Loe raamatut: «Syvistä riveistä», lehekülg 7

XV. Eteen päin

Taavetti ja Leena kahden kamariin jäätyään tuumivat vielä samaa asiaa:

"Saapa nähdä", sanoi Leena, "eikö isä osta Naavalaa!"

"Ja mitä hän sillä tekee?" kysyi Taavetti.

Samassa nähtiin akkunasta kuinka isäntä jo oli matkalla kylään päin.

Vähän ajan päästä tuli hän taas takaisin ja haki Taavetin, joka jo oli ehtinyt mennä rukiin leikkuuta aloittamaan.

"Tules, Taavetti, minun pakinoilleni!"

Isäntä ja Taavetti menivät huoneesen.

"Se on nyt semmoista seikkaa, että se Naavalainen menee kun meneekin pois meidän paikoilta."

"Niin aina!" sanoi Taavetti.

"Mutta pyytää liian paljo siitä talosta."

"Mitä pyytää?"

"Seitsemäntuhatta ja viisisataa ruplaa, niin kaikkineen kuin se käy ja seisoo. Mitä sanot?"

"Maksetaan pois!"

"Sinunko rahoillasi?"

"Kenenkäs muun?"

"Niin, mene ja osta!"

"Vaikka vaan", sanoi Taavetti, lähti astumaan Naavalaan. Pian hän olikin oikotietä taloon päässyt. Kaikki tulivat kättelemään ja käskivät Taavetin istumaan. Kun siinä sitten yhtä ja toista puhua rupatettiin, vaan kun ei talon myynnistä sivumennenkään mitään puhuttu, kysäisi Taavetti vihdoin: "Isäntä käski minun tulla tänne talon kauppoja hieromaan. Onko siinä mitään alkua koko asiassa?"

"Kyllä se on aivan totta!" vastasi isäntä. "Kyllä tämä talo myydään."

"Mitä se maksaa?"

"Kahdeksan tuhattahan minä olen aikonut siitä äyhkäistä."

"Ja sitä minä en maksa, vaikken eläissäni näkis taloa."

"Kuinka niin? Onhan talo paraita koko näillä seuduin."

"Vaikka, mutta Sampiaho ostettiin kuudellakymmenellä viidellä ruplalla."

"Niin, ryöstö-huutokaupalla."

"Vaikka, onhan hinnassakin kouraan tuntuva eroitus."

"Eroitushan se nyt talossakin lienee ja kun minä myyn sen päällisineen päivineen!"

"Viidessä tuhannessa on kyllä tän talon hintaa!"

Nyt katselivat isä, äiti ja poika toisiansa. Kauvan he näyttivät miettivän, mutta vihdoin isäntä lausui: "Kyllä siinä viidessätuhannessakin on rahaa, vaan tää talo ei ole sillä maksettu."

"Ei kopekkatakaan enempää ja käteenne luen rahat, jos myydä tahdotte.

Viisi tuhatta! ja sanassani pysyn."

Taavetti pani nyt lakin päähänsä ja alkoi astua ovea kohden; hän jo seisoskeli pihalla.

Sillä välin kesti vilkasta neuvottelua kamarissa, jossa sommiteltiin asiaa sinne ja tänne ja tultiin viimein siihen päätökseen, että kukaan ei enempää maksa kuin Taavetin lupaaman summan. Sopisi kumminkin koettaa edes viittäsataa lisään kysyä. Siinä toivossa meni isäntä pihalle, jossa näki Taavetin seisovan.

"Viisi tuhatta viisi sataa! Tuoss' on käsi!" sanoi Naavalainen.

"Turha vaiva, hyvä isäntä, turha vaiva! Se on sanottu, mikä sanottu."

"Olkoon menneeksi!" Isäntä otti Taavettia kädestä ja talutti kamariin.

"Viisituhatta kaksi sataa", huusi isäntä. "Erota poika!"

"Eipä kuin neljä tuhatta yhdeksänsataa!" sanoi Taavetti."

"Mitä?" sanoi isäntä. "Tottahan nyt viisituhatta kumminkin pysynee."

"Olkoon sitten."

Maisteri löi kädet irti.

"Viisi tuhatta, halpa hinta, halpa hinta;" sanoi Naavalainen.

"Perin halpa kait se on!" sanoi maisteri.

Kun Taavetti tuli takaisin Pynnölään, olivat isäntä ja Leena uteliaat kuulemaan kuinka kauppain meno edistyy.

"Viisituhatta, niinkuin nakutettu!" vastasi Taavetti. "Kättä päälle jo, rahaa lähdin hakemaan."

"Vai niin, vai aleni niin paljon. No, ei viisituhatta ruplaa liikaa ole, se on hyvin sievä hinta se", tuumi Pynnöläinen.

Taavetti pyysi isännältä lainaksi viisituhatta ruplaa ja Pynnöläinen vastasi: "Luulet sinä minulla olevan niin paljon puhdasta rahaa?"

"Luulen! sillä muutoin en voi teitä rikkaaksi kutsua."

Tuo sana vävymieheltä sanottuna, veti naaman pitkäksi, Pynnöläinen sanaakaan sanomatta aukaisi kaappinsa laatikon ja luki Taavetin eteen pöydälle viisituhatta ruplaa.

"Vielä jäikin!" sanoi isäntä ja työnsi loput kaappiin takaisin.

Taavetti pisti rahat taskuunsa ja meni Naavalaan. Siellä ei ollut muuta kuin kirjat tehtiin ja rahat luettiin vierasmiesten läsnä ollessa. Taavetti oli nyt Naavalan Taavetti ja talonisäntä.

Naavalainen olisi tarjonnut ryyppyjäkin rahat saatuansa, vaan Taavetti oli ilmankin tyytyväinen ja niin hän talonkirjat taskussa palasi Pynnölään.

"Siinä on kirjat!" sanoi hän, heittäen ne Pynnölän kamarin pöydälle.

"Milloinka menevät pois?" kysyi Leena.

"Kahden kuukauden perästä saamme muuttaa sinne."

"Vai jo kahden kuukauden perästä!" sanoi Leena.

"Se oli onnen potkaus se, kun saatiin Naavala sopuhinnalla!" sanoi Pynnöläinen.

Seuraavana päivänä meni Taavetti kaupunkiin ja vaihetti pankissa kymmenentuhatta ruplaa. Kun hän oli kaupat ja asiat toimittanut mitä hänellä oli toimitettavaa, suoriutui hän kotimatkalle läpi yön. Tuo yöllinen kulku kymmenentuhatta ruplaa taskussa hieman peloitti, vaan eipä kuulunut mitään vaaraa missään.

"On tämä sitä elämän rytinää meillä!" sanoi Pynnöläinen. "Mikä tästä vielä mahtaa tullakaan?"

"Kunhan eteenpäin mennään!" sanoi Taavetti.

XVI. Katovuosia

Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin Taavetin ja Leenan oli muuttaminen Naavalaan. Kuta lähemmä tuli eronpäivä, sen alakuloisemmaksi tuli Pynnöläinen. Selvästi huomattiin, ettei hän tahtonut jäädä yksin vieraan väen kanssa. Leena huomautti Taavettia: "Kysy isältä, eikö se tahdo seurata meitä Naavalaan."

Taavetti oli kohta siihen valmis.

"Ettekö tahdo lähteä meidän kanssa Naavalaan?" kysyi hän päivää ennen lähtöä, kun oli juuri päivällisiltä noustu.

"Tahdon!" oli suora vastaus ja niin päätettiin Pynnölä jättää syrjämaaksi.

Kirkkaana koitti sen päivän aamu, jona Taavetti vaimoineen ja appineen muutti Naavalaan. Leenalla oli järjestämistä ja puuhaa moneksi päiväksi, vaan Pynnöläinen se arveli: "Tämmöinen talo se jotain on!"

Tuossa sitten ruvettiin asumaan Naavalassa ja aika se kului eteenpäin. Usein alkoivat seudun etevimmät käydä vieraina, vaan ei se oikeen tahtonut joutilaita huvittaa, kun saivat isäntää hakea milloin pajasta, milloin tallista, milloin mistäkin työpaikasta, sillä Taavetti oli aina työssä.

Halla tahtoi pahasti hätyytellä Naavalankin peltoja, vaikka sijaitsivatkin pitkin joki-vartta. Muualla ne meni vallan mitättömiin. Pynnölän jyvävarasto oli hyvänä apuna, niin että Naavalassa syötiin selvää leipää katovuotten läpi. Suuret kerjäläislaumat majailivat viikottaisin Naavalassa, jossa he saivat riittävän ravinnon, vaan kyllä jyvät loppuivatkin ja rahaa täytyi ruveta käyttämään matto-jauhojen ostamiseen. Kuitenkin lievitettiin hätää niin laajalti kuin mahdollista Taavetin ja Leenan toimesta.

Nämä vuodet antoivat Taavetille paljon työtä. Valituksia tuli joka puolelta ja hän tahtoi omin silmin käydä katsomassa hädän alaisissa taloissa ja mökeissä oliko tarve todellinen vai teeskennelty. Kamaloita näköjä sai hän monessa paikassa nähdä, kun ihmiset olivat kuolemassa olki-puru suussa. Ei vähempää kuin 50 taloa huusi hän huutokaupassa, jotka myytiin veloista ja maksamattomista veroista. Vaan sitten hän ne taas jok'ikisen lahjoitti omistajillensa takaisin.

Vihdoin, kun ei hätä laannut häilyttämästä paikkakuntaa ja rahat rupesivat loppumaan, otti Taavetti kynän käteensä ja kirjoitti Moskovaan:

Hyvä eno!

Minä en juuri ole semmoinen, joka ruoan apua pyydän, mutta nyt minun täytyy se tehdä, sillä täällä on surkeat ajat. Minä rukoilen siis Teitä toisten tähden, jos voisitte auttaa.

Teidän sisarenne poika Naavalan Taavetti.

Vastausta ei tähän tullut, kuukautta myöhemmin eräänä iltana ajettiin kyytihevosella Naavalan pihaan. Taavetti sytytti lyhdyn ja riensi tulijalle vastaan. Siinä nouseskeli reestä paksunlainen herrasmies, puettuna uljaasen turkkiin ja karvalakkiin.

"Oletteko enoni?" kysyi Taavetti arvaten kuka vieras oli.

"Olen! Sinäkö olet Naavalan Taavetti?" sanoi eno, alkaen astua isännän jäljessä lyhdyn valaisemaa tietä kamariin.—"Ompa tämä aikamoinen talo!"

Leena otti sydämellisesti iloissaan vierasta vastaan ja auttoi turkkia pois. Samassa astui Pynnöläinenkin kamariin hän oli huoneesensa kuullut vieraan tulleen.

"Vielähän Pynnöläkin elää!" sanoi eno.

"Vielähän Hietaniemikin elää ja on tullut niin tanakaksi äijäksi!"

"Kyssänlimppu sitä tekee", tuumi Hietaniemi, ja istahti tuolille.

"Siellä Venäjällä sitä eletään kuin pellolla", sanoi Pynnöläinen

"Melkein!" vastasi Hietaniemi. "Täällä taitaakin nykyjään olla hyvin huonot ajat."

"Perin huonot", sanoi Pynnöläinen.

Kun siinä sitten yhtä ja toista tuumittiin, illallista odotellessa, kysäisi Hietaniemi Taavetilta muunmuassa: "Oletko kaikki rahat köyhille jakanut, mitä talonkaupoista jälelle jäi?"

"Olen!" sanoi Taavetti, samalla katsahtaen hyvin tuimasti Hietaniemeen ja lisäsi: "Mitä muuta minun niillä rahoilla piti tekemän?"

"Olisit säästänyt!"

"Vanhan päivänkö varaksi?"

"Vaikka niinkin."

"Onhan minulla talo!"

Hietaniemi ei osannut vastata.

Taavetti jatkoi: "En voi ymmärtää, minkätähden tuollaisia kysymyksiä esitätte. Ettekö voittanut niitä rahoja arpajaisissa?"

"Voitin!"

"No, niin, maailmasta tulleet maailmaan menkööt; semmoinen niillä on tarkoitus!"

Ja niin rupesivat he illalliselle.

XVII. Ijäti onnelliseksi

Hietaniemi jäi asumaan Naavalaan ja kun hän sai Taavetin seurassa kulkea puutteen-alaisten asunnoissa, vuodatti ukko usein kyyneleitä ja antoi omin käsin apua. Hän ei enään kysellyt, miksi Taavetti ei säästänyt. Enemmin kuin elävästi hän nyt tunsi sen johdon, miksi hän oli ollut voittajain joukossa raha-arpajaisissa.

Pian kuolikin Hietaniemi ja jätti jälkeensä rahaa koko joukon, jotka testamentin kautta jätti Taavetille. Samaan aikaan alkoi taas tulla erinomaisen hyviä vuosia. Vihdoin kuoli myöskin Pynnöläinen ja näin tuli Taavetti vaimoineen ja pienine poikineen sekä appensa että enonsa tavaran herraksi. Hän oli nyt koko pitäjän rikkain mies ja yleisesti arvossa pidetty.

Nyt kun oli taasen talonpojat vähän elpyneet ja päässeet virkoamaan siitä horrostilasta, johon huonot ajat olivat heidät saattaneet. He tuumivat että Naavalan Taavetille pitäisi kerätä joku kunnialahja siitä jalomielisyydestä ja uhraavaisuudesta, jota hän oli osoittanut seurakunnalle huonoina vuosina. Alkuunpanijoina olivat nuot viisikymmentä talonisäntää, joiden maat Taavetti oli huutanut ja sitten takaisin lahjoittanut. Ja niin ostettiin kallis-arvoinen kultakello perineen. Kun kello juhlallisesti annettiin Taavetille, otti hän sen käteensä katseli vähän aikaa ja kysyi, kääntyen joukkoon päin: "Tiedättekö mitä ainetta tämä kello on?"

"Se on kultakello!" sanoi muudan.

"Ei suinkaan!" sanoi Taavetti. "On kait siinä muutakin kuin kultaa."

"No, tietysti siinä on terästäkin ja messinkiä tai mitä hänessä lienee", sanoi sama.

"Tiedättekö käypikö tämä kello varmasti?"

"Emme tiedä."

"Ette tiedä. No, tiedättekö onko tämä sopiva jollekin kunnialahjaksi?"

Silloin nousi yksi isäntä ylös ja sanoi: "Minä tiedän! Se kello ei ole sinun laiselle miehelle lainkaan sopiva lahjaksi; se on mitättömän arvoinen sen hyvyyden ja jalomielisyyden rinnalla, jonka sinä olet meillen osoittanut. Mutta se viaton hengetön naksuttaja kourassasi puhuu vilpittömän rakkauden kieltä meidän kaikkien puolesta, joita sinä olet holhonnut, ollen Jumalan aseena pelastamassa meitä nälkään ja kurjuuteen nääntymästä. Me olemme sinulle velkaa koko talomme ja omaisuutemme!"

"Olen liikutettuna puhettasi kuunnellut", vastasi Taavetti. "Ette tiedä mitä ainetta kello on, ette tiedä käykö se varmasti, eikä sitä onko se sopiva kunnialahjaksi ja sillä osoitatte ettette tiedä niin mitään. Viimeinen puhuja on kumminkin huomauttanut, että se viaton naksuttaja puhuu vilpittömän rakkauden kieltä. Sellaisena kielitaiturina otan sen muistoksi teiltä ja nyt saan vastata.—Minä en omista itselleni mitään kunnioitusta, kunnioittakaa Jumalaa, kaiken hyvän antajaa, joka kaikille jakaa armostaan, yhdelle niin, toiselle näin. Niin tietämättömiä kuin olemme siinä, ettemme edellepäin tiedä käykö kello tarkalleen, samallaisia olemme tietämään Jumalan johdatusta kunakin aikana mistä hän milloinkin aineen ja aseensa sieppaa, jota hän käyttää tahtoo."

* * * * *

Muutamia päiviä kokouksen jälkeen tuli Töyryn Heikki emäntineen Naavalaan toivottamaan onnea kellon saamisen johdosta.

"Niin se on", sanoi Heikki, "minä kaikin puolin yhdyn siihen kunnioitukseen, joka sinulle on tullut osaksi seurakunnan puolesta, mutta vielä minä tahtoisin enemmänkin sinua kunnioittaa ja paremmalla kunnioituksella kuin kulta-kellolla."

"Sinä olet siis itse tuon tien löytänyt?"

Heikki mietti vähän aikaa ja sitten vastasi: "Olen sen löytänyt ja soisin että sen kaikki löytäisivät! Anna anteeksi, hyvä Taavetti, entiset pahat tekoni!"

"Sydämestäni!" sanoi Taavetti, "ja pyydän sinun samoin minulle tekemään."

"Anteeksi annettu!" sanoi Heikki.

Näin tulivat Heikki ja Taavetti ikuisiksi ystäviksi, ja kävivät usein toisissaan sanan harjoituksissa, joihin keräytyi muitakin Jumalaa pelkääväisiä, uskovaisia ihmisiä.

Samaan aikaan tuli seurakunnassa kappalaisen vaali, entinen Naavalan maisteri haki sitä virkaa myöskin ja pääsi vaaliin, saipa vielä virankin.

Hän tuli naimatoinna miehenä sinne. Sillä välin oli Taavetin sisar Esteri kasvanut ja tullut kauniiksi neitoseksi, vieläpä Jumaliseksikin.

Nuori pastori, käydessään usein Naavalassa raamatun selityksiä pitämässä, mieltyi siellä Taavetin sisareen ja tuot'hätää tuli Esteristä papin rouva ja onnellinen aviovaimo.

Näin oli aika kulunut eteenpäin kuin hiljalleen juokseva virta. Sangen ihanat olivat Naavalan ja hänen naapuriensa niityt ja pellot; suloinen tuoksu tuoksui niistä kesäisin ohikulkevia vastaan. Vaan joka niiden omistajat tunsi, tunsi hän sen lisäksi tuoksun totisesta kristillisyydestä ja siveästä elämän menosta.

Tulipa senkin seurakunnan osaksi kerran valita valtiopäivämiestä. No, Naavalan Taavettihan siihen virkaan katsottiin kaikkein sopivimmaksi.

Taavetti ei ollut Helsingissä käynyt sitten kuin oppireisullaan. Pääkaupunki oli sillä välin tykkänään toisen näköiseksi muuttunut. Pitkän kyselemisen perästä löysi hän vihdoin saman kauppiaan, joka hänen oli oppipaikkaan osoittanut. Siinä sai hän yösijan ja siinä tuli niin pitkät jutut, että se kesti melkein koko yön. Taavetin oppimestari oli aikoja sitten kuollut, ja olipa kauppiaankin pää harmahtunut.

Raskaalla mielellä istui Taavetti valtiopäivillä ja otti harvoin osaa keskusteluun, mutta jos hän joskus siihen puuttui puhui hän niin selvästi ja pontevasti, että se teki toisiinkin valtavan vaikutuksen. Sitä turhamielisyyttä ja joutavaa rahan kulutusta, joka on niin tavallista valtiopäivillä ei hän mitenkään voinut kärsiä, eikä koskaan ottanut osaa mihinkään pitoihin eikä juominkeihin, vaan kiirehti aina aikansa kuluttamaan kodin hauskuudessa vaimonsa luona, jonka oli tuonut mukaansa.

"Päästään toki vihdoinkin kotiin!" sanoi hän valtiopäiväin loputtua, ja niin hän iloisen Leena-emäntänsä kanssa matkusti pois pääkaupungista.

Valtiopäivillä oli muun muassa rautatie tullut päätetyksi, joka oli käyvä Taavetin kotipitäjän halki. Rakennus-aikanaan se jo tuotti Naavalalle ja hänen naapureillensa melkoiset tulot, ja kun se oli valmiiksi saatu, perusti Taavetti meijerin taloonsa ja rupesi voita valmistamaan ulkomaalaisten herkuksi. Täytyi sen johdosta innolla ruveta niittyjen ja karjanhoidon parantamiseen ja asia menestyi oivallisesti, paremmin kuin luultiinkaan.

Kova työ, alituinen toimiminen sekä syvä suru, kun vuosien kuluttua hänen rakas Leenansa kuoli, vaikuttivat sen, että Taavetti melkein ennen aikaansa vanhentui, sairastui ja tuli sängyn omaksi. Pastori kävi joka päivä hänen luonansa ja keväällä, kun kukkaset rupesivat pnhkeemaan, ummisti hän silmänsä ja kuoli mennäkseen autuaitten asuma-sijoihin, joissa ei mikään suru enään murra, eikä ikävä rasita.

Sen arvannee kuka hyvänsä, että siinä saattojoukkoa oli, kun Taavettia haudattiin. Siinä sitä sitten oli köyhiä ja rikkaita seurakunnan kaikilta ääriltä. Kirkkoherra, siksi oli sillä välin Taavetin lanko tullut, piti ruumissaarnan ja saattoi kaikki itkemään, vielä nekin, jotka Taavettia olivat eläissänsä kadehtineet. Ja niin Taavetti sai leposijansa Leenansa vierellä. Kauvan muistetaan paikkakunnalla tuota entistä köyhää torpan poikaa Vähämäen Alangosta.

PELASTETTU

Kirjoittanut P. Päivärinta.

Erään ison maamme kaupungin syrjäisessä osassa on pienenläntä yksikerroksinen puutalo. Se on päältä laudoitettu ja keltaiseksi maalattu ja semmoisenaan näyttää se kaikessa pienuudessaan hyvin miellyttävältä. Taloon ei ole kadulta muuta sisäänkäytävää kuin toisessa päässä pytinkiä olevaan pieneen kauppapuotiin.

Talo oli merikapteeni Aaltosen oma. Hän oli monta kovaa kokenut, monta myrskyä ja tuulta tuntenut, kyntäessään vuosikymmeniä meren aukeita ulapoita. Aikoja sitten oli hän jo heittänyt merellä kulkemisen ja siitä pitäin asunut talossaan, melkein niinkuin karhu pesässään, sillä harvoin nähtiin hänen huoneestansa mihinkään liikkuvan. Pitkällinen meri-elämä oli taivuttanut hänen luonteensa karkeaksi ja jyrkäksi, niin ettei hän suvainnut ketään ihmistä käyvän hänen luonaan, eikäpä hän itsekään muiden tykönä pistätellyt. Jos joku yritti tunkeentumaan hänen huoneesensa, sai hän heti jyrkän kysymyksen: "mitä tahdot?" taikka: "mitähaet?" Jos tulija ei siitä älynyt poistua, vaan yritti jotakin sanomaan, seurasi kohta: "mene tiehesi, en tarvitse sinun selityksiäsi."

Vuosikymmeniä oli hän elänyt tämmöistä yksinäistä elämää ja kertomuksen ajalla oli hän jo vanha mies.

Siitä saakka kuin kapteeni merellä kulkemisen heitti, vuokrasi hän talonsa huoneet niin tarkkaan, ettei hänen itsensä hallussa ollut muuta kuin pikkanen kyökki ja jotenkin kookas kamari. Tarkka ja itara mies kun oli, oli hän merillä ollessansa koonnut varoja ja niitä hän koki huonetten vuokralla kartuttaa. Hän oli rahoilleen niin kitsas, että jos hänen täytyi luopua jostakin markasta ja pennistä, oli ne sulata hänen hyppysiinsä, ennenkuin hän ne käsistänsä päästi.

Minkä tähden kapteeni oli näin omituiseksi tullut, selkenee seuraavasta:

Kapteeni oli ennen ollut perheellinen mies, mutta nyt oli hän yksinäinen kuin tervaskanto. Noin kolmenkymmenen ikävuotensa paikoilla oli hän nainut nuoruutensa rakastetun. Heidän avioliittonsa oli hyvin onnellinen ja he rakastivat toisiaan sydäntensä pohjasta. Tämä uusi elämän vaihdos loi lämpöä ja valoa kapteenin synkkään ja kovettuneesen elämään, jommoiseksi poikaisesta pitäin harjoiteltu merillä kulkeminen oli hänen luonteensa muodostanut. Hänen lempeä ja rakastava vaimonsa vaikutti ikäänkuin jollakin tenhovoimalla kapteenin synkkään ja karheaan mielenlaatuun. Hänestä katosi kaikki kärtyisyys ja umpimielinen jurous ja hän lauhkeni lakeaksi kuin lammas. Sen siaan kuin hän jo siihenkin asti kartteli muiden ihmisien seuraa, tuli hänestä nyt iloinen seuramies ja hän oikein ikävöitsi muita ihmisiä. Tässä uudessa valossa muodostuikin asiat pian semmoisiksi, että usein käskettiin vieraita kotiin ja vuoronsa käytiin ystävien luona vieraina.

Niin. Kapteeni huomasi nyt, että elämässä löytyy valopuoliakin, eikä ainoastaan synkkyyttä ja taistelua luonnon voimia vastaan. Iloisella mielellä riensi hän tarvittaessa merille ja tyyneenä ja nurisematta kärsi ja kesti hän kaikki kovimmatkin kohtaukset, mitä merillä kulkia niin usein saa kokea. Hänellä oli aina mielessä lempeä ja ikävöivä vaimonsa; se oli ikävää hänellekin ja usein kävi se niin ankaraksi, ettei hän nukkuissaankaan muusta uneksinut kuin vaimostansa ja kodistansa. Kun se aika alkoi lähestyä, jolloin hän sai laivan keulan kääntää kotia kohden, ei hän voinut nukkua paljon laisinkaan, niin kiihkeästi rakasti hän vaimoaan. Se olikin ilon ja riemun hetki, jolloin kapteeni sai astua kotikynnyksen yli ja sulkea rakkaan vaimonsa syliinsä.

Tämmöisessä onnellisuudessa kului joku aika. Toisiaan rakastavan aviokumppanien iloa ja onnea lisäsi vielä paljon se seikka, kun heitä suosiva sallimus lahjoitti heille kauniin ja terveen tyttären. Tätä lastansa rakastivat he kaikella luonnollisella vanhemman rakkaudella. Hän oli heille kaikki kaikessa ja he hoitivat ja hellivät häntä niinkuin silmäteräänsä. Tuskin henno kapteeni lähteä ensinkään enään merille, vaikka se oli hänen ainoa tulolähteensä, niin lujilla siteillä oli hän kiintynyt vaimoonsa ja lapseensa. Asianhaarat pakottivat hänet kuitenkin joksikuksi ajaksi luopumaan perheestään, mutta silloin tuntuivat kuukaudet hänestä pitemmiltä kuin nälkävuodet.

Edelleenkin hymyili sallimus heille. Hyötyisänä ja terveenä kasvoi ja vaurastui pikku Helmi. Hän ei ollut vielä täyteen elänyt ensimmäistä ikävuottansa, kun hän jo kävellä tallusteli ympäri huoneita. Kahden vuoden vanhana hän jo puhua nalkutteli ja kiipeili isän polvelle. Siinä hän halaili ja suuteli isäänsä, soperrellen viattomia ja lapsellisia hyväily-sanoja. Tämä kaikki teki isään niin syvän vaikutuksen, ettei hänen ilollansa ollut rajoja.

Eräältä merimatkaltansa palattuansa, huomasi kapteeni vaimonsa olevan raskaana. Tämä huomio sai hänet sanomattomasti ilostumaan, kun oli toivo saada toinenkin perillinen. Tätä oli hän toivonut kiihkeästi, sillä hän olisi mielellään tahtonut toisenkin lapsen ja vaikkapa useammankin. Mutta kun pikku Helmi oli jo yli kolmen vuoden, alkoi hän epäillä, tokko hän saakaan muita perillisiä kuin tuon yhden.

Kapteenin olisi taasenkin ollut mentävä merille, mutta sitä ei hän hennonnut nyt tehdä. Hän ei raskinnut vaimoansa siinä tilassa jättää onnensa nojaan, eikä ikävöimään miestänsä; päälliseksi tahtoi hän omin silmin nähdä sen ilopäivän, jona hän saa toisen perillisen. Tämän tähden haki hän toisen kapteenin sille laivalle, joka oli hänen kuljetettavakseen uskottu ja jäi kun jäikin itse kotia.

Kaksinkertaisella rakkaudella rakasti kapteeni nyt vaimoansa. Hän helli ja vaali häntä niinkuin pientä lasta ja koki kaikilla keinoilla lievennellä hänen vaivojaan ja murheitaan. Iltasin istuivat he useinkin kahden kesken lampun valossa, jolloin kapteeni kertoili meri-elämän monipuolisia seikkailuja ja juttuja, kiikutellen polvillansa pikku Helmiä. Tämä useinkin nukkui siihen, jolloin isä riisui hänet ja vei vuoteesen nukkumaan; sitten he taas jatkoivat keskustelua ja jatkui se enemmiten myöhäiseen yöhön.

Vaikka kapteeni koki näin huvittaa kaikin tavoin vaimoansa, ei vaan hän ollut yhtä iloinen ja hilpeä kuin ennen. Synkkä raskasmielisyys vaivasi häntä katkeamatta ja välistä kävi se sietämättömäksi. Hän päivitteli kuinka perin toisenkaltaiselta hän nyt tuntuu kuin ennen, eikä sanonut keksivänsä syytä siihen. Hän olisi tahtonut olla yhtä iloinen kuin ennenkin, mutta ei voinut, ja se suretti häntä, kun hän tuottaa rakkaalle miehelleen alakuloisuudellansa huolia ja murheellisia hetkiä. Kapteenin koko tarkoitusperänä olikin vaimonsa alakuloisuuden poistaminen ja kun hän huomasi, ettei hän sitä voinnut tehdä, kutsui hän usein kotiinsa perheen tuttavia iltaa viettämään. Silloin joskus haihtui hetkeksi vaimon suru, seuran iloisesti keskenänsä haastellessa, mutta pitkälle eivät nuot helpot suruttomat hetket kestäneet.

Tuo toivottu ja peljätty hetki lähestyi. Varaselta jo neuvoteltiin asiasta lääkärin kanssa ja kätilö oli talossa viikkoa ennen, hoitelemassa alakuloista vaimoa. Kaikki toivoivat hyvää, mutta sallimus oli toisin määrännyt. Lääkäri ja kätilö koettivat kaikkensa, auttaakseksensa äitiä ja lasta tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä, vaan huonolla menestyksellä, sillä se välttämättömyys vei hengen sekä äidiltä että lapselta. Päälliseksi oli tämä niin pikainen käännös elämässä, ettei vaimo ennättänyt miehellensä lähteissään muuta sanoa kuin että: "hyvästi Kalle! Pidä huoli pikku Helmistä, muuta ei ole minulla sinulle uskottavaa."

Kapteenin surulla ei ollut rajoja tämän tapauksen jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin paras osa maailmaa olisi hänen vaimonsa kanssa sortunut haudan pimeyteen ja että hän olisi itsekin sinne vajonut. Hän ei antanut minkään itseänsä lohduttaa, sulkeentui vaan kamariinsa, eikä ottanut minkäänlaista ruokaa eikä juomaa moneen vuorokauteen. Erään ystävän onnistui vihdoin tunkeentua kapteenin huoneesen. Hän ei puhunut kapteenin vaimon ja lapsen kuolemasta ainuttakaan sanaa, sillä hän älysi, että sillä tavoin hän lisäisi vaan kiviä kuorman päälle. Kun oli puheltu merillä kulkemisista ja muista maailman asioista tovin-aikaa, huomasi ystävä, että kapteeni elpyi ja unhotti surunsa toviksi aikaa. Silloin pistäysi ystävä ulos ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä pikku Helmi käsivarrella.

"Sinulla on lapsi ja hänen tähtensä tarvitsee sinun elää; lapsi kovin ikävöitsee sinua", sanoi ystävä ja laski lapsen kapteenin syliin.

Lapsi käpertyi turvallisesti isänsä kaulaan. Hän hyväli isäänsä miten parhaiten taisi ja piti hänestä niin lujasti kiinni, että näytti siltä kuin ei hän tahtoisi koskaan siitä asemasta luopua. Vihdoin pillahti tyttö kauheasti itkemään. Isä havahtui ikään kuin unesta. Hän koetti viihdyttää lasta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja hyväili häntä sillä tavalla, jolla ainoastaan vanhin voi lastansa hyväillä.—Vihdoin viihtyi pikku Helmi.

"Niin, minulla on tosiaankin lapsi ja hän tarvitsee kaikki minun lempeni ja huolenpitoni", sanoi kapteeni lapsen viihdyttyä ja oikaisi itsensä suoraksi.

Tästä hetkestä pitäin voi kapteeni hillitä enimmän surunsa. Hän pesi kasvonsa, ajoi partansa ja söi tavallisessa järjestyksessä. Hän otti sekä talouden- että lapsenhoitajan kotiinsa ja molemmat koetti hän hankkia niin kunnolliset kuin mahdollisesti voi saada. Itsekin ryhtyi hän pontevasti talouden toimiin, järjestellen ja puuhaillen kaikkialla. Näytti siltä kuin hän olisi kaikkenni unhottanut vaimonsa kuoleman, mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä yöt ja päivät painoi se raskaana taakkana hänen mielessään ja tämä teki hänet jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi entistänsä.

Kapteeni uhrasi nyt koko elämänsä pikku Helmille. Häntä hän rakasti koko sydämestään ja kaikki hänen työnsä ja toimensa tarkoittivat hänen parastansa. Hänestä hän sai valoa ja lohdutusta murheelliselle elämällensä, sillä eipä synkinkään murheen hetki voinut voimaansa säilyttää lapsen murheettoman, viattoman ja lapsellisen lepertelemisen, soperruksen ja hyväilemisen ajalla.

Kun kapteeni oli saanut kaikki järjestetyksi ja taloutensa mielenmukaiseen voimaan, lähti hän taasenkin merille. Kuitenkaan ei hän ottanut laivaa kuljettaaksensa kaukaisille maille, vaan lyhemmille matkoille, saadaksensa tiheämmin tavata armasta lastansa. Kun kapteeni tuli matkoiltansa kotia, silloin oli sekä hänellä että pikku Helmillä iloiset ajat. Vaikkei kapteeni ollutkaan kesää enempää poissa kotoa, oli tyttö sillä välin kasvanut ja viisastunut hänen mielestänsä sanomattoman paljon ja mitäpä muuta terve ja vöyre lapsi tekikään, mutta isän mielestä tuntui siltä kuin Helmi olisi siinä ajassa edistynyt enemmän kuin mikään muu lapsi. Isä toi lapselleen matkoilta tullessaan kaikkein parhaat tuliaiset, mitä ikänä isä lapsellensa on tuonut ja niiden valikoimisessa vaivasi hän paljon päätään, saadaksensa ne oikein mieluisia. Pikku Helmi palkitsi isänsä hyvyyden ja rakkauden lapsellisella yksinkertaisuudellansa ja rakkaudellansa, ja tuntuipa kapteenistakin siltä kuin hänkin olisi tullut lapseksi.

Tällä tavalla kului aika niin, että pikku Helmi oli kahdeksannella ikävuodellansa. Kapteeni oli merimatkallansa nytkin. Sillä välin oli kaupunkiin levinnyt lasten paha vihollinen, punarupuli. Lääkärit koettivat tehdä parastansa, estääksensä taudin levenemistä, mutta siitä huolimatta tempasi se paljon lapsia tuonen tuville. Kuu kapteeni palasi matkaltansa kotiin, oli Helmi sairastamassa tuota vaarallista tautia. Tämä oli isälle odottamaton isku. Hän oli nytkin tuonut Helmille hyvät tulijaiset ja iloitsi jo monta vuorokautta ennen kotiin tuloansa, ajatellessansa sitä hetkeä, jolloin hän saa kohdata rakkaan lapsensa. Tämä kamppailikin nyt toivottoman ja vaarallisen taudin kanssa, siihen siaan kuin isä oli odottanut tapaavansa hänet terveenä ja raittiina. Hän oli kuvitellut mielessään, kuinka Helmi nyt, kuten ennenkin, juoksisi iloisena häntä vastaan ja hän saisi sulkea hänet syliinsä, painaa häntä rintaansa ja suudella kauneille pyöreille poskille, mutta sallimus oli toisin määrännyt.

Kapteenista tuntui siltä kuin maa olisi vajonnut hänen jalkaansa alla ja hänen henkeänsä ahdisti. Kiireesti riisui hän päällysvaatteet päältään ja meni horjuvin askelin sairashuoneesen. Pikku Helmi makasi kuihtuneena horrostilassa, silmät puoleksi ummessa. Heleä tuskanpuna oli noussut hänen laihtuneille kasvoillensa ja suuret hikipisarat vyöryivät hänen otsaltansa. Kapteeni kumartui alas ja painoi suudelman lapsensa polttavalle otsalle. Helmi avasi silmänsä ja katsoi isäänsä suurilla kirkkailla silmillänsä.

"Isä", sanoi hän vihdoin ja kiersi laihtuneet kätensä isän kaulaan.

Sitten ummisti hän taasen silmänsä ja piti isänsä kaulasta kiinni.

"Pikku Helmi on kipeä", sanoi lapsi tovin päästä ja irroitti kätensä irti.

"Kipeä on nyt armas Helmini, mutta kyllä Helmi paranee, kuu isä tuli kotiin", sanoi isä.

"Ei Helmi enää parane koskaan", sanoi lapsi ja vaipui taasenkin horrostilaan.

Samassa tuli Helmin hoitajatar huoneesen.

"Onko käytetty lääkärin apua?" kysyi kapteeni melkein nuhtelevasti ja katsoi hoitajatarta terävästi silmiin.

"On … kyllä on käytetty, herra kapteeni. Heti kun huomattiin pikku Helmin sairastuneen, kutsuttiin lääkäri kotiin ja siitä saakka on hän määräajoilla säännöllisesti käynyt antamassa neuvoja ja määräyksiä; kohta luulen hänen olevan taaskin täällä", selitti hoitajatar.

Samassa aukeni ovi ja lääkäri astui huoneesen.

"Pelastakaa lapseni, herra tohtori!" sanoi kapteeni, heti kun lääkäri oli huoneesen astunut.

"Tietysti minä koetan tehdä kaikki mitä voin, mutta elämä ja kuolema on Herran kädessä", sanoi lääkäri.

Sitten tarkasteli hän sairasta, koetellen hänen valtimoansa, kuunnellen hengitystä ja tutkien tarkasti kaulaa. Kaikkea tätä tehdessään, pudisteli hän tuon tuostakin päätänsä.

"Ettekö te voi antaa mitään toivoa?" kysyi kapteeni.

"En mitään nykyään", vastasi lääkäri lyhyesti.

Sitten antoi hän muutamia määräyksiä; kun tämä oli tehty, poistui hän.

Vaikka sairas saikin kaikkea mahdollista lääkärin ja muuta apua, eivät ne kuitenkaan voineet häntä kuolemasta pelastaa. Sairas huononi vaan päivä päivältä ja muutaman vuorokauden kuluttua oli henki hänet jättänyt.

Kyllä sen arvaa minkälaisen vaikutuksen tämä tapaus teki kapteeniin. Hän oli kadottanut ainoan elämänsä toivon ja ilon, ja maailma tuntui hänestä niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta. Hänellä ei nyt ollut enään ketään, kenelle hän olisi ilmoittanut surujaan ja kenen kanssa hän olisi ilonsa jakanut, tyhjä haudan kolkkous oli vaan hänen ainoana muistelmanaan.