"Kauanko sitten palasitte?" kysyin minä.
"Ainoastaan muutamia päiviä sitten", vastasi Mr. Peggotty. "Pimeän tultua keksin vanhan veneen ja valon, joka loisti akkunasta. Kun lähestyin ja katsahdin akkunan ruudun takaa sisään, näin tuon uskollisen olennon Missis Gummidge'n yksinään istuvan valkean vieressä, niinkuin puhe oli ollut. Minä huusin: 'älkäät pelästykö! Se on Dan'l!' ja menin sisään. Minä en olisi voinut koskaan ajatella, että vanha vene olisi tuntunut niin oudolta!"
Jostakin poviplakkarista veti hän hyvin varovaisella kädellä esiin vähäisen paperikääryn, joka sisälsi pari kolme kirjettä elikkä pientä pakettia, jotka hän laski pöydälle.
"Tämä ensimäinen tuli", sanoi hän, etsien sitä muitten joukosta, "ennenkuin olin ollut viikon poissa. Se oli viidenkymmenen punnan pankkiseteli, joka paperiin pantuna ja minulle adresseerattuna yöllä oli pistetty oven alle. Em'ly oli koettanut tehdä käsi-alaansa toisenlaiseksi, mutta hän ei voinut eksyttää minua!"
Hän taitti suurella maltilla ja huolella setelin kokoon jälleen, aivan niinkuin se oli ollut ennen, ja asetti sen syrjälle.
"Tämä tuli Missis Gummidge'lle", sanoi hän, avaten toista paperia, "pari kolme kuukautta takaperin". Katseltuaan tätä tuokion aikaa, antoi hän sen minulle ja lisäsi matalalla äänellä: "olkaat hyvä ja lukekaat se, Sir".
Minä luin, niinkuin seuraa:
"Voi, mitkä tunteenne lienevät, kun näette tämän kirjoituksen ja tiedätte, että se lähtee minun rikollisesta kädestäni! Mutta koettakaat, koettakaat – ei minun tähteni, vaan enoni hyvyyden tähden, koettakaat antaa teidän sydämenne lauhtua minua kohtaan ainoastaan vähäksi, vähäksi aikaa! Koettakaat leppyä kurjaa tyttöä kohtaan ja kirjoittakaat paperilipulle, voiko eno hyvin ja mitä hän sanoi minusta, ennenkuin lakkasitte koskaan minua keskenänne mainitsemasta – ja havaitsetteko milloinkaan iltaisin, kun on vanha kotiin-tuloni aika, hänen näyttävän, niinkuin hän ajattelisi jotakuta, jota hän rakasti niin kalliisti. Oi, sydämeni pakahtuu, kun ajattelen sitä! Minä olen polvillani teidän edessänne, minä pyydän ja rukoilen teitä, ettette ole niin kova minua vastaan, kuin ansaitsen – kuin hyvin, hyvin tiedän ansaitsevani – vaan olette niin lempeä ja hyvä ja kirjoitatte jotakin hänestä ja lähetätte sen minulle. Teidän ei tarvitse sanoa minua pikku Em'lyksi, teidän ei tarvitse nimittää minua sillä nimellä, jota olen häväissyt; mutta, voi, kuulkaat tuskani ja armahtakaat minua niin paljon, että panette minulle jonkun sanan enosta, jota minun silmäni eivät koskaan, koskaan enää näe tässä mailmassa!"
"Rakkaani, jos sydämenne on kova minua vastaan – syystä kova, minä tiedän sen – mutta kuulkaat, jos se on kova, kysykäät häneltä, jolle olen tehnyt suurimman vääryyden – häneltä, jonka vaimoksi minä olisin tullut – ennenkuin kokonaan ummistatte sydämenne rukous-raukaltani! Jos hän olisi niin sääliväinen ja sanoisi, että saatte kirjoittaa jotakin minulle luettavaksi – minä luulen, että hän olisi, oi, minä luulen, että hän olisi, jos vaan kysyisitte häneltä, sillä hän oli aina niin hyvä ja anteeksi antava – kertokaat hänelle silloin (mutta ei muutoin), että, kun kuulen tuulen iltaisin puhaltavan, tuntuu minusta, kuin se, hänet ja enon nähtyään, vihaisena kulkisi ohitseni ja nousisi ylös Jumalan luo minua syyttämään. Kertokaat hänelle, että jos kuolisin huomenna (ja, voi, kuinka mielelläni kuolisin, jos vaan olisin valmis siihen!), minä siunaisin häntä ja enoa viimeisillä sanoillani ja rukoilisin hänen onnellisen kotinsa puolesta viimeisellä henkäykselläni!"
Vähän rahaa oli myöskin tähän kirjeesen suljettu. Viiden punnan seteli. Se oli koskematta, niinkuin edellinen summa, ja hän taitti sen kokoon samalla tavalla. Täydelliset osoitukset, mihin vastaus oli lähetettävä, olivat kirjoitukseen liitetyt ja vaikka ne ilmaisivat monen käden välityksen ja tekivät vaikeaksi päästä aivan tarkkaan päätökseen, missä paikalla Em'ly piileskeli, eivät ne ainakaan kieltäneet mahdottomaksi, että hän oli kirjoittanut siitä paikasta, jossa väitettiin hänen olleen.
"Mimmoinen vastaus lähetettiin?" kysyin Mr. Peggotylta.
"Kosk'ei Missis Gummidge", vastasi hän, "ole erittäin oppinut, Sir, pani Ham hyväntahtoisesti kokoon vastauksen ja hän kopioitsi sen sitten. He kertoivat Em'lylle, että minä olin lähtenyt etsimään häntä, ja mitkä minun jäähyväissanani olivat".
"Onko tuokin kirje, joka teillä on kädessänne?" kysyin minä.
"Se on rahaa, Sir", sanoi Peggotty, avaten sitä vähän. "Kymmenen puntaa, niinkuin näette. Ja sisäpuolella seisoo kirjoitettuna: 'totiselta ystävältä', niinkuin ensimäisessäkin. Mutta ensimäinen pistettiin oven alle, ja tämä tuli toispäivänä postin kautta. Minä menen etsimään häntä postimerkin johdolla".
Hän näytti sen minulle. Se oli joku kaupunki ylisen Rhein'in varrella. Hän oli tavannut Yarmouth'issa muutamia muukalaisia kauppiaita, jotka tunsivat tämän maan, ja he olivat piirtäneet hänelle paperille yksinkertaisen kartan, jota hän ymmärsi aivan hyvin. Hän levitti sen pöydälle meidän väliimme, ja, tukien leukaansa toisella kädellä, osoitti hän tietänsä toisella.
Minä kysyin häneltä, kuinka Ham jaksoi. Hän pudisti päätänsä.
"Hän tekee työtä", lausui hän, "niin rotevasti, kuin kukaan ihminen voi. Hänen maineensa on koko siinä paikkakunnassa niin hyvä, kuin kenenkään muun ihmisen missään mailmassa. Jokaisen käsi on valmis auttamaan häntä, ja hänen kätensä on valmis auttamaan heitä. Hänen ei ole koskaan kuultu valittavan. Mutta sisareni luulo on (meidän kesken puhuen), että asia on kovasti koskenut häneen".
"Mies raukka, sen kyllä uskon!"
"Hän ei huoli, Mas'r Davy", lausui Mr. Peggotty juhlallisella kuiskauksella – "hän ei huoli yhtään hengestänsä. Kun miestä tarvitaan kovaan paikkaan kovassa säässä, on hän saapuvilla. Kun on jotain vaikeata ja vaarallista tehtävää, astuu hän esiin ennen kaikkia kumppaneitansa. Vaan kuitenkin hän on lempeä, kuin lapsi. Yarmouth'issa ei löydy sitä lasta, joka ei tunne häntä".
Hän keräsi miettiväisesti kokoon kirjeet, silittäen niitä kädellänsä, pani ne vähäiseen kääryynsä ja kätki tämän hellästi poveensa jälleen. Kasvot olivat nyt kadonneet ovelta. Minä yhä näin lumen tunkevan sisään, mutta siellä ei ollut mitään muuta.
"Hyvä!" sanoi hän, katsellen laukkuansa, "koska olen tavannut teidät tänä iltana, Mas'r Davy (ja tämä tekee minun hyvää!), lähden huomenna varhain pois. Te olette nähneet, mitä olen saanut tänne", laskien kättänsä sille paikalle, jossa pieni kääry oli; "ainoa asia, joka huolettaa minua, on se ajatus, että joku vahinko tapahtuu minulle, ennenkuin nämät rahat ovat takaisin annetut. Jos minä kuolisin, ja ne hukkaantuisivat taikka varastettaisiin taikka muulla lailla joutuisivat pois, eikä tuo mies koskaan saisi tietää muuta, kuin että minä olen pitänyt ne, luulen, etten saisi lepoa toisessa mailmassa! Minä luulen, että minun täytyisi palata takaisin!"
Hän nousi, ja minä nousin myöskin; me tartuimme taas toistemme käteen, ennenkuin lähdimme ulos.
"Minä astuisin kymmenen tuhatta penikulmaa", lausui hän, "minä astuisin siksi, kuin kuolleena kaatuisin maahan, kun vaan saisin laskea nämät rahat alas tuon miehen eteen. Jos saan tehdä sen ja löydän Em'lyn, olen tyytyväinen. Jollen löydä häntä, ehkä hän kerran kuulee, että hänen rakas enonsa lakkasi häntä etsimästä vasta, kuin hän lakkasi elämästä; ja jos tunnen hänet, tuottaa tämäkin hänet viimein kotiin!"
Kun lähdimme ulos kylmään yöhön, näin tuon yksinäisen haamun poistuvan edestämme. Jollakin verukkeella käännähytin Mr. Peggotyn toisaalle ja pidätin häntä puheellani, siksi kuin haamu oli kadonnut.
Hän puhui jostakin ravintolasta Dover'in tiellä, jossa hän tiesi saavansa puhtaan, yksinkertaisen yö-majan. Minä saatin hänet Westminster Bridge'n yli ja erosin hänestä Surrey'n rannalla. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi hiljentynyt kunnioituksesta häntä kohtaan, kun hän jälleen aloitti yksinäistä vaellustansa lumessa.
Minä palasin ravintolan pihalle ja muistaen noita kasvoja, etsin niitä, kammolla katsoen ympärilleni. Ne eivät olleet siellä. Lumi oli peittänyt äskeiset jälkemme; minun viimeiset jälkeni olivat ainoat, jotka näkyivät, ja nekin alkoivat hävitä (niin vahvasti satoi lunta), kun katsoin taaksepäin olkapääni ylitse.
KYMMENES LUKU
Doran tädit
Viimein tuli vastaus noilta kahdelta vanhalta ladyltä. He lähettivät tervehdyksensä Mr. Copperfield'ille ja ilmoittivat hänelle, että he olivat tarkoin miettineet hänen kirjettänsä, "silmällä pitäen molempien puolten onnea" – jota lausetta minä katsoin jotenkin huolettavaksi, ei ainoastaan sen tähden, että he olivat käyttäneet sitä tuossa ennen mainitussa perhe-riidassa, vaan myöskin sen tähden, että olin (ja olen koko elin-aikani) huomannut, että tuommoiset tavanmukaiset lauseet ovat jonkunlaisia leikkitulitus-kapineita, jotka ovat helpot laukaista ja taipusat kääntymään kaikenlaisiin muotoihin ja väreihin, joita alkuperäinen rakennus ei ollenkaan ennustanut. Missit Spenlow lisäsivät, että he pyysivät saada olla kirjeenvaihdon kautta ajatustansa Mr. Copperfield'in ilmoituksesta lausumatta; mutta että, jos Mr. Copperfield osoittaisi heille sitä kunniaa, että hän kävisi heidän luonansa jonakin määrättynä päivänä (jonkun hyvän ystävän seurassa, jos hän katsoi soveliaaksi), keskustelisivat he mielellään vähän asiasta.
Tähän suosion-osoitukseen vastasi Mr. Copperfield viipymättä, nöyrästi tervehtien ja ilmoittaen, että hänellä olisi kunnia käydä Missien Spenlow'in luona määrätyllä ajalla, ja että hänen ystävänsä Mr. Thomas Traddles, Inner Temple'n jäsen, heidän hyväntahtoisella luvallansa seuraisi häntä. Jonka kirjeen lähetettyään Mr. Copperfield joutui kovaan tuskaan, jota kesti, siksi kuin määräpäivä oli tullut.
Levottomuuteni karttui suuresti siitä, etten tässä tärkeässä elämäni kääntökohdassa saanut käyttää Miss Mills'in arvaamattoman kallista apua. Mutta Mr. Mills, joka aina teki sitä taikka tätä minua harmittaaksensa – taikka minusta näytti, niinkuin hän olisi tehnyt, joka oli sama asia – oli saattanut menetyksensä pahimmillensa ja saanut päähänsä, että hänen piti lähteä Indiaan. Miksi hän Indiaan lähtisi, jollei minua kiusataksensa? Hänellä ei suinkaan ollut mitään tekemistä missään muussa mailman osassa, mutta hänellä oli paljon tekemistä tuossa; koska hän harjoitti suurta Indian kauppaa, mitä se lienee ollutkaan (mielessäni kuvitteli kulta-kuteiset shaalit ja elefantin hampaat); koska hän nuoruudessaan oli oleskellut Calcutta'ssa; ja koska hän nyt aikoi muuttaa sinne firman päämieheksi. Mutta mitä tämä minuun koski! Häneen se kuitenkin koski niin paljon, että Indiaan hän hankki matkustaaksensa, ja Julia hänen kanssaan; ja Julia lähti maalle jättämään sukulaisiansa hyvästi; ja talo pantiin täydelliseen plakati-pukuun, joka ilmoitti, että se oli hyyrättävänä tai myytävänä, ja että huonekalut (mankeli ja kaikki) saataisiin ostaa määrättyyn hintaan. Näin tapahtui täällä toinen maanjäristys, jonka alaiseksi minä jouduin, ennenkuin olin toipunut edellisenkään täräyksestä!
Minä olin kahdella päällä, kuinka pukisin itseni sinä tärkeänä päivänä; sillä toiselta puolen tahdoin näyttää hyvin miellyttävältä, mutta toiselta puolen pelkäsin panemasta päälleni jotakin, joka Missien Spenlow'in silmissä heikontaisi minun kovin käytännöllistä luontoani. Minä koetin soveliaalla tavalla karttaa liiallisuutta kummaltakin puolen; tätini hyväksyi lopullisen päätökseni, ja Mr. Dick heitti hyvää onnea varten toisen kenkänsä Traddles'in ja minun jälkeeni, kun menimme portaita alas.
Vaikka tiesin, että Traddles oli oivallinen toveri, ja vaikka olin sydämestäni mieltynyt häneen, en voinut tässä arkaluontoisessa tilaisuudessa olla toivomatta, ettei hän koskaan olisi ruvennut harjaamaan hiuksiansa niin peräti pystyyn. Se antoi hänelle jonkunlaisen hämmästyneen, jopa luudantapaisen muodon, joka, niin pelkoni kuiskasi, ehkä olisi turmiollinen meille.
Minä mainitsin sitä Traddles'ille, kun astuimme Putney'hin, ja sanoin, että, jos hän tahtoisi silittää niitä vähän – .
"Rakas Copperfield", vastasi Traddles, ottaen hattuansa päästään ja tokaisten hiuksiansa kaikille tahoille, "ei mikään ilahuttaisi minua enemmän. Mutta ne eivät ota laskeaksensa".
"Eivätkö ota?" sanoin minä.
"Ei", arveli Traddles. "Ei mikään saa niitä taipumaan. Vaikka koko Putney'n matkan kantaisin kolmen leiviskän painon niitten päällä, nousisivat ne taas pystyyn samalla hetkellä, kuin paino olisi poissa.
Sinä et voi uskoa, kuinka itsepintainen tukka minulla on, Copperfield.
Minä olen oikein äkäinen piikkisika".
Minä petyin toiveissani, se täytyy minun tunnustaa, mutta ihastuin myöskin täydellisesti hänen hyvänluontoisuuteensa. Minä sanoin hänelle, kuinka panin arvoa siihen, ja arvelin, että hänen hiuksensa varmaan olivat ottaneet kaiken itsepintaisuuden hänen luonteestaan, sillä hänessä itsessä ei ollut mitään semmoista.
"Oh!" vastasi Traddles nauraen, "minä vakuutan sinulle, että tästä onnettomasta tukastani on pitkä juttu. Setäni vaimo ei sietänyt sitä. Hän sanoi, että se ärsytti häntä. Kovasti se haittasi minua myöskin, kun ensin rakastuin Sofiaan. Kovasti!"
"Paheksiko hän sitä?"
"Ei hän", vastasi Traddles; "mutta hänen vanhin sisarensa – se, joka on kaunotar – oikein pilkkasi sitä, ymmärtääkseni. Totta puhuen, kaikki sisaret nauravat sitä".
"Varsin hauskaa!" sanoin minä.
"Niin", vastasi Traddles aivan viattomasti, "me laskemme kaikki leikkiä siitä. He väittävät, että Sofialla on suortuva siitä pulpetissansa, ja että hänen täytyy sulkea se hakasilla varustettuun kirjaan, pitääksensä sitä alallaan. Me nauramme kaikki asiaa".
"Kesken puheen, rakas Traddles'ini", lausuin minä, "sinun kokemuksestasi ehkä on minulla joku neuvo. Kun ensin menit kihloihin tuon nuoren ladyn kanssa, jota juuri mainitsit, pyysitkö häntä säännön-mukaisesti omaksesi hänen perheeltänsä? Täytyikö sinun esimerkiksi tehdä jotakin semmoista, jota me tänään aiomme tehdä?" lisäsin minä levottomasti.
"No", vastasi Traddles, jonka tarkkaavaiset kasvot vähän synkistyivät, "minun asiassani oli jotenkin tuskalliset temput, Copperfield. Koska, näetkö, Sofia oli niin tuiki tarpeellinen perheessä, ei kukaan heistä kärsinyt sitä ajatusta, että hän koskaan menisi naimisiin. He olivat keskenänsä suoraan päättäneet, ettei hän milloinkaan saisi mennä naimisiin, ja he nimittivät häntä vanhaksi piiaksi. Kun minä siis suurimmalla varovaisuudella ilmoitin asian Mrs. Crewler'ille – ".
"Äidille?" kysyin minä.
"Niin äidille", lausui Traddles – "kunnian-arvoisa Horace Crewler on tytön isä – kun kaikenlaisella varovaisuudella ilmoitin asian Mrs.
Crewler'ille, vaikutti se häneen niin, että hän kirkasi ja pyörtyi.
Minä en uskaltanut moneen kuukauteen uudestansa koskea tähän aineesen".
"Mutta viimein koskit?" sanoin minä.
"Kunnian-arvoisa Horace koski", vastasi Traddles. "Hän on oivallinen mies, kaikin puolin esikuvaksi kelpaava, ja hän teroitti vaimoonsa, että tämän tuli kristittynä taipua tähän uhraukseen (erittäin koska se oli niin epätietoinen) eikä saisi pitää nurjaa mieltä minua vastaan. Mitä minuun itseen tulee, Copperfield, takaan sinulle, että minusta tuntui juuri kuin olisin ollut joku petolintu perheen suhteen".
"Sisaret pitivät kai sinun puoltasi, toivon minä, Traddles?"
"No, sitä minun ei juuri sovi sanoa", vastasi hän. "Kun olimme johonkin määrään lepyttäneet Mrs. Crewler'in, tuli meidän ilmoittaa asia Sarah'lle. Sinä muistat, että mainitsin Sarah'ta siksi, joka on kipeä selästään?"
"Täydellisesti!"
"Hän puristi kiinni molempia käsiänsä", lausui Traddles, katsellen minua kauhulla, "ummisti silmänsä, kävi lyijynkarvaiseksi, tuli aivan kankeaksi eikä syönyt mitään kahteen päivään, paitsi paahdettua leipää ja vettä, jota annettiin hänelle tee-lusikalla".
"Sepä oli ilkeä tyttö, Traddles", muistutin minä.
"Oh, anna anteeksi, Copperfield!" lausui Traddles. "Hän on sangen viehättävä tyttö, mutta hän on kovin tuntehikas. Totta puhuen, he ovat kaikki tuntehikkaita. Sofia kertoi minulle jälestäpäin, etteivät mitkään sanat voi kuvata niitä syytöksiä, joita hän, Sarah'ta hoitaessaan, teki itse suhteensa. Minä tiedän, että ne olivat ankarat, Copperfield, omista tunteistani päättäen, jotka olivat niinkuin pahantekiän. Kun Sarah oli toipunut, täytyi meidän vielä ilmoittaa asia toisille kahdeksalle; ja se vaikutti eri lailla heihin, mutta kaikkiin mitä syvimmällä tavalla. Nuot kaksi vähintä, joita Sofia kasvattaa, ovat vast'ikään lakanneet minua inhoamasta".
"Totta he nyt kaikki ovat suostuneet siihen, toivoakseni?" arvelin minä.
"O-ovat; minä sanoisin, että he ylipäänsä ovat mukaantuneet siihen", vastasi Traddles epäileväisesti. "Tosi asia on, että kartamme siitä puhumasta; ja minun epävakaiset tulevaisuuden toiveeni ja vähäiset varani lohduttavat heitä suuresti. Syntyy surkea meno, milloin hyvänsä me menemme naimisiin. Ne häät tulevat enemmän hautajaisten kuin häitten kaltaiseksi. Ja he vihaavat minua varmaan kaikki sen vuoksi, että vien hänet pois!"
Hänen rehelliset kasvonsa, kun hän katseli minua puoleksi totisella ja puoleksi naurettavalla pään pudistuksella, vaikuttavat muistissani enemmän minuun, kuin silloin todellisuudessa, sillä minä olin siihen aikaan semmoisessa erinomaisen tuskan ja hajamielisyyden tilassa, että olin aivan kykenemätön kiinnittämään huomiotani mihinkään. Kun lähestyimme sitä kartanoa, jossa Missit Spenlow asuivat, olin katsannoltani ja ryhdiltäni niin huono, että Traddles esitteli jotakin lienteätä kiihdykettä olut-lasin muodossa. Kun olimme läheisessä ravintolassa nauttineet tämän, talutti hän minut horjuvilla askelilla Missien Spenlow'in ovelle.
Kun palvelusneitsyt avasi oven, oli minussa joku himmeä tunto, että olin niinkuin näyteltäväksi asetettu; että jollakin tapaa eteisen poikki, jossa oli ilmapuntari, hoipertelin vähäiseen vierashuoneesen ensi kerrokseen, joka antoi sievään puutarhaan päin; että siellä kävin sohvaan istumaan ja näin Traddles'in hiusten, kun hattu oli otettu pois, kimmahtavan ilmaan, niinkuin joku tuommoinen vähäinen, nenäkäs vieterivauva, joka hyppää ylös valhe-tekoisesta nuuskarasiasta, kun kansi vedetään pois; että kuulin vanhan-aikaisen kellon tikittävän kaminin-reunuksella ja koetin saada sitä pitämään samaa tahtia, kuin sykkivä sydämeni – johon se ei taipunut; että katselin ympäri huonetta nähdäkseni jotain merkkiä Dorasta, mutta mitään näkemättä; ja että luulin kuulevani Jip'in kerran etäällä haukkuvan, mutta että joku kohta tyystytti sitä. Viimein huomasin itseni sysäävän Traddles'ia pesään ja kovassa hämmennyksessä kumartavan kahta kuivaa, pientä, vanhanpuolista ladyä, jotka olivat puetut mustiin ja kumpikin muodoltaan ihmeen tavalla yhtäläinen kuin joku puusta tai parkista tehty Spenlow vainajan kuva.
"Tehkäät hyvin", sanoi toinen pienistä ladyistä, "ja käykäät istumaan".
Kun olin kompastellut Traddles'in yli ja istahtanut jollekin esineelle, joka ei ollut mikään kissa – ensimäinen istuimeni oli kissa – sain sen verran näköni takaisin, että havaitsin, että Mr. Spenlow ilmeisesti oli ollut nuorin perheessä; että oli kuuden tai kahdeksan vuoden eroitus molempien sisarten välillä, ja että nuorempi nähtävästi johdattaisi keskustelua, koska hänellä oli kirjeeni kädessä – kuinka tuttavalta se minusta näytti, vaan kuitenkin niin oudolta! – ja hän tuon tuostakin katsahti siihen lorgnetillansa. He olivat puetut samalla tavalla, mutta toinen kantoi pukuansa nuorekkaammalla ryhdillä, kuin toinen, ja hänellä oli ehkä hiukan suurempi rintaröyhelö tai kaulaharso tai joku solki tai rannerengas tai muu semmoinen pikku kapine, joka teki, että hän näytti virkeämmältä. He olivat molemmat suorat käytökseltään, jäykät, vakavat ja tyvenet. Se sisar, jolla minun kirjeeni ei ollut, piti käsivartensa ristissä rinnan ylitse kiinni toinen toisessaan, niinkuin epäjumalan kuva.
"Mr. Copperfield, arvaan minä", sanoi se sisar, jolla kirjeeni oli, Traddles'ia puhutellen.
Tämä oli kauhea alku. Traddles'in tuli ilmoittaa, että minä olin Mr. Copperfield, minun tuli vakuuttaa itseni itsekseni, heidän tuli poistaa itsestänsä se luulo, että Traddles oli Mr. Copperfield, ja, kaikki lukuun otettuna, olimme sangen tukalassa tilassa. Päälle päätteeksi kuulimme kaikki selvästi Jip'in kahdesti urahtavan ja jonkun taas tyystyttävän sitä.
"Mr. Copperfield!" lausui se sisar, jolla kirje oli.
Minä tein jotakin – kumarsin, arvaan minä – ja olin kokonaan korvana, kun toinen keskeytti.
"Sisareni Lavinia", lausui hän, "jolla on kokemus tämmöisissä asioissa, on selittävä, mikä meidän mielestämme soveliaimmin edistää molempien puolten onnea".
Minä havaitsin jälestäpäin, että Miss Laviniaa pidettiin valtatuomarina sydämen asioissa, koska oli muinoin löytynyt eräs Mr. Pidger, joka pelasi lyhyttä whistiä ja luultiin olevan rakastunut häneen. Minun yksityinen ajatukseni on se, että tämä oli kokonaan mielivaltainen päätös ja että Pidger oli aivan syytön tämmöisiin tunteisin – joita hän ei milloinkaan ollut lausunut, sitä myöden kuin minä sain tietoihini. Sekä Miss Lavinia että Miss Clarissa uskoivat kuitenkin, että hän olisi ilmoittanut rakkautensa, jollei hän äkkiä nuoruudessaan (noin kuuden kymmenen ijällä) olisi kuollut sen kautta, että hän ryyppäsi liiaksi ja terveytensä parantamiseksi liiaksi joi Bath'in vettä. Heillä oli joku sisällinen tunto, että hän riutui salaisesta rakkaudesta; vaikka minun täytyy sanoa, että talossa oli eräs hänen kuvansa, jonka tummanpunaista nenää salainen rakkaus ei näyttänyt koskaan kalvaneen.
"Me emme ryhdy", lausui Miss Lavinia, "tämän asian entisiin vaiheisin.
Veljemme Francis vainajan kuolema on pyyhkäissyt pois ne".
"Meillä ei ollut tapa", arveli Miss Clarissa, "usein olla yhteydessä veljemme Francis'in kanssa; mutta meillä ei ollut keskenämme mitään suoraa eripuraisuutta elikkä riitaa. Francis astui omaa tietänsä; me astuimme omaa tietämme. Me ajattelimme, että se edistäisi kaikkien puolten onnea, että niin oli. Ja se edistikin".
Kumpikin sisar nojasi puhuessaan vähän eteenpäin, pudisti puhuttuaan päätänsä ja oikaisi vaietessaan selkänsä. Miss Clarissa ei koskaan liikuttanut käsivarsiansa. Välisti hän näpytteli sormillansa niihin – minuetteja ja marsseja, luullakseni – mutta ei liikuttanut niitä koskaan.
"Veljentyttäremme tila taikka luultu tila on paljon muuttunut veljemme Francis'in kuoleman kautta", lausui Miss Lavinia; "ja sentähden arvelemme, että veljemme ajatukset hänen tilansa suhteen myöskin ovat muuttuneet. Meillä ei ole mitään syytä epäillä, Mr. Copperfield, että te olette nuori gentlemani, jolla on hyvät avut ja kunniallinen luonto, taikka että rakastatte – taikka olette täydellisesti vakuutetut siitä, että rakastatte – veljentytärtämme".
Minä vastasin, niinkuin tavallisesti tein, milloin hyvänsä minulla oli siihen tilaisuutta, ettei kukaan koskaan ollut rakastanut ketään, niinkuin minä rakastin Doraa. Traddles tuli avukseni vahvistavalla muminalla.
Miss Lavinia yritti vastaamaan jotakin, kun Miss Clarissa, joka näytti ehtimiseen haluavan mainita veljeänsä Francis'ia, taas keskeytti:
"Jos Doran äiti", sanoi hän, "kun hän meni naimisiin veljemme Francis'in kanssa, kerrallaan olisi sanonut, ettei sukulaisilla ollut tilaa päivällispöydässä, olisi se ollut parempi kaikkien puolten onnelle".
"Sisar Clarissa", sanoi Miss Lavinia. "Ehkä meidän ei tarvitse huolia siitä nyt".
"Sisar Lavinia", vastasi Miss Clarissa, "se kuuluu aineesen. Siihen aineen osaan, jossa sinä yksin pystyt puhumaan, en tahtoisi ensinkään sekaantua. Tässä aineen osassa on minulla ääni ja ajatus. Olisi ollut parempi kaikkien puolten onnelle, jos Doran äiti, kun hän meni naimisiin veljemme Francis'in kanssa, olisi sanonut, mitkä hänen aikomuksensa olivat. Me olisimme silloin tietäneet, mitä saimme odottaa. Me olisimme sanoneet: 'älkäät kutsuko meitä milloinkaan'; eikä olisi ollut mitään epäsovun aihettakaan".
Kun Miss Clarissa oli pudistanut päätänsä, jatkoi Miss Lavinia, lorgnetillansa taas katsoen kirjeeseni. Heillä oli, sivumennen, molemmilla pienet, kirkkaat, pyöreät, vilkkuvat silmät, jotka olivat niinkuin lintujen silmät. He olivat itse vähän lintujen näköiset, sillä heillä oli pikainen, vilpas, äkillinen käytös ja hiukan nopea, sievä tapa järjestää pukuansa, niinkuin kanarilinnut.
Niinkuin olen sanonut, jatkoi Miss Lavinia:
"Te pyydätte lupaa sisareltani Clarissalta ja minulta itseltä, Mr.
Copperfield, käydä täällä veljentyttäremme hyväksyttynä kosijana".
"Jos veljemme Francis", arveli Miss Clarissa, hyökäten esiin taas, jos sopii nimittää niin tyventä menetystä hyökkäämiseksi, "tahtoi elää jonkunlaisessa Doctors' Commons'in ilmassa ja ainoastaan Doctors' Commons'in ilmassa, mikä oikeus taikka halu meillä on paheksia sitä? Ei mikään tosiaan. Me olemme aina olleet viimeiset tunkemaan kenenkään pariin. Mutta miks'ei sitä sanota suoraan? Pitäköön veljemme Francis ja hänen vaimonsa oman seuransa. Pitäköön sisareni Lavinia ja minä meidän seuramme. Me voimme, toivon minä, itse valita seuramme!"
Koska tämä näytti olevan aiottu Traddles'ille ja minulle, vastasimme sekä Traddles että minä jotakin. Traddles'in sanat eivät kuuluneet. Minä puolestani luulen muistuttaneeni, että se suuresti kunnioitti kaikkia asian-omaisia. Minä en tiedä vähintäkään, mitä tällä tarkoitin.
"Sisar Lavinia", lausui Miss Clarissa näin sydämeltänsä huojentuneena, "sinä saat jatkaa, rakkaani".
Miss Lavinia jatkoi:
"Mr. Copperfield, sisareni Clarissa ja minä olemme hyvin huolellisesti punninneet tätä kirjettä, emmekä ole punninneet sitä lopullisesti, sitä veljentyttärellemme näyttämättä ja veljentyttäremme kanssa siitä keskustelematta. Me emme epäile ollenkaan, että luulette rakastavanne häntä suuresti".
"Luulen, Ma'am", aloitin minä innokkaasti, "voi!" —
Mutta kun Miss Clarissa loi minuun katseen (juuri niinkuin hilpeä kanarilintu), joka vaati, etten keskeyttäisi orakelia, pyysin anteeksi.
"Rakkaus", lausui Miss Lavinia, katsellen sisartansa, että tämä vahvistaisi hänen sanojansa, jota tämä tekikin, vähän nyykäyttäen päätänsä jokaiseen lauseesen, "kypsynyt rakkaus, sydämen kunnioitus, hellyys ei helposti ilmoita itseänsä. Sen ääni on matala. Se on ujo ja arka, se on väijyksissä, se odottaa ja vartoo. Semmoinen kypsynyt hedelmä on. Välisti kokonainen elämä liukuu pois ja tapaa sen yhä kypsymästä varjossa".
Tietysti minä en silloin ymmärtänyt, että tämä oli viittaus hänen luultuun kokemukseensa surustansa sortuneen Pidger'in suhteen, mutta siitä vakavasta tavasta, jolla Miss Clarissa nyykäytti päätänsä, näin, että näihin sanoihin pantiin suuri arvo.
"Kovin nuorten ihmisten herkät taipumukset – sillä minä sanon niitä herkiksi tuommoisten tunteitten rinnalla – " jatkoi Miss Lavinia, "ovat kuin pöly kallion rinnalla. Siitä syystä, että on niin vaikea tietää, onko luultavaa, että ne kestävät taikka että niillä on joku todellinen perustus, olemme sisareni Clarissa ja minä kovasti epäilleet, kuinka menetellä, Mr. Copperfield ja Mr. – "
"Traddles", sanoi ystäväni, havaiten, että häneen katsottiin.
"Minä pyydän anteeksi. Inner Temple'n jäsen, luullakseni?" lausui Miss Clarissa, taas kirjettäni silmäillen.
Traddles sanoi: "niin oikein", ja kävi tulipunaiseksi.
Vaikka en vielä ollut saanut mitään selvää kehoitusta, luulin molemmissa pienissä sisarissa ja erittäin Miss Laviniassa havaitsevani jonkunlaista harrasta iloa tästä uudesta, hedelmällisestä kodillisen elämän aineesta, jonkunlaista aikomusta tehdä siitä, mitä suinkin voi, jonkunlaista taipumusta hoimia sitä, josta kirkas toivon säde lähti minulle. Minä luulin huomaavani, että Miss Lavinia tavattomalla tyytyväisyydellä vartioitaisi kahta semmoista nuorta rakastavaista, kuin Dora ja minä; ja että Miss Clarissa tuskin vähemmällä tyytyväisyydellä näkisi, että hänen sisarensa vartioitsi meitä, sekä itse ryhtyisi omaan, erityiseen osaansa tästä toimesta, milloin hyvänsä hän sai halun siihen. Tämä rohkaisi minua mitä kiihkeimmällä tavalla väittämään, että minä rakastin Doraa enemmän, kuin saatin sanoa taikka kukaan uskoi; että kaikki ystäväni tiesivät, kuinka rakastin häntä; että tätini, Agnes, Traddles, jokainen, joka tunsi minut, tiesi, kuinka rakastin häntä ja kuinka vakavaksi rakkauteni oli tehnyt minut. Minä vetosin Traddles'iin, että hän vakuuttaisi näitä todeksi. Ja innostuen, niinkuin hän olisi syösnyt johonkin parlamentin väittelyyn, puhui Traddles oikein jalosti, puollustaen minua sopivilla, suorilla lauseilla ja yksinkertaisella, käytöllisellä tavalla, joka nähtävästi teki hyvän vaikutuksen.
"Minä puhun, jos niin uskallan sanoa, semmoisen tavalla, jolla on vähän kokemusta tämmöisissä asioissa", lausui Traddles, "koska itse olen kihloissa nuoren ladyn kanssa – hän on yksi kymmenestä alhaalla Devonshire'ssä – enkä tätä nykyä näe, kuinka olisi mahdollista, että kihlauksestamme lopulta jotakin syntyisi".
"Te ehkä, Mr. Traddles, voitte vahvistaa, mitä minä olen puhunut", muistutti Miss Lavinia, ilmeisesti vielä enemmän mieltyen häneen, "siitä rakkaudesta, joka on ujo ja arka, joka odottaa ja vartoo?"
"Täydellisesti, Ma'am", vastasi Traddles.
Miss Clarissa katsahti Miss Laviniaan ja pudisti totisesti päätänsä. Miss Lavinia katsahti ymmärtävän tavalla Miss Clarissaan ja huoahti vähän.
"Sisar Lavinia", lausui Miss Clarissa, "ota minun hajupulloni".
Virvoitukseksi Miss Lavinia muutamia kertoja vähän haisti aromatillista etikkaa – Traddles ja minä katselimme sitä suurella huolella; ja Miss Lavinia jatkoi puhettansa jotenkin heikolla äänellä:
"Sisareni ja minä olemme, Mr. Traddles, suuresti epäilleet, mitä meidän tulee tehdä niin nuorten ihmisten, kuin ystävänne, Mr. Copperfieldin, ja veljentyttäremme taipumusten taikka luultujen taipumusten suhteen".
"Veljemme Francis'in tyttären", muistutti Miss Clarissa. "Jos veljemme Francis'in vaimo eläessänsä olisi katsonut soveliaaksi (vaikka hänellä oli kieltämätön oikeus menetellä, niinkuin hän parhaiten tahtoi) kutsua sukulaisensa päivällispöytäänsä, olisimme ehkä paremmin tunteneet veljemme Francis'in lapsen tänä hetkenä. Sisar Lavinia, jatka".
Miss Lavinia käänsi kirjeeni niin, että päällekirjoitus tuli häneen päin ja katseli lorgnetillansa muutamia säännöllisiltä näyttäviä muistutuksia, joita hän oli piirtänyt sille puolelle kirjettä.
"Meistä näyttää viisaalta, Mr. Traddles", sanoi hän, "laskea nuot tunteet oman vaarin-ottomme koetuskivelle. Tätä nykyä emme tiedä niistä mitään emmekä ole tilaisuudessa päättää, kuinka paljo todellisuutta niissä lienee. Sentähden olemme taipuvaiset siinä määrässä suostumaan Mr. Copperfieldin ehdoitukseen, että sallimme hänen käydä täällä".