauhtanansa alle ja alkoi sitten täyttä vauhtia juosta tuonne turkkilaisten puolelle; mutta silloin olin minä perässä!"
"Se ei ole totta!" huusi Rebekka tuskallisesti, "hän valehtelee; pelastakaa isäni!"
Hän tarttui käsivarteeni, mutta minä puistin hänet pois kuin myrkyllisen käärmeen ja kiiruhdin paikalta.
Kun minä tulin kenraalin luo, sanoi tämä:
"Asia on selvinnyt pikemmin kuin ajattelin; olen antava tutkia petturia, silloin saadaan nähdä, mitä miehiä hän on. Tässä on teille käsky, joka on vietävä översti K: lle; ratsastakaa sinne niin nopeasti kuin voitte. Tuolla turkkilaisten puolella on huomattu liikettä. Suleiman näkyy vielä kerran koettavan syöstä päänsä seinään. Mikä onni, ettemme vielä ole laskeneet kahta rykmenttiä luotamme. Päivää myöhemmin olisi tämmöinen hyökkäys voinut olla meille sangen vaarallinen. Luulen muuten, että teidän Hershkollanne on jotakin tämän asian kanssa tekemistä; hän lienee jostakin merkistä huomannut, että aiomme lähettää osan väestämme pois, ja on siitä turkkilaisille ilmoittanut. Senpä kohta näemme; mutta nyt – kiiruhtakaa!"
Ratsuni selkään noustessani näin, kuinka Hershkoa kuljetettiin, kädet taakse sidottuina, sotaoikeuden eteen. Hiukset hajallaan ja kuoleman kalpeana syöksyi hänen tyttärensä tielleni, huutaen jo kaukaa:
"Pelastakaa isäni!"
Minä pudistin päätäni.
"En voi mitään tehdä hänen hyväkseen!" sanoin.
"Niin ole kirottu! kirottu sinä ja sinun kansasi, jotka olette murhaajia ja ryöväriä!" huusi hän, puistaen nyrkkiään minua kohden.
Minä kannustin hevostani ja kiiruhdin pois.
Kun tulimme S: t Niklas nimisille linnoituksille antamaan kenraalin käskyn översti K: lle, oli taistelu jo alkanut; ampumahaudoista ratisi kiväärin tuli ja kanuunat lähettivät molemmin puolin tuliset tervehdyksensä. Puolen päivän aikaan koettivat turkkilaiset tehdä ryntäyksen, mutta kun huomasivat meidän olevan varuillamme ja heitä, vahvemmat, vetäytyivät he takaisin, jonka jälkeen eivät enää yrittäneetkään uutta hyökkäystä.
Kun sitten iltapuoleen olin antanut kenraalille kertomuksen päivän tapauksista, sanoi hän:
"Minun luuloni on toteutunut; Hershko oli Suleimanin vakooja, niinkuin muutamat kirjeet, jotka hän oli ommellut kauhtanaansa, todistivat. Kun hän huomasi, että hänen petoksensa oli tullut ilmi, tunnusti hän kaikki siinä toivossa että sen kautta pelastaisi itsensä. Hän oli todellakin saanut selvän siitä, että käsky oli tullut vähentää täällä olevia sotavoimia, ja sitten oli hän käyttänyt kaiken viekkautensa urkkiakseen, minä päivänä se oli tapahtuva, jotta saisi sen ilmaistuksi Suleimanille. Hän oli koettanut tyttärensä kautta houkutella teiltä tietoja siitä, ja kun se ei onnistunut, oli hän koettanut saada käsiinsä teidän kirjesäiliönne. Kun tämäkään ei onnistunut, oli hän koettanut tänä aamuna varastaa sen; mutta yritys päättyi onnettomasti hänelle. Hän tiesi, missä tavallisesti säilytitte virallisia kirjeitänne, ja koetti sentähden tyttärensä kautta houkutella teitä pois asunnostanne, saadakseen teidän kirjesäiliönne käsiinsä ja kiiruhtaaksensa sitten sen kanssa Suleimanin luo. Ja hän olisi onnistunutkin, ellei uskollinen ja valpas Danilonne olisi joutunut väliin. Iloitsen siitä, että tämä asia on näin hyvin päättynyt. – Menkää nyt lepäämään, sitä kyllä tarvitsette päivän ponnistuksien jälkeen."