SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Poissa-olo
Pitkä, synkkä yö kokoutui nyt ympärilleni täynnänsä monen toivon, monen rakkaan muiston, monen erehdyksen, monen turhan surun ja kaipauksen haamuja.
Minä lähdin Englannista edes silloinkaan tietämättä, kuinka kova se isku oli, jota minun tuli kestää. Minä jätin kaikki, jotka olivat rakkaat minulle, ja lähdin pois siinä luulossa, että olin iskun kestänyt ja että kaikki oli ohitse. Niinkuin mies sotatanterella saa kuolinhaavan, vaan tuskin tietää, että hän on satutettu, niin en minäkään, kun jäin yksikseni harjaantumattoman sydämeni kanssa, likimainkaan aavistanut sitä haavaa, jota vastaan sydämeni täytyi taistella.
Tämä tieto ei kohdannut minua äkisti, vaan vähitellen ja askel askeleelta. Se yksinäisyyden tunne, jolla lähdin ulkomaalle, syveni ja kasvoi joka hetki. Ensiksi se oli raskas kadon ja surun tunne, jossa en voinut eroittaa paljon muuta. Huomaamatta muuttui se toivottomaksi tiedoksi kaikista, mitä oli minulta mennyt – rakkaus, ystävyys, hellyys; kaikista, mitä oli rauennut – ensimäinen luottamukseni, ensimäinen mielitaipumukseni, koko elämäni ihana unelma; kaikista, mitä nyt oli jälellä – kolkko, tyhjä erämaa, joka katkeamatta ulottui laajalta ympärilleni synkkään taivaan-rantaan saakka.
Jos suruni oli itsekäs, en tietänyt, että se oli. Minä murehdin vaimo-lapsukaistani, joka niin nuorena temmattiin pois kukoistavasta mailmastaan. Minä murehdin nuoruuden ystävääni, joka olisi voinut saavuttaa tuhansien rakkauden ja ihmetyksen, niinkuin hän aikaa sitten oli saavuttanut minun. Minä murehdin sitä rakastavaa, särkynyttä sydäntä, joka oli saanut levon myrskyisessä meressä, ja noita maasta lähteneitä jäännöksiä siitä yksinkertaisesta kodista, jossa lapsena kuulin yö-tuulen puhaltavan.
Siitä karttuneesta raskasmielisyydestä, johon vaivuin, ei minulla viimein ollut mitään toivoakaan koskaan päästä. Minä kuljin paikasta paikkaan, kaikkialla kantaen taakkaani muassani. Minä tunsin nyt koko sen painon; ja minä näännyin sen alla ja sanoin sydämessäni, ettei se milloinkaan enää voisi keventyä.
Kun tämä epätoivo oli pahimmillansa, luulin, että kuolisin. Välisti ajattelin, että tahdoin kuolla kotona ja käänsin todella takaisin matkallani, että joutuisin sinne pian. Toisin aioin lähdin yhä kauemmaksi pois kaupungista kaupunkiin, etsien, en tiedä mitä, ja koettaen jättää, en tiedä mitä, taakseni.
Minä en pysty seuraamaan yksittäin niitä kaikkia vaikeita surun vaiheita, joita koin. Semmoisia unelmia löytyy, joita voi vaan vaillinaisesti ja epämääräisesti kuvata; ja kun pakoitan itseäni katsomaan takaisin tähän elämäni jaksoon, tuntuu siltä, kuin muistuttaisin mieleeni semmoista unelmaa. Minä näen itseni uneksijan tavalla liikkuvan eteenpäin keskellä kaikkea sitä uutta, joka tarjousi minulle muukalaisissa kaupungeissa, palatseissa, tuomiokirkoissa, temppeleissä, maalauksissa, linnoissa, hautaholveissa, eriskummallisissa kaduissa – historian ja fantasian vanhoissa olopaikoissa – kantaen tuskallista kuormaani joka paikassa ja tuskin huomaten esineitä, kun katoovat edestäni. Haluttomuus kaikkiin, paitsi kalvavaan suruuni, oli se yö, joka peitti harjaantumattoman sydämeni. Sallikaat minun katsoa ylös siitä – niinkuin, kiitos Jumalan! viimein tein – ja sen pitkästä, kolkosta, kurjasta unelmasta koittavan valon puoleen.
Monta kuukautta matkustin, tämä yhä pimenevä pilvi väikkyen mieleni ylitse. Eräät salaiset syyt, joitten vuoksi en tahtonut lähteä kotiin – semmoiset syyt, jotka silloin turhaan taistelivat minussa, selvempinä ilmestyäksensä – saivat minut jatkamaan pilgrimi-retkeäni. Välisti olin rauhattomasti muuttanut paikasta paikkaan mihinkään pysähtymättä; välisti olin viipynyt kauan yhdessä kohden. Minulla ei ollut mitään tarkoitusta, ei mitään kannattavaa sielua itsessäni, missä ikänänsä olin.
Minä olin Schweizissä. Minä olin tullut sinne Italiasta jotakin noita suuria Alpin-solia myöden ja olin sen jälkeen oppaani kanssa astuskellut tunturi-polkuja. Jos nämät kammottavat erämaat olivat vaikuttaneet sydämeeni, en ainakaan tietänyt siitä mitään. Minun mielestäni oli kyllä ylevyyttä ja ihmeellisyyttä hirveän korkeissa vuorissa ja äkki-jyrkissä syvänteissä, kohisevissa koskissa ja lumi- ja jääkentissä, mutta tähän saakka ne eivät olleet opettaneet minulle mitään muuta.
Eräänä iltana tulin ennen päivänlaskua johonkin laaksoon, jossa minun oli määrä levätä. Kun astuin alas siihen pitkin suikertelevaa polkua sillä vuorenvietoksella, josta näin sen kumottavan kaukaa alhaalta, luulen, että joku kauan aikaa poissa ollut kauneuden ja tyvenyyden tunto, joku laakson rauhasta syntynyt, lievittävä vaikutus heikosti virisi rinnassani. Minä muistan, että kerran seisahduin jonkunlaisella semmoisella surulla, joka ei ollut kokonaan masentava, ei aivan toivoton. Minä muistan melkein luulleeni, että joku muutos parempaan päin oli mahdollinen minussa.
Minä saavuin laaksoon, kun ilta-aurinko paisti niille kaukaisille lumi-harjanteille, jotka yli-ympäriltä sulkivat sitä niinkuin ikuiset pilvet. Ne vuoret, joitten rotkossa vähäinen kylä sijaitsi, olivat juureltaan muhkean viheriät; ja ylipuolella tätä hempeämpää kasvillisuutta kohosi tummia honkametsiä, jotka, niinkuin vaajat, halkaisivat talviset hanget ja suojelivat lavineilta. Vielä korkeammalla näkyi rivittäin rousteisia rinteitä, harmaita kallioita, jää-iljanteita ja tasaisia pälvipaikkoja, jotka kaikki vähitellen yhtyivät ylinnä vallitsevaan lumeen. Sinne tänne vuorten vieremille tiplotettuina, jokainen pikku tipla yksi koti, häämötti yksinäisiä puisia huoneita, jotka tunturien korkeuden vuoksi näyttivät niin vähäisiltä, kuin tuskin olisivat kelvanneet leikkikaluiksi. Samanlaiselta näytti myöskin tiheästi rakennettu laakson kylä ja sen puinen silta, jonka alitse virta vieri jylseitten kallioin yli ja sitten pauhaten katosi metsään. Tyvenessä ilmassa kuului kaukainen laulu – paimenten ääniä – mutta kun joku heleä iltapilvi väikkyi vuoren kyljen keskikohdalla, olisin melkein ollut valmis luulemaan, että sävelet tulivat siitä eivätkä olleet mitään maallista laatua. Tässä levollisuudessa suuri luonto yht'äkkiä puhui minulle ja lievitti sydäntäni niin, että laskin väsyneen pääni ruohoon ja itkin, niinkuin en ollut itkenyt vielä siitä saakka, kuin Dora kuoli!
Minä olin hiukkaa ennen saanut kirjepaketin, joka odotti minua, ja olin lähtenyt ulos kylästä lukemaan sitä, sillä välin kuin illallistani valmistettiin. Oli muita kirjeitä, jotka olivat eksyneet tiellä, enkä minä ollut moneen aikaan saanut mitään. Paitsi pari, kolme riviä, joilla ilmoitin, että voin hyvin ja olin tullut semmoiseen ja semmoiseen paikkaan, ei minulla ollut ollut kylläksi miehuutta eikä voimaa kirjoittaa yhtäkään kirjettä, siitä kuin lähdin kotoa.
Paketti oli kädessäni. Minä avasin sen ja näin Agnesin käsi-alan.
Hän oli onnellinen ja hyödyllinen ja menestyi, niinkuin hän oli toivonut. Siinä kaikki, mitä hän itsestänsä minulle kertoi. Koko muu sisältö koski minua.
Hän ei antanut minulle mitään neuvoa; hän ei teroittanut mitään velvollisuutta minuun; hän sanoi vaan minulle omalla hartaalla tavallansa, mikä hänen luottamuksensa minuun oli. Hän tiesi (sanoi hän), että semmoinen luonto, kuin minun, kääntäisi kärsimisen hyväkseen. Hän tiesi, että koetus ja mielen-liikutus ylentäisi ja voimistaisi sitä. Hän oli varma, että minä kaikkiin yrityksiini panisin enemmän lujuutta ja pyrkisin korkeammalle sen surun johdosta, jota olin kärsinyt. Hän, joka niin riemuitsi maineestani ja vartoi sen kasvamista, siksi kuin minua siunattaisiin, rakastettaisiin ja kunnioitettaisiin työni tähden, tiesi hyvin, että jatkaisin työtäni. Hän tiesi, että minun sydämessäni, niinkuin kaikissa suurissa ja hyvissä sydämissä, suru ei voinut muuttua heikkoudeksi, vaan varmaan oli voimaksi kääntyvä. Niinkuin lapsuuden aikojeni kärsimiset olivat suorittaneet osansa ja tehneet minut siksi, mikä olin, niin suuremmat onnettomuudet terästäisivät minua, että tulisin vielä paremmaksi, kuin olin; ja niinkuin ne olivat opettaneet minua, opettaisin minä muita. Hän uskoi minut Jumalan haltuun, joka oli ottanut viattoman lemmittyni rauhaansa, piti minua sisarellisessa rakkaudessaan aina hyvänä ja oli alati minun vieressäni, menin mihin menin, ylpeänä siitä, mitä olin tehnyt, mutta äärettömän paljon ylpeämpänä siitä, mitä minun oli suotu vielä tehdä.
Minä panin tämän kirjeen poveeni ja ajattelin, mimmoinen olin ollut tunti takaperin! Kun kuulin äänten sammuvan ja näin tyvenen iltapilven himmentyvän, laakson värien vaalenevan ja kultaisen lumen vuorten huipuilla muuttuvan etäiseksi osaksi halevasta yö-taivaasta, vaan kuitenkin tunsin, että yö poistui mielestäni ja kaikki sen sumut suoltuivat, en tietänyt miksi nimittää rakkauttani häntä kohtaan, joka tästä lähin oli kalliimpi minulle, kuin ikinä ennen.
Minä luin hänen kirjeensä moneen kertaan. Minä kirjoitin hänelle, ennenkuin menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin suuresti kaivannut hänen apuansa, että ilman häntä en ollut mitään enkä koskaan ollut ollut se, miksi hän ajatteli minua; mutta että hän innostutti minua rupeemaan siksi ja että aioin koettaa.
Minä koetin. Vielä kolme kuukautta ja jo olisi vuosi kulunut suruni alusta. Minä päätin jättää kaikki päätökset sikseen, ennenkuin nämät kolme kuukautta olivat ohitse, ja ainoastaan koettaa. Koko tämän ajan oleskelin laaksossa ja sen lähiseuduilla.
Kun nämät kolme kuukautta olivat menneet, päätin jäädä pois kotoa vielä kauemmaksi aikaa; toistaiseksi asettua Schweiziin, joka oli käynyt rakkaaksi minulle tämän illan muiston kautta; tarttua jälleen kynään; työskennellä.
Minä turvasin nöyrästi Häneen, jonka puoleen Agnes oli neuvonut minua; minä etsin luontoa, jota ei koskaan turhaan etsitä; ja minä laskin rintaani sen inhimillisen hellyyden, jota viime aikoina olin väistänyt. Ei kestänyt kauan, ennenkuin minulla oli melkein yhtä monta ystävää laaksossa, kuin Yarmouth'issa; ja kun ennen talven tultua jätin sen, Geneve'en matkustaakseni, ja keväällä palasin, oli heidän sydämellisissä tervehdyksissään jonkunlainen kodillinen sointu, vaikk'ei niitä tuotu esiin englantilaisilla sanoilla.
Minä tein työtä myöhään, varhain, kärsivällisesti ja ahkerasti. Minä kirjoitin romanin, jonka aine yhtyi omaan kokemukseeni, ja lähetin sen Traddles'ille, joka toimitti, että se julkaistiin hyvin edullisilla ehdoilla; ja sanomat enentyvästä maineestani alkoivat ennättää korviini matkustavien kautta, joita sattumalta kohtasin. Vähäisen levon ja muutteen perästä rupesin taas vanhalla, uutteralla tavallani kirjoittamaan uutta teosta, joka kokonaan veti huomioni puoleensa. Mitä enemmän edistyin aineeni suorittamisessa, sitä enemmän miellyin siihen ja koetin kaikin voimin toimittaa työtäni hyvin. Tämä oli kolmas kirjailian tuotteeni. Se ei ollut vielä puoleksi valmis, kun eräänä jouto-aikana päätin palata kotiin.
Vaikka luin ja työskentelin hellittämättä, olin kauan aikaa totuttanut itseäni vahvaan ruumiin liikuntoon. Terveyteni, joka oli kovasti heikontunut, kun Englannista lähdin, oli suuresti varmistunut. Minä olin nähnyt paljon. Minä olin käynyt monessa maassa ja toivoakseni kartuttanut tiedon varojani.
Minä olen nyt johdattanut mieleeni kaikki, mitä katson tarpeelliseksi tässä puhua poissa-oloni ajasta – yhdellä poikkeuksella. Tätä poikkeusta en kuitenkaan ole tehnyt sillä aikeella, että salaisin mitään ajatustani, sillä, niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, tämä kertomus on paperille pantu muistini. Olen vaan tahtonut jättää sieluni sisimmän ajatuksen koskematta aivan viimeiseksi. Minä ryhdyn siihen nyt.
Minä en voi niin täydellisesti tunkea oman sydämeni salaisuuteen, että tietäisin, milloin rupesin ajattelemaan, että olisi sopinut panna sen varhaisimmat ja valoisimmat toiveet Agnesiin. Minä en saata sanoa, millä suruni asteella siinä ensiksi syntyi se miete, että olin oikullisessa poikamaisuudessani heittänyt pois hänen rakkautensa aarteen. Minä luulen, että olin ehkä kuullut jonkun kuiskauksen tästä kaukaisesta ajatuksesta tuossa vanhassa, onnettomassa tunteessani, että olin kadottanut tai kaipasin jotakin, jota ei koskaan voinut toteuttaa. Mutta tämä ajatus heräsi mielessäni uutena nuhteena ja uutena katumuksena, kun olin jäänyt niin murheelliseksi ja yksinäiseksi mailmaan.
Jos siihen aikaan olisin ollut paljon Agnesin kanssa, olisin raskasmielisyyteni heikkoudessa ilmoittanut tunteeni. Tätä minä himmeästi pelkäsin, kun ensin tunsin, että minun täytyi olla Englantiin palaamatta. Minuun olisi sanomattomasti koskenut, jos olisin menettänyt vaan vähänkin hänen sisarellisesta rakkaudestaan; ja kuitenkin olisin tunteitani ilmoittamalla tuottanut meille semmoista hankaluutta, josta emme tähän asti olleet tietäneet mitään.
Minun oli mahdoton unhottaa, että se tunne, jolla hän nyt katseli minua, perustui minun omaan ehtooni ja käytökseeni, ja että minä, jos hän koskaan oli rakastanut minua toisenlaisella rakkaudella – ja välisti luulin, että semmoinen aika oli, jolloin hän ehkä oli tehnyt niin – olin heittänyt pois sen. Se ei ollut nyt minkään arvoinen asia, että, kun molemmat olimme vaan lapset, minä olin totuttanut itseäni ajattelemaan häntä semmoiseksi, joka oli kaukana tuolla puolen minun lapsellisia mielikuvituksiani. Minä olin toiselle tarjonnut hehkuvan hellyyteni; ja mitä olisin voinut tehdä, en ollut tehnyt; ja mitä Agnes oli minulle, siksi olin minä ja hänen oma, jalo sydämensä tehnyt hänet.
Sen muutoksen alussa, joka vähitellen tapahtui minussa, kun koetin tarkemmin ymmärtää itseäni ja ruveta paremmaksi ihmiseksi, loin jonkunlaisen epämääräisen koetus-ajan lävitse silmäni semmoiseen hetkeen, jona ehkä voisin toivoa peräyttäväni erehtyneen entisyyden ja päästä niin onnelliseksi, että menisin naimisiin hänen kanssaan. Mutta kun aika kului, hälveni tämä hämärä toivo ja katosi vihdoin kokonaan. Jos hän koskaan oli rakastanut minua, tuli minun pitää häntä vielä enemmän pyhänä, muistaen sitä luottamusta, jota olin pannut häneen, hänen tietoansa harhailevasta sydämestäni, sitä uhrausta, jonka hän varmaan oli tehnyt, ollaksensa ystävänäni ja sisarenani, ja sitä voittoa, jonka hän oli saanut. Jollei toiselta puolen hän milloinkaan ollut rakastanut minua, sopiko minun uskoa, että hän nyt rakastaisi minua?
Minä olin aina tuntenut oman heikkouteni hänen kestäväisyytensä ja mielenlujuutensa rinnalla, mutta nyt tunsin sen yhä enemmän. Vaikka minä olisin ollut mitä hyvänsä hänelle, taikka hän minulle, jos olisin kauan aikaa sitten ollut hänelle mahdollisempi, minä en ollut sitä nyt eikä hänkään ollut. Se aika oli mennyt. Minä olin antanut sen mennä ohitse, ja olin syystä kadottanut hänet.
Että nämät taistelot vaivasivat minua paljon, että ne täyttivät minut onnettomuudella ja omantunnon soimauksella, mutta että minua kuitenkin kannatti joku tunne, että minun tuli oikeuden ja kunnian nimessä häveten luovuttaa mielestäni se ajatus, että nyt, toiveeni rauettua, kääntyisin kalliin tytön puoleen, josta olin kevytmielisesti kääntynyt pois, kun nämät toiveeni olivat valoisat ja tuoreet – ja tämä miete ilmestyi sisinnä minussa joka kerta kuin ajattelin häntä – se on kaikki yhtä totta. Minä en ensinkään koettanut salata itseltäni, että rakastin häntä sydämestäni; mutta minä saatin itseni siihen vakuutukseen, että se nyt oli myöhäistä ja ettei kauan kestänyttä keskinäistä väliämme käynyt häiritseminen.
Minä olin paljon ja usein ajatellut, mitä Dora oli viitannut minulle ehkä tapahtuvaksi niinä vuosina, joita sallimus ei ollut määrännyt meille koetus-ajaksi; minä olin miettinyt, kuinka semmoiset asiat, jotka eivät koskaan tapahdu, usein vaikutuksissaan ovat yhtä todellisia meille, kuin ne, jotka tapahtuvat. Juuri ne vuodet, joista hän oli puhunut, olivat nyt käyneet todellisiksi parannuksessani, ja olisivat kerran, ehkä hiukan myöhemmin, siksi käyneet, vaikka olisimme eronneetkin aikaisimmassa lapsellisuudessamme. Minä koetin kääntää sitä väliä, joka olisi voinut olla minun ja Agnesin kesken, keinoksi, jonka avulla saatin paremmin kieltää itseni, ruveta enemmän luja-aikeiseksi, tarkemmin tuntea itseni, puutteeni ja erehdykseni. Kun mietin, että asia olisi voinut olla, tulin siihen vakuutukseen, ettei se koskaan voisi olla.
Nämät ajatukset, niitten sekanaisuus ja ristiriitaisuus olivat mieleni vaihetteleva juoksu-hiekka lähtöni ajasta alkaen siksi, kuin kolme vuotta jälestäpäin palasin kotiin. Siitä, kuin siirtolaiset olivat purjehtineet pois, oli kolme vuotta kulunut, kun minä samaan päivänlaskun aikaan ja samassa paikassa seisoin sen paketti-aluksen kannella, joka toi minut kotiin, ja katselin sitä ruusuista vettä, jossa olin nähnyt heidän laivansa kuvan heijastelevan.
Kolme vuotta. Pitkät, kun ajatteli niitä kokonaisuudessaan, vaikka lyhyet ohitse vieriessään. Ja koti oli sangen kallis minulle, ja Agnes myöskin – mutta hän ei ollut minun – hän ei koskaan ollut oleva minun – hän ehkä olisi voinut olla, mutta tämä oli mennyt!
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Takaisintulo
Minä nousin maalle Londonissa eräänä talvisena syysiltana. Oli pimeä ja satoi, ja minä näin yhtenä minutina enemmän sumua ja lokaa, kuin mitä olin nähnyt kokonaisena vuonna. Minä kävelin tullihuoneesta Muistopatsaan luo, ennenkuin tapasin mitään vaunuja; ja vaikka itse rakennusten etupuolet, jotka katselivat paisuneita kadun-ojia, minusta tuntuivat vanhoilta ystäviltä, en voinut olla myöntämättä, että ne olivat kovasti likaisia ystäviä.
Minä olen usein huomannut – minä arvaan, että jokainen on – että lähtö pois tutusta paikasta näyttää olevan merkki, että muutoksia tapahtuu siinä. Kun katsoin ulos vaunujen akkunasta ja näin, että joku vanha rakennus Fishstreet Hill'illä, johon ei mikään maalari, salvumies eikä muurari sataan vuoteen ollut koskenut, minun poissa ollessani oli hajotettu sekä että läheinen katu, joka oli tullut kunnian-arvoiseksi pitkällisen taudillisuutensa ja kauneutensa tähden, oli kuivattu ja lavennettu, odotin puoleksi saavani nähdä, että St. Paul'in tuomiokirkkokin näyttäisi vanhemmalta.
Edeltäpäin tiesin, että muutamia muutoksia oli tapahtunut ystävieni oloissa. Tätini oli kauan aikaa sitten muuttanut takaisin Dover'iin ja Traddles oli heti minun lähdettyäni ruvennut saamaan vähän asian-ajajan tointa. Hänellä oli nyt virkahuoneensa Gray's Inn'issä, ja hän oli viimeisissä kirjeissänsä kertonut minulle, ettei hän nyt ollut ihan ilman toivoa pian päästä naimisiin kaikkein suloisimman tytön kanssa mailmassa.
He odottivat minua kotiin ennen joulua; mutta heillä ei ollut mitään aavistusta, että näin pian palaisin. Minä olin tahallani eksyttänyt heitä, että saisin huvin äkki-arvaamatta tulla heidän luoksensa. Vaan kuitenkin olin häijy kyllä tuntemaan jonkunlaista kylmyyttä ja pettymystä, kun ei kukaan toivottanut minua tervetulleeksi, vaan minun täytyi yksinään ja ääneti ajaa ratistaa pitkin sumuisia katuja.
Hyvin tunnetut puodit ja niitten iloinen valo paransivat kuitenkin jossakin määrässä asian; ja kun astuin maahan Gray's Inn'in kahvilan ovella, olin jälleen virkistynyt. Tämä paikka muistutti minua aluksi tuosta niin toisenlaisesta ajasta, jona olin poikennut asumaan Kultaiseen Ristiin, ja sai minut ajattelemaan niitä muutoksia, jotka olivat tapahtuneet sen jälkeen; mutta tämä oli luonnollista.
"Tiedättekö, missä päin Gray's Inn'issä Mr. Traddles asuu?" kysyin kyyppäriltä sillä aikaa kuin lämmittelin kahvihuoneen valkean edessä.
"Holborn Court'issa, Sir. Numero kaksi".
"Mr. Traddles'in nimi saa, luulen, yhä paremman maineen lakimiesten joukossa?" arvelin minä.
"Niin, Sir", vastasi kyyppäri, "arvattavasti, Sir; mutta minä en ainakaan tiedä siitä mitään".
Tämä kyyppäri, joka oli keski-ikäinen, vähäläntäinen mies, katsoi ympärilleen, saadaksensa apua eräältä arvokkaammalta kyyppäriltä – kookkaalta, mahtavalta, vanhalta mieheltä, jolla oli kaksinkertainen leuka, mustat housut ja sukat, ja joka tuli ulos jostakin suntionpenkin kaltaisesta paikasta kahvihuoneen päästä, jossa hän seurusteli kassalaatikon, adressikalenterin, lakimiesluettelon ja muitten kirjojen ja paperein kanssa.
"Mr. Traddles", lausui vähäläntäinen kyyppäri. "Numero kaksi Court'issa".
Mahtava kyyppäri viittasi hänet pois ja kääntyi juhlallisesti minun puoleeni.
"Minä kysyin", sanoin minä, "eikö Mr. Traddles, joka asuu numero kahdessa Court'issa, ole saanut yhä suurempaa mainetta lakimiesten joukossa?"
"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä", vastasi kyyppäri paksulla, käheällä äänellä.
Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut puolustaa Traddles'ia.
"Hän on kai nuori mies?" arveli mahtava kyyppäri, ankarasti kiinnittäen silmäänsä minuun. "Kuinka kauan hän on asunut Gray's Inn'issä?"
"Ei muuta, kuin kolme vuotta", sanoin minä.
Kyyppäri, joka luultavasti oli elänyt neljäkymmentä vuotta suntionpenkissään, ei voinut jatkaa näin vähäpätöistä ainetta. Hän kysyi minulta, mitä tahdoin päivällisiksi.
Minä tunsin, että taas olin Englannissa, ja olin todella aivan alakuloinen Traddles'in puolesta. Hänelle ei näyttänyt löytyvän mitään toivoa. Minä käskin nöyrästi vähän kalaa ja paistia ja seisoin valkean edessä, miettien hänen maineettomuuttansa.
Kun seurasin pääkyyppäriä silmilläni, en voinut olla ajattelematta, että se puutarha, jossa hän vähitellen oli kasvanut siksi kukaksi, mikä hän oli, oli vaikea paikka, jos mieli yletä. Semmoinen vanhan-aikainen, kankea-niskainen, tukeva, juhlallinen, ijäkäs muoto sillä oli. Minä katselin ympäri huonetta, jonka sannoitettua lattiaa epäilemättä sannoitettiin aivan samalla tavalla, kun pääkyyppäri oli poikana – jos hän koskaan oli ollut poikana, joka ei näyttänyt todenmukaiselta; kiiltäviä pöytiä, joissa näin kuvani heijastelevan vanhan mahognyn sileistä syvänteistä; lamppuja, joita oli niistetty ja siivottu, ettei mitään vikaa huomannut; mukavia, viheriöitä, kirkkailla messinki-tangoilla varustettuja kartiineja, jotka sievästi verhosivat väli-seiniä; molempia isoja, iloisesti palavia hiili-valkeita; riviin asetettuja karaffeja, pullistuneita, niinkuin olisivat tietäneet, että löytyi kalliita, vanhoja portviinin tynnyreitä kellarissa; ja näytti siltä, kuin ei kumpaakaan, ei Englantia eikä lakitiedettä, olisi voinut helposti väkirynnäköllä valloittaa. Minä menin ylös makuu-huoneeseni märkiä vaatteitani muuttamaan, ja tämän vanhan paneli-seinäisen huoneen avaruus (se oli ylipuolella sitä portinkäytävää, joka johdatti ravintolaan, muistan minä), nelitolppaisen sängyn tyven äärettömyys ja piirongin kukistumaton vakavuus, kaikki näyttivät yhtyvän ja synkästi rypistävän otsaansa Traddles'in taikka jokaisen samanlaisen uskaliaan nuorukaisen toiveille. Minä tulin jälleen alas päivällistäni syömään; ja myöskin aterian verkkainen mukavuus ja paikan säännöllinen hiljaisuus – sillä se oli tyhjä vieraista, koska tuota pitkää lakimiesten loma-aikaa vielä kesti – puhuivat sujuvasti Traddles'in rohkeudesta ja kuinka vähän hänen sopi toivoa vielä kahteen kymmeneen vuoteen saada elatustaan.
Minä en ollut nähnyt mitään tämmöistä siitä saakka, kuin lähdin ulkomaille, ja se kukisti kokonaan toiveeni ystäväni puolesta. Pääkyyppäri oli saanut kylläksi minusta. Hän ei lähestynyt minua enää, vaan tarjosi palvelustansa eräälle vanhalle, pitkiin säärystimiin puetulle gentlemanille, jonka vastaan-ottamiseksi pintti [englantilainen mittaa noin 3 1/2 korttelia] erinomaista portviiniä näytti itse-altaan tulevan ulos kellarista, sillä hän ei antanut mitään käskyä. Toinen kyyppäri ilmoitti kuiskaten minulle, että tämä vanha gentlemani oli yksinäisyyteen paennut notarius, joka asui torin partaalla ja jolla oli kokonainen aarre-aitta, jonka hän luultiin testamentteeraavan pesiättärensä tyttärelle; samoin, että puheen mukaan hänellä oli kaapissansa hopeinen pöytäserviisi, joka oli kokonaan tummentunut makaamisesta, vaikk'ei mikään ihmis-silmä koskaan vielä ollut nähnyt muuta, kuin yhden lusikan ja yhden kahvelin hänen huoneissaan. Nyt pidin Traddles'ia aivan perikadon omana ja päätin itsekseni, ettei hänellä ollut mitään toivoa.
Koska kuitenkin hartaasti halusin nähdä rakasta, vanhaa toveria, suoritin päivälliseni semmoisella tavalla, joka ei ollenkaan ollut omainen koroittamaan minua pääkyyppärin ajatuksissa, ja kiirehdin ulos takatietä. Numero kaksi Court'issa oli pian löydetty, ja koska ovipielen päällekirjoitus ilmoitti minulle, että Mr. Traddles asui jossakin huoneistossa ylimmäisessä kerroksessa, astuin portaita ylös. Rapistuneiksi ja vanhoiksi huomasin nämät portaat, ja jokaisen jakson päästä niitä valaisi nuija-pää lampun-sydän, joka teki kuolemaa vähäisessä, likaisessa lasivangitossa.
Kun kommin portaita ylös, luulin kuulevani hupaisen naurun, mutta ei minkään advokatin eikä lakimiehen, ei advokatin kirjurin eikä lakimiehen kirjurin naurua, vaan parin, kolmen iloisen tytön. Kun pysähdyin kuuntelemaan, pistin sattumalta jalkani johonkin reikään, jonka kunnianarvoisa Gray's Inn'in jäsenistö oli jättänyt tukkimatta, ja putosin kolisten alas, ja kun taas pääsin jaloilleni, oli kaikki hiljaa.
Hapuillen kuljin nyt varovammin loppupuolen matkaa, ja sydämeni sykki kovasti, kun näin ulkopuolisen oven, johon oli maalattu Mr. Traddles, avoinna. Minä koputin. Jommoinenkin kahina seurasi sisäpuolella, mutta ei mitään muuta. Minä koputin sentähden uudestaan.
Vähäinen takkela poika, puoleksi juoksupoika, puoleksi kirjuri, joka oli kovasti hengästynyt, mutta katseli minua, niinkuin hän olisi ollut varma siitä, etten minä voisi laillisesti todistaa sitä, tuli näkyviin.
"Onko Mr. Traddles kotona?" lausuin minä.
"On, Sir, mutta hänellä on työtä".
"Minä pyytäisin saada tavata häntä".
Tuokion minua tarkasteltuaan päätti takkela poika päästää minut sisään, jonka vuoksi hän avasi ovea vähän avarammalta ja laski minut ensiksi pikkuiseen, kaapinkokoiseen eteiseen ja sitten vähäiseen arki-huoneesen, jossa tapasin vanhan ystäväni, joka (hänkin hengästyneenä) istui pöydän ääressä paperiensa puoleen kallistuneena.
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, ylös katsahtaen, "se on Copperfield!" ja syöksi minun syliini, johon minä lujasti suljin hänet.
"Kaikki hyvin, rakas Traddles'ini?"
"Kaikki hyvin, rakas, rakas Copperfieldini eikä muuta, kuin hyviä uutisia!"
Me itkimme ilosta molemmat.
"Rakas toverini", lausui Traddles, innossansa pörröttäen tukkaansa, joka oli kokonaan tarpeeton toimi, "rakkain Copperfield'ini, kauan kadoksissa ollut ja sydämellisesti tervetullut ystäväni, kuinka minua ilahuttaa nähdä sinua! Kuinka sinä olet ruskoittunut! Kuinka iloinen minä olen! Henkeni ja kunniani kautta, en ole koskaan ollut niin iloinen, rakas Copperfield'ini, en koskaan!"
Minun oli yhtä vaikea ilmoittaa tunteitani. Minä en ensiksi kyennyt puhumaan mitään.
"Rakas toverini!" lausui Traddles. "Ja tullut niin kuuluisaksi! Kunniakas Copperfield'ini! Hyvä Jumala, milloin tulit, mistä tulet, mitä olet toimittanut?"
Mitään vastausta kysymyksiinsä odottamatta kohensi Traddles, joka oli työntänyt minut nojatuoliin kaminin viereen, koko ajan valkeaa toisella kädellään ja nyki minua toisella kaulahuivistani siinä hurjassa luulossa, että se oli päällystakki. Hiilihangosta hellittämättä syleili hän minua uudestaan, ja minä syleilin häntä, siksi kuin molemmat nauraen ja silmiämme pyyhkien kävimme istumaan ja pudistimme kättä lieden ylitse.
"Kun ajattelee", sanoi Traddles, "että olit niin kotiin tulemallasi, kuin epäilemättä olit, rakas, vanha poikani, etkä ollut läsnä juhlamenoissa!"
"Missä juhlamenoissa, rakas Traddles?"
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, avaten silmiänsä vanhalla tavallaan.
"Etkö ole saanut viimeistä kirjettäni?"
"En suinkaan, jos siinä puhuttiin juhlamenoista".
"No, rakas Copperfieldini", lausui Traddles, tokaisten tukkaansa pystyyn molemmilla käsillänsä, jotka hän sitten laski polvilleni, "minä olen naimisissa!"
"Naimisissa!" huudahdin minä iloisesti.
"Totta totisesti!" lausui Traddles – "kunnian-arvoisa Horace vihki minut – ja Sofian yhteen – alhaalla Devonshire'ssä. No, rakas poikani, hän on tuolla kartiinein takana! Katso tuonne!"
Kummastuksekseni tuli kaikkein suloisin tyttö mailmassa samalla silmänräpäyksellä nauraen ja punehtuen esiin piilopaikastaan. Ja iloisempaa, armaampaa, viattomampaa, onnellisempaa, tyytyväisempää nuorta vaimoa ei ole koskaan mailmassa nähty, jota minun myöskin täytyi paikalla sanoa. Minä suutelin häntä, niinkuin vanha tuttava suutelisi, ja toivotin heille onnea kaikesta sydämestäni.
"Mikä hauska jälleen-yhtyminen tämä on!" sanoi Traddles. "Sinä olet niin erittäin ruskoittunut, rakas Copperfield! Voi, kuinka onnellinen minä olen!"
"Niin olen minäkin!" arvelin minä.
"Ja minä myöskin!" lausui punehtuva ja hymyilevä Sofia.
"Me olemme kaikki niin onnelliset, kuin mahdollista!" sanoi Traddles. "Tytötkin ovat onnelliset. Voi sentään, minä totta puhuen olin kokonaan unhottaa heidät!"
"Unhottaa?" kysyin minä.
"Tytöt", vastasi Traddles. "Sofian sisaret. He ovat meidän luonamme. He ovat tulleet Londonia katsomaan. Asia on se, että, kun – sinäkö se olit, joka kompastuit portaissa, Copperfield?"
"Minä se olin", sanoin minä nauraen.
"Hyvä, kun sinä kompastuit portaissa", lausui Traddles, "peuhasin tyttöjen kanssa. Totta puhuen me kävimme 'kissaa nurkassa'. Mutta koska tämmöinen ei oikein sovi Westminster Hall'issa ja kosk'ei se näyttäisi juuri ammatilliselta, jos joku neuvon-pyytäjä näkisi heidät, juoksivat he tiehensä. Ja par'aikaa he – kuuntelevat, sitä en epäile", arveli Traddles, katsellen toisen huoneen ovea.
"Minä olen pahoillani", sanoin minä, nauraen uudestaan, "että tulin häiritsemään".
"Sanani kautta", vastasi Traddles, suuresti iloiten, "jos olisit nähnyt heidän juoksevan pois ja, sinun koputettuasi, taas juoksevan takaisin noukkimaan pudonneita kampojansa ja menettelevän mitä hullunkurisimmalla tavalla, et olisi sanonut niin. Lemmittyni, menetkö noutamaan tyttöjä?"
Sofia kiiruhti pois ja me kuulimme, että hän läheisessä huoneessa vastaan-otettiin kaikkuvalla naurulla.
"Oikein kuin soitettaisiin, eikö niin, rakas Copperfield?" arveli Traddles. "Sitä on erittäin hauska kuulla. Se kokonaan valaisee näitä vanhoja huoneita. Onnettomalle vanhalle pojalle, joka on elänyt kaiken aikansa yksinään, on se suorastaan suloista. Se on viehättävää. Tyttö raukoilta meni paljon hukkaan Sofian kanssa – joka, minä vakuutan sen sinulle, Copperfield, nyt on ja aina on ollut suloisin tyttö mailmassa! – ja se ilahuttaa minua sanomattomasti, kun havaitsen heidän olevan semmoisella hyvällä tuulella. Tyttö-seura on sangen hupainen asia, Copperfield. Se ei ole ammatillista, mutta se on hyvin hupaista".