Loe raamatut: «Perth'in kaupungin kaunotar», lehekülg 12

"Tääll'on ollut jotain kahakan tapaista, onnellinen herra", vastasi vanha tuttavamme seppä, "meidän porvarein sekä noiden Etelämaan lurjusten välillä, jotka ratsastavat Douglas'in lipun perässä; ja me olemme heitä lennättäneet aina tänne Abotin kadulle saakka."

"Kas se oli hyvä – se oli hyvä! Ja te annoitte noille konnille kelpo lailla selkään?"

"Kelpo-lailla, sitäkö te, korkea herra, kysytte?" vastasi Heikki. "No niin! Meitä oli suurempi joukko, se on varma; mutta eipä löydy paremmin varustettuja huoveja, kuin ne, jotka Verisen Sydämen vaakunan perässä ratsastavat. Ja siis me kyllä tavallansa annoimme heille kelpo lailla selkään; vaan, niinkuin te, korkea herra, hyvin tiedätte, huovi se on kokonaan sepän käsi-alaa, ja hyväaseiset miehet pitävät suurellekin ylivoimalle."

Heidän näin puhellessaan, March'in kreivi, joka oli käynyt joltakulta palatsin oven luona seisovalta jotain kysymässä, tuli taas joutuisaan takaisin.

"Herra herttua! – Herra herttua! – Teidän isänne on jälleen tointunut, ja jos ette te tee joutua, niin pääsevät Albanyn sekä Douglas'in herrat taas sulkemaan hänen korvansa kaikilta muilta."

"Ja jos minun kuninkaallinen isäni jälleen on tointunut", virkkoi ajattelematon prinssi, "ja pitämässä tai rupeemaisillaan pitämään neuvoittelua armollisen setäni sekä Douglas'in kreivin kanssa, niin ei sovi teidän, korkea herra, eikä minunkaan mennä heitä häiritsemään, ennen kuin meitä sinne käsketään. Minulla on siis hyvin aikaa puhella pienestä asiastani tämän näin kunnon aseseppäni kanssa."

"Siltä kannaltako te, kuninkaallinen korkeus, sitä katsotte?" sanoi kreivi, jonka korkealentoiset toivot suosionmuutoksesta hovissa olivat olleet liian kerkeät nousemaan, ja nyt yhtä joutuisaan masentuivat. – "No olkoon menneeksi sitten myös Dunbar'in Yrjön puolesta."

Hän läksi hiljaa pois synkällä, tyytymättömällä näöllä. Näin oli tuo ajattelematon poika tehnyt itselleen vihollisia Skotlannin molemmista kaikkein mahtavimmista aatelisherroista – ja sillä aikakaudella ylimysvalta suuresti rajoitteli kuninkaan valtaa. Toisen hän oli sysännyt pois luotansa ylenkatseellisella härnäämisellä, toisen huolimattomalla yhtäpitäväisyydellä. Hän ei itse muuten paljon huomannutkaan kreivin lähtöä, taikka, pikemmin sanoen, hänen tuntui huokeammalta, kun hän pääsi kreivin lakkaamattomista muistutuksista.

Prinssi jatkoi vaan, mistään lukua pitämättä, puhettansa asesepän kanssa, joka taitonsa kautta oli tullut personalliseen tuttavuuteen monien hovin suurten herrain kanssa.

"Olisi minulla ollut vähän sanomista sinulle, seppä – voitko kiinnittää yhtä minun milanolaisesta haarniskastani poiskarissutta rengasta?"

"Yhtä hyvin, älkää pahaksi panko, korkea herra, kuin minun äitini osasi parsia silmukan kutomissansa verkoissa. – Milanolaisen tullee vaikeaksi eroittaa minun työtäni omastansa."

"Hyvä on, vaan enpä sinua juuri nyt siihen työhön tarvinnutkaan kuitenkaan", jatkoi prinssi, muistaen asiansa. "Kuules, kunnon seppä, tämä laulutyttönen tässä pitää saattaa hyvään turvapaikkaan. Sinussa on miestä vaikka kenenkin vaimon suojelijaksi, ja sinun tulee nyt viedä hänet johonkin paikkaan, missä hän on suojassa."

Heikki Seppä, niinkuin olemme nähneet, oli kyllä hätäinen ja uhkarohkea, kun sota-aseista oli puhe; mutta hänellä oli myös kunniallisen porvarin ylpeys, eikä hän mielellään tahtonut joutua seikkoihin, jotka vakavampain kaupunkilaisten mielestä kenties olivat niin ja näin.

"Älkää pahaksi panko, korkea herra", vastasi hän siis, "minä kyllä vaan olen halpa käsityöläinen. Mutta vaikka minun kourani ja kalpani aina ovat valmiit palvelukseen, milloin kuningas tahi tekin, korkea herra, niitä tarvitsette, niin ei minusta, olkoon se täydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu, ole naisten taluttelijaksi. Kylläpä te, kuninkaallinen armo, omista seuralaisistanne löytänette tarpeeksi ritareita ja herroja, jotka aivan mielellään tämmöiseen ritari Pandarus Troijalaisen virkaan rupeavat – mutta halvalle Wynd'in Heikille se on liian ritarillinen tehtävä."

"Hum – haa!" pani prinssi. "Annas kukkaroni tänne, Edgar" – hänen kammaripalvelijansa tuosta kuiskasi hänelle jotain korvaan – "niin oikein, niin oikein, johan sen annoin pois tälle tyttöparalle. – Kyllähän minulla, mestari seppä, on tarpeeksi kokemusta teidän ammatistanne ja käsityöläisistä ylimalkaan, tietääkseni, ettei haukkaa saa tyhjin käsin luokseen tulemaan. Mutta tottahan minun lupauksessani lienee kyllin takausta kelpo rautavarusten hinnasta, ja sen summan saat minulta, ynnä vielä kiitoksia kaupanpäälliseksi, tästä pienestä avusta."

"Teillä mahtaa, kuninkaallinen armo, olla tarpeeksi kokemusta toisista kasityöläisistä", vastasi seppä, "vaan ettepä te, älkää pahaksi panko, tunnekaan Heikki Seppää. Hän on valmis tottelemaan teitä, jos tulee puheeksi sota-aseen takominen taikkapa myös sota-aseella hakkaaminen; mutta hän ei ymmärrä mitään tämmöisestä hame-palveluksesta."

"Mutta kuules toki, sinä Perth'in pässinpää", jatkoi prinssi, puhuessaan hymyillen kunnon porvarin itsepäisestä kunnian-arkuudesta – "enhän minä tuosta tytöstä huoli enempää kuin sinäkään. Mutta vallattomana hetkenä, niinkuin näiltä ympärilläs seisovilta voit saada kuulla, jos et ollut sitä omin silmin näkemässä, soin minä hänelle hetken-aikuisen suosion-osoituksen, jonka tyttö raukka nyt kenties saa maksaa hengellään! Täällä ei ole ketään, jolle voin antaa hänet suojeltavaksi nahkavöitä sekä joutsen-jänteitä vastaan, millä nuot rajalais-roistot, Douglas'in seuralaiset varmaankin piiskaavat tytön kuoliaksi, niinkuin kreivi on käskenyt."

"Jos niin on laita, kuninkaallinen herrani, niin on tytöllä täysi oikeus vaatia suojelusta jokaiselta rehelliseltä mieheltä. Ja koska hän kuuluu hameväkeen – soisinpa vaan että hänen hameensa olisi hiukkaa pitempi ja vähemmin outoa näköä – niin lupaan olla hänelle turvana, niin hyvin kuin yksi mies saattaa olla. Mutta minnekkä minä hänet vien talteen?"

"Henk'-risti! enpä sitä itsekään tiedä sanoa", vastasi prinssi. "Vie hänet vaikka ritari Juhana Ramornyn kortteriin – vaan ei – ei – hän ei voi hyvin ja paitsi sitä on muitakin estäviä syitä – vie hänet mihin helvettiin tahdot, mutta saata tyttö turvapaikkaan ja tee Rothsayn Taavetille mieliksi."

"Jalo prinssi", sanoi seppä, "minun mielestäni – olkoon se taas täydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu – voisi tämmöisen turvattoman vaimo-ihmiseni pikemmin uskoa helvetin haltuun kuin ritari Ramornyn käsihin. Mutta vaikka Paholainen onkin tulentupruttaja niinkuin minä itsekin, enpä kuitenkaan tiedä sen virkaveljeni asuinpaikkaa, ja toivonkin Pyhän Äidin Kirkon avulla saavani hänet pysymään poikempana minusta. Ja paitsi sitä, mitenkä minä tään tyttösen saisin saatetuksi ulos tästä väentungoksesta ja sitten katuja pitkin tämmöisessä maskeraattipuvussa, se olis kanssa arveltava asia."

"Mitä tulee pääsemiseen ulos tästä luostarista", virkkoi prinssi, "niin tää hyvä munkki tässä" – hän tarttui lähimpään munkkiin päähineestä – "tää veli Nikolaus tahi Bonifacius – "

"Halpa veli Cyprianus, jos te, kuninkaallinen armo, minun apuani tarvitsette", vastasi munkki.

"No niin, niin oikein, veli Cyprianus", jatkoi prinssi; "tää veli Cyprianus kyllä päästää teidät ulos jostain hänelle tietystä sala-ovesta, ja sitten hänen pitää tulla luokseni prinssin kiitoksia saamaan."

Munkki kumarruksella ilmoitti suostumuksensa, ja Loviisa parka, joka tämän keskustelun aikana oli katsahdellut milloin yhteen, milloin toiseen puhujista, kiireesti sanoi: "Ei tämän hyvän miehen tulekaan tarvis hävetä minun hupsumaista pukuani – minulla on päällysviitta, jota tavallisesti käytän."

"No kas niin, seppä, nythän sulla on luostariveljen kaapu sekä naisen päällysviitta peitteeksesi. Soisinpa että minun syntisen heikkouteni olisivat kaikki yhtä hyvän peitteen alla! – Hyvästi nyt vaan, kunnon veikkoseni – toisten saat minulta kiitokseni."

Samassa hän, ikään kuin peläten, että seppä vielä edelleen rupeaisi esteitä esiin tuomaan, riensi pois palatsiin.

Seppä jäi paikalleen seisomaan, hämmästyneenä siitä, mikä oli tapahtunut, sekä tuosta tehtävästä, johon hän oli kietoutunut. Tästä asiasta voi tulla hänelle yhtä paljon vaaraa hengen kuin myös hyvän maineensa suhteen, sen hän näki, ja jos siihen vielä lisäsi, että hän tavallisella uhka-uljuudellaan taas oli ollut päämiehiä äsköisessä kahakassa, niin se kaikki, sen hän kyllä ymmärsi, voi olla hänelle sangen suureksi haitaksi kosimisessaan, joka hänelle oli niin kipeä sydämen-asia. Toiselta puolen ei hän myös voinut jättää tätä turvatonta tyttöä tänne Galwayn raakalaisten sekä Douglas'in vallattomain seuralaisten väkivallalle alttiiksi – se oli ajatus, joka ei silmänräpäykseksikään saanut sijaa hänen miehuullisessa sydämessään.

Tästä miettimisestään herätti hänet munkki, joka käski heitä seuraamaan itseään, lausuen sanansa hiljaa, sillä huolimattomuudella maallisista asioista, mikä asui tai kumminkin oli asuvinaan noiden pyhäin hengellisten isäin sydämessä. Seppä läksi liikkeelle huokauksella, joka hyvin oli ohkauksen sukua, ja seurasi munkin jäljestä sillä lailla, ettei juuri ollut välttämätön päättää heidän kuuluvan yhteen joukkoon. Näin menivät he lukitun käytävän kautta sekä ulos takaovesta, jonka munkki, vielä kerran katsahdettuaan taaksensa, jätti raolle. Heidän perästänsä asteli Loviisa, joka joutuisaan oli ottanut pienen myttynsä maasta ja, kutsuttuaan pientä nelijalkaista kumppaliansa, kiireesti oli lähtenyt tälle tielle, joka hänelle soi pelastusta äsköisestä suuresta, väistämättömältä näyttävästä vaarasta.

KAHDESTOISTA LUKU

 
    Jo nousi ämmä, tiuskaisten
    Nää sanat vimmatut:
    Jos isäsi ois tehnyt sen,
    Sit' ois hän katunut.
 

Munkki vei seuralaisensa sala-oven kautta kirkkoon, jonka pää-ovet, vaikka tavallisesti auki, olivat tulleet suljetuiksi äsköisen kahakan tähden; sillä molemminpuoliset meluajat olivat koettaneet tunkeutua sisään, ihan toiset mietteet kuin rukoilemisen halu mielessänsä. He astuivat kirkon synkkäin holvikaarien alitse, jotka kajahtelivat sepän raskaista askelista, kun sitä vastaan munkin virsut sekä Loviisan kepeät kengät eivät niistä nostaneet mitään vastausta. Tyttö parka vapisi koko ajan, yhtä paljon vilusta kuin myös pelosta; sillä hän näki että hänen hengellinen ja maallikoinen saattomiehensä eivät kumpikaan kohdelleet häntä lempeydellä. Edellinen oli ankara mies, joka näkyi yhtä paljon inhoovan kuin myös halveksivan sitä onnetonta maankulkijaa. Ja jälkimmäinenkin, vaikka, niinkuin olemme nähneet, paras-sydämisiä ihmisiä mitä voi olla, oli nyt jörömäisen, miltei tylyn näköinen; sillä hän oli kovasti tyytymätön tähän toimeen, johon hänet oli pakoitettu, ja josta, sitä hän ei voinut olla tuntematta, hänen oli ollut mahdoton pois kieltäytyä.

Tänä vastahakoisuus itse toimeen myös ylettyi hänen viattomaan suojeltavaansa, ja hän arveli itsekseen, ylenkatseella katsellessaan tyttöä – "Hyvin sopiva tosiaan on kunniallisen porvarin kuin minun kävellä Perth'in katuja pitkin tuommoisen kerjäläis-kuningattaren kanssa! Tuolla kirjavalla harakalla mahtaa olla yhtä paikattu maine kuin muillakin hänen sisarillaan, ja minä joudun koreasti pihteihin, jos tää minun ritarillinen apuni tulee Katrin korviin. Parempi minun sitten olisi tappaa vaikka paraskin mies Perth'issä – ja, sen vannon vasarojeni sekä naulojeni kautta, että mielummin soisinkin tehneeni semmoista, vaikkapa olisin ollut riidan alkaja, kuin lähden saattelemaan mokomaa pitkin kaupunkia."

Kenties Loviisa arvasi suojelijansa huolen, sillä hän virkkoi ujosti ja joskus katkeavalla puheella: "Arvoisa mestari, eikös olisi parempi, että minä hetkeksi aikaa poikkeisin tuohon noin kappeliin ja panisin päällysviitan päälleni?"

"Hum, tyttönen, se ei ollut hullu tuuma", vastasi seppä. Mutta munkki sen esti, kohottaen sormensa kiellon merkiksi.

"Pyhän Madox'in kappeli ei ole mikään vaatehdus-kammari, missä kometjantit ja maankuljeksijat saisivat muutella korujansa. Näytänpä sulle kohta vaatekammarin, joka on enemmän sinun tilasi kaltainen."

Nuoren tyttö-paran pää vaipui nöyrästi kallelleen, ja hän kääntyi pois kappelin ovesta syvällä häväistyksensä tunnolla. Pikku koirakin näkyi omistajansa silmistä sekä käytöksestä arvanneen, että he tässä pyhässä paikassa eivät olleet suotuja, luvallisia vieraita; korvat lupassa, häntä laahaavana permantoa myöten, hiiviskeli se hitain askelin, aivan kiinni Loviisan kantapäissä.

Munkki astui yhä eteenpäin pysähtymättä. He menivät nyt alas leveitä portaita myöten ja kulkivat sikisoki käyviä maan-alaisia käytäviä pitkin, missä valo oli varsin hämärä. Tultuansa viimein matalalle ovelle, munkki seisahtui ja virkkoi Loviisalle yhä vielä samalla tylyllä äänellä: "Kas tässä, sinä turhuuden tytär, on vaatekammari, mihin ennen sinuakin moni jo on riisunut vaattehensa!"

Totellen pienintäkin käskyä hetaalla, pelkääväisellä kuuliaisuudella, tempasi Loviisa oven auki, mutta peräytyi kohta säikähdyksellä. Se oli luuhuone, puolillaan kuivettuneita kalloja sekä luita.

"Minua peloittaa ruveta tässä muuttamaan vaatteitani – ihan yksinäni. – Mutta, jos te, arvoisa isä, niin käskette, tapahtukoon teidän tahtonne!"

"Mitä, sinä turhuuden lapsi, eihän nuot jäännökset tuossa olekaan muuta, kuin semmoisten ihmisten maallinen vaatteus, jotka aikanansa myös olivat johtajina tahi seuraajina ajamisessa tämän maailman huvitusten perään. Ja samallaiseksi sinäkin kerran tulet, vaikka kuinka täällä tepastelisit ja keikkailisit, visertäisit ja viuluas vinguttaisit. Sinun ja kaikkein muittenkin turhamaisen, maallisen huvituksen harjoittajain täytyy viimein tulla noiden rumain luitten kaltaisiksi, joita nyt narrimainen hempuisuutesi pelkää ja kammoo nähdä."

"Älkää moittiko minua narrimaisesta hempuisuudesta, arvoisa isä", vastasi laulutyttö; "Jumala sen tietää, kuinka minä kadehdin noiden valjenneitten luitten lepoa. Ja jos, ruumiini niiden päälle laskemalla, voisin ilman synnittä muuttua niiden kaltaiseksi, niin valitsisin tämän luukasan tässä leposijakseni mielummin kuin koreimman, pehmeimmän sängyn koko Skotlannissa."

"Ole kärsivällinen ja lähtään edemmäksi", virkkoi munkki lempeämmällä äänellä. "Elonleikkaajan ei ole lupa jättää elon korjuuta, ennen kuin päivän laskeminen näyttää että päivätyö on lopussa."

He astuivat taas eteenpäin. Pitkän käytävän päähän päästyä, avasi veli Cyprianus taas oven; siinä näkyi pieni kammari, tahi kenties kappeli, sillä se oli koristettu ristiin-naulitun kuvalla, jonka edessä neljä lamppua oli palamassa. Kaikki kumarsivat päätänsä ja ristivät silmiänsä; ja munkki kysyi tytöltä, viitaten ristiin-naulitun kuvaa: "Mitä tämä kuva tässä merkitsee?"

"Että Hän kutsuu luoksensa syntistäkin yhtä hyvin kuin hurskasta."

"Niin, jos syntinen luopuu synnistänsä", lausui munkki, jonka ääni nyt oli paljon lempeämpi. "Laita itses siinä valmiiksi matkahasi."

Loviisa viipyi hetkisen aikaa kappelissa ja tuli pian jälleen ulos, päällysviitassa karkeasta, harmaasta sarasta; hän oli käärinyt sen tarkasti ympärilleen ja pannut osan kirjavista vaatteistansa, niin paljon kuin hän oli kerjinnyt riisua, samaan pieneen vasuun, missä hänellä tähän asti oli ollut jokapäiväinen pukunsa.

Munkki pian sen perästä avasi oven, josta päästiin ulos taivas-alle. He olivat nyt puutarhassa, joka kävi Dominikolais-luostarin ympäri. "Eteläportti on vaan telkeellä suljettu; sen kautta te voitte päästä ulos kenenkään huomaamatta", virkkoi munkki. "Jumala siunatkoon sinua, poikani! Ja Jumala siunatkoon myös sinua, tyttö parka! Muista missä paikassa riisuit joutavat koristeesi, ja varo millä tarkoituksella ne jälleen puet päälles."

"Voi, arvoisa isä!" vastasi Loviisa. "Jos tää muukalaisraukka voisi jollakin muulla kunniallisemmalla ammatilla hankkia itselleen leipäpalansa, niin ei hänellä suinkaan olisi suurta halua turhan taitonsa harjoittelemiseen. Mutta – "

Mutta munkki oli jo kadonnut. Olipa itse ovikin, josta he juuri ikään olivat ulos-astuneet, kadonnut; niin konstikkaasti se oli kätketty ulospistävän tukipatsaan sekä rakennuksen monien gotilais-tyylisten koristusten kautta. "Nyt tästä salaovesta laskettiin nais-ihminen ulos, sen tiedän", arveli Heikki itsekseen. "Kun ei vaan – Jumala siitä varjelkoon! – pyhät isät myös joskus päästäisi niitä sisään samaa tietä. Tämä paikka näkyy olevan erittäin sovelias tuommoiseen kuurapeittosilla olemiseen. – Mutta, Jumalan nimessä – mikä nyt neuvoksi? Tahtoisin ma päästä tästä naikkosesta tässä niin pian kuin mahdollista, ja minun täytyy kuitenkin pitää huolta että hän pääsee hyvään turvapaikkaan. Sillä olkoon hänen sydämensä minkälainen tahansa, näyttää hän nyt, tässä sopivaisessa puvussa, liian siivolta, että ansaitsisi sitä kohtelua, joka hänelle hurjain Gallowayn miesten tai Liddell'in pirulaisten käsissä tulisi osaksi."

Loviisa seisoi, odotellen sepän käskyä, minnepäin oli mentävä. Hänen pikku koiransa, iloissaan siitä kun pimeistä, maan-alaisista käytävistä taas oli päässyt taivas'alle, hyppeli kuin hurja tietä myöten ja sitten taas karkasi pystyyn omistajaansa vasten. Joskus se myös, vaikka vähän pelolla, kierteli sepän jalkojen ympäri, hänellekin ilmoittaaksensa iloaan ja rukoillen hänen suosiotaan.

"Alas, Charlot, alas!" virkkoi laulutyttö. "Sinä olet kai nyt iloinen, kun taas pääsit Jumalan siunattuun päivänpaisteesen. Mutta missähän me löytänemme yömajan, Charlot parka?"

"Ja nyt, tyttö", virkkoi seppä, tosin ilman raakaa tylyyttä, sillä se ei kuulunut hänen luonteesensa, vaan kuitenkin kursailematta, niinkuin se, joka tahtoo saada lopun vastahakoisesta toimesta; "minnepäin sinun tiesi menee?"

Loviisa vaan katseli maahan ja oli ääneti. Kun seppä häneltä vielä kerran kysyi, mihin hän tahtoi tulla saatetuksi, tyttö ei sanonut tietävänsä sitä.

"No, no", virkkoi Heikki; "kyllähän mä sen yskän ymmärrän – olen minäkin ollut iloinen poika – tuommoinen villiveitikka aikanani – mutta paras on että nyt puhun suuni puhtaaksi. Nyt on minun laitani semmoinen, että minä olen muuttunut toiseksi mieheksi jo monta, monta aikaa sitten. Ja siis, tyttöseni, meille pitää tulla ero, pikemmin kenties kuin tuommoinen teikkari kuin sinä olit toivonut saavansa eron – laatuun-käyvästä pojasta."

Loviisa itkeä vetisteli hiljaa itsekseen, silmät yhä vielä maahan päin luotuna, niin kuin se, jonka mieltä on loukattu ja joka ei kuitenkaan saa siitä valittaa. Viimein kuitenkin, nähdessään että hänen saattomiehensä alkoi käydä kärsimättömäksi, sanoi hän sammallellen: "Jalo herra – "

"Herra on ritarin nimi", vastasi närkästynyt porvari, "ja jaloksi sanotaan paronia. Minä vaan olen Heikki Wynd-kadulta, rehellinen käsityöläinen ja vapaa killanveljes."

"Hyvä mestari sitten", jatkoi laulutyttö, "te tuomitsette minua ankarasti, ja antaahan ulkonäkö siihen syytä. Mielellänihän vapauttaisinkin teidät seurastani, joka kenties ei ole kunniaksi kunnon miehille; mutta minä en tiedä mihin mennä."

"Lähimmälle kirkonvihkiäis-juhlalle tai lähimmille markkinoille arvattavasti", sanoi Heikki tylysti, sillä hän oli siinä lujassa uskossa, että tytön hätä vaan oli teeskelty, siksi kun Loviisa muka väkisin pyrki hänen seurassansa pysymään; kenties hän myös pelkäsi joutuvansa jonkunlaiseen kiusaukseen – "ja se on St. Madox'in juhla Auchterarder'issa. Kylläpä sinä sinne, sen takaan, ilman minuttakin osaat aivan hyvin."

"Aptr – Auchter – " kertasi laulutyttö, jonka etelämainen kieli ei tahtonut taipua keltiläiseen äännös-laatuun. "Mutta minulle on sanottu, ettei minun laulu-parkojani kukaan ymmärrä, jos menen lähemmäksi noita hirveitä vuoria tuolla."

"Aiotko sitten viipyä Perth'issä?"

"Vaan missä siellä saisin majan?" kysyi maankulkija.

"Entäs missäs sitten olit majaa viime yönä?" kysyi seppä vastaan. "Tottahan toki tiedät mistä olet tullut, josko oletkin kahdellapäällä minne mennä."

"Minä makasin luostarin vaivaismajassa. Mutta siellä sain sijaa ainoasti pitkän rukoilemisen perästä, ja minua kiellettiin takaisintulemasta."

"No niin, eipä ne nyt suinkaan ottane sinua huoneesensa, koska olet Douglas'in uhkauksen alainen, se on kyllä totta. Mutta prinssi mainitsi ritari Ramornya – hänen kortteriinsa voin viedä sinut syrjäkatuja myöten – vaikkei se ole oikein kunniallisen porvarin tehtävää ja vaikka aikani on täpärällä."

"Minä menen, minne vaan käskette – tiedänhän että vaan olen kaikille häpeäksi ja vastukseksi. Olipa aika minullakin jolloin oli toisin – Vaan tuo Ramorny, mikä mies se on?"

"Yksi hovin ritareista, joka elää lystiä poikamiehen elämää, ja on nuoren prinssin tallimestari sekä, niin sanotaan, suosittu neuvon-antaja."

"Mitä! Onko hän ystävä tuon hurjan, uhkamielisen nuoren herran kanssa, joka äskeisen metelin nosti? Voi, älkää minua sinne viekö, hyvä ystävä! – Eiköhän löytyne yhtään kristillistä vaimoa, joka antaisi tyttöraukalle leposijan navetassaan tahi ladossaan yhdeksi ainoaksi yöksi? Lähtisinhän minä jälleen päivän ensikoitteella. Ja kyllä minä siitä maksaisin runsaasti. On minulla kultaa – ja teillekin annan hyvän maksun, jos viette minut semmoiseen paikkaan, missä voin olla hyvässä turvassa tuolta hurjalta irstailijalta, ja myös tuon mustapintaisen paronin miehiltä, jonka silmät kuolemaa uhkasivat."

"Pidä sinä kultasi niiden varalle, jotka niitä vaativat, tyttö", virkkoi Heikki, "äläkä tarjoo rehelliselle miehelle rahaa, jonka olet saanut kokoon viulunvinguttamisella, ja rummuttamisella, ja varpaillas tepsuttelemalla, tai kenties vieläkin pahemmilla huvituksilla. Sen sanon sulle suoraan, en minä ole mikään narri narriteltavakses. Minä tahdon saattaa sun mihin turvapaikkaan vaan itse virkat, sillä minun lupaukseni on luja niinkuin rautakahle. Mutta etpä toki saa minua uskomaan, ettet tiedä minne mennä, kuhun ruveta. Ethän sinä ole niin ensikertalainen ammatissas, ettet tietäisi löytyvän ravinteloita jokaisessa kaupungissa, saatikka niin suuressa kuin Perth'issä, missä sinunkaltaisesi voivat saada sijaa rahallansa, jos et löytäisikään jotain houkkapäätä tai useampiakin, jotka maksavat rätingin puolestasi. – Jos sinulla on rahaa, tyttö, niin ei minun tarvitsekaan olla niin suuressa huolessa sinun puolestas. Ja totta puhuen, en voi paljon muuksi kuin teeskelyksi katsoa, että sinä, joka semmoista ammattia harjoittelet, niin kauheasti itket ja pelkäät yksinjäämistä."

Tällä lailla mielestään selvään näytettyänsä, ettei hän ollut tavallisilla laulutytön juonilla houkuteltava, Heikki astui muutamat askeleet urheasti poispäin, koettaen vakuuttaa itselleen, että hän teki niin viisaasti ja järkevästi kuin mahdollista. Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla taakseen katsahtamatta, nähdäkseen mitenkä hänen lähtönsä Loviisaan vaikutti; ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki että tyttö oli vaipunut penkille, käsivarret polvien, pää käsien nojaan, niinkuin se, joka on aivan epätoivossa.

Seppä koetti paaduttaa sydäntänsä. "Se on kaikki vaan teeskelyä", sanoi hän itsekseen. "Se tyttö-letukka on taitava ammatissaan – sen vannoisin St. Ringan'in kautta!"

Juuri samassapa tunsi hän tempauksen nuttunsa liepeissä. Hän katsahti sinne ja näki tuon pikku koiran, joka nyt kohta, ikään kuin puhuakseen omistajansa puolesta, istahti takakäpälilleen ja rupesi tanssimaan, samassa vinkuen ja yhä katsahdellen Loviisaan päin, aivan kuin olisi tahtonut rukoilla armahtelemista hyljätylle tytölle.

"Eläin raukka", sanoi seppä; "tääkin voipi olla petosta, sillä ethän tee muuta kuin mitä sinulle on opetettu. – Mutta, lupasinhan minä suojella tuota tyttö parkaa, enkä voi jättää häntä tänne, nyt kun hän on pyörtynyt – jos hän todella lienee – olenhan minä toki ihminen."

Hän meni takaisin, ja lähestyttyänsä vastuksellista holhottiansa, hän nyt näki tytön muuttuneesta kasvoin väristä, että Loviisa todella oli aivan epätoivoissaan, jos ei hänellä ollut kaikkea miehen ja vaimonkin käsitystä yli käyvää teeskelemisen taitoa.

"Tyttö", virkkoi seppä lempeämmin, kuin mitä tähän asti yrittämälläkään oli voinut, "selitänpä sinulle suoraan koko tilani. Nyt on meillä St. Valentin'in päivä, ja vanhan tavan mukaan olisi minun tullut viettää se yhdessä kauniin Valentineni kanssa. Mutta riidat ja tappelut ovat vieneet minulta koko aamupuolen, yksi lyhyt hetki poisluettuna. Ymmärräthän siis, missä minun mietteeni sekä mielitekoni ovat, ja missä jo paljas kohteliaisuuskin vaatii minua myös ruumiillisesti olemaan".

Laulutyttö kuulleltuansa näkyi ymmärtäneen mitä hän sanoi.

"Jos te olette uskollinen rakastaja ja jos teillä on puhdas-sydäminen Valentine, niin en minä – Jumala siitä varjelkoon! – tahdo olla esteenä teidän välillänne! Älkää minusta huoliko sen enempää. Minä otan tään ison joen oppaakseni merelle saakka – sanottiinhan minulle, että sen joen suulla on satama. Sieltä lähden laivalla ihanalle Franskanmaalle – sitten olen taas maassa, missä raa'inkaan talonpoika ei tekisi pahaa köyhimmällekään vaimo-ihmiselle".

"Et sinä voi mennä Dundeehen tänä päivänä", sanoi seppä. "Douglas'in väki on nyt liikkeellä molemmin puolin jokea; sillä sanoma täänpäiväisestä kahakasta on jo varmaan levinnyt heille asti. Kaiken tään päivän ja hnomeisen, sekä koko yönkin niiden päiväin välissä on heitä joukoittain lappava päällikkönsä lipun luoksi, aivan kuin Vuorelaiset, kun tuliristiä²¹ on ympärilähetetty. – Näetkö noita viittä, kuutta miestä, jotka ratsastavat tuolla puolen jokea? Ne ovat Annandalen miehiä; minä ne tunnen keihästensä pituudesta sekä myös siitä tavasta, millä he ne pitävät. Annandalen mies ei koskaan anna keihäänsä laahata perässä, vaan pitää sen, kärki pystyssä tahikka myös tanassa eteenpäin".

"Ja mitäs niistä?" kysyi laulutyttö. "Ovathan ne huoveja, sotureita – tottahan he viuluni ja turvattomuuteni vuoksi antaisivat minun olla rauhassa".

"Enpä niistä tahdo liioin kieltä kantaa", vastasi seppä. "Jos sinä tulisit heidän omiin kotilaaksoihinsa, he epäilemättä soisivat sinulle vieraanvaraa, eikä olisi siellä heistä mitään pelättävää. Mutta nyt he ovat sotaretkellä – nyt heistä on kala kaikki, mitä apajaan sattuu. On niitä joukossa mokomia, jotka surmaisivat sinut ainoasti noiden kultaisten korvarenkaittesi tähden. Heidän silmänsä ei nyt näe muuta kuin mistä saisi saalista, heidän käsillänsä ei nyt ole muuta tehtävää kuin ryöstäminen. Heillä ei ole korvia nyt, millä kuullella lauluja eikä armon-anelemista. Paitsi sitä on heidän päällikkönsä sinusta antanut käskyn, ja se on sitä laatua, josta voi olla varma, että se tulee totelluksi. Suurten herrojen mieliteot tulevat aina pikemmin täytetyiksi, kun he sanovat: 'Polttakaa se kirkko!' kuin jos käskevät: 'Rakentakaa tähän kirkko!'"

"Sitten", virkkoi laulutyttö, "olisi mun paras jäädä tähän paikkaan ja kuolla."

"Älä niin sano", vastasi seppä. "Jos vaan voisit saada jossain yömajan, niin saattaisin sun huomen-aamuna Neitsyt Maarian Portaille, mistä laivat lähtevät menemään alas jokea Dundeehen. Minä veisin sinut jonkun sinne aikovan laivurin luokse ja pitäisin huolta että sinä hyvässä turvassa pääsisit paikkaan, missä sinua hyvin ruokittaisiin ja lempeästi kohdeltaisiin".

"Hyvä – kunnon – jalomielinen mies!" huudahti laulutyttö, "tee niin, ja jos onnettoman raukan rukoukset ja siunaukset voivat lentää niin korkealle kuin taivaasen asti, niin ne siellä ovat puhuvat sun puolestasi. Tulkaamme huomenna tänne tälle pienelle portille, siihen aikaan, jolloin alukset lähtevät."

"Ne lähtevät kello kuus aamusella, kohta kun päivä alkaa valjeta."

"Menkää te siis pois Valentine-kumppalinne luokse – ja jos hän teitä rakastaa, oi älkää häntä pettäkö!"

"Tyttö parka! Pettuus, pelkään mä, on sinutkin tähän kurjuuteesi saattanut. Vaan en voi jättää sinua näin oman onnesi nojaan. Minun tulee tietää, missä saat yömajan."

"Älkää siitä huoliko", vastasi Loviisa, "taivas on selkeä – täällä on pensaita ja pehkoja kyllin jokirannalla. Charlot ja minä me voimme hyvin laittaa puun vesoista sijaa itsellemme yhdeksi yöksi. Ja huomennahan minä teidän avullanne pääsen pois sinne, mihin ei sorto ja häijyys ylety. Oi, yö pian kulun, kun huomispäivä tuopi uutta toivoa! – Mitäs te vielä täällä viivytte, kun teidän Valentinenne jo teitä odottelee? Ohhoh, täytyypä mun sanoa teitä laimeaksi rakastajaksi, ja tiedättehän te ettei runoilijan moitteet ole leikin-asia."

"En voi sinua jättää tänne, tyttö", virkkoi seppä, jonka sydän nyt oli kokonaan heltynyt. "Sulaa murhaa olisi, jos sallisin sinun jäädä yöksi kolkon skotlantilaisen Helmikuu-viiman käsiin. Ei, ei – sillä lailla olisin huonosti täyttänyt lupaukseni, ja jos minä joutuisinkin moitteen alaiseksi, niin se olisi vaan ansaittu rangaistus siitä, että minä, sen nyt näen, kohtelin sinua enemmän omien väärien luulojeni kun sinun syysi mukaan. – Tule kanssani, tyttö, sinun pitää saada turvallinen ja kunniallinen yösija täksi yöksi, tulkoon siitä mi tulleekin. Se olisi huonoa kohteliaisuutta minun Katrilleni, jos jättäisin sun tyttöraukan tänne viluun nääntymään ainoasti siksi, että saisin tuntia aikaisemmin päästä Katrin luokse."

Näin sanoen karkaisi seppä sydäntänsä sitä pelkoa vaataan, jonka tästä teosta mahdollisesti tulevat pahat seuraukset ja juorupuheet hänessä nostivat; miehuullinen Heikki päätti olla huolimatta kaikista häijyistä kielilakkareista ja suoda kuljeksija-raukalle turvapaikan omassa talossansa. Siihen kuitenkin tulee lisätä, että hän sen teki kovin vastahakoisesti ja ikäänkuin jostain hyväntahtoisuuden hurmauksesta.

Ennenkuin hänen rakkautensa kiintyi Perth'in kaupungin Kaunottareen, oli näet tää Vulkan'in vankka poika, hurjaa luontoansa totellen, myön ollut yhtä harras Venus'en kuin nyt yhä vielä Mars'in²² palvelija; ja vasta tää totinen rakkaus oli kokonaan luovuttanut hänet irstaista huvituksista. Hän oli siin syystä arka niin äsken saadusta vakavuuden maineestaan, jota hänen seurustelemisensa tuon kulkijain-raukan kanssa voi jälleen saattaa epäluulon-alaiseksi. Myös pelkäsi hän kenties, että oli liika vaarallista näin antaa itsensä kiusaukselle alttiiksi – ja sen lisäksi oli hän pahoilla mielin siitä kun niin suuri osa Valentinin päivästä meni hukkaan, jota hänen, vanhan tavan mukaan, ei olisi ollut ainoasti lupa, mutta myös velvollisuus viettää Valentine-kumppalinsa seurassa. Matka Kinfauns'iin sekä sen jälkeen tapahtuneet monet seikat olivat häneltä vieneet koko päivän, ja nyt jo oli melkein iltamessun aika.

Hän näkyi tahtovan kiiruulla lyhentää ajan, jota hänen vieläkin täytyi kuluttaa hänen rakkaimmalle toivoillensa niin peräti vieraasen asiaan. Pitkin askelin astui hän Dominikolaisten puutarhan halki, siitä kaupunkiin, mihin tultuansa kääri viitan kasvojensa alipuolen peitteeksi sekä veti lakin syvälle, ettei myös yläpuoli näkyisi. Näin jatkoi hän tietänsä yhä samalla kiiruulla syrjäkatuja sekä raitteja pitkin, siinä toivossa että hän voisi kenenkään huomaamatta päästä Wynd-kadulle kotiinsa. Mutta kun hän tätä vauhtia oli noin kymmenen minuuttia kulkenut, johtui hänelle mieleen, että kenties tyttö ei jaksanutkaan häntä niin nopeaan seurata. Hän katsahti siis taaksensa närkkäällä kärsimättömyydellä, joka kuitenkin kohta muuttui surkuttelevaisuudeksi, kun hän huomasi, kuinka se raukka kiireisestä kulustansa jo oli aivan uuvuksissa.