PERHE-ELÄMÄÄ
Neuillyn höyryraitiovaunut olivat jo sivuuttaneet Maillotin portin ja kiitivät nyt eteenpäin sitä pitkää puistotietä, joka vie alas Seine-joelle. Vaunuja vetävä pieni veturi antoi varoitusmerkkejä mahdollisten esteiden välttämiseksi, puhalsi ulos liikaa höyryä, huohotti kuin juoksusta hengästynyt ihminen ja veturin pistonit aikaansaivat sellaisen hätäisen äänen kuin juostessa toisiinsa kalkahtava pari rautaisia sääriä.
Kesäillan raskas helle laskeusi tiellekin, jolla aivan tyyneestä ilmasta huolimatta pelmusi valkea, liidunsekainen, sakea ja tukehduttava pöly ja tarttui hikiseen ihoon, kertyi silmien soppiin ja tunkeusi aina keuhkoihin saakka.
Siellä täällä seisoskeli kansaa talojen portilla hengittämässä raitista ilmaa.
Vaunujen kaikki akkunat olivat avatut ja akuttimet hulmusivat nopean vauhdin aikaansaamasta vedosta. Muuten ei sisällä vaunuissa monta henkeä ollut, sillä lämpiminä päivinä vetäytyvät ihmiset mieluummin n.k. imperiaalille eli etu- ja takasillalle. Olipahan vain muutamia lihavia, räikeäpukuisia etukaupungin rouvia, jotka korvaavat hienouden puutteensa aiheettomalla ylhäisyydellä, samoin eräitä väsyneitä, kasvoiltansa kellertäviä virkamiehiä, joiden vartalot näyttivät kutistuneilta ja joilta toinen hartia – ahkeran kirjoitustyön vuoksi – oli jäänyt hieman ylemmäksi toista. Heidän levottomissa ja alakuloisissa kasvoissansa näkyi vielä tuoreita jälkiä taloudellisista huolista, alituisesta rahanpuutteesta ja pitkällisistä toiveista, jotka auttamattomasti olivat pettäneet. Kaikki kuuluivat he siihen tuiki kuluneiden kurjien raukkojen lukuisaan joukkoon, joka nipin napin tulee toimeen vähäisissä, aivan pienten puutarhain ympäröimissä etu-kaupunkilais-huviloissansa Pariisin maailmankaupunkiin liittyvän "ruukkumaiseman" keskellä.
Oven luona istui lyhyt, paksu ja pulleanaamainen herra, jonka vatsa riippui harallaan olevien jalkojen välissä, puettuna mustaan pukuun, kunnialegioonan nauha napinlävessä ja keskusteli pitkän ja laihan herrasmiehen kanssa, joka hamppukankaasta tehdyssä, likaisessa puvussansa ja vanhassa panamahatussansa näytti melkein epäilyttävältä. Lyhyt paksu herra puhui verkallensa ja empien, niin että hän toisinaan kuulosti melkein änkyttävän; tämän nimi oli hra Caravan, joka palveli ensimäisenä kirjurina meriasiain ministeristössä. Hänen puhetoverinsa oli eräs entinen terveys-upseeri eli tutkinnon suorittamaton kauppalaivalääkäri, joka vanhoilla päivillänsä oli asettunut asumaan Courbevoien laiteille, missä hän auttoi köyhää kansaa niillä vähäisillä lääkeopillisilla tiedoilla, jotka hänellä vielä oli jäljellä seikkailurikkaan elämänsä ajoilta. Nimeltänsä oli hän Chenet ja esitti itsensä "tohtoriksi". Hänen siveellisistä käsitteistänsä kulki arveluttavia juoruja.
Hra Caravan taas oli elänyt virkamiehen tavallista elämää. Kolmekymmentä vuotta oli hän säännöllisesti matkustanut joka aamu virastoonsa tätä samaa tietä ja tavannut samalla tunnilla samoissa paikoissa samat henkilöt, jotka kiiruhtivat työtoimistoihinsa; ja joka ilta palasi hän taas takaisin samaa tietä, kohdaten samat naamat, joiden hän oli nähnyt vähitellen vanhenevan.
Joka päivä osti hän kuparilantilla sanomalehtensä Saint-Honoren etukaupungin nurkassa, hankki sitten pari aamiais-voileipää ja kiiruhti ministeristöön melkein vangiksi ilmoittautuvan rikollisen naamalla. Pulpettinsa ääreen hiipi hän ahdistunein sydämin ja alinomaa peljäten saavansa jonkun muistutuksen jostakin laiminlyömisestä, mihin hän ehkä oli tehnyt itsensä syylliseksi.
Mitään käännettä ei hänen yksitoikkoisessa elämässänsä ollut koskaan tapahtunut eikä häntä muut asiat liikuttaneet kuin virasto-asiat, virka-ylennykset ja lahjapalkkiot. Sekä ministeristössä että kotona perheensä keskuudessa – hän oli nainut erään köyhän virkatoverin tyttären – puhui hän ainoastaan virastansa. Jokapäiväisen, koneellisen ahertamisen kautta oli hänen sielunsa kutistunut niin, ettei siihen mahtunut muita ajatuksia, toiveita tai unelmia kuin ne, mitkä olivat suoranaisessa yhteydessä viraston kanssa.
Mutta eräs karvas seikka turmeli kaikki hänen virkamies-ilonsa. Viraston päällikön ja hänen apulaisensa paikkoja oli näet ruvettu täyttämään meriväen komisaarioilla tahi "läkkisepillä", kuten näitä hopeisten kalunainsa vuoksi oli ruvettu kutsumaan; tätä selitti hän äänekkäästi joka iltapäivä päivällispöydässä vaimollensa, jota asia niinikään harmitti ja jolle hän tahtoi todistaa sen olevan ilmeistä vääryyttä, että ministeristövirkoja Pariisissa täytettiin laivastoon kuuluvilla henkilöillä.
Hän oli vanhentunut huomaamattansa, sillä koulusta oli hän ilman vaihtelevampaa ylioppilas-aikaa siirtynyt virastoon; erotus oli vain se, että hän koulussa oli peljännyt järjestystä valvomaan määrättyjä toverejansa ja nyt eli alinomaisessa arkuuden tilassa viraston päällikköjen takia. Jo näiden kamari-itsevaltiaiden kynnykselle tullessa tunsi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän asti; tämä alituinen pelonalaisuus taas teki hänen käytöksensä kömpelöksi samalla kuin se nöyristi hänen ryhtinsä ja sai hänet hermostuneesti änkyttämään.
Pariisista ei hän tuntenut enempää kuin sokea, joka koiransa taluttamana joka päivä kulkee samaa tietä paikoillensa; lukiessansa sanomalehdestä uutisia merkillisimmistä tapahtumista ja häväistysjutuista piti hän niitä satumaisina tarinoina, joita vilkkaammat ihmiset olivat keksineet huvittaaksensa pikku virkamiehiä. Järjestyksen miehenä ja luonnostansa vanhoillisena, vaikkakin puolueen ulkopuolella eläen, vihasi hän kaikkia "uutuuksia" ja hyppäsi tavallisesti yli koko valtiollisen osaston, joka vissin puolueen lahjomassa sanomalehdessä tietysti, oli vääristelty. Kävellessänsä iltapäivällä Champs-Elyséen puistokäytävää, katseli hän kävelijäin taajoja joukkoja ja vaunujen vierivää virtaa kuin kaukaisia, outoja maita vaeltava matkailija.
Palveltuansa tänä vuonna umpeen laissa määrätyt 30 virkavuotta oli hän uudenvuodenpäivänä saanut kunnialegioonan ristin, joka näissä sotilasmaisiksi laitoksiksi käyneissä virastoissa oli tullut välttämättömäksi kehoitukseksi näille viheriään pöytään naulituille, surkuteltaville rangaistusvangeille sen pitkällisen ja kauhistavan orjuuden tähden, jota virallisesti kutsutaan "uskolliseksi palvelukseksi". Vasta tämä kunnian osoitus, joka oli antanut hänelle uuden, korkeamman käsityksen omasta kyvystä, oli voinut muuttaa hänen elintapojansa. Entiset juovikkaat housunsa ja kirjavat liivinsä oli hän siitä alkaen kerrassaan hyljännyt ja käytti nyt ainoastaan mustia housuja ja pitkää takkia, jonka napinlävessä hänen leveä kunnianauhansa näytti paremmalta. Nyt muisti hän joka aamu ajaa partansa, puhdistaa kyntensä huolellisesti, muuttaa liinavaatteita joka toinen päivä j.n.e. tehden tämän kaiken kunnioituksesta sovinnaisuuden vaatimuksia ja sitä kansallista ritarimerkkiä kohtaan, jota hän nyttemmin kantoi. Lyhyesti sanoen: seuraavasta päivästä alkaen esiytyi hra Caravan uutena, siistittynä, mahtavana ja alentuvaisena ihmisenä. Kotona hän puhui kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa "rististänsä". Ja siinä määrässä oli hänen ylpeytensä lisääntynyt, ett'ei hän enää kärsinyt nähdä toisenlaisia "nauhoja" muiden napinreijissä. Vieraiden maiden oudot kunnian-merkit saivat hänet melkein raivoon; "niitä ei pitäisi sallittaman kantaa Ranskassa", sanoi hän. Ja erityisesti harmitteli hän tästä tohtori Chenetille, jonka hän joka päivä tapasi raitiovaunussa ja aina joku toisenlainen nauha rinnassa, milloin valkea, milloin sininen, milloin keltainen tahi vihreä.
Näiden herrojen välinen keskustelu, joka alkoi Riemuportilta ja kesti Neuillyyn saakka, käsitteli muuten aina samoja asioita. Tänään niinkuin usein ennenkin puhuivat he ensin niistä moninaisista, paikallisista epäkohdista, jotka harmittivat heitä kumpaakin ja joita Neuillyn maistraatti ei ryhtynyt korjaamaan. Sitten siirtyi hra Caravan puhumaan sairauksista ja taudeista, kuten lääkärin kanssa keskustellessa melkein aina käy ja toivoi täten saavansa häneltä jonkun tiedon murusen ilmaiseksi taikka onnistui hänen ehkä hienosti menettelemällä saada aikaan täydellinen maksuton neuvottelu, jos lääkäri ei vain huomannut hänen aiettansa. Viime aikoina oli näet hänen äitinsä terveys alkanut käydä arveluttavaksi. Tuon tuostakin sai hän pitkällisiä tainnoskohtauksia eikä suostunut hoidattamaan itseänsä, vaikka olikin jo 90-vuotias.
Hra Caravan tuli aina liikutetuksi ajatellessansa äitinsä korkeaa ikää ja sanoi aina "tohtori" Chenetille: "ettehän liene monta sellaista tapausta tavannut ammatissanne?" Tyytyväisenä hän silloin hykerteli käsiänsä, ei juuri sen vuoksi, että hän välttämättä olisi halunnut äiti parkansa ikuistuvan tässä maailmassa, vaan enemmän hyvänä takeena hänen oman elämänsä pituudesta.
"Niin", jatkoi hän, "meidän suvussamme ollaan pitkä-ikäisiä. Sen vuoksi olenkin varma siitä, että elän sangen vanhaksi, ellei tapaturmaa satu."
Tohtori Chenet heitti häneen säälivän katseen. Sitten tarkasteli hän hetkisen naapurinsa punakkaa naamaa, paksua niskaa, velttojen ja lihavien jalkojen välissä riippuvaa, pulleaa vatsaa ja koko tuota sairalloisesti pöhöttynyttä, halvaukselle altista virkamiesruumista; vihdoin siirsi hän harmahtavaa panamahattuansa hieman ylemmäs ja sanoi ivallisesti:
"Elkää olko siitä varma, kunnon ystäväni; äitinne on vanhaa, vankkaa tekoa, mutta tehän olette kohoa hyytelöä!"
Nämä sanat sattuivat ja hra Caravan vaikeni.
Tällä välin oli raitiovaunu saapunut sille pysäkille, jossa heidän oli poistuttava. Molemmat herrat astuivat alas vaunuista ja tohtori Chenet pyysi ystävänsä juomaan lasin vermuttia Globe-kahvilaan, joka oli juuri vastapäätä ja muutenkin heidän tavallinen ravintolansa. Vanhana ystävänä tervehti isäntä tulijoita ojentaen heille kaksi sormea tiskillä olevien pullojen ylitse; sen jälkeen menivät he dominonpelaajien luo, jotka olivat istuneet paikoillansa päivällisistä asti. Vastattuansa tavalliseen kysymykseen: mitä uutta kuuluu? juttelivat he hetkisen, kunnes pelaajat taas ryhtyivät jatkamaan keskeytynyttä peliänsä. Herrat toivottivat "hyvää yötä" ojentaen kätensä pelaajille, jotka ylöskatsahtamatta kättelivät heitä ja niin poistuivat he kotiinsa myöhäiselle päivällis-aterialle.
Hra Caravan asui pienessä kaksikerroksisessa talossa Courbevoien torin varrella, jonka alakerrassa oli parturitupa. Hänen huoneustoonsa kuului pari kamaria, ruokasali ja keittiö eikä muuta. Näissä suojissa vaelsivat usein korjatut tuolit ympäri sen mukaan kuin tarvis vaati; rva Caravanin aika meni näitä huoneita siistiessä, sillävälin kuin 12-vuotias tytär Maria Lovisa ja 9-vuotias poika Filip August juoksentelivat katuojia myöten korttelin poikaviikarien kanssa.
Yläkertaan oli hra Caravan sijoittanut äitinsä, jonka ahneus oli naapurein kesken tunnettu ja jonka tavaton laihuus oli antanut aihetta sukkeluudelle: "häntä luodessaan oli hyvä Jumala ollut yhtä saita kuin ämmä itse." Aina oli vanhus pahalla tuulella eikä kulunut päivääkään, ettei hän aikaansaanut riitoja ja hermostuttavia kohtauksia. Akkunastansa sätti hän portaillansa seisovia naapureita, kuljeskelevia maatavarain kaupustelijoita, kadunlakaisijoita ja katupoikia, jotka taas kostivat seuraamalla vanhuksen jäljessä – niin pian kuin tämä näyttäysi kadulla – ja rähisemällä hänen ympärillänsä: "eläköön noita-akka!"
Pienikasvuinen, normandialainen palvelustyttö, joka muuten oli uskomattoman hölmistynyt, hoiti taloutta ja makasi yönsä vanhuksen luona yläkerrassa ollakseen saapuvilla, jos mitä sattuisi tapahtumaan.
Kotiin tultuansa tapasi hra Caravan vaimonsa tietysti siistimässä huoneita, joka olikin hänen ehtymätön intohimonsa; tällä kertaa kiilloitti hän flanellilapulla talon verrattain autioissa suojissa löytyvien mahonki-tuolien selkänojia. Hän käytti aina ohkaisia vaatesormikkaita ja monivärisillä nauhoilla koristettua myssypäähinettä, joka aina oli vinossa toisella korvallisella. Kaikille, jotka sattuivat tapaamaan rouvan pesemässä permantoa, harjaamassa vaatteita, tomuttamassa huonekaluja tahi puuhaamassa pyykkiammeen ääressä, sanoi hän aina tähän tapaan:
"Minä en ole rikas ja, kuten näette, asumme me sangen yksinkertaisesti, mutta siisteys on minun ylellisyyteni ja se on mielestäni yhtä hyvä kuin mikä muu ylellisyys tahansa."
Itsepäisen, käytännöllisen älynsä avulla oli hänestä tullut miehensä ohjaaja kaikessa. Joka ilta oli heillä ensin ruokapöydässä ja sitten maata ruvettaessa pitkiä keskusteluja hra Caravanin virka-asioista; vaikka rouva olikin parikymmentä vuotta nuorempi miestänsä, niin uskoi tämä itsensä hänelle kuin rippi-isälle, jonka neuvoa kaikessa noudatetaan.
Sievä ei hän ollut koskaan ollut; nyttemmin oli hän ruma, lyhytkasvuinen ja laiha. Se vähä, mitä hänellä mahdollisesti voi olla naisellisia suloja, jotka taitava ompelijatar ehkä olisi voinut saada esille, hupeni tykkänään hänen huonosti leikattujen pukujensa peittoon. Aina näyttivät hänen hameensa istuvan vinossa ja sitä paitse oli hänellä piintynyt tapa alinomaa kynsiskellä itseänsä milloin mistäkin, välittämättä ensinkään läsnäolijoista. Ainoa koriste, jota hän kantoi, oli kirjavilla, lukuisilla nauhanpätkillä koristettu myssy.
Nähtyänsä miehensä tulevan kotiin, nousi rouva ylös, suuteli häntä poskille ja kysyi:
"Muistitkos käydä Potinin luona, ystäväni?"
Hra Caravan vajosi masentuneena istumaan: neljännen kerran oli hän unhottanut toimittaa tämän hänelle uskotun asian.
"Sehän on vallan kirottua, vallan kirottua!" huudahti hän. "Vaikka mietin sitä päiväkauden, niin unhottui se minulta illan tullen kuitenkin."
Huomatessansa, että mies oli vilpittömästi pahoillansa, koetti rouva lohduttaa häntä sanoen: "No, ehkäpä sinä muistat sen huomenna paremmin. Mitäs muuten kuuluu uutta ministeristöön?"
"Niin, tosiaankin! Suuri uutinen: taas on eräs läkkiseppä nimitetty päällikön apulaiseksi."
Rouva kävi ihan vakavaksi.
"Missä osastossa?"
"Ulkomaisten tilausten toimistossa." Rouva harmistui.
"Ramonin sijalle siis! Juuri siihen virkaan, jossa tahtoisin nähdä sinut! Entäs Ramon? Siirrettiin eläkkeelle?"
"Aivan niin, eläkkeelle!" sopersi hra Caravan. Rouva vimmastui niin, että myssy soljahti alas kaulalle.
"Silloin on kaikki lopussa eikä siinä talossa enää ole sinulla mitään tekemistä. Ja mikä tuon herrasmiehen nimi on?"
"Bonassat."
Rouva otti esille Meriväen kalenterin, joka hänellä aina oli käsillä ja alkoi etsiä siitä: "Bonassat. Toulonissa. Syntynyt 1851. Oppilas 1871. Alakomisaario 1875. Mutta onko hän koskaan ollut merillä tuo hra Bonassat?"
Tämän kysymyksen johdosta kirkastui hra Caravanin katse ja häntä alkoi naurattaa sisällisesti, niin että pullea vatsansa hyppi.
"Aivan saman verran kuin Balin … vallan saman verran kuin hänen päällikkönsä Balin!" Nauraen yhä makeammin toisti hän vielä vanhan sukkeluuden, jolla hän kerran oli saanut koko viraston nauramaan:
"Meritse heitä ei saa lähettää tarkastamaan Point-du-Jourin laivasto-satamaa, sillä meritauti heidät höyryaluksella tavoittaisi!"
Mutta rva Caravania tämä ei naurattanut. Hän pysyi vakavana eikä näyttänyt kuulleen koko sukkeluutta. Sitten mutisi hän leukaansa hiljallensa raappien:
"Jospa meillä vain olisi joku edusmies vallassamme! Sillä jos eduskunta saisi tietää, kuinka ministeristön neljän seinän sisässä nykyään menetellään, niin lentäisi ministeri tuoliltansa kuin…"
Samassa kuului rappusista melua, joka keskeytti hänen lauseensa. Katuojaretkiltänsä palasivat Maria Lovisa ja Filip August, tyrkkien ja potkien toisiansa juostessansa ylös rappusia. Äiti hyökkäsi tuimana heidän kimppuunsa, tarttui kumpaakin käsipuolesta ja viskasi lapset sisään ravistaen heitä voimakkaasti.
Niin pian kuin nämä huomasivat isänsä, riensivät he hänen luoksensa. Hän piti heitä hellästi ja kauvan syliinsä suljettuina, istahti tuoliin, nosti heidät polvillensa ja alkoi lörpötellä heidän kanssansa.
Poika oli kampaamaton, yltäpäätä likainen, pikku nallikka, joka näytti sangen heikkopäiseltä. Tyttö oli jo äitinsä kuva, puhui niinkuin hän, toisti hänen sanojansa ja apinoipa hänen liikkeitänsäkin. Hänkin oli kysyvinänsä: "Mitä uutta ministeristöön kuuluu?" ja isä vastasi iloisesti:
"Niin, katsos, setä Ramon, joka kerran kuukaudessa käy syömässä päivällistä meillä, ei enää saapune tänne, tyttöseni. Hänen sijallensa on nimitetty uusi alapäällikkö!"
Tyttönen kohotti silmänsä ja katsoi isäänsä lausuen pikkuvanhan säälillä:
"Taas on siis yksi mennyt ohitsesi, isä!"
Isä lakkasi nauramasta eikä vastannut tähän muistutukseen mitään; johtaaksensa puheen toiselle tolalle kääntyi hän vaimonsa puoleen, joka nyt puhdisti akkunoita.
"Äiti voi kai hyvin tuolla yläkerrassa?"
Rva Caravan lakkasi työstänsä, kääntyi päin, siirsi niskaan lipuneen myssynsä paikoilleen ja sanoi vapisevin huulin:
"Niin, puhukaamme vain äidistäsi! Tänään on hän taas kauniisti käyttäytynyt! Ajattelehan, että kun parturin vaimo tästä alakerrasta … minun poissaollessani … tuli lainaamaan meiltä tärkkelyspakettia, niin ajoi äitisi hänet suorastansa ulos haukkuen häntä kerjäläis-akaksi. Mutta sitten sai hän itse kuulla kunniansa minulta! Tietysti tekeysi hän aivan kuuroksi, kuten hänen tapansa on, aina kun hänelle totuuksia sanotaan, mutta tiedänhän minä hänellä olevan yhtä hyvät korvat kuin minullakin: se on vain hänen kujeitansa. Paras todistus siitä on, että hän kapusi takaisin yläkertaan sanaakaan virkkamatta."
Hra Caravaniin vaikutti tämä niin kiusallisesti, ettei hän puhunut mitään; palvelustyttö tuli samassa ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Silloin otti hra Caravan luudan varren, joka tätä tarkoitusta varten aina oli nurkassa, ja koputti kolme kertaa kattoon antaaksensa merkin äidille. Sitten menivät he saliin, missä nuorempi rva Caravan vanhusta odotellessa ammensi liemi-annokset valmiiksi. Mutta vanhus ei tullutkaan alas ja liemi alkoi jo jäähtyä. Toiset rupesivat syömään ja kun liemi oli syöty, odotettiin häntä jälleen. Rouvaa tämä jo harmitti; hän viskoi vihansa puolisonsa ylitse.
"Näin tekee hän aivan tahallansa. Ja sinä taas pidät tietysti hänen puoltansa."
Kahden tulen väliin joutuneena ei hra Caravan tiennyt mitä vastata, vaan lähetti vihdoin Maria Lovisan kysymään mummolta, miksi hän viivytteli. Ja sitten istui hän ja odotti alaspäin katsellen, sillä välin kuin hänen vaimonsa harmistuneena kilisti veitsellänsä lasin laitaan.
Ovi aukesi samassa ja tyttönen palasi yksin takaisin hengästyneenä ja kalpeana.
"Mummo makasi lattialla," sanoi hän huohottaen.
Hra Caravan hypähti ylös, viskasi ruokaliinansa pöydälle ja juoksi ylös rappusia, joilta kuului hänen pitkien, nopeiden askeltensa kaiku; vakuutettuna siitä, että tämä taas oli anopin keksimiä kujeita, kohautti rouva olkapäitänsä koko ilmoitukselle, mutta seurasi verkallensa sentään miehensä jäljessä.
Mummo makasi pitkällänsä keskellä lattiaa, kasvot permantoon käännettyinä, ja kun hra Caravan käänsi hänet seljällensä jäi hän siihen rojottamaan yhtä liikkumattomana, keltaisine, kuivine kurttuisine kasvoinensa, silmät ummessa, huulet tiviisti suljettuina ja koko tuo laihan kuiva ruumis jäykistyneenä vallan tunnottomaksi.
Caravan polvistui hänen viereensä ja vaikeroi:
"Voi äiti raukkaa, voi minun poloista äiti-raukkaani!"
Kun rouva oli tarkastanut häntä vähän aikaa, selitti hän lyhyesti:
"Muori on taas saanut pyörtymyskohtauksen, siinä kaikki! Mutta sen on hän tehnyt riistääksensä meiltä ruokarauhan, ole varma siitä!"
Yhdessä kantoivat he mummon sänkyyn ja riisuivat pitovaatteet hänen yltänsä. Sitten ryhtyivät he kolmen hengen – hra ja rva Caravan sekä palvelustyttö – häntä hieromaan. Mutta kaikista näistä ponnistuksista huolimatta ei muori tullut tajullensa.
Silloin lähetti hra Caravan palvelustytön – Rosalien – noutamaan tohtori Chenetiä. Tämä asui Suresnesiin päin vievällä rantakadulla, joka oli jotenkin kaukana. Odotus kävi siis pitkälliseksi.
Vihdoinkin hän saapui, tutki vanhuksen tilaa, tunnusteli häntä, kuunteli hengitystä ja ilmoitti:
"Hän on kuollut!"
Hra Caravan kumartui vainajan ylitse ja ratkesi itkeä nyyhkyttämään, ja suuteli kiihkeästi äitinsä kangistuneita kasvoja; ja niin runsaita surun kyyneliä vuodatti hän, että nämä suurina vesipisaroina tippuivat vanhuksen poskille ja otsalle.
Rva Caravan teki kaikki, mitä sovinnaiset tavat miniältä tällaisissa surutapauksissa voivat vaatia: hän seisoi puolisonsa takana, voihkaili heikosti ja hieroi itsepintaisesti silmiänsä.
Turvonnein kasvoin, harva tukka epäjärjestyksessä ja todellisen surunsa rumentamana nousi hra Caravan äkkiä ylös:
"Mutta oletteko varma, tohtori, oletteko ihan varma siitä, että hän on kuollut?"
Tohtori Chenet lähestyi nopeasti uudelleen vainajaa, ja tutki sitä ammattimiehen taitavalla nokkeluudella ikäänkuin liikemies kauppatavaraansa kiittäessänsä.
"Katsokaa itse, ystäväni, katsokaa silmiä!" Samassa nosti hän silmäluomia ja silloin paljastui hänen sormensa alta muorin katse … entinen muuttumaton katse … ainoastaan silmäterä oli ehkä hieman laajempi kuin ennen. Caravaniin vaikutti tämä sysäyksenä rintaan ja hän tunsi koko ruumiinsa värisevän.
Chenet nosti jäykistynyttä käsivartta, koetti avata muorin yhteenpuristettuja sormia ja tiuskasi harmistuneena ikäänkuin olisi joku syyttänyt häntä valheesta:
"Tai katsokaa tätä kättä? Olkaa huoletta! Tällaisessa tapauksessa en ole vielä koskaan erehtynyt!"
Caravan heittäysi ryvettyneenä jälleen ruumiin yli ja itki melkein ulisemalla. Ollen itkevinänsä hänkin, puuhaili rouva vainajan sängyn vieressä: ensin nosti hän yöpöydän lähemmäs, peitti sen ruokaliinalla, nosti sille neljä kynttilää, sytytti ne palamaan, otti uunipeilin takaa puksipuun oksan, täytti erään pikku lautasen tavallisella vedellä, kun ei ollut vihkivettä saapuvilla, laski oksan tälle lautaselle ja asetti sen vihdoin yöpöydälle kynttiläin väliin. Hetkisen mietittyänsä heitti hän siihen vielä hyppysellisen suolaa arvatenkin siinä uskossa, että tämä oli jonkunlaista ehtoollispyhitystä.
Suoritettuansa nämä tavanmukaiset välttämättömyydet, joilla vainajaa aina oli muistettava, jäi hän liikkumattomana seisomaan paikallensa. Tohtori, joka oli auttanut häntä näissä toimituksissa, kuiskasi hänelle hiljaa:
"Meidän täytyy saattaa hra Caravan täältä pois!"
Rouva nyökkäsi myöntymykseksi, lähestyi yhä polvillansa nyyhkivää puolisoansa ja nosti häntä toisesta käsivarresta samalla kuin hra Chenet tarttui toiseen.
Ensin istuttivat he hänet tuoliin; rouva suuteli häntä otsalle ja moitti häntä lempeästi. Tohtori yhtyi häneen ja koetti kehoittaa häntä lujuuteen, rohkaisemaan mielensä ja alistumaan sallimuksen tahtoon, ihmetellen että mies voi kovan onnen sattuessa noin tyyten menettää miehuutensa. Sitten tarttuivat molemmat uudellensa häneen kiinni ja kantoivat hänet pois.
Alas vietäessä vaikeroi hän vallan uupuneena kuin suuri lapsi, nyyhkien suonenvedontapaisesti, käsivarret velttoina ja jalat raukeina. Koneellisesti jalkojansa muutellen astui hän toisten kannattamana alas rappusia tietämättä, kuinka hän alas tuli.
Sitten istuttivat he miesparan samaan nojatuoliin, jossa hänen aina oli tapansa istua aterioidessa ja jonka kohdalla vielä oli häneltä äsken kesken jäänyt liemilautanen lusikoinensa. Tähän jäi hän hievahtamatta istumaan tuijottaen viinilasiinsa ja muuten niin masentuneena, ettei hänellä ollut ainoatakaan selväjärkistä ajatusta.
Rva Caravan puhutteli sitten tohtoria eriksensä kysellen mitä muodollisuuksia hänen vielä oli noudatettava, ja tiedustellen muita tähän tapaukseen kuuluvia asioita. Tohtori Chenet näytti ensin odottavan jotakin, mutta otti sitten hattunsa ja hyvästeli ilmoittaen samalla, ett'ei hän vielä ollut syönyt päivällistä.
"Mitä? Ettekö te ole vielä syönyt päivällistä?" huudahti rouva. "Jääkää toki meille päivälliselle, hra tohtori, jääkäähän toki! Tarjoomme mitä meillä sattuu itsellämme olemaan. Että meille ei ruoka nyt oikein maista, sen suonette anteeksi!"
Mutta tohtori kieltäysi estellen.
"Kuinka? Jääkää toki. Tällaisissa tapauksissa on hauskaa nähdä ystäviä ympärillänsä. Ja ehkäpä voitte te saada mieheni hieman rohkaistumaan. Hänen täytyy välttämättä tointua ja voimistua!"
Tohtori kumarsi ja laski jälleen lakkinsa pois:
"Siinä tapauksessa minä jään, arvoisa rouva", sanoi hän.
Rouva antoi höpertyneelle Rosalielle muutamia käskyjä, istuutui itsekin pöytään, oli syövinänsä ja ilmoitti tahtovansa pitää seuraa "tohtorille".
Jäähtyneen liemen jälkeen, jota hra Chenet pyysi toistamiseen, tarjottiin jotakin sipulilta tulevaa "satakertaa", jota rouvakin hieman maistoi. Tohtorin mielestä oli se erinomaista. "Eikö totta?" hymyili emäntä kääntyen miehensä puoleen: "Ota nyt sinäkin tätä vähäisen, Alfred, että on edes jotakin vatsassasi. Muista, että sinulla on pitkä yö edessäsi!"
Tottelevaisena ojensi tämä lautasensa ja vallan yhtä tottelevaisena olisi hän mennyt heti levolle, jos vaimo vain olisi käskenyt häntä, sillä hän näytti vastustelematta ja empimättä tekevän kaikki, mitä käskettiin. Hän söi.
Tohtori otti itse kolme kertaa eteensä ja rva Caravan söi niinikään melkoisen kämpäleen, nieleskellen sen alas erityisesti harkitulla välinpitämättömyydellä.
Kun palvelustyttö toi makaronikulhon, mutisi tohtori:
"Tuopa näyttää mainiolta, hiisi vie!"
Rouva jakoi siitä kaikkien lautasille, myöskin lapsille, jotka tällä välin olivat vapaasti ryypiskelleet viiniä ilman vettä ja potkiskelivat toisiansa pöydän alla.
Tohtori muistutti suuren Rossinin mieltymystä tähän italialaiseen ruokalajiin:
"Kuulkaas, sehän sointuu runoksi", sanoi hän; "joku voisi alkaa runonsa esim. tähän tapaan: 'Niin maestro Rossini ja oiva macaroni' j.n.e."
Muut eivät kuunnelleet hänen sukkeluuksiansa. Rouva, joka äkkiä oli käynyt miettiväiseksi, ajatteli tapauksen kaikkia mahdollisia seurauksia. Hra Caravan kiersi sillä aikaa kuulia leivästä ja laski ne sitten riviin pöydälle, katsellen niitä tuhmana kuin epatto. Sitäpaitse näytti hän kärsivän polttavaa janoa, koskapa hän alinomaa vei viinilasin huulillensa. Ajatukset, jotka odottamaton tapaus ja siitä johtuva suru jo äsken oli pimittänyt, menettivät nyt viimeisetkin älynsiteensä ja kuulustivat vapaina hyrisevän ympäri koko ruumiin … juuri alkavan ruoansulatuksen raskaassa huumauksessa.
Tohtori Chenet joi muuten kuin sieni ja näytti huomattavasti päihtyvän. Myöskin rouvassa näkyi tavattomampia hermokohtauksia seuraava vastatila: hän kävi vilkkaaksi, puheliaaksi ja tunsi päätänsä hiukan huimaavan, vaikka hän ei ollutkaan juonut muuta kuin vettä.
Hra Chenet oli ruvennut kertomaan erinäisistä kuolemantapauksista, jotka hänen mielestänsä olivat olleet hauskoja. Tässä Pariisin etu-kaupungissa (Neuillyssä), jonka asukkaat enimmäksensä ovat maaseudulta kotoisin, huomaa talonpoikain välinpitämättömyyttä kuolemaa ja vastakuollutta vainajaa kohtaan, vaikkapa tämä olisikin asianomaisten oma isä tai äiti, samoin sitä kunnioituksen puutetta ja itsetiedotonta raakuutta kuolleiden suhteen, joka on niin yleinen maaseudulla, mutta Pariisissa aivan harvinainen.
"Viime viikolla esimerkiksi", kertoi hän, "kutsuttiin minut erääseen taloon Puteauxin kadun varrella. Minä riennän sinne, tapaan sairaan jo kuolleena ja kuolinvuoteen ympärillä koko perheen, joka par'aikaa kaikessa rauhassa tyhjensi edellisenä päivänä vainajan oikullisesta käskystä ostettua anisettipulloa."
Rouva Caravan, joka nyt mietti perintö-osuutta, ei kuunnellut häntä; hra Caravan taas, jonka aivot olivat vallan tyhjät, ei olisi ymmärtänyt mitään, vaikka olisi kuunnellutkin tohtorin puheita.
Vihdoin tarjottiin kahvia, sangen väkevää kahvia, jonka piti olla kuin "lohdutusta surun vaivaan". Sitä tyhjennettiin konjakin kanssa useampia kuppeja ja jokaiselta kupilta hohtivat posket entistänsä punaisempina, mutta sekavia aivoja se ei juuri selvittänyt.
Äkkiä valtasi tohtori koko pullon kaataaksensa piiskaryypyt itsekullekin. Keskustelu kuoli pois ja kaikki kolme huhtoivat kaulansa tuolla kellertävällä siirapilta näyttävällä, sokeroidulla konjakilla. Nyt alkoivat he olla lämpimiä ja kylläisiä, ja tunsivat itsessänsä tuota eläimellistä tyytyväisyyttä jonka alkohooli-juomat, päivällisten päälle nautittuina, ehdottomasti herättävät meissä.
Lapset olivat nukahtaneet ja Rosalie saattoi ne levolle.
Koneellisesti totellen sitä juovuttamisvaistoa, joka kaikille onnettomille on niin ominainen, joi hra Caravankin useampia laseja konjakkia. Hänen silmänsä alkoivat omituisesti loistaa.
Tohtori nousi ylös ja aikoi poistua. Ottaen ystäväänsä käsivarresta sanoi hän:
"Kas niin, tule nyt kanssani kävelemään! Raitis ilma tekee sinulle hyvää… Surujansa täytyy koettaa haihduttaa!"
Caravan totteli nöyrästi, otti hattunsa ja keppinsä ja lähti. Käsikynkässä astelivat ystävykset alas Seine-joelle päin taivaan tähtikirkkaana kimmeltäessä.
Miellyttävät tuoksut täyttivät lempeän, öisen ilman, sillä kaikissa läheisissä puutarhoissa loistelivat kukkaset täydessä kukoistuksessansa ja päivällä uinahtaneet lemut virkosivat ja elpyivät illan tullen, sekottuen hämärissä tohahteleviin, keveihin tuulenhenkäyksiin.