YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Agnes
Kun tätini ja minä jäimme kahden kesken, haastelimme myöhäiseen yöhön saakka. Kuinka siirtolaiset eivät koskaan kirjoittaneet kotiin muulla lailla, kuin iloisesti ja toivokkaasti; kuinka Mr. Micawber todella oli lähettänyt useita pieniä summia noitten "rahallisten sitoumusten" lunastamiseksi, joitten suhteen hän oli ollut niin tarkka, että niitten tuli olla kuin miehen ja miehen kesken; kuinka Janet, joka oli palannut tätini palvelukseen, kun tätini muutti takaisin Dover'iin, lopullisesti oli täyttänyt miespuolten kieltämisensä sillä, että hän oli mennyt naimisiin varallisen ravintolan-isännän kanssa; ja kuinka tätini itse viimeiseltä oli vahvistanut samaa suurta perus-aatetta sillä, että hän kaikin tavoin autti morsianta sekä päälliseksi kunnioitti häämenoja läsnä-olollansa; nämät olivat puheemme aineita, joita enemmän tai vähemmän tunsin niitten kirjeitten kautta, joita olin saanut. Vanhan tavan mukaan Mr. Dick'iä ei unhotettu pois. Tätini kertoi minulle, kuinka tämä lakkaamatta kopioitsi kaikkia kirjoituksia, joita hän sai käsiinsä, ja piti kuningas Kaarlo Ensimäistä soveliaan matkan päässä tämän tekotyön kautta; kuinka yksi hänen elämänsä suurimmista iloista ja palkinnoista oli se, että Mr. Dick oli vapaa ja onnellinen eikä kitunut missäkään yksitoikkoisessa pakkopaikassa; ja kuinka (uudeksi, yleiseksi johtopäätökseksi lausuttuna) ei kukaan, paitsi hän, voinut täydellisesti tietää, mikä Mr. Dick oli.
"Ja milloin, Trot", kysyi tätini, taputtaen käteni selkää, kun vanhalla tavallamme istuimme valkean edessä; "milloin sinä menet Canterbury'yn?"
"Minä hankin hevosen itselleni ja ratsastan sinne huomis-aamuna, jollette te, täti, tahdo seurata minua?"
"En!" sanoi tätini jyrkällä tavallansa. "Minä aion pysyä, missä olen".
"Siinä tapauksessa ratsastan sinne", arvelin minä. "Minä en olisi tänään malttanut pysähtymättä matkustaa Canterbury'n läpi, jos olisin lähtenyt jonkun muun luoksi, kuin teidän".
Hän oli hyvillään, mutta vastasi: "Trot, Trot; minun vanhat luuni olisivat kyllä kestäneet huomispäivään saakka!" ja taputti lempeästi kättäni jälleen, kun istuin ja miettiväisesti katselin valkeaan.
Miettiväisesti, sillä minä en saattanut taas olla täällä ja niin likellä Agnesia, ilman että ne surut, joita minulla oli ollut niin kauan, virisivät. Ne olivat ehkä lientyneitä suruja, jotka opettivat minulle, mitä en ollut joutunut oppimaan, kun nuoruuteni kokonaan oli edessäni, mutta suruja ne kuitenkin olivat. "Voi, Trot", olin kuulevinani tätini kerran vielä sanovan; ja minä ymmärsin hänet paremmin nyt. "Sokea, sokea, sokea!"
Me pysyimme molemmat ääneti tuokion aikaa. Kun nostin ylös silmäni, huomasin, että hän vakaasti tarkasteli minua. Hän oli ehkä seurannut ajatusteni juoksua, sillä minusta tuntui, kuin olisi ollut helppo seurata sitä nyt, vaikka se kyllä kerta oli ollut mutkikas.
"Sinä tapaat hänen isänsä harmaapäisenä miehenä"; arveli tätini, "vaikka kaikin päin parempana – ihan toisena ihmisenä. Etkä sinä enää huomaa, että hän mittaa kaikkia inhimillisiä asioita, iloja ja suruja, oman kurjan, pikkuisen tuumapuunsa mukaan. Luota minuun, lapseni, semmoiset asiat saavat kutistua sangen paljon, ennenkuin niitä käy sillä tapaa mittaaminen".
"Saavat todella", lausuin minä.
"Sinä tapaat Agnesin", jatkoi tätini, "niin hyvänä, niin kauniina, niin vakavana, niin itsensä-kieltävänä, kuin hän aina on ollut. Jos tietäisin jotakin parempaa ylistyssanaa, Trot, antaisin sen hänelle".
Parempaa ylistys-sanaa hän ei voinut saada; enkä minä kovempaa nuhdetta. Voi, kuinka olinkaan eksynyt niin kauas!
"Jos hän kasvattaa niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat hänen ympärillänsä, itsensä kaltaisiksi", sanoi tätini siinä määrässä totisena, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, "tietää Jumala, että hän hyvin käyttää elämäänsä! Hyödyllisenä ja onnellisena, niinkuin hän sanoi tuona päivänä! Kuinka hän voisikaan olla muuta kuin hyödyllinen ja onnellinen".
"Onko Agnesilla mitään" – minä ajattelin ääneen pikemmin, kuin puhuin.
"No? Kuinka? Mitään mitä?" kysyi tätini terävästi.
"Mitään kosijaa", sanoin minä.
"Pari kymmentä", huudahti tätini jonkunlaisella suuttuneella ylpeydellä. "Hän olisi voinut kymmeniä kertoja mennä naimisiin, sinun poissa ollessasi, rakas poikani!"
"Epäilemättä", arvelin minä. "Epäilemättä. Mutta onko hänellä mitään kosijaa, joka on hänelle mahdollinen? Muista Agnesin olisi mahdoton huolia".
Tätini istui ja mietti vähän aikaa, käsi poskella. Pitkäänsä nostaen silmiänsä minua kohden sanoi hän:
"Minä luulen, että hän rakastaa jotakuta, Trot".
"Ja on itse rakastettu?" kysyin minä.
"Trot", vastasi tätini vakavasti, "siitä en saata sanoa mitään. Minulla ei ole oikeutta kertoa sinulle edes näin paljon. Hän ei ole koskaan uskonut sitä minulle, mutta minua aavistaa".
Hän katseli niin tarkasti ja tuskallisesti minua (minä näin hänen vapisevankin), että ymmärsin nyt enemmän, kuin ennen, että hän oli huomannut viimeiset ajatukseni. Minä palautin mieleeni kaikki ne päätökset, joita olin tehnyt kaikkina näinä useina öinä ja päivinä ja kaikissa noissa sydämeni lukuisissa taisteloissa.
"Jos niin olisi laita", aloitin minä, "ja minä toivon, että niin on – "
"Minä en tiedä, että niin on", lausui tätini lyhyesti. "Minun luuloni eivät saa johdattaa sinua. Sinun täytyy pitää niitä salassa. Niissä ehkä ei ole perää. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua".
"Jos niin olisi laita", toistin minä, "kertoo Agnes kyllä sen minulle aikanansa. Sisar, jolle minä olen uskonut niin paljon, täti, ei liene vastahakoinen luottamaan minuun".
Tätini siirsi silmänsä pois minusta yhtä pitkäänsä, kuin hän oli kääntänyt ne minua kohden, ja varjosti niitä miettiväisesti kädellänsä. Tuosta hän laski toisen kätensä olkapäälleni; ja niin istuimme molemmat, entisyyttä katsellen ja sanaa puhumatta, siksi kuin erosimme yöksi.
Minä ratsastin varhain aamulla vanhojen koulupäivieni näkymölle. Minä en saata sanoa, että vielä olin oikein onnellinen siinä toivossa, että saisin voiton itsestäni; ei edes, vaikka ajattelin, että niin pian joutuisin näkemään hänen kasvonsa jälleen.
Ennen pitkää olin kulkenut nuot hyvin muistetut paikat ja tulin hiljaisille kaduille, joissa jokainen kivi oli kuin koulupojan kirja minulle. Minä lähdin jalkaisin vanhaa asuntoa päin, mutta käänsin takaisin, sillä sydämeni oli niin täynnä, etten voinut mennä sisään. Minä palasin, ja ohitse astuessani katsahtaen matalasta akkunasta siihen torni-huoneesen, jossa ensin Uriah Heep'in ja jälestäpäin Mr. Micawber'in oli tapa istua, havaitsin, että se nyt oli vähäinen vierashuone ja ettei siinä enää ollut mitään byroota. Muutoin vakava, vanha rakennus oli, mitä puhtauteen ja siivoon tulee, aivan samanlainen, kuin se oli ollut, kun ensi kerran näin sen. Minä käskin sen uuden palvelus-neitsyen, joka laski minut sisään, sanoa Miss Wickfield'ille, että joku gentlemani, joka toi terveisiä hänelle eräältä ystävältä ulkomailta, oli siellä; ja minä neuvottiin noita yksivakaisia, vanhoja portaita ylös (kehoitettuna varomaan niitä astuimia, jotka tunsin niin hyvin) entisellään olevaan vierashuoneesen. Ne kirjat, joita Agnes ja minä yhdessä olimme lukeneet, olivat hyllyillänsä, ja se pulpetti, jonka vieressä olin niin monta iltaa harjoittanut läksyjäni, seisoi vielä saman vanhan pöydän kulmalla. Kaikki ne pienet muutokset, jotka Heep'iläisten kanssa olivat pujahtaneet sisään, olivat poistetut. Kaikki oli niinkuin ennen noina onnellisina aikoina.
Minä seisoin akkunan vieressä ja silmäilin rakennuksia toisella puolella vanhan-aikaista katua, muistaen, kuinka olin katsellut niitä sateisina iltoina, kun ensin tulin sinne; ja kuinka minun oli tapa ajatella niitä ihmisiä, jotka ilmestyivät akkunoissa, ja seurata niitä silmilläni portaita ylös ja alas, sillä aikaa kuin naiset puukengillään kalistellen kulkivat kivityksellä ja unteloinen sade lankesi viistoon, juoksi ulos katon-kourusta ja tulvasi kadulle. Se tunne, jolla minun oli tapa katsoa kiertolaisia, kun ne vetisinä iltoina hämärässä tulivat kaupunkiin ja pyrkivät ohitse, pussi riippuen hartioilla kepin päässä, palasi elävästi mieleeni täynnänsä, niinkuin silloinkin, kostean maan, märkien lehtien ja ruusupensaitten hajua, jopa itse niitten tuulenpuuskain muistoakin, jotka olivat kohdanneet minua omalla vaivalloisella matkallani.
Paneloitun seinän pikku oven avaaminen pani minut säpsähtämään ja kääntymään. Hänen ihanat, levolliset silmänsä kohtasivat minun silmiäni, kun hän tuli minua vastaan. Hän pysähtyi ja laski kätensä rinnalleen, ja minä suljin hänet syliini.
"Agnes! kallis tyttöni! Minä olen tullut liian äkkiä".
"Ei, ei! Minä olen niin iloinen, kun saan nähdä sinut, Trotwood!"
"Rakas Agnes, mikä onni minulle, että saan nähdä sinut kerran taas!"
Minä painoin häntä sydäntäni vastaan ja vähän aikaa olimme molemmat ääneti. Ennen pitkää istuimme toinen toisemme vieressä, ja hänen enkelin-kasvonsa olivat käännetyt minua kohden sillä tervehdyksellä, josta olin vuosikausia nähnyt unta valveilla ollessani ja nukkuessani.
Hän oli niin todellinen, hän oli niin kaunis, hän oli niin hyvä – minä olin niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, hän oli niin kallis minulle, etten saavuttanut mitään sanoja tunteisini. Minä koetin siunata häntä, koetin kiittää häntä, koetin kertoa hänelle (niinkuin usein olin tehnyt kirjeissäni), kuinka hän oli vaikuttanut minuun, mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Rakkauteni ja iloni olivat äänettömät.
Omalla suloisella levollisuudellaan asetti hän kiihtymykseni; johdatti minut takaisin siihen aikaan, jolloin erosimme; puhui minulle Emilystä, jonka luona hän oli salaisesti monta kertaa käynyt; puhui minulle hellästi Doran haudasta. Jalon sydämensä hairahtamattomalla vaistolla kosketti hän muistoni säveliä niin vienosti ja sointuisasti, ettei yksikään särissyt minussa; minä kuuntelin surullista, kaukaista soittoa enkä tahtonut väistyä mistään, mitä se herätti. Kuinka olisinkaan tahtonut, kun yhteydessä niitten kaikkien kanssa oli hän itse, tuo kallis olento, elämäni hyvä enkeli?
"Entä sinä itse, Agnes", sanoin minä hetken perästä. "Kerro minulle jotakin itsestäsi. Sinä olet tuskin koskaan kertonut minulle omasta elämästäsi koko tämän ajan kuluessa!"
"Mitäpä minä kertoisin?" vastasi hän hohtavalla hymyllänsä. "Isä voi hyvin. Sinä näet meidät täällä rauhassa omassa kodissamme – huolemme ovat poistetut, kotimme on annettu meille takaisin – ja kun tiedät nämät, rakas Trotwood, tiedät kaikki".
"Kaikki, Agnes?" sanoin minä.
Hän katsahti minuun, ja jonkunlainen kummastus ilmestyi hänen kasvoissaan.
"Eikö mitään muuta, sisar?" kysyin minä.
Hänen kasvonsa, jotka vastikään olivat vaalenneet, punastuivat ja vaalenivat taas. Hän hymyili jonkunlaisella levollisella surullisuudella, niin minusta näytti, ja pudisti päätänsä.
Minä olin koettanut johdattaa häntä siihen, johon tätini oli viitannut; sillä vaikka tämän luottamuksen vastaanottaminen varmaan olisi haikea tuska minulle, tuli minun kurittaa sydäntäni ja suorittaa velvollisuuteni häntä kohtaan. Minä näin kuitenkin, että hän kävi levottomaksi, ja jätin asian sikseen.
"Sinulla on paljon työtä, rakas Agnes?"
"Koulussaniko?" sanoi hän, katsoen ylös taas koko kirkkaalla hymyllään.
"Niin. Siitä on paljon työtä, eikö niin?"
"Työ on niin hupainen", vastasi hän, "että tuskin olisin kylläksi kiitollinen, jos nimittäisin sitä siksi".
"Ei mikään hyvä asia ole vaikea sinulle", arvelin minä.
Hänen kasvonsa muoto vaihteli taas; ja minä näin kerran vielä saman surullisen hymyn, kun hän notkisti alas päätänsä.
"Sinä jäät kai tänne isää tapaamaan", lausui Agnes iloisesti, "ja vietät tämän päivän meidän kanssamme? Ehkä tahdot maata omassa huoneessasi? Me sanomme sitä aina sinun huoneeksesi".
Minä en voinut tehdä sitä, koska olin luvannut ratsastaa takaisin tätini luo yöksi, mutta päivän tahdoin ilolla viettää siellä.
"Minun täytyy nyt olla vankina vähäinen aika", lausui Agnes, "mutta täällä ovat vanhat kirjat, Trotwood, ja vanhat nuotit".
"Vanhat kukatkin ovat täällä", sanoin minä, katsoen ympärilleni; "taikka ne ovat ainakin samankaltaisia".
"Minusta on ollut hauska", vastasi Agnes hymyillen, "sinun poissa ollessasi pitää kaikki aivan samassa tilassa, kuin lapsuutemme aikana. Sillä me olimme hyvin onnelliset silloin, luulen minä".
"Jumala tietää, että olimme!" arvelin minä.
"Ja jokaisessa pikkuisessa kapineessa, joka on muistuttanut minua veljestäni", lausui Agnes, ja hänen sydämelliset silmänsä kääntyivät iloisesti minua kohden, "on ollut tervetullut seura minulle. Myöskin tämä", osoittaen pikkuista avainkoria, joka vielä riippui hänen vyötäisiltään, "näyttää kilistävän jonkunlaista vanhaa nuottia minulle!"
Hän hymyili taas ja meni ulos siitä ovesta, josta hän oli tullut.
Minun oli velvollisuus tunnollisella huolella vartioida tätä sisarellista rakkautta. Siinä oli kaikki, mitä oli säilynyt minulle, ja se oli aarre minulle. Jos kerran järkytin sen pyhän luottamuksen ja käytöksen perustuksia, joitten johdosta se annettiin minulle, oli se kadonnut, enkä minä voinut koskaan saada sitä takaisin. Minä asetin tämän vakaasti eteeni. Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän tuli minun aina muistaa se.
Minä kävelin pitkin katuja, ja kerran vielä nähtyäni vanhan vastustajani, teurastajan – hän oli nyt polisikonstapeli ja hänen sauvansa riippui puodissa – menin katsomaan sitä paikkaa, jossa olin tapellut hänen kanssaan; ja muistelin siellä Miss Shepherd'iä ja vanhinta Miss Larkins'ia ja kaikkia sen ajan lapsellisia taipumuksia, myötä- ja vastatunteita. Ei mikään näyttänyt jääneen jälille tästä ajasta, paitsi Agnes, mutta hän, tuo ainainen tähti korkealla ylitseni, oli vielä kirkkaampi ja korkeammalla ylitseni.
Kun palasin, oli Mr. Wickfield tullut kotiin jostakin puutarhasta, joka hänellä oli parin penikulman päässä kaupungista ja jossa hän nyt melkein joka päivä työskenteli. Minä tapasin hänet semmoisena, kuin tätini oli kuvannut. Me istuimme päivällisille ja meidän kanssa kymmenkunta pikkuisia tyttöjä, ja Mr. Wickfield näytti vaan olevan varjo siitä kauniista kuvasta, joka riippui seinällä.
Se levollisuus ja rauha, joka muistissani aina oli kuulunut tähän hiljaiseen paikkaan, vallitsi siinä taas. Aterioittuamme menimme, koskei Mr. Wickfield juonut mitään viiniä enkä minä halunnut sitä, ylikerrokseen, jossa Agnes ja hänen pikku hoidokkaansa lauloivat, soittivat ja tekivät työtä. Teen jälkeen lapset jättivät meidät ja me kolme istuimme yhdessä, puhuen menneistä ajoista.
"Minun osani niistä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen harmaata päätänsä, "sisältää paljon katumuksen ainetta – syvän katumuksen ja syvän surun ainetta, Trotwood, sen tiedätte aivan hyvin. Mutta minä en tahtoisi peräyttää sitä, jos voisinkin".
Minun oli helppo uskoa sitä, kun katselin kasvoja hänen vieressään.
"Minä peräyttäisin samalla", jatkoi hän, "semmoisen kärsivällisyyden ja hartauden, semmoisen uskollisuuden, semmoisen lapsellisen rakkauden, jota en saa unhottaa, en! vaikkapa unhottaisin itseni".
"Minä ymmärrän teidät, Sir", sanoin minä hiljalleen. "Minä kunnioitan – olen aina kunnioittanut – tätä mielialaanne".
"Mutta ei kukaan tiedä, ette edes te", vastasi hän, "kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka paljon hän on kärsinyt, kuinka kovasti hän on ponnistanut voimiansa. Kallis Agnesini!"
Agnes oli rukoilevaisesti pannut kätensä isän käsivarrelle, pysäyttääksensä häntä, ja oli kovin, kovin vaalea.
"Hyvä, hyvä!" sanoi isä huoaten ja salasi, niinkuin huomasin, jonkun koetuksen, joka oli kohdannut Agnesia taikka vielä oli häntä kohtaava yhteydessä sen kanssa, mitä tätini oli kertonut minulle; "hyvä! Minä en ole koskaan kertonut teille, Trotwood, Agnesin äidistä. Onko kukaan muu?"
"Ei koskaan, Sir".
"Asiassa ei ole paljon kerrottavaa – vaikka siinä oli paljon kärsittävää. Hän rupesi naimisiin minun kanssani vastoin isänsä tahtoa ja tämä hylkäsi hänet. Hän rukoili isältänsä anteeksi, ennenkuin Agnesini tuli tähän mailmaan. Isä oli kovin tyly mies, ja äiti oli kauan aikaa ollut kuollut. Isä karkoitti tyttären luotansa ja särki hänen sydämensä".
Agnes nojausi hänen olkapäähänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaniansa ympäri.
"Agnesin äidillä oli harras ja lempeä sydän", lausui Mr. Wickfield, "ja se pakahtui. Minä tiesin sen hellän luonnon aivan hyvin. Ei kukaan voinut tietää sitä paremmin, kuin minä. Hän rakasti minua suuresti, mutta ei ollut koskaan onnellinen. Tämä suru vaivasi häntä aina salaisesti; ja koska hänellä oli heikko terveys ja hän oli alakuloinen siihen aikaan, kuin isä viimeisen kerran hylkäsi hänet luotansa – sillä se ei ollut likimainkaan ensimäkien kerta – riutui hän ja kuoli. Hän jätti minulle Agnesin kahden viikon vanhana – ja ne harmaat hiukset, jotka muistatte minulla olleen, kun ensin tulitte tänne".
Hän suuteli Agnesia poskelle.
"Minun rakkauteni kallista lastani kohtaan oli kivulloinen rakkaus, mutta mieleni oli silloin kokonaan sairaana. Minä en puhu sen enempää tästä. Minä en puhu itsestäni, Trotwood, vaan Agnesin äidistä ja Agnesista. Jos annan teille jotakin johtoa siihen, mitä nyt olen taikka ennen olen ollut, tiedän, että itse selvitätte sen. Mitä Agnes on, ei minun tarvitse sanoa. Minä olen aina hänen luonteessaan lukenut jotakin hänen äiti-vainajansa tapaista; ja sentähden juttelen sitä teille tänä iltana, kun taas istumme kolmen kesken semmoisten suurten muutosten perästä. Kaikki on nyt puhuttu".
Isän alas painunut pää ja tyttären enkelinkaltaiset kasvot ja lapsellinen kuuliaisuus saivat tämän kertomuksen kautta juhlallisemman merkityksen, kuin mitä niillä koskaan ennen oli ollut. Jos olisin kaivannut jotakin, joka saatti tämän jälleen-yhtymisemme illan muistettavaksi, olisin tavannut sitä tässä.
Agnes nousi ennen pitkää isänsä vierestä, meni hiljalleen pianon luo ja soitti muutamia noista vanhoista nuoteista, joita olimme niin usein kuunnelleet tässä huoneessa.
"Onko sinun aikomus lähteä ulkomaille taas?" kysyi Agnes minulta, kun seisoin hänen vieressään.
"Mitä, sisareni, siihen sanot?"
"Minä toivon, ettet lähde".
"Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään semmoista aikomusta, Agnes".
"Minä arvelen, ettei sinun tule lähteä, Trotwood, koska kysyt minulta", lausui hän leppeästi. "Sinun kasvava maineesi ja menestyksesi enentävät voimaasi tehdä hyvää; ja jos minä voisin tulla toimeen ilman veljeäni", silmät minuun kääntyneinä, "niin ehkä aika ei voisi!"
"Mikä minä olen, siksi sinä olet minut tehnyt, Agnes. Sinä tiedät sen itse parhaiten".
"Minä sinut tehnyt, Trotwood?"
"Niin! Agnes, rakas tyttöni!" sanoin minä kallistuen hänen puoleensa. "Kun tänään yhdyimme, koetin kertoa sinulle jotakin, joka on ollut mielessäni siitä asti, kuin Dora kuoli. Sinä muistat, kuinka tulit alas luokseni vähäiseen huoneesemme – osoittaen taivaasen päin, Agnes?"
"Voi, Trotwood!" vastasi hän, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. "Niin rakastavainen, niin luottavainen ja niin nuori! Saatanko koskaan unhottaa sitä?"
"Semmoinen kuin silloin olit, sisareni – usein jälestäpäin olen tuota ajatellut – olet aina ollut minulle. Aina olet osoittanut taivaasen päin, Agnes; aina johdattanut minua johonkin parempaan; aina kääntänyt huomiotani korkeampiin asioihin!"
Hän pudisti vaan päätänsä; hänen kyyneltensä takaa näin saman surullisen, tyvenen hymyn.
"Ja minä olen niin kiitollinen siitä, Agnes, semmoisessa velassa sinulle, etten tiedä mitään nimeä sydämeni taipumukselle. Minä tahtoisin, että sinä tiedät, enkä kuitenkaan itse tiedä, kuinka kertoa sitä sinulle, että kaiken elin-aikani aion katsoa ylös sinun puoleesi ja antaa sinun johdattaa itseäni, niinkuin olet johdattanut minua siitä pimeydestä, joka nyt on ohitse. Mitä hyvänsä tapahtunee, mitä liittoja hyvänsä sinä rakentanet, mitä muutoksia hyvänsä tullee välillemme, minä katson aina ylös sinun puoleesi ja rakastan sinua, niinkuin nyt rakastan ja aina olen rakastanut. Sinä pysyt aina lohdutuksenani ja turvanani, niinkuin tähänkin saakka. Siksi kuin kuolen, rakkain sisareni, näen sinun aina seisovan edessäni ja osoittavan taivaasen päin!"
Hän pani kätensä minun käteeni ja sanoi minulle, että hän oli ylpeä minusta ja siitä, mitä olin sanonut; vaikka minä ylistin häntä paljon enemmän, kuin hän ansaitsi. Sitten hän alkoi taas hiljalleen soittaa, mutta silmiänsä minusta mihinkään siirtämättä.
"Tiedätkö, että mitä tänä iltana olen kuullut, Agnes", sanoin minä, "näyttää kummallisella tavalla olevan osa siitä tunteesta, jolla katselin sinua, kun ensi kerran näin sinut – jolla istuin sinun vieressäsi ensimäisinä koulupäivinäni?"
"Sinä tiesit, ettei minulla ollut mitään äitiä", vastasi hän hymyillen, "ja tunsit hellyyttä minua kohtaan".
"Enemmän, kuin sitä, Agnes. Minä tiesin melkein kuin olisin tuntenut äskeisen kertomuksen, että jotakin selittämättömän lempeätä ja hiljaista ilmestyi koko olennossasi, jotakin, joka ehkä – olisi ollut surullista jossakussa muussa (niinkuin nyt ymmärrän, että se oli), mutta ei ollut sinussa".
Hän jatkoi hiljaista soitantoansa, yhä katsellen minua.
"Naurattaako sinua, että kuvailen semmoisia mielessäni, Agnes?"
"Ei!"
"Taikka jos sanon, että todella luulen silloin jo tunteneeni, kuinka uskollinen ystävä sinä olisit vaikeammassakin tilassa ja kuinka et koskaan lakkaisi semmoisena olemasta ennenkuin kuolemassa – nauruttaisiko semmoinen unelma sinua?"
"Oi, ei! Oi, ei!"
Tuokioksi peitti joku surullinen varjo hänen kasvonsa, mutta samalla, kuin säpsähdin sitä, oli se mennyt ja hän soitti taas ja katseli minua omituisella, tyvenellä hymyllänsä.
Kun ratsastin takaisin tuona yksinäisenä iltana ja tuuli seurasi minua, niinkuin levoton muisto, ajattelin tätä ja pelkäsin, ettei hän ollut onnellinen. Minä en ollut onnellinen; mutta tähän saakka olin uskollisesti pannut sinetin entisyyteen ja ajatellessani, kuinka hän osoitti ylöspäin, ajatellut, että hän osoitti siihen taivaasen päin minun ylitseni, jossa ehkä salatussa tulevaisuudessa vielä saisin rakastaa häntä semmoisella rakkaudella, jota ei maan päällä tunneta, ja kertoa hänelle, mikä taistelo oli ollut minussa, kun rakastin häntä täällä alhaalla.