Loe raamatut: «Perth'in kaupungin kaunotar»

ENSIMMÄINEN LUKU

 
    "Kas Tiber! huusi Roman sotilas,
    kun ilmaantui Tay-virran valtias;
    Mut vastata ken Skotti siihen vois
    Ja Tiber-purolle Tayn nimen sois?"
 

Nimetön.

Jos aistikasta muukalaista pyydettäisiin mainitsemaan vaihtelevaisinta, ihaninta Skotlannin maakunnista, niin hän luultavasti nimittäisi Perth'in kreivikunnan. Samoin myös Skotlantilainen, joka on syntynyt jossain muussa Caledonian¹ seudussa, kenties kodinrakkaudesta kehuisi omaa syntymäpaikkaansa vielä ihanammaksi, mutta varmaankin myöntäisi toisen sijan Perth'ille. Näin hänkin antaisi tämän maakunnan asukkaille täyden oikeuden väittää, että heidän kreivikuntansa – syrjäisen silmällä katsoen – on Britannian saaren pohjoisemman kuningaskunnan kaunein osa. Pitkä aika takaperin on jo rouva Mari Wortley Montague, sillä herkällä aistilla, joka kaikissa hänen kirjoituksissansa ilmautuu, lausunut sen, että jokaisen maan miellyttävin seutu, seutu, jossa erilaiset luonnonkauneudet täydellisimmästi ovat nähtävänä, on se, missä vuoristo viettää alas alangolle päin. Skotlannin kauniimmat vuoret, vaikkei juuri korkeimmat, kohoavatkin Perth'in kreivikunnassa. Virrat täällä, vuoristosta ulos-lähtiessään, hyppäävät hurjimmat koski-hyppäyksensä, kuohuen jylhän-jaloimpien solien läpi. Paitsi sitä yhdistyy täällä vuori-maiseman jaloon kauneuteen viljavamman maan ja ilman luoma kasvisto. Täällä metsiä, lehtoja ja viidakoita on runsaasti; ne peittävät vuorien juuret, kiipeevät ylös loiroihin ja löytävät sijan vielä jyrkän kallioseinänkin keskellä. Tämmöisissä luonnon suosimissa seuduissa matkustaja voi nähdä, niinkuin runoilija Gray tai kuka muu se lienee, on laulanut: "Ihanuuden lepäävän Rauhan sylissä."

Mainittu edullinen asema tekee, että tällä onnellisella seudulla on erittäin ihastuttava vaihtelevaisuus. Sen järvet, metsät sekä vuoret saattavat vetää vertaa kauneimmillekin Skotlannin vuoristossa; ja näiden jylhästi-kauneitten näkö-alain vieressä, muutamin paikoin ihan likekkäin, on taas viljavia, asuttavia paikkoja, jotka kestävät vertaamista vaikka iloisen Englanninkin viljavainioitten rinnalla. Tämä seutu on myös ollut monen merkillisen teon ja tapahtuman tanterena, joista moni on historiallisesti tärkeä, moni kumminkin runoilijan sekä romaaninkirjoittajan huomiota herättävä, vaikka ainoasti kansantaruissa mainittu.

Näissä laaksoissa Alangon Saksilainen ja Vuoriston Gaeli ovat keskenään monen tuiman, verisen taistelun taistelleet, joissa useinkin olis ollut mahdoton ratkaista, kummalle voiton palmu oli annettava, Alankomaanko rautapaita ritareille vaiko heidän vastustajilleen, pahartioisille clan'eille.²

Perth'in kaupunki, niin kuuluisa kauniista asemastaan, on sangen vanha; muinainen kansantaru kehuu sitä Romalaisten perustamaksi. Mainittu voittoisa kansa, niin hoetaan, tunnusteli muka Tay-virtaa, vaikka se on paljoa suurempi ja laivakululle soveliaampi, Tiberinsä näköiseksi, ja niin myös tuota avaraa lakeutta, joka on North-Inch'in nimellä tuttu, varsin paljon Mars-kedon kaltaiseksi. Perth'issä sitten Skotlannin kuninkaat usein pitivät asuntoa, ja oman palatsin puutteessa oli heidän mielestään Cisterciolais-munkkien luostarissa kumminkin tarpeeksi sijaa heidän hovilleen. Täällä Jaakko I, vaikka Skotlannin parhaita, viisaimpia kuninkaita, sai surmansa kostonhimoisten aatelisherrain vihan kautta. Täällä myös syntyi Gowrien umpisalainen kapinan-yritys, jonka murheellisen tapauksen tapahtumapaikka, tuo vanha palatsi, vasta nykyään on tullut hävitetyksi.

Kaikkein kauneimpia näkö-aloja koko Suuressa Britanniassa, kenties koko maailmassakin, on, tai, pikemmin sanoen, oli se, jonka paikka, nimeltä the Wicks of Baiglie tarjosi. Se oli jonkunlainen kalliorotko, minne matkalainen tuli, kuljettuansa autiota, ikävää maata pitkän matkan, aina Kinross'ista saakka. Täältä hän vähitellen päästyänsä vuoriselänteen harjulle, näki laakson, jonka halki suuri, majesteetillinen Tay-virta käypi. Hän näki Perth'in kaupungin torneineen, kellojalkoineen, ynnä siihen kuuluvat molemmat suuret niityt. Hän näki Moncreiffin'in sekä Kinnoul'in vuoret, jotka hiljalleen kohosivat, huipuissaan törröittäin jylhänkauneina kallioina, ja joen viljavat varret, täynnä komeita maakartanoita. Kaukana perällä viimein olivat summattomat Grampian-vuoret tämän ihastuttavan maiseman pohjoisena rajana. Nykyinen muutettu tie, joka tosin, se täytyy tunnustaa, paljon helpoittaa ihmisten kulkua, kiertää tämän kauniin paikan, ja vuorten takainen näkö-ala, vaikka sitä yhä vielä tulee sanoa erin-omaisen ihanaksi, tulee vaan vähitellen ja vähä kerrassaan silmien eteen. Taitaa kuitenkin vielä olla jalkapolku tallella, jota myöten voipi päästä ylös tässä mainittuun paikkaan; ja matkustaja saattaa, jos hän ratsas-hevosensa tai vaununsa tielle jättää ja muutamia satoja kyynäriä tahtoo astua, vieläkin verrata todellista näkö-alaa siellä tähän minun yrittämääni kuvaukseen. Mutta mahdoton meidän hänelle antaa tai hänen tuntea sitä sanomatonta ihastusta, jonka hämmästys herätti, koska se jalo maisema muinoin yht'-äkkiä aukesi, missä sitä ei ollenkaan tiennyt arvata eikä toivoa – sitä ihastusta, jonka Chrystal Croftangry tunsi, kun hän ensikertaa tämän verrattoman näön näki.

Minun ihastukseeni, ensikertaa käydessäni, sekaantui lapsellinen ihme, sillä minä en ollut vielä viittätoista vuotta vanhempi; ja kun tämä oli ensimmäinen retki, jolle minun oli sallittu lähteä yksinäni oman pony-hevoseni selässä, niin tuntui sydämessäni samassa itsenäisyyden riemu, vaikka sen seassa myös oli pikkuisen pelkoa, jommoista rohkeinkin poika tuntee, kun hän ensikerran pääsee ilman johdotta omille valloilleen. Minä muistan että tempaisin hevostani suitsista, tietämättänikään mitä tein, ja että katselemalla katsoin eteeni, ikään kuin olisin pelännyt tuon näön muuttuvan toiseksi, teateri-verhon lailla, ennen kuin olisin kerjinnyt tarkastaa kaikkia sen eri osia ja vakuuttua siitä, että se oli totta. Tästä hetkestä – siitä on jo nyt kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta – on tuon verrattoman maiseman muisto aina säilyttänyt suuren vaikutusvoimansa mieleeni, pitäen siinä paikan muistettavana seikkana, vaikka moni semmoinenkin asia on minulta haihtunut, joka minun omaa elämääni koskei. Luonnollista on siis, että nyt, ajatellessani jotakin yleisön huviksi esiintuotavaa, olen valinnut tarun, joka on yhteydessä tämän minun nuorta mieltäni lumonneen paikan kanssa. Kenties se myös voinee tehdä huomaamattomiksi kyhäykseni vaillinaisuudet, samoin kuin monen emännän mielestä koreat porsliini-kupit parantavat huonon teen makua.

Aikakausi, josta nyt olen kertova, on kuitenkin paljonkin aikaisempi molempiakin noita merkillisiä tapauksia, joita ylempänä mainitsin. Seikat, jotka tässä otan aineeksi, tapahtuivat ne näet 14: nen vuosisadan loppuvuosina, silloin kun Skotlannin valtikka oli lempeän, vaan heikon Juhanan kädessä, sen joka kruunun perittyänsä otti nimekseen Robert III.

TOINEN LUKU

 
    Metinen myös maatytön huul' on kai —
    Herruutt' ei kaipaa, ken vaan maistaa sai.
 

Dryden.

Perth'in kaupunki, niinkuin mainittu, niin runsas määrä hengettömän luonnon kauneutta on tullut osaksi ei ole myös koskaan ollut vailla toista kauneuden lajia, joka tosin on katoovaisempi, vaan sitä lumoovaisempi. Nimi "Perth'in Kaunotar" olisi kaikkina aikoina ollut aika suurta ylistystä, ja antanut syytä päättää, että siksi nimitetyllä oli melkoinen etevyys kauneudessaan, sillä tuosta kadehditusta nimestä oli kilpailijoita hyvin paljon. Mutta Keski-ajalla, johon nyt tahdon saattaa lukijani huomion, oli nais-kauneus vielä paljo kalliimpi lahja, kuin tätä nykyä, sen perästä kun ritarilliset tunteet enimmäksi osaksi ovat kylmenneet. Muinaisten ritarein rakkaus oli jonkunlaista sallittua epäjumalanpalvelusta; ainoasti rakkaus Jumalaan piti olla yhtä innokas, niin kumminkin opetettiin, mutta todentodella taisi se harvoin vetää tuolle toiselle vertoja. Jumalasta ja vaimoista kuului hyvin usein puhuttavan yhteen hengenvetoon ja kauniimman sukupuolen kunnioittamista vaadittiin ritari-arvoon pyrkijältä yhtä ankarasti kuin Jumalan pelkoa. Tämmöisellä aikakaudella oli kauneuden valta melkein rajaton. Se saattoi nostaa aivan halpasäätyisen korkeimman ylimyksen tasolle.

Robert III: tta edellisen kuninkaan aikana oli kauneus yksin kohottanut alhaissäätyisen, huonotapaisen naisen Skotlannin valta-istuimen osallisuuteen; ja moni muu neito, vaikka vähemmin taitava tai vähemmin onnellinen kuin tää, oli noussut korkeaan arvoon jalkavaimon viran kautta, jota sen ajan tavat eivät liioin kieltäneet eikä paheksuneet. Tämmöiset toivot olisivat voineet pyörryttää päätä monelta korkeampisäätyiseltäkin tytöltä kuin Hanskurin Katrilta, jota kaikki yksimielisesti kehuivat kaikkein kauniimmaksi kaupungin sekä sen likitienoon neitosista, ja jonka puoleen nimi "Perthin Kaunotar" suuresti veti nuorten junkkarein huomion, niinä aikoina, milloin kuningas piti hovia Perth'issä. Monikin nuori aatelisherra, korkeasukuinen ja ritaritöistään yli muiden kuuluisa, oli hartaampi osoittamaan ratsumies-taitoansa, jos ajoi Curfew-katua, ukko Simo Hanskurin kynnyksen sivuitse, kuin juhlallisissa turnauspeleissä, missä Skotlannin ylhäisimmät rouvas-ihmiset istuivat katselijoina.

Mutta Hanskurin tytär – hänen isäänsä Simoa mainittiin sen ajan tavalla ammattinsa mukaan – ei näkynyt huolivan mistään kohteliaisuuden osoitteesta semmoisten miesten puolelta, joiden sääty-arvo oli niin paljon korkeampi hänen omaansa. Hän luultavasti ei ollut millään muotoa tietämätön ihastuttavasta näöstänsä; mutta hän näkyi tahtovan rajoittaa voittonsa oman säätynsä piiriin. Hänen kauneutensa oli enemmin henkistä kuin yksistään ruumiillista laatua ja vaikka hän luonteeltaan oli lempeä ja herttainen, näkyi hänessä aina pikemmin ykstotisuutta kuin iloisuutta. Päättipä moni, kun näki millä hartaudella Hanskurin Katri kirkossa rukoili, että se tyttö varmaankin salaa halusi vetäytyä pois maailmasta ja kätkeä itsensä luostariin. Mutta siihen uhraukseen, jos se lieneekin kenties ollut tytön mielessä, ei olisi hänen isänsä, varakas mies, jolla vaan tämä ainoa lapsi oli, suinkaan hyvällä antanut suostumustansa.

Isä kuitenkin vielä vahvisteli Perth'in Kaunottaren päätöstä, karttaa koreitten hoviherrain kohteliaisuuksia. "Äläpä huolikaan", sanoi hän, "äläpä huolikaan, Katri, noista teikkareista, äläkä heidän tepastelevista ratsuistaan, heidän kilisevistä kannustimistaan, heidän sulkalakeistaan, heidän pönäkistä viiksistään. He eivät ole meidän säätyä, emmekä me pyri heidän pariinsa. Huomenna on Pyhän Valentin'in päivä,³ jolloin jokainen lintu parinsa valitsee; vaan et koskaan näe hamppulintusen rupeevan haukalle, tai punarinnan kotkalle pariksi. Isäni oli rehellinen porvari Perth'issä ja osasi luisuttaa neulaansa niin hyvin kuin minäkin. Ja jos nousi sotaa meidän kunnon kaupungin porttien eteen – hei kuinka lensi maahan neulat, ja langat, ja säämiskänahat; ja ulos temmattiin kelpo kypäri sekä kilpi pimeästä nurkastaan, ja pitkä keihäs seinältä, uunin päältä! Todistapas vaan että hän tahi minä olisimme kertaakaan olleet poissa, jos kaupunginpäällikkö piti katselmusta! – Näin me olemme aina eläneet ja olleet, tyttäreni – tehneet työtä leipäkannikkamme saamiseksi, ja taistelleet saadun leivän suojelemiseksi! Enkä huoli vävykseni mokomata, joka itseänsä paremmaksi minua pöyhisteleikse. Ja mitä noihin herroihin ja ritareihin tulee, toivon sinun aina pitävän mielessä, että olet liian halpa heille aviokullaksi, vaan liian hyvää sukua jalkasiipaksi. Ja nyt jo heitä työsi, tyttö, sillä nyt on pyhäaatto, ja meidän tulee mennä iltamessuun rukoilemaan, että Jumala sinulle huomiseksi lähettäisi kelpo Valentini-kumppalin".

Perth'in Kaunotar laski pois hyppysistään komean haukka-kintaan, jota hän tikkaeli Drummond'in rouvaa varten, puki päälleen pyhähameensa, valmistaen itsensä seuraamaan isää Mustain-Veljesten luostariin, joka oli likellä Curfew-katua, missä he asuivat. Matkalla sinne Simo Hanskuri, tuo vanha, arvossa pidetty porvari, jolle oli jokseenkin karttunut niin hyvin ikävuosia että myös varoja, sai nuorilta sekä vanhoilta niitä kunnian-osoituksia, jotka hänen samettitakilleen sekä kultaisille kaulavitjoilleen oli tulevat. Samoin myös Katrin maanmainio kauneus, vaikka peitetty päähineen alle – samallaisia tätä nykyä vielä pidetään Flanderissa – sai niin nuorten kuin vanhainkin niskat kumartumaan ja lakit päästä lentämään.

Isän ja tyttären näin kulkiessa käsikkäin, seurasi heitä pitkä, kaunis nuorukainen, puettu työmiehen vaatteisin karkeinta lajia, jotka kuitenkin antoivat hyvin nähdä hänen vartalonsa hoikkuutta; samoin myös tuo pieni ehtapunainen lakki sievästi sopi hänen kauneille kasvoilleen, jotka tirkistelivät esiin tuuheitten kähäräin keskeltä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin sauva kädessään, sillä ei katsottu soveliaaksi hänen säätyisellensä nuorukaiselle (hän oli hanskurin oppipoika) kävellä kadulla, miekka tai tikari vyöllä; sen oikeuden näet soturit aateliston palveluksessa katsoivat yksin-omaisekseen. Näin seurasi hän mestariansa pyhäinpäivinä, osaksi passarina, osaksi vartijana, jos hänen suojaansa tulisi tarvis; mutta helppo oli siitä hartaasta huomiosta, jolla hän yhä katseli Katria, nähdä että hän olisi kernaampi tyttärelle kuin isälle apuansa antamaan. Tavallisesti ei ollut kuitenkaan hänen palvelushalulleen mitään tilaisuutta; sillä yleinen kunnioituksen-tunne saattoi vastaantulijat hanskurille sekä hänen tyttärelleen tilaa antamaan.

Mutta kansanjoukossa alkoi pian myös näkyä knaappien, huovien sekä joutsimiesten teräskypäreitä ja sulkalakkeja, ja näiden sotaviran merkkien omistajat alkoivat olla käytöksessään vähemmin kohteliaat kuin rauhaisat porvarit. Useampia kertoja, kun tämmöinen vastaantuleva soturi satunnaisesti tai muka ylemmästä arvostaan ylpeillen poikkesi seinäpuolelle katuvartta,⁴ leimahti hanskurin nuoren seuralaisen silmistä uhkauksen salama ja selvään näkyi, että hän olisi tahtonut osoittaa hartauttansa nuorta emäntää palvelemaan. Mutta joka kerta tuli siitä Conachar'ille, se oli pojan nimi, torut mestarilta, joka hänelle huomautti, ettei hän tahtonut mitään käskemätöntä apua. "Poika hupsu", myrisi hän, "etkö ole vielä tarpeeksi elänyt työhuoneessani, kun et tiedä että yhdestä sivalluksesta meteli voi syntyä – että tikari ihmisnahan läpäisee yhtä nopeasti kuin neula säämiskän – että minä olen rauhan mies, vaikken suinkaan pelkuri sodassa, ja että siitä vähä huolin kumpaa katuvarren puolta tyttäreni kanssa astun, kunhan saamme astua tietämme häiritsemättä ja rauhassa".

Conachar puolusteli itseään sillä, että piti huolen mestarin kunniasta; mutta siitä ei vanha porvari paljon leppynyt.

– "Mitä meillä on tekemistä kunnian kanssa?" ärjähti Simo Hanskuri. "Jos minun palveluksessani tahdot olla, niin pidä vaari rehellisyydestä, vaan heitä kunniat noille suuriluisille, hupsuille, joilla on terästä kantapäissä, rautaa rinnan ympärillä. Jos sinunkin semmoisia kalkkareita tekee mieli, niin kuluta ne terveenä; vaan ei se saa tapahtua minun kattoni alla, eipä minun seurassani".

Nämät tämmöiset torut näkyivät Conachar'ia pikemmin kiihdyttävän kuin hillitsevän. Mutta viittaus Katrilta – jos tuo hänen hoikan sormensa liikahdus todella oli viittausta – vaikutti paremmin kuin vihastuneen isännän kaikki torut. Nuorukainen heitti pois soturimaisen ryhdin, joka hänessä näkyi olevan luonnollinen, ja muuttui jälleen rauhallisen porvarin nöyräksi seuralaiseksi.

Nytpä heidät saavutti pitkä nuori mies leveässä levätissä, joka myös osan kasvoista peitti – se oli yleinen tapa sen ajan nuorissa herroissa, koska he eivät tahtoneet olla kaikkien tunnettavina tai olivat lystien seikkojen ha'ulla. Hän näytti, sanalla sanoen, niinkuin olisi tahtonut ympärillä olevalle maailmalle sanoa: "En tahdo tällä hetkellä olla tunnettu, en tahdo että minua puhuteltaisiin siksi, mikä olen. Mutta koska en ole kenellekään muulle kuin itselleni velvollinen teoistani vastaamaan, pidän tätä peittoa silmien edessä ainoasti tavan vuoksi, enkä juuri välitä, tunnetteko vai ettekö tunne minua". – Hän poikkesi isänsä käsivarresta kiinnipitävän Katrin oikealle puolelle ja rupesi hitaammin astumaan, ikään kuin yhtyen seuraan.

"Hyvää iltaa, kunnon mestari".

"Jumal' antakoon, armollinen herra, kiitoksia toivoittamastanne. – Mutta saanko pyytää teitä tietänne jatkamaan? – Meidän astuntamme on teille liian verkallinen – meidän seuramme teidän isänne pojalle liian halpa".

"Siitä on isäni poika lähin mies päättämään, vanha mies. Mulla olisi asiaa sinulle ja myös tälle kauniille Pyhälle Katrinalle tässä, joka on ihastuttavin ja kovimmansydäminen kaikista almanakan pyhimyksistä."

"Alimmaisella nöyryydellä, korkea herra", virkkoi vanha hanskuri, "pyytäisin saada huomauttaa teille, että nyt on Valentinin aatto, joka ei ole mikään asia-aika, ja että minä voin ensi-arkena saada teidän kunnioittavaiset käskynne jonkun palvelijan kautta, niin varhain kuin vaan tahdotte ne lähettää".

"Ei ole koskaan aikaa, joka olisi soveliaampi tätä nykyistä", jatkoi itsepäinen nuorukainen, jonka sääty-arvo näkyi olevan niin korkea, ettei hänen tarvinnut kursaella. "Minä tahtoisin tietää, onko nahkatröijy, jonka joku aika takaperin käskin, jo valmis – ja sinulta, kaunoinen Katri" – (hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi) – tahtoisin tietoa, ovatko sinun hienot hyppysesi liikkuneet sitä ommellessa, niinkuin minulle lupasit? Mutta mitäs ma kysynkään – onhan minun sydän-parkani tuntenut jokaisen pistoksen, millä neula sen sydämen peitteeksi aiotun vaatteen lävisti. Kavaltaja, mikä edesvastaus olisi sinulle tuleva, siitä että näin kiduttelet sydäntä, joka sinua niin tulisesti rakastaa?"

"Olkaa niin hyvä, korkea herra", vastasi Katri, "ja lakatkaa näistä hulluista puheista – teidän ei sopisi semmoista puhua, eikä minun sitä kuulla. Me olemme halvat säädyltämme, vaan kunnialliset käytökseltämme; ja isän läsnä-olosta toki edes pitäisi olla tyttärelle suojaa senkaltaisista sanoista, vaikka ne näin korkean herran suusta tulevat".

"No hyvä, sinä armoton", vastasi luopumaton teikkari, "minä lakkaan sinua nyt vaivaamasta, jos vaan lupaat näyttää itseäs ikkunassas huomen-aamulla, kohta kun päivä tirkistäikse itäisten vuorten yli, ja niin antaa minulle oikeuden olla sinun Valentininas ensi vuonna".

"En suinkaan, korkea herra. Isäni juuri äsken huomautti minulle, ettei haukat, saatikka sitten kotka, sovi halvan hamppulintusen pariksi. Hakekaa itsellenne joku hovineito, jolle teidän kohteliaisuutenne on oleva kunniaksi. Minulle – älkää pahaksi panko, korkea herra, jos suoraan puhun – se vaan on häväistystä".

Näin puhuessaan he olivat tulleet kirkon ovelle.

"Tässä paikassa", virkkoi nyt isä, "te, korkea herra, sallinette meidän sanoa teille jäähyväiset. Kyllähän minä sen tiedän, ettette te suuresti huolisi luopua huvituksestanne sen tuskan ja vastuksen tähden, joka siitä meidän kaltaisillemme tulee. Mutta tästä suuresta palvelijajoukosta täällä oven edessä voitte te arvata, että on kirkossa semmoisia, joista teidänkin, armollinen herra, täytynee pitää lukua".

"Vai lukua – ja kukapa minusta mitään lukua pitää?" virkkoi ylpeä nuori herra. "Mokoma halpa käsityöläinen ja hänen tyttärensä, joille vähin huomionikin jo on liikaa kunniaa, ovat niin hävyttömät ja sanovat minun puhuttelemiseni häväistykseksi. Ohoh, sinä valkean kauriinnahan ja sinisen silkin kuningatar, kylläpä mä vielä saan sinut tätä katumaan".

Hänen tätä mutistessaan hanskuri tyttärineen astui Dominikolaiskirkon ovesta sisään, ja heidän palvelijansa Conachar, pyrkiessään kiireesti heidän jälkeensä, tyrkkäsi, kentiesi hiukan tahallaankin, sitä nuorta aatelisherraa. Teikkari, heräten harmillisista mietteistänsä ja katsoen tätä tyrkkäystä tahallaan tehdyksi loukkaukseksi, tarttui poikaa rintaan, antoi hänelle sivalluksen ja sysäsi sitten poikemmaksi. Vimmastunut Conachar, jollakin vaivalla toinnuttuaan, tempasi kädellään vasemmanpuolista kuvettaan, ikään kuin hakien miekkaa tai tikaria siitä paikasta, mistä se tavallisesti riippuu; mutta kun ei semmoista asetta löytynyt, ilmoitti hänen näkönsä toivossaan pettynyttä vimmaa, ja hän astui kirkkoon. Niiden muutamain minuuttien ajan, niin kauan kun poika vielä viipyi ulkona, seisoi nuori herra paikallaan, kädet ristissä rinnan päällä, ylpeä hymy suun sopissa, ikään kuin härsyttäen häntä parastansa koettamaan. Mutta kun Conachar oli kirkkoon astunut, peitti hänen vastustajansa kasvonsa vielä paremmin levätillään ja antoi salaviittauksen, kohottaen toista kinnastansa. Kohta lähestyi häntä kaksi miestä, jotka, peitetyin kasvoin samoin kuin hän, olivat jonkun matkan päässä katselleet hänen liikuntojaan. Hänellä oli nyt heidän kanssaan pitkä keskustelu, jonka jälkeen nuori aatelisherra meni yhtäänpäin, hänen ystävänsä tai palvelijansa toisaalle.

Simo Hanskuri, ennen kuin kirkkoon astui, katsahti noiden miesten puoleen, mutta oli jo ennen heidän eroamistaan käynyt sijalleen keskellä seurakuntaa. Hän laskeutui polvilleen, ja hänen katsannostaan näkyi, että raskas kuorma hänen sieluansa painoi. Mutta kun messu päättyi, näkyi tuska hänestä helpoittuneen; hän oli heittänyt itsensä ja huolensa taivaallisen Isän huostaan. Jumalanpalvelus oli tällä kertaa hyvin juhlallinen, sillä kirkossa oli suuri joukko korkeasukuista herras- ja rouvasväkeä. Olipa sijaa valmistettu vanhaa, hyvää kuningastakin varten; mutta joka niistä kivuista, jotka häntä vaivasivat, oli estänyt Robert III: n messuun tulemasta, niinkuin hänellä muulloin oli tapana. Koska kirkkoväki alkoi hajota, viipyivät hanskuri ja hänen kaunis tyttärensä vielä vähän aikaa; menivät salaripille rippituoleihin, joihin papit nyt olivat asettaneet itsensä, toimittaakseen sitäkin virkansa osaa. Täten oli jo pimeä yö joutunut ja kadut olivat autiot, kun he kääntyivät paluumatkalle omaan kotiinsa. Melkein kaikki ihmiset olivat jo kotona makuulla. Ne, jotka vielä kaduilla kulkivat, olivat yöjalkalaisia ja humalaisia, ylpeitten aatelisherrojen joutilaita, meluavia palvelijoita, jotka olivat hyvin taipuvaiset rauhallisia kävijöitä häiritsemään, turvaten herrojensa suosioon hovissa, jolla heitä oltiin kovinkin nopsaat auttamaan.

Luultavasti pelkäsi Conachar pahaa joltain semmoiselta mieheltä, kun hän, kiirehtien hanskurin likelle, virkkoi hänelle: "Mestari – meitä seurataan".

"Seurataanko vai? Kutka ja kuinka suuri joukko?"

"Yksi mies, joka kasvonsa levätillään peittää, seuraa meitä luopumatta niinkuin kuvajainen".

"Hänen tähtensä en huoli jouduttaa astuntaani tätä Curfew-katua pitkin, vaikka hän olisikin paras, joka sitä koskaan on astunut".

"Mutta hän on aseilla varustettu", muistutti Conachar.

"Niinpä mekin, ja on meilläkin kädet, ja jalat, ja sääret. Mitä, Conachar, ethän toki pelänne tuota yhtä miestä?"

"Pelkäänkö!" vastasi Conachar, tästä luulosta suuttuen; "kohta saatte nähdä pelkäänkö häntä?"

"No nyt taas ammut liian paljon syrjälle, toiselle puolelle pilkkaa, hupsu poika – et sinä koskaan osaa keskitietä kulkea. Eipä sentään huoli nostaa meteliä, vaikkemme myös pakoon pötki. Astupas sinä vaan edeltä Katrin kanssa, niin minä sinun sijastas jään jäljemmäksi. Mikä hätä meillä voisi olla näin likellä kotoa".

Hanskuri jätti siis itsensä jäljemmäksi ja huomasikin aivan oikein, erään miehen seurailevan heitä niin likeltä, että se, aikaan ja paikkaan nähden, voi antaa syytä epäluuloon. Jos he poikki kadun menivät, meni hänkin toiselle kadun puolelle; jos he jouduttivat askeleitansa tai rupesivat taas verkallisemmin astumaan, vieraskin teki samoin. Siitä ei olisi ollut suurta lukua, jos hanskuri olisi ollut yksin; mutta hänen kaunista tytärtänsä saattoi joku irstainen roisto yrittää ryöstää, tässä maassa, missä laista oli varsin vähän turvaa niille, joilla ei ollut voimaa itseänsä puolustaa. Koska Conachar ja hänen suojansa alainen kaunotar olivat oman kodin kynnykselle ehtineet, jossa vanha piika heille oven avasi, asettui porvarin huoli. Yhtähyvin teki hänen mieli, jos mahdollista, saada tietää, oliko siihen huoleen ollutkaan mitään syytä; senvuoksi hän huusi tuolle miehelle, jonka käytös oli pelon nostanut ja joka nyt oli pysähtynyt, ikään kuin ei olisi tahtonut tulla kynttilän valoon.

"Hei ystävä, astupas vaan esiin äläkä ole tuossa kuurapeittoisilla! Etkös tiedä, että niitä vastaan, jotka pimeässä kummituksina kävelevät, välistä koetellaan tuota keppitaikaa? Astupas esiin nyt, mies, ja näytä meille silmiäs".

"No miks'ei, mestari Hanskuri", vastasi ääni, joka oli syvimpiä, mitkä olivat ikinä johonkuhun kysymykseen vastanneet. Ei minua mikään kiellä silmiäni näyttämästä, vaikka kyllä soisin että ne paremmin maksaisivat katselemisen vaivaa kynttilän valossa".

"Herrainen aika!" huudahti Simo, "pitihän minun tuntea tuo ääni! – oletko se sinä itse, omassa ruumiillisessas personassas, Seppä? No, etpä nyt, koira vieköön, pääsekään ohitse kuivin suin. Kuules, poikaseni, eihän valkeansammutus-hetki ole vielä soinut, ja jos olisikin, eipä siinä ole syytä erottaa poikaa isästään. Tule sisään, poikaseni, Dorothea saa antaa meille jotain suuhun pistettävää, ja me kilistelemme vielä kannuja, ennen kuin meistä saat erota, tule sisään, sanon ma; ja nyt tulee Katri-tyttärellenikin ilo, kun sinut näkee".

Näin puhuen hän oli miehen, jota hän niin ystävällisesti tervehti, vetänyt jonkinlaiseen kyökkiin, joka tavallisesti myös sai vieraskammarina olla. Sen koristuksena oli koko joukko tinatalrikeita, jotka vielä parin hopeakupin kanssa, kaikki aivan kirkkaiksi kuurattuna, seisoivat hyllyköllä. Kelpo takkavalkea sekä paistava lamppu loivat yli koko huoneen valoa ja hauskuutta, ja makea haju Dorothean käsien alla kypsyvistä ruoaksista ti tuntunut suinkaan vastenmieliseltä näitten miesten nenistä, joita ei liika aistin hienous vaivannut.

Tuntematon seuralainen nyt seisoi täydessä valossa talonväen keskellä. Hänen näkönsä ei ollut millään muotoa hieno eikä kaunis; mutta yhtähyvin hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät ainoasti ansainneet huomiota, vaan jollakin lailla sitä ehdottomasti vetivät puoleensa. Hänen vartalonsa oli pikemmin alle tavallisen pituuden; mutta hartioitten leveys, käsivarsien pituus ja vahvuus sekä koko miehen jäntevyys näyttivät että hänellä oli hyvin tavaton voima sekä lakkaamattomalla harjoituksella rivakkaana pidetty ruumis. Sääret olivat hiukan koukkuiset, ei kuitenkaan niin paljon, että sitä varsinaiseksi viaksi olisi voinut sanoa. Päinvastoin se vähäinen koukkuisuus, vaikka se johonkin määrään ruumiinrakennuksen säännöllisyyden pilasi, näkyi ikään kuin luonnollisesti kuuluvan tämän ruumiin vahvuuteen. Puku oli härännahasta; vyöltä riippui raskas kaksiteräinen miekka sekä ikäänkuin kukkaron puolustukseksi, joka sen-aikuisen porvari-tavan mukaan, roikkui samaan vyöhön kiinnitettynä. Pää oli säännöllisen-muotoinen, ympyriäinen; tukka musta, lyhyeksi keritty, tuuheakähäräinen. Mustista silmistä salamoitsi rohkeus ja neuvokkaisuus, vaan muuten kasvot ilmoittivat ujostelevaa nöyryyttä, sekaisin leikillisyyden kanssa, ja tällä hetkeä, paitse sitä, nähtävää iloa tästä yhtymisestä vanhain ystäväin kanssa. Jos emme ota lukuun siinä tällä hetkellä myös näkyvää liikaa ujoutta, niin oli Heikki Sepän otsa korkea ja jalonnäköinen; mutta kasvoin alempi puoli ei ollut saanut yhtä kaunista muotoa. Suu oli suuri, täydesti varustettu vahvoilla, kauneilla hampailla, joiden näkö oli koko muussakin ruumiissa näkyvän terveyden ja voiman mukainen. Lisätkäämme siihen tuuhea, lyhyt parta sekä viikset, jotka nykyään oli jokseenkin huolellisesti siivottu, niin on miehen koko kuva valmis. Ijältään ei hän voinut olla yli kahdenkymmenen kahdeksan.

Koko talonväelle näkyi tämän vanhan ystävän arvaamaton tulo olevan hyvin mieleen. Simo Hanskuri yhä uudestaan pudisteli hänen kättänsä, Dorothea niijasi niijaamistaan ja Katrikin ujostelematta ojensi kätensä, jota Henrik vähän aikaa piti jättiläiskourassansa, aivan kuin olisi aikonut nostaa sen huulilleen. Mutta sitten oltuansa kahden vaiheella, hän sen jälleen hellitti, pelosta että se rohkeus pantaisiin pahaksi. Ei niin että tuo hänen kourassaan liikahtamatta makaava kätönen olisi tehnyt vastarintaa; vaan tytön kasvoissa ei näkynyt ainoastaan punastusta, siinä näkyi samassa hymy, joka nuorta miestä yhä pahemmin hämille saattoi. Mutta isä, nähdessään ystävänsä epäilyksen, huusi kursailematta:

"Suihkaa suuta, poikaseni, suihkaa suuta hänelle! Ja se on tavara, jota en tarjoisikaan kelle hyvänsä minun kynnykseni yli astuvalle. Mutta hyvä St. Valentin auttakoon! – jonka pyhä on huomenna – olenpa niin iloinen siitä, kun näen sun jälleen täällä tässä hyvässä Perth'in kaupungissa, että olisi vaikea sanoa mitä sinulta voisin kieltää".

Seppä – sehän, niinkuin jo yllä mainittiin, oli sen rotevan käsityöläisen ammatti – rohkeni tästä, niin että ujosti suuteli Perth'in Kaunotarta. Tämä puolestaan salli sen suosion-osoitteen hymyllä, joka sisarelle sopivaa hellyyttä osoitti, ja virkkoi samassa: "Toivonpa että se on katuvainen ja parannut mies, jolle sanon: tervetultua tänne Perth'iin takaiin!"

Seppä vielä piti tytön kättä kädessään, ikään kuin olisi aikonut vastata; mutta äkkiä, niinkuin rohkeutta tällä silmänräpäyksellä olisi puuttunut, hellitti irti. Hän vetäytyi oikemmaksi, aivan kuin olisi säikähtynyt teostansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hehkuivat osaksi häveliäisyydestä, osaksi mielihyvästä. Näin kävi hän istumaan valkean äärelle, päinvastaiselle puolelle kuin Katri.

"No, Dorothea, jouduta nyt vaan syömistä, muija kulta – ja Conachar – miss' on Conachar?"

"Hän on mennyt levolle, isä, hänen päätään kivistää", vastasi Katri epävakaisella äänellä.

"Mene häntä kutsumaan, Dorothea", käski vanha hanskuri. "En kärsi noita hänen juoniansa. Hän muka on kovin korkeaa Vuorelais-sukua, levittääkseen pöytäliinaa tai tuodakseen talrikkia, ja hän tahtoisi muka päästä meidän vanhaan, kunnialliseen ammattiin, ilman passailematta, ilman mestariansa ja opettajaansa palvelematta semmoisissa asioissa, joissa kuuliaisuus on velvollisuutta. Mene häntä kutsumaan, sanon ma; en kärsi tuommoista tehtävien laiminlyömistä".

Kohta sen jälkeen kuului Dorothean ääni rappusilta tai vielä luultavammin tikapuilta, joita myöten kiivettiin yliselle, mihin vastahakoinen oppipoika niin ajattomalla ajalla oli kätkeynyt. Sieltä tuli puoli-ääneen mutistu vastaus, ja pian sen jälkeen Conachar ilmautui ruokahuoneesen. Yrmeyden pilvi synkeytti hänen ylpeää, vaan kaunista muotoansa. Hän rupesi pöytää laittamaan, asetti talrikit paikoilleen, toi suolat, kryydit ynnä muut ruoanhöystöt – sanalla sanoen, toimitti nyky-ajan passarin virkaa, johon sen ajan tapa vaati kaikkia oppipoikia – mutta tuo halpa työ, johon hänen oli pakko ruveta, oli hänelle silminnähtävästi inhoksi ja harmiksi. Perth'in Kaunotar katsahti häneen jollakin huolella, ikään kuin peläten, että tuo selvästi näkyvä vastahakoisuus voisi vielä enentää isän mielipahaa. Mutta vasta kun neidon silmät toistamiseen olivat hänen silmiänsä kohdanneet, suostui Conachar peittämään yrmeytensä ja toimissansa suurempaa myöntäväisyyttä ja nöyryyttä näyttämään.