Loe raamatut: «Sota ja rauha III», lehekülg 22

– Pitäkää huoli omasta asiastanne, – kiljasi heille eräs vanha ali-upseeri. – Jos ovat poistuneet, niin on takana tekemistä.

Samassa tarttui ali-upseeri erään sotamiehen olkapäähän ja tyrkkäsi häntä polvellaan. Kuului naurun hohotusta.

– Viidettä tykkiä siirtämään! – huudettiin.

– Yht'aikaa, miehissä, hei! – kuului reippaita huudahduksia tykkiä vierittävien joukosta.

– Ai, meidän barinilta oli vähällä sipaista lakin! – nauroi Pierrelle punanaamainen veitikka hampaitaan näyttäen. – Senkin härhättäjä, – lisäsi hän nuhtelevasti, kun tykinluoti samassa iski pyörään ja sotamiehen jalkaan.

– No, repolaiset! – nauroi toinen nostokkaille, jotka arkaillen tulivat patterille haavotettuja hakemaan.

– Onkos puuro paksua? Vai niin, varikset, vai jo jäykistää! – huudettiin nostokkaille, jotka käpelehtivät sotamiehen vieressä, jolta luoti oli reväissyt jalan.

– No, ukkoset utalat, – irvistettiin musikoille. – Ei näytä olevan mielityötä!

Pierre huomasi, että jokaisen osuneen tykinluodin ja jokaisen haavottuneen tai kaatuneen miehen perästä sotamiesten reippaus kasvamistaan kasvoi.

Oli kuin jokaisen sotamiehen kasvoilta olisi leimahdellut kuin lähenevästä ukkospilvestä toinen toistaan kirkkaampia ja tihenemistään tiheneviä salassa syttyvän tulen salamoita.

Pierre ei katsonut eteensä taistelutantereelle eikä häntä haluttanut tietääkään, mitä siellä tapahtui: hän oli kokonaan kiintynyt tarkastamaan tuota sotamiesten parissa syttymistään syttyvää tulta, joka alkoi (hän tunsi sen) leimahdella myöskin hänen rinnassaan.

Kello kymmenen aikaan vetäytyi takasin jalkaväki, joka oli ollut pensaikossa ja Kamenka-joen varsilla. Patterilta näki, miten he juoksivat sen sivu kantaen kivääreillään haavottuneita. Eräs kenraali saapui seurueineen kummulle ja puhuteltuaan hetken aikaa everstiä sekä vihaisesti katsahdettuaan Pierreä laskeutui takasin alas. Hän oli käskenyt patterin takana seisovan jalkaväen varaväen laskeutumaan pitkälleen, jotteivät olisi liiaksi luotien ylettyvissä. Heti tämän jälkeen kuului jalkaväen riveistä oikealta puolen patteria rummun pärrytystä ja komennushuutoja ja patterilta näkyi, miten jalkaväen rivit liikahtivat eteenpäin.

Pierre katseli vallin yli. Yhdet kasvot pistivät erityisesti hänen silmiinsä. Se oli nuori, kalpeakasvoinen upseeri. Hän kulki takaperin miekka maata kohden ojennettuna ja levottomasti ympärilleen katsellen.

Jalkaväen rivit peittyivät savuun, josta kuului niiden pitkäveteistä huutoa ja tiheää kiväärinammuntaa. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi sieltä joukko haavottuneita ja paaria. Patteriin alkoi yhä tiheämmin tuiskuta tykinluotia. Muutamia sotamiehiä virui haavoissaan. Tykkien ympärillä häärivät sotamiehet entistään toimeliaampina ja virkeämpinä. Ei kukaan välittänyt enää Pierrestä. Parisen kertaa oli hänelle ärjäisty vihaisesti, että hän oli tiellä. Vanhin upseeri kulki synkin kasvoin, pitkin ja nopein askelin tykiltä toiselle. Sotamiehet antoivat patruunia, käännähtelivät, latasivat ja tekivät tehtävänsä jännitetyn keikarimaisesti. He hypiskelivät kulkiessaan kuin vivut olisivat heitä viskoneet.

Ukkospilvi oli lähennyt ja kirkkaana paloi kaikkien kasvoilla se tuli, jonka syttymistä Pierre oli silmällä pitänyt. Hän seisoi vanhimman upseerin rinnalla. Nuori upseeri lennähti käsi kulmalla vanhimman luo.

– Saan ilmoittaa kunnioittaen, herra eversti, että vain kahdeksan panosta on jälellä, käskettekö jatkamaan tulta? – sanoi hän.

– Kartessi! – kiljasi vanhin upseeri hänelle vastaamatta ja vallin yli tähystäen.

Samassa tapahtui jotain. Nuori upseeri voihkasi ja pyörähti istualleen maahan kuin lennosta ammuttu lintu. Kaikki kääntyi Pierren silmissä kummalliseksi, epäselväksi ja synkäksi.

Tykinluotia tuiskusi taukoamatta, iski rintavarustukseen, sotamiehiin ja tykkeihin. Pierre, joka ei ollut tähän asti kuullut näitä ääniä, kuuli nyt ainoastaan niitä. Patterin oikealla puolella juoksi sotamiehiä hurraten taaksepäin, kuten Pierrestä tuntui, eikä eteenpäin.

Tykinluoti iski vallin laitaan, jonka edessä Pierre seisoi, tuiskutti multaa ja hänen silmissään vilahti musta pallo. Nostokkaat, jotka aikoivat nousta patterille, juoksivat takasin.

– Joka tykkiin kartessia! – huusi upseeri.

Ali-upseeri riensi vanhimman upseerin luo ja supatti peloissaan (kuten palvelija ilmottaa päivällispöydässä isännälle, ettei vaadittua viiniä enää ole), ettei panoksia enää ollut.

– Rosvot, mitä tekevät! – ärjäsi upseeri Pierreen päin kääntyen.

Vanhimman upseerin kasvot olivat punaiset ja hikiset ja hänen ankarat silmänsä säihkyivät.

– Juokse varaväkeen, tuo laatikoita! – kiljasi hän vihaisesti Pierreä silmäillen sotamiehelleen.

– Minä lähden, – sanoi Pierre.

Mitään vastaamatta läksi upseeri pitkin askelin toiselle suunnalle.

– Älkää ampuko… Odottakaa! – huusi hän. Sotamies, jota oli käsketty käydä hakemassa laatikoita, törmäsi Pierreä vasten.

– Ah, barin, ei täällä ole sinun paikkasi, – virkkoi hän ja juoksi alas.

Pierre läksi juoksemaan sotamiehen perästä kiertäen paikan, jossa nuori upseeri istui.

Yksi, toinen, kolmas tykinluoti lensi hänen ylitsensä, iski eteen, sivuille, taakse. Pierre saapui alas. "Mihin olen menossa?" muisti hän äkkiä vihreiden laatikkojen luo päästyään. Hän pysähtyi epäröiden miettimään, jatkaako matkaa vai palata takasin. Yht'äkkiä heitti kauhea sysäys hänet selkäperin maahan. Samassa silmänräpäyksessä valaisi hänet suuri tulenleimahdus ja yhtäperää kuului hirveä, korvia särkevä räjähdys, räiskettä ja vinkunaa.

Toinnuttuaan huomasi Pierre istuvansa maassa käsivaroin selkänojassa. Laatikko, jonka luona hän oli seissut, oli kadonnut. Kärventyneellä nurmella virui hujanhajan vain vihreitä, mustuneita laudankappaleita ja riepuja ja eräs hevonen nelisti hänen luotaan riipattavin aisankappalein, vaan toinen virui, kuten Pierrekin, maassa ja korisi pitkään ja vihlovasti.

XXXII

Kauhusta mielettömänä kavahti Pierre jaloilleen ja riensi takasin patterille kuin ainoaan turvapaikkaan niiltä lukemattomilta kauhuilta, jotka häntä ympäröivät.

Valliojaan mennessään huomasi Pierre, ettei patterista kuulunut ammuntaa, mutta että siellä oli joitain salamyhkäisiä ihmisiä. Pierre ei ehtinyt käsittää, keitä ne olivat ja mitä tekivät. Hän näki vanhimman everstin viruvan vallilla selin häneen aivan kuin tarkastellen jotain alhaalta, näki erään sotamiehen, joka riuhtoen itseään irti miesten käsistä, huusi: "veljet!" ja näki vielä jotain muuta kummallista.

Hän ei vielä ehtinyt päästä perille siitä, että eversti oli saanut surmansa, että sotamies, joka huusi: "veljet!" oli joutunut vangiksi ja että hänen nähtensä oli eräs toinen sotamies lävistetty pistimellä selästä. Tuskin oli hän hypähtänyt vallihautaan, kun muuan laiha, keltainen mies, jolla oli naama hiessä ja sininen univormu päällä, juoksi miekka kädessä häntä kohti jotain huutaen. Koska kumpikaan ei nähnyt toistaan vastakkain törmätessään, nosti Pierre vaistomaisesti kätensä puolustukseen ja tarttui samalla toisella kädellään miehen (se oli ranskalainen upseeri) olkapäähän ja toisella hänen kurkkuunsa. Upseerilta putosi miekka kädestä ja hän tarttui Pierren niskaan.

Muutaman sekunnin he katsoivat säikähtynein silmin toistensa outoja kasvoja eikä kumpikaan tiennyt, mitä he tekivät tai mitä tehdä. "Minäkö olen joutunut vangiksi vai hänkö on minun vankini?" ajatteli kumpikin. Mutta ranskalainen upseeri näytti taipuvan uskomaan, että vangiksi oli joutunut hän itse, sillä Pierren vankka käsi, jota kauhu terästi, kouristi yhä lujemmin ja lujemmin hänen kurkkuaan. Ranskalainen oli juuri sanomaisillaan jotain, kun samassa vingahti kamalasti aivan heidän päittensä kohdalla tykinluoti ja Pierrestä tuntui, että ranskalaiselta upseerilta katkasi pään: niin nopeasti painoi Pierre sen alas.

Pierre myöskin taivutti päätään ja irrotti kätensä. Joutamatta enää ajattelemaan, kumpi oli toisensa vanki, juoksi ranskalainen takasin patterille, vaan Pierre läksi rientämään alas rinnettä kompastellen kuolleisiin ja haavottuneisiin, jotka tuntuivat tarttuvan hänen jalkoihinsa. Mutta hän ei ehtinyt alas, kun häntä vastaan juoksi sankkoja venäläisparvia, jotka kaatuen ja kompastellen ja iloisesti huutaen riensivät patterille. (Tämä hyökkäys oli se, jonka Jermolof luki ansiokseen, koska, kuten hän sanoi, vain hänen urhokkuutensa ja onnistumisensa kautta voitiin suorittaa tämä urotyö ja tämä oli myöskin se hyökkäys, jossa hän oli muka kylvänyt kummulla Yrjön ristejä, joita hänellä oli ollut taskussa).

Ranskalaiset, jotka olivat vallanneet patterin, päätyivät pakoon. Meidän joukkomme ajoivat hurraa-huudoin ranskalaiset niin kauaksi patterin taa, että oli vaikea saada heidät pysähtymään.

Pattereilta kuletettiin vankeja, joiden joukossa oli myöskin eräs haavottunut ranskalainen kenraali, jonka ympärillä kulki upseereja. Haavottuneiden joukot, joissa oli sekä Pierren tuttuja että tuntemattomia, venäläisiä ja ranskalaisia, kulkivat ja ryömivät kärsimysten murjomin kasvoin patterilta; joitakuita kannettiin paareilla. Pierre nousi kummulle, jossa hän viipyi toista tuntia, mutta siitä toveripiiristä, joka oli ottanut hänet jäsenekseen, hän ei tavannut enää ketään. Paljon oli kuolleita, joita hän ei tuntenut. Ani harvoja vain hän tunsi. Nuori upseeri istua kyyhötti ennallaan vallin laidalla verilätäkössä. Punanaamainen sotamies liikahteli vielä vähän, mutta siitä huolimatta häntä ei oltu korjattu. Pierre juoksi alas.

"Ei, nyt ne hylkäävät tämän; nyt ne kauhistuvat sitä mitä ovat tehneet!" ajatteli Pierre päämäärättä suunnaten kulkunsa taistelutantereelta poistuvien paariryhmien perästä.

Mutta aurinko, jonka eteen oli noussut paksu savu, oli korkealla ja etupuolella, varsinkin vasemmalla Semenovskin kohdalla kiehui jotain savun seassa ja taiston ryske, pauhu ja kanuunain jymy kiihtyi vimmatuksi kuin ihminen, joka menehtymäisillään huutaa viimeisin voiminsa.

XXXIII

Borodinon taistelun pääottelu tapahtui 1,000 sylen alalla Borodinon ja Bagrationin fleschien välillä. (Tämän alan ulkopuolella teki venäläisten puolelta Uvarovin ratsujoukko valehyökkäyksen keskipäivän seudussa, jotapaitsi Utitsa-joen takana oli Poniatovski otellut Tutshkovin kanssa; mutta nämä olivat yksityisiä ja heikkoja toimia siihen verraten, mitä keskellä taistelutannerta tapahtui). Borodinon ja fleschien välisellä kentällä metsän edustalla, avonaisella, kummaltakin puolen näkyvällä alalla tapahtui taistelun päänäytös mitä yksinkertaisimmalla ja tavallisimmalla tavalla.

Taistelu alkoi pommituksella kummaltakin puolen useista sadoista tykeistä.

Kun sitte savu oli peittänyt koko kentän, läksi savussa liikkeelle (ranskalaisten puolelta) oikealta Dessaixin ja Compansin divisioonat fleschiä kohti ja vasemmalta varakuninkaan rykmentit Borodinoa kohti.

Shevardinon redutilta, jossa Napoleon oli, oli flescheille virstan matka, vaan Borodinoon kolmatta virstaa suorassa linjassa ja tämän tähden ei Napoleon voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, varsinkin kun savu ja sumu peitti koko seudun. Dessaixin divisioonan sotamiehiä, jotka marssivat fleschiä kohti, näkyi vain siihen saakka, kun he laskeutuivat notkoon, joka heidät erotti flescheistä. Mutta niin pian kun he olivat painuneet notkoon, tuprusi tykkien ja kiväärien savu flescheiltä niin sakeana, että se peitti notkon toisella puolen nousevan rinteen kokonaan. Savun seasta vilahteli jotain mustaa, luultavasti sotaväkeä ja toisinaan välkkyi pistimiä. Mutta liikkuivatko ne vai eivät, olivatko ne ranskalaisia vai venäläisiä, sitä ei voinut erottaa Shevardinon redutilta.

Aurinko nousi kirkkaana ja sen viisto valo lankesi suoraan Napoleonin kasvoihin, joka kädellään silmiä verhoten katseli flescheille. Kun savupilvet vetäytyivät fleschien eteen, näytti vuoroin, että joukot liikkuivat, vuoroin, että savu liikkui. Toisinaan kuului laukausten lomista joukkojen huutoa, mutta ei voinut tietää, mitä ne siellä tekivät.

Napoleon seisoi kummulla ja katseli kaukoputkella, jonka pieneen kehään näkyi savua ja sotaväkeä, milloin ranskalaista, milloin venäläistä; mutta millä paikoin oli se, mitä hän oli nähnyt, hän ei voinut päättää laskettuaan kaukoputken silmältään ja katsoessaan paljain silmin.

Hän laskeutui kummulta ja alkoi kävellä edestakaisin sen edessä.

Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan ammuntaa ja katselemaan taistelukentälle.

Ei ainoastaan siltä paikalta kummun juurelta, jossa Napoleon oli, ei ainoastaan kummulta, jolla nyt seisoi muutamia hänen kenraaleistaan, – vaan ei edes itse flescheiltäkään, joilla nyt kuhisi sekä yht'aikaa että vuorotellen joko venäläisiä tai ranskalaisia, kaatuneita, haavottuneita ja eläviä, pelon ja mielettömän raivon huumaamina, voinut saada selvää, mitä tässä paikassa tapahtui. Kului monia tuntia, tykit jyskyivät, kiväärit paukkuivat taukoamatta, milloin ilmestyi paikalle ainoastaan venäläisiä, milloin yksistään ranskalaisia, milloin jalkaväkeä, milloin ratsujoukkoja, ilmestyivät, kaatuivat, uupuivat, hyökkäsivät vastakkain eivätkä tienneet mitä tehdä toisilleen, huusivat ja peräytyivät takasin.

Taistelukentältä nelisti myötäänsä Napoleonin luo hänen lähettämiään adjutanttia ja hänen marsalkkojensa ordonanssia ilmottamaan taistelun kulusta; mutta kaikki viestit olivat vääriä. Ja ne olivat vääriä siksi, että taistelun tuoksinassa on mahdoton sanoa, mitä minäkin hetkenä tapahtuu, siksi, etteivät monetkaan adjutantit käyneet varsinaisella taistelupaikalla, vaan ilmottivat asiat sen mukaan, kuin he olivat niistä kuulleet muilta ja vielä siksikin, että adjutanttien ajaessa tuota parin kolmen virstan taipaletta, joka erotti heidät Napoleonista, ehtivät asiat muuttua ja heidän tuomansa sanomat eivät siis olleet oikeita. Niinpä kiidätti eräs adjutantti varakuninkaalta semmoisen sanoman, että Borodino on vallotettu ja että Kolotshan silta on ranskalaisten käsissä. Adjutantti kysyi Napoleonilta, käskeekö hän joukkojen marssia toiselle rannalle. Napoleon käski järjestämään rivit sillä puolen ja odottamaan. Mutta ei ainoastaan sinä hetkenä, jolloin Napoleon antoi tämän käskyn, vaan jo adjutantin lähtiessä Borodinosta olivat venäläiset vallottaneet sillan takasin ja polttaneet sen juuri samassa kahakassa, johon Pierre oli ottanut osaa aivan taistelun alussa.

Flescheiltä nelisti eräs adjutantti kalpein, säikähtynein kasvoin ja ilmotti Napoleonille, että ryntäys on mennyt myttyyn ja että Compans on haavottunut ja Davoust saanut surmansa; mutta sillä välin kun adjutantille kerrottiin, että ranskalaisten rynnäkkö muserrettiin, oli eräs toinen joukko-osasto vallottanut fleschit, jota paitsi Davoust oli elossa ja saanut vain lievän ruhjevamman. Tämmöisten välttämättömyydestä johtuneiden väärien ilmotusten perusteella antoi Napoleon käskyjään, jotka joko oli pantu täytäntöön ilman ja ennen häntä tahi joita oli mahdoton täyttää, joten ne eivät siis tulleet täytäntöön.

Marsalkat ja kenraalit, jotka olivat jonkunverran lähempänä taistelutannerta, mutta jotka, kuten Napoleonkaan, eivät ottaneet osaa itse taisteluun, vaan silloin tällöin pistäytyivät tulen ja luotien keskeen, jakoivat määräyksiään niitä Napoleonilta kyselemättä ja antoivat käskyjä siitä, mihin oli ammuttava ja mistä, minne oli kiidettävä ratsuväen ja minne riennettävä jalkamiesten. Mutta heidänkin käskynsä, samoin kuin Napoleonin käskyt, tulivat hyvin vähässä määrin ja harvoin täytäntöön pannuiksi. Enimmäkseen tapahtui aivan päinvastoin kuin oli käsketty. Sotamiehet, joiden oli käsketty marssia eteenpäin, pakenivat suinpäin takasin, kun joutuivat kartessituleen. Sotamiehet, joiden oli käsketty pysyä paikoillaan, hyökkäsivät toisinaan yhtäkkiä eteenpäin, kun sattuivat näkemään edessään venäläisiä ja ratsuväki hyöksähti käskyttä pakenevien venäläisten kintereille. Niinpä nelisti kaksi ratsurykmenttiä Semenovskin notkon poikki eräälle mäelle, jolle päästyään he hetipaikalla käänsivät ratsunsa ympäri ja läksivät minkä kaviosta kerkesi samaa tietä takasin. Samaan tapaan liikkuivat jalkaväkiosastotkin, jotka toisinaan ryntäsivät ihan toiselle taholle kuin oli komennettu. Kaikki semmoiset käskyt, mihin ja milloin oli siirrettävä tykkejä, milloin lähetettävä jalkaväkeä ampumaan, milloin ratsuväkeä ruhjomaan venäläistä jalkaväkeä, antoivat osastojen lähimmät päälliköt itse tiedustelematta edes Neyn, Davoustin tai Muratin mielipidettä, Napoleonista puhumattakaan. He eivät pelänneet rangaistusta annettujen käskyjen laiminlyömisestä eivätkä omavaltaisista käskyistään, sillä taistelussa on kysymyksessä oma henki, joka on ihmiselle kaikista kallein; ja toisinaan tuntuu siltä, että pelastus riippuu juoksemisesta takasin, toisinaan taas ryntäyksestä eteenpäin ja taistelun kuumimmassa tuoksinassa temmeltävät joukot menettelivät kunkin hetken vaatimusten mukaisesti. Liikkeet eteen- ja taaksepäin eivät itse asiassa kuitenkaan helpottaneet enemmän kuin muuttaneetkaan joukkojen asemaa. Hyökkäykset ja törmäykset toinen toisensa kimppuun eivät tuottaneet heille melkein mitään vahinkoa, vaan vahinko, surma ja haavat koituivat luodeista, joita satamalla satoi kautta koko sen alan, jolla joukot ajelehtivat. Niin pian kuin nämä joukot pääsivät sen piirin ulkopuolelle, jossa luotia satoi, järjestivät takana olevat päälliköt hetipaikalla heidän rivinsä uudestaan, palauttivat kurin ja uudessa järjestyksessä ja kurissa lähettivät ne takasin tuleen, jossa nämä (kuoleman pelosta) taas unohtivat järjestyksen ja ajelehtivat aivan kuin tavallisen väkijoukon satunnaisten mielialojen mukaan.

XXXIV

Napoleonin kenraalit – Davoust, Ney ja Murat – jotka oleksivat lähellä tulen piiriä, vieläpä toisinaan pistäytyivät tulessakin, johtivat useita kertoja tuleen suunnattomien joukkojensa ryhdikkäät rivit. Mutta päinvastoin kuin mitä kaikissa entisissä taisteluissa järkähtämättömästi oli tapahtunut, palasivatkin nuo ryhdikkäät rivit odotetun sanoman asemasta vihollisen paosta sieltä hajanaisin, säikähtynein laumoin takasin. Kenraalit järjestivät heidät uudelleen, mutta väki hupeni hupenemistaan. Puolen päivän aikaan lähetti Murat adjutanttinsa pyytämään Napoleonilta lisäväkeä.

Napoleon istui kummun juurella ja joi totia, kun Muratin adjutantti nelisti hänen luokseen ja vakuutti, että venäläiset muserretaan, jos hänen majesteettinsa antaa vielä yhden divisioonan.

– Apuväkeäkö? – sanoi Napoleon ankaran ihmettelevänä, aivan kuin ei olisi käsittänyt adjutantin sanoja ja katsoen kauniiseen, poikamaisen nuoreen adjutanttiin, jolla oli pitkä, musta kiehkuratukka (samanlainen kuin Muratillakin).

"Apuväkeä!" ajatteli Napoleon. "Mihin ihmeeseen he pyytävät apuväkeä, kun heidän käsissään on puolet armeijaa, joka on marssitettu venäläisten heikkoa, varustamatonta siipeä vastaan!"

– Dites au roi de Naples, – sanoi Napoleon ankarasti, – qu'il n'est pas midi et que je ne vois pas encore clair sur mon échiquier. Allez.¹³⁸

Kaunis, poikamainen nuori adjutantti, joka piti koko ajan kättään kulmalla, huokasi raskaasti ja ratsasti takasin teurastuspaikalle.

Napoleon nousi, kutsui luokseen Caulaincourtin ja Berthierin ja rupesi puhelemaan näiden kanssa asioista, jotka eivät koskeneet taistelua.

Keskellä keskustelua, joka alkoi kiinnittää Napoleonin mieltä, kääntyivät Berthierin silmät erääseen kenraaliin, joka hikisellä ratsulla nelisti seurueineen kumpua kohti. Tulija oli Belliard. Laskeuduttuaan ratsunsa selästä tuli hän nopein askelin keisarin luo ja alkoi kovalla, rohkealla äänellä todistaa, miten välttämättömiä apujoukot olivat. Hän vannoi kunniansa kautta, että venäläiset ovat tuhon omia, jos keisari antaa vielä divisioonan.

Napoleon nytkäytti olkapäitään ja mitään vastaamatta jatkoi kävelyään. Belliard rupesi kovaäänisesti ja vilkkaasti keskustelemaan seurueen kenraalien kanssa jotka keräytyivät hänen ympärilleen.

– Te olette liian tulinen, Belliard, – sanoi Napoleon mennen taas kenraalin luo. – Helppo on erehtyä taistelun tuoksinassa. Menkää takasin ja katsokaa miten asiat ovat ja tulkaa sitte uudelleen tänne.

Belliard ei ollut vielä ehtinyt kadota näkyvistä, kun toiselta taholta kiisi uusi lähetti taistelutantereelta.

– Eh bien qu'est ce qu'il y a?¹³⁹ – sanoi Napoleon äänellä, josta kuulosti lakkaamattomasta häiritsemisestä johtunut äreys.

– Sire, le Prince…¹⁴⁰ – alkoi adjutantti.

– Pyytää apuväkeä? – virkkoi Napoleon vihaisesti viitaten kädellään.

Adjutantti kumarsi myöntävästi ja alkoi esittää asiaansa, mutta keisari kääntyi selin, otti pari askelta, pysähtyi, kääntyi takasin ja kutsui Berthierin.

– Täytyy antaa varaväkeä! – sanoi hän hieman käsiään heilauttaen. – Kenet sinne lähettäisi, mitä arvelette? – kysyi hän Berthieriltä, tuolta vison que j'ai fait aigle,¹⁴¹ kuten hän Berthieriä sittemmin kutsui.

– Hallitsija lähettäköön Clapareden divisioonan, – sanoi Berthier, joka muisti ulkoa kaikki divisioonat, rykmentit ja pataljoonat.

Napoleon nyökäytti myöntävästi päätään.

Adjutantti ratsasti Clapareden divisioonaan. Muutamien minuuttien kuluttua läksi nuori kaarti liikkeelle paikaltaan erään kummun takaa, missä se oli ollut. Napoleon katsoi ääneti samaan suuntaan.

– Ei, – sanoi hän äkkiä Berthierille, – en voi lähettää Claparedeä. Lähettäkää Friantin divisioona.

Vaikkei ollut mitään etua siitä, että Clapareden asemasta lähetettäisiin Friantin divisioona, vaan Clapareden käännyttämisestä takasin ja Friantin lähettämisestä hänen asemastaan koituisi sen sijaan silminnähtävästi turhaa ajan viivytystä, täytettiin tämä käsky kuitenkin täsmällisesti. Napoleon ei huomannut, että hän näytteli joukkojensa suhteen samallaista osaa kuin lääkäri, joka lääkkeillään vain ehkäisee parantumista, – osaa, jonka hän käsitti juurta jaksain ja jota hän osasi oikein arvostella.

Friantin divisioona katosi taistelun savuun samoin kuin muutkin. Adjutantteja saapui myötäänsä mikä miltäkin taholta ja kaikki puhuivat aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta samasta asiasta. Kaikki pyysivät apuväkeä ja kaikki kertoivat, että venäläiset pysyvät paikoillaan ja syytävät un feu d'enfer,¹⁴² joka saa hupenemaan ranskalaisten joukot.

Napoleon istui ajatuksissaan kenttätuolilla.

Aamusta asti nälissään ollut m-r de Beausset, joka piti matkustelemisesta, tuli keisarin luo ja rohkeni kunnioittavasti esittää hänen majesteetilleen, että syötäisiin aamiaista.

– Toivon, että jo nyt voin onnitella teidän majesteettianne voiton johdosta, – sanoi hän.

Mitään vastaamatta pudisti Napoleon päätään kieltävästi. Otaksuen, että päänpudistus koski voittoa eikä aamiaista, uskalsi m-r de Beausset huomauttaa leikillisen kunnioittavasti, ettei maailmassa voi olla semmoisia syitä, jotka voisivat estää syömästä aamiaista, kun sen voi tehdä.

– Allez vous¹⁴³ – sanoi Napoleon äkkiä synkästi ja kääntyi poispäin.

Säälin, katumuksen ja riemun autuaallinen hymy säteili herra Beaussetin kasvoilla, kun hän hiipivin askelin poistui muiden kenraalien pariin.

Napoleonia vaivasi raskas tunne, joka oli samallainen kuin se, jota aina tuntee onnellinen pelaaja, joka silmittömästi on syytänyt rahojaan, aina voittanut, vaan yhtäkkiä juuri silloin, kun hän on tarkoin laskenut kaikki pelin satunnaiset mahdollisuudet, tuntee, että kuta perinpohjaisemmin hän on punninnut sen kulun, sitä varmempi on hänen tappionsa.

Sotaväki oli sama, kenraalit samat, samat olivat varustukset, sama oli suunnitelma, sama myöskin proclamation courte et énergique; hän itse oli entinen ja sen hän tiesi; hän tiesi lisäksi, että hän nyt oli paljoa kokeneempi ja taitavampi kuin ennen; vihollinenkin oli sama kuin Austerlitzissa ja Friedlandissa, – mutta ankara kädenviittaus kuoli salaperäisen raukeasti.

Kaikki entiset temput, jotka ennen olivat tavallisesti menestyneet: patterien sijoitus yhteen kohtaan, varajoukkojen ryntäys rintaman murtamiseksi ja ratsuväen des hommes de fer¹⁴⁴ ryntäys, – kaikkia näitä temppuja oli jo koeteltu, mutta voittoa ei vain kuulunut, vaan sen sijaan tuli toinen toisensa perästä tuomaan viestejä kaatuneista ja haavottuneista kenraaleista, apuväen välttämättömyydestä, mahdottomuudesta lannistaa venäläisiä ja sotajoukkojen hajoamistilasta.

Ennen oli parin kolmen käskyn, parin kolmen lauseen perästä kiitänyt marsalkkoja ja adjutantteja riemuitsevin kasvoin onnittelemaan ja ilmottamaan saaduista voitonmerkeistä: vangeista, joita oli armeija-osastoittain, des faissceaux de drapeaux et d'aigles ennemis,¹⁴⁵ tykeistä, kuormastoista – ja Murat oli pyytänyt vain lupaa laskea ratsuväki kokoamaan kuormastoja. Niin oli tapahtunut Lodin, Maréngon, Arcolen, Jenan, Austerlitzin, Wagramin ynnä muissa, ynnä muissa taisteluissa. Nyt oli jokin kumma käynyt hänen joukoilleen.

Vaikka saapui tieto fleschien vallottamisesta, huomasi Napoleon, ettei tämä ollut sitä, ei lähipitäenkään sitä, mitä aina ennen oli tapahtunut hänen taisteluissaan. Hän huomasi, että sama tunne, joka vaivasi häntä itseään, vaivasi myöskin kaikkia häntä ympäröiviä henkilöitä, jotka olivat kokeneita taistelun johtajia. Kaikki kasvot olivat surullisia, kaikkien silmät karttoivat toisiaan. Beausset oli ainoa, joka ei pystynyt käsittämään sitä, mikä parhaillaan oli tekeillä. Napoleon taas tiesi hyvästi pitkästä sotakokemuksestaan, mitä merkitsivät 8 tuntia kestäneet suuret pommitukset, jotka eivät olleet tuottaneet ryntääjille voittoa. Hän tiesi että se oli melkein samaa kuin menetetty taistelu ja että pieninkin sattuma voisi nyt – jolloin oli tultu taistelun häälyvimmälle kohdalle – voisi tuhota hänet ja hänen sotajoukkonsa.

Kun hän vaelsi ajatuksissaan tämän kummallisen Venäjän sotaretken kaikkien kohtien läpi, jossa ei oltu voitettu ainoatakaan taistelua, jossa kahteen kuukauteen ei oltu anastettu lippuja, ei tykkejä eikä vankeja armeija-osastoittain, kun hän katsoi itseään ympäröivien henkilöiden umpimielisiin, surullisiin kasvoihin ja kuunteli tiedonantoja siitä, että venäläiset yhä pitävät puoliaan, – valtasi hänet hirveä tunne, tunne semmoinen, joka toisinaan valtaa ihmisen unennäöissä ja hänen päänsä nousi täyteen ajatuksia satunnaisista mahdollisuuksista, jotka voivat syöstä hänet tuhoon. Venäläiset voivat hyökätä hänen vasemman siipensä kimppuun; voivat murtaa hänen keskustansa; harhaluoti voi surmata hänet itsensä. Kaikki tämä oli mahdollista. Entisissä taisteluissaan hän oli punninnut vain menestymisen satunnaisia mahdollisuuksia, nyt sitä vastoin tulvi hänen mieleensä lukemattomien onnettomien mahdollisuuksien sarjoja ja hän odotti niitä kaikkia. Niin, nyt tuntui kuin unessa, jolloin ihminen näkee ilkiön käyvän kimppuunsa ja hän on iskevinään tuota vihollistaan niin väkevästi, että sen täytyy sortua hänen iskustaan, vaan tunteekin samassa, että hänen kätensä painuu voimattomana ja kepeänä kuin riepu ja varman kuoleman kauhu valtaa silloin onnettoman ihmisen.

Se tieto, että venäläiset ovat käyneet Ranskan armeijan vasemman siiven kimppuun, herätti Napoleonissa tämän kauhun. Hän istui ääneti kummun juurella kenttätuolillaan pää painuksissa ja kyynärpäät polvia vasten. Berthier tuli hänen luokseen ja esitti tehtäväksi retken pitkin rintamaa, jotta omin silmin nähtäisiin, millä kannalla asiat olivat.

– Mitä? Mitä te sanotte? – virkkoi Napoleon. – Käskekää tuomaan minulle hevonen.

Hän nousi satulaan ja läksi Semenovskojeen. Kautta koko sen alan, jolla Napoleon liikkui, näkyi verkkaan haihtuvan ruudinsavun seasta sekä yksittäin että läjittäin verilätäköissä viruvia miehiä ja hevosia. Näin kauheata jälkeä ja näin suurta kaatuneiden paljoutta niin pienellä alalla ei Napoleon ollut vielä koskaan nähnyt eikä myöskään yksikään hänen kenraaleistaan. Tykkien jyminä, joka oli taukoamatta soinut kokonaista 10 tuntia ja tyyten lyönyt lamaan kuulohermot, loi näylle erityisen vaikuttavuuden leiman (kuten musiikki liikkumattomia kuvaryhmiä näytettäissä). Napoleon saapui Semenovskojen kunnaalle ja näki savun läpi sankkoja sotamiesrivejä, joiden univormujen värit olivat outoja hänen silmälleen. Ne olivat venäläisiä.

Venäläiset seisoivat tihein rivein Semenovskojen takana ja heidän tykkinsä mylvivät herkeämättä ja tupruttivat savua pitkin rintamaa. Taistelua ei enää ollut. Jatkui vain surmaamista, joka ei voinut viedä mihinkään tulokseen venäläisiä enemmän kuin ranskalaisiakaan. Napoleon pysäytti hevosensa ja vaipui taas mietteisiinsä, joista hänet herätti Berthier; hän ei voinut pysähdyttää liikettä, joka kiehui hänen edessään ja ympärillään ja jota pidettiin hänen johtamanaan ja hänestä riippuvana ja tämä liike tuntui hänestä ensi kertaa onnistumattomuuden tähden tarpeettomalta ja kauhealta.

Eräs kenraali ratsasti Napoleonin luo ja uskalsi ehdottaa, että hän käskisi johtaa taisteluun vanhan kaartin. Ney ja Berthier, jotka seisoivat Napoleonin vieressä, vaihtoivat keskenään katseita ja hymyilivät halveksuvasti kenraalin mielettömälle ehdotukselle.

Napoleon laski päänsä alas ja oli kauan aikaa vaiti.

– A huit cent lieux de France je ne ferai pas démolir ma garde!¹⁴⁶ – sanoi hän, käänsi hevosensa ympäri ja läksi takasin Shevardinoon.