Vaimo. Mutta sen se riiviö teki, kuin tekikin! Rangaiskoon hyväJumala häntä sekä tässä että tulevassa maailmassa! Ja jos hänellä ontäti, niin valukoon koko maailman kurjuus senkin päälle. Ja jos hänenkelmi isänsä vielä on elossa, niin soisin senkin riivatun pakahtuvantahi tukehtuvan! Vuoro oli oikeastansa räätälin pojan, joka sitä paitsion suuri juoppokin; mutta hänen vanhempansa antoivat kaupunginpäällikölle kalliin lahjan, ja silloin tämä loikin silmänsäkauppiaan-rouvan Pantelejevan poikaan, ja silloin Pantelejevalähettämään rouvalle kolme pankkoa palttinaa – ja sitten kävi hänminun kimppuuni. – "Mitä sinä miehellä teet?" sanoi hän. "Ei hän enäämihinkään kelpaa", sanoi hän. Kyllin itse tiedän – kelpaako vai ei. Seon oma asiani. Roisto! "Hän on varas", lausui hän. "Ellei hän nytolekaan varastanut, niin sama se; hän epäilemättä ajan pitkäänvarastaa, sitten hän ensi vuonna kuitenkin otetaan nostoväkeen." – Jamiten minä tulen ilman miestä toimeen. Semmoinen heittiö! Toivon, ettäkoko hänen sukunsa hukkuisi ja, jos hänellä on anoppi elossa, niintoivotan, että anoppikin…

Hlestakov. Hyvä, hyvä! (saattaa ulos sepän leskeä, toiselle.) Mitäsinä tahdot?

Vaimo (mennessään.) Älkää minua vaivaista unhoittako, laupias isä!Olkaa armollinen!

Leski. Minä tulen, hyvä isä, valittamaan kaupungin päällikön tekoja.

Hlestakov. No, mitä hän on sinulle tehnyt? Mutta lyhyesti!

Leski. Hän on, hyvä isä, minua pieksättänyt!

Hlestakov. Pieksättänyt; no kuinka?

Leski. Vallan erehdyksestä, isä kulta. Täkäläiset akat torillajoutuivat tappeluun. Poliisi ei ennättänyt ottaa heitä kiinni, vaan sensijaan otti minut kiinni ja pieksi minua niin pahanpäiväisesti, ett'enkahteen päivään kärsinyt istua.

Hlestakov. No, mitä sille nyt enää voi?

Leski. Niin, eihän sille nyt enää mitään voi; mutta erehdyksestäänvetäköön hän sakkoa. Miksi minä kadottaisin onneni? Juuri par'aikaaolisi minulle rahat hyvin tarpeen.

Hlestakov. Hyvä, hyvä. Menkää vaan; kyllä asiasta pidän huolta.(Leski menee; ikkunasta ojennetaan anomuskirjoja.) Noh, vieläkö sitäkestää? (Astuu ikkunan luo.) Ei, ei! Mahdotonta, mahdotonta! (Poistuuikkunasta.) Tämä käypi ajan pitkään ikäväksi. Menkööt hiiteen! Ossip,älä enään laske ketään huoneisin!

Ossip (Huutaa ikkunasta). Menkää matkaanne! Herralla ei ole aikaa.Tulkaa jälleen huomenna!

(Ovi aukenee ja etupäässä näkyy pitkäpartainen rentturetkale pitkässä karvanutussa, huulet paisuksissa, posket siteissä. Hänen takanaan useita muita henkilöitä.)

Ossip. Pois paikalla, joka sorkka! Mitä sinä tahdot?

(Tuuppaa ensimmäistä vatsaan, työntää hänet takaperin ulos ja paiskaa jälessään oven kiinni.)

Kahdestoista kohtaus.

Hlestakov. Maria Antonovna.

Maria. Ah!

Hlestakov. Mitä niin säikähdätte, neiti?

Maria. Oh! En minä säikähtänyt.

Hlestakov (Kiemuroiden.) Suokaa anteeksi, neitoseni, mutta minuailahduttaa erinomaisesti, että pidätte minua miehenä, joka…Rohkenenko kysyä, minne olitte menossa?

Maria. En minnekään.

Hlestakov. Kuinka olisi esimerkiksi mahdollista, ett'ette minnekäänaikoneet?

Maria. Luulin äitini olevan täällä…

Hlestakov. Mutta tekisi suuresti mieleni tietää, kuinka niinkummallisesti sattui, ett'ette olleet menossa minnekään.

Maria. Varmaan häiritsen teitä. Teillä on tärkeitä asioita.

Hlestakov (Keikaroiden.) Teidän silmänne ovat paremmat kuin kaikkitärkeät asiat. Teidän on mahdotonta minua häiritä! Päinvastoin tetulette kuin onnen ohjaamana.

Maria. Te puhutte, kuin pääkaupungin herrat ainakin…

Hlestakov. Kuten puhua tulee niin ihanalle naiselle! Rohkenenko ollaniin onnellinen, että saisin tarjota teille tuolin? Teille ei sovituoli; teille pitäisi olla valtaistuin!

Maria. Tosiaankaan en tiedä… oikeastaan minun pitäisi mennä pois.

(Istuu.)

Hlestakov. Mikä erinomaisen kaunis liinanen teillä on?

Maria. Kuinka sydämetön te olette, kun teette minusta maalais-tyttöraukasta pilkkaa!

Hlestakov. Oh, neitini, soisin itseni olevan tuon huivin, voidaksenikiertyä tuon liljavalkoisen kaulan ympäri!

Maria. Voi, Herrani, en ymmärrä ollenkaan, mitä tarkoitatte… Mikäliina?.. Kuinka kummallinen ilma meillä tänään on!

Hlestakov. Teidän huulenne, neitoseni, ovat paremmat parhaintakinilmaa!

Maria. Yhä teillä vaan on tuommoista puhetta!.. Aikomukseni olipyytää teitä piirtämään muutamaa runonpätkää muistokirjaani. Olen varmasiitä, että teillä on niitä monta muistissanne.

Hlestakov. Teille, neitonen, olen valmis kaikki tekemään. Vaatikaavaan – minkälaisia runoja tahdotte?

Maria, Se on yhdentekevää, kunhan vaan ovat kauniita ja uusia.

Hlestakov. No niin runoja! Niitä osaan koko joukon.

Maria. No sanokaa, minkälaisia ai'otte muistokirjaani kirjoittaa?

Hlestakov. Miksi niin? Kyllähän minä niitä osaan.

Maria. Runot ovat niin mieleisiäni!

Hlestakov. No, minulla on kaikellaisia. Saanko muistikirjaanne pannaesim. seuraavan:

"Sä, ihmislapsi, surussasi
Ain moitit Luojan sallimaa."

Tahi jotakin sen kaltaista?.. Tällä hetkellä en muista niitä aivantarkkaan. Mutta eihän se mitään tee. Runojen sijaan tarjoan teillemieluummin rakkauteni, heti teidän silmäyksestänne…

(Siirtää tuolinsa likemmäksi.)

Maria. Jumalani, rakkaus!.. En ensinkään tiedä, mitä rakkaus on…Rakkaus, siitä en koskaan tietänyt…

(Väistyy tuolineen.)

Hlestakov. Minkätähden noin siirrätte pois tuolianne? Hauskempihanolisi istua lähellä toinen toistansa.

Maria (Yhä siirtyen tuolineen). Miksi juuri lähellä? Yhtä hyvä onistua kauempanakin.

Hlestakov (Lähestyen). Miksi niin kaukana. Yhtä hyvin lähempänä.

Maria (Vetäytyy kauemmaksi.) Ja minkä tähden?

Hlestakov (Lähestyy tuolineen). Teistä vaan näyttää, että olemmelähellä, mutta ajatelkaa, että olemme kaukana… Oi, neitiseni, kuinkaautuas olisin, jos saisin sulkea teidät syliini!

Maria (Katsahtaa ikkunan puoleen). Kas, mikä tuosta ikkunan sivutselensi? Oliko se varis vai muu lintu?

Hlestakov (Suutelee häntä olkapäälle ja katsoo ikkunaan). Varis seOli.

Maria (Nousee närkästyneenä.) Ei, tuo jo on liikaa… Moistarohkeutta…

Hlestakov (Pidättäen häntä). Anteeksi, neiti, suokaa anteeksi!Rakkaudesta sen tein, rakkaudesta, puhtaasta rakkaudesta…

Maria. Te pidätte minua tuollaisena maalaistyttönä…

(Koettaa päästä erilleen hänestä.)

Hlestakov. Rakkaudesta se tapahtui, pyhimmästä, puhtaimmastalemmestä. Vaan pilanpäin minä teitä suutelin, Maria Antonovna; älkääsiitä minuun suuttuko! Olen valmis polvillani rukoilemaan teiltäanteeksi. (Lankee polvillensa.) Voi, antakaa kuitenkin anteeksi, antakaa anteeksi! Näettehän, että polvillani teitä rukoilen.

Kolmastoista kohtaus.

Edelliset. Anna Andrejevna.

Anna Andrejevna (Huomaa Hlestakovin olevan polvillansa). Ah, minkälainen asema!

Hlestakov (nousten seisaalleen). Piru vie!

Anna Andrejevna. Mitä tämmöinen käytös osottaa, neito? Onko tämäsopivata?

Maria. Voi, hyvä äiti kulta, minä…

Anna Andrejevna. Mene pois täältä, kuuletko, mene paikalla menojasi,äläkä tule silmieni eteen! (Maria menee itkien.) Antakaa anteeksi, vaanminun täytyy sanoa, että suuresti kummastelen…

Hlestakov (Syrjään). Ei tämäkään ole sitä hullumpi – sangen sievä!(Lankee polvilleen). Katsokaa, armollinen rouva, minä hehkun lemmestä!

Anna Andrejevna. Mitä nyt; polvillanne! Nouskaa, tehkää kaikinmokomin hyvin ja nouskaa – lattia ei ole aivan puhdas.

Hlestakov. Ei, polvillani, polvillani vaan tahdon kuulla, minkäkohtalon minulle sallimus määrää – elämän vai kuoleman.

Anna Andrejevna. Suokaa anteeksi, mutta en vielä täysin ymmärrä, mitätarkoitatte. Ellen erehdy, niin anotte tytärtäni.

Hlestakov. En, en; teihin olen rakastunut. Henkeni on vaarassa.Ellette uskollista rakkauttani palkitse, ei minun kannata eläämaailmassa! Lemmen liekki rinnassani, pyydän teitä omakseni.

Anna Andrejevna. Sallikaa minun tehdä vähäinen muistutus: olen nytsiinä asemassa… minä olen naimisessa…

Hlestakov. Ei sillä väliä! Hakkaus ei rajoista tiedä! Ja onhan muutenKaramsin lausunut: "lait ne vaan tuomitsevat"… Siirrymme etäisenrannan kalveesen… Saanko sydämenne, saanko sydämenne?

Neljästoista kohtaus.

Edelliset. Maria Antonovna. (Juoksee äkkiä huoneesen.)

Maria. Äiti kulta, isä sanoo, että sinä… (Huomaa Hlestakovin olevanpolvillaan). Ah, minkälainen asema!

Anna Andrejevna. No, mitä nyt? Mitä sinä ajattelet? Mikä tuulihattu!Yht'äkkiä hyppää, kuin hassu! No, mitä kummallista tässä sitten on?Mitä sinä ajattelet? Aivan kuin kolmivuotinen lapsi! Et suinkaan… etollenkaan näytä kahdeksantoista vuotiaalta neidolta! Jumala tiesi, koska sinäkin viisastut ja koska käyttäydyt niin, kuin hyvin kasvatetunneiden tulee…? Milloin sinäkin opit tietämään, mitä hyvä tapa jasievä käytös on?

Maria (Kyynelsilmin). En todellakaan, äiti kulta, tietänyt…

Anna Andrejevna. Päässäsi aina käy jonkinlainen ristituuli. Aina otatesimerkkiä Liapkin-Tiapkinin tyttäristä. Mitä sinä niistä? Sinun eipidä heitä jäljitellä! Onhan sinulla muita esimerkkejä… esimerkiksiäitisi. Siinä esikuva, jota sinun sopii noudattaa.

Hlestakov (Tarttuu Marian käteen). Anna Andrejevna, älkää onneammeestäkö! Suokaa uskolliselle rakkaudellemme siunauksenne!

Anna Andrejevna (Hämmästyksissään). Kuinka! Häneenkö te siis…

Hlestakov. Lausukaa ratkaiseva sana! Elämä vai kuolema!

Anna Andrejevna. No, nyt huomannet, hupsu, itse. Vieras oli sinunjoutavan vuoksi polvillaan ja sinä – sinä hyppäät sisään kuin hassu!Sinä todellakin ansaitsisit, että kieltäisin; sinä et ansaitsesellaista onnea.

Maria. En niin ikänäni enään tee, äiti kultani, en, en koskaan tästälähin…

Viidestoista kohtaus.

Edelliset. Kaupungin päällikkö. (Hengästyneenä).

Päällikkö. En milloinkaan, Teidän ylhäisyytenne, enää niin tee,en milloinkaan! Älkää mua turmioon syöskö, armoa! armoa!

Hlestakov. Mikä teitä vaivaa?

Päällikkö. Kauppamiehet kävivät teille valittamassa. Voin kunniallanivakuuttaa, ett'eivät puoletkaan heidän kanteistaan ole tosia. Hepäjuuri itse peijaavat ja nylkevät kansaa! Alaupseerin vaimo valehteli, jumaliste, hän valehteli, että olen häntä ruoskittanut. – Hän on itseitseänsä piiskannut.

Hlestakov. Hiisi vieköön alaupseerin lesken! Nyt ei minulla olesemmoiseen aikaa.

Päällikkö. Älkää heitä uskoko! Ilkeitä panettelijoita kaikkityyni!.. Ei pieni lapsikaan uskoisi heitä. Koko kaupunki pitää heitävalhettelijoina. Mitä tulee minun ryöstöihini, ovat he itse suurimpiavarkaita auringon alla.

Anna Andrejevna. Tiedätkö, minkä kunnian Ivan Aleksandrovitsch onsuvainnut meille osoittaa? Hän pyytää tytärtämme vaimokseen!

Päällikkö. Mitä sinä nyt? Et varmaankaan, akkaseni, ole aivantäydessä järjessäsi? Älkää panko pahaksenne, Teidän ylhäisyytenne! Hänon vähän hassahtunut… Hänen äidissään oli samaa vikaa.

Hlestakov. Minä todellakin kosin tytärtänne. Olen rakastunut.

Päällikkö. Sitä en saata uskoa, Teidän ylhäisyytenne!

Anna Andrejevna. Mutta etkös, jurro, kuule, mitä sinulle sanotaan…

Hlestakov. En laske leikkiä, puhun täyttä totta! Minä voinrakkaudesta menettää järkeni.

Päällikkö. En uskalla, en rohkene sitä todeksi uskoa; en olesemmoiseen kunniaan mahdollinen.

Hlestakov. Toden totta, jos kiellätte tyttärenne minulta, niin tiesilempo, mitä teenkään!

Päällikkö. En voi sitä uskoa; Teidän ylhäisyytenne, armollisesti vaanlaskette leikkiä.

Anna Andrejevna. Noh, mikä tukki! Kuinka monta kertaa pitää sinulleselittää…

Päällikkö. Minä en saata uskoa!

Hlestakov. Suostukaa, suostukaa! Minä olen hurja mies… Ja kunitseni ammun, niin kyllä teidät pahoista töistänne viedään keräjiin.

Päällikkö. Voi, Jumalani, syytön minä olen sekä ruumiillisesti ettähenkisesti. Älkää, Teidän ylhäisyytenne, suuttuko! Tehkää nyt, niinkuintahdotte!.. Nyt en tosiaankaan tiedä, kummoinen on pääni laita… Nytolen tyhmempi kuin koskaan ennen.

Anna Andrejevna. Noh, hyvä, hyvä, mutta siunaa nyt vaan!

(Hlestakov ottaa Mariaa kädestä ja lähestyy.)

Päällikkö. Jumala teitä siunatkoon – mutta syytön minä tässä asiassaolen! (Hlestakov suutelee Mariaa. Päällikkö katsoa ällistelee.) Notuhat tulimmaista, aivan toden totta! (Hieroo silmiänsä.) Suutelevathantoisiansa, niin todella suutelevat toisiansa! Vallan kuin sulho jamorsian! Kylläpä nyt Jumala onnella siunasi. Kukapa olisi luullut!

Kuudestoista kohtaus.

Edelliset. Ossip.

Ossip. Hevoset ovat valjaissa.

Hlestakov. Hyvä… tulen kohta.

Päällikkö. Aiotteko lähteä?

Hlestakov. Aion.

Päällikkö. Ja milloin sitten?.. Ellen erehdy, suvaitsitte itsemainita jotakin häistä…

Hlestakov. Se tapahtuu aivan äkkiä… Lähden päiväksi vaan enoni – summattoman rikkaan ukon luoksi. Huomenna olen jälleen täällä.

Päällikkö. En rohkene pidättää teitä; – toivon teidän pian jaonnellisesti palaavan.

Hlestakov. Kuinkas sitten, kuinkas sitten! Se tapahtuu aivan äkkiä!Jää hyvästi, sydänkäpyni!.. En voi, tosiaan en voi lausua, kuinkasyvästi… Hyvästi, kyyhkyseni!

(Suutelee Marian kättä.)

Päällikkö. Ettekö mitään tarvitse matkalle? Jollen muista väärin, olikassanne vähän heikolla kannalla?

Hlestakov. Oh, ei ensinkään! (Miettii.) Noh, vaikkapa vaan…

Päällikkö. Paljonko suvaitsette?

Hlestakov. Te annoitte jo minulle kaksisataa ruplaa – tahi oikeamminneljäsataa! En tahdo erehdystänne käyttää väärin… No… jos saansaman summan vielä lisäksi, niin kaikki tekee tasan kahdeksansataa.

Päällikkö. Heti paikalla! (Noukkii setelejä taskukirjastaan). Tehkäähyvin, kaikki ovat ihan uusia setelejä.

Hlestakov. Kas todellakin! (Katselee setelejä). Sitä parempi!Sanotaanhan, että uudet setelit merkitsevät uutta onnea.

Päällikkö. Aivan niin, ihan oikein – uutta onnea!

Hlestakov. Herran haltuun, Anton Antonovitsch! Sulimmat kiitoksetvierasvaraisuudestanne. Minua ei ole missään niin erinomaisestikohdeltu kuin teillä. Jääkää hyvästi, Anna Andrejevna! Ja hyvästi, rakas Mariani, näkemään asti, kultaseni!

Näyttämön takana.

Hlestakovin ääni. Voi hyvin, Maria Antonovna, sinä lempeni tähti!

Päällikön ääni. Mitä tämä on? Tuollaisillako rattailla lähdette?

Hlestakovin ääni. Niin aion, olen niihin jo tottunut. Linjaalistarupee päätäni kivistämään.

Ajurin ääni. Ptrruu.

Päällikön ääni. Pankaa kumminkin jotain allenne… joku mattoesimerkiksi… Sallitteko minun panna jonkun maton?

Hlestakovin ääni. Sitä ei ole tarvis. Se on turhaa… Ehkäpä se olisihyväkin?

Päällikön ääni. Kuule Avdotja! Juokse heti aittaan ja nouda sieltäparas matto – tuo turkkilainen, pohja sininen!

Ajurin ääni. Ptrruu!

Päällikön ääni. Koska meidän sopii odottaa teitä taas tänne?

Hlestakovin ääni. Huomenna – viimeistään ylihuomenna.

Ossipin ääni. Kas tässä on matto! Levittäkää se sinne! No niin; muttaensin heiniä tänne näin!

Ajurin ääni. Ptruu!

Ossipin ääni. Tänne näin, tänne näin! Nyt vaan pikkuisen lisää!.. Noniin, nyt on kaikki hyvin! (Lyöpi kädellä mattoa). Armollinen herra, tehkää hyvin ja istukaa!

Hlestakovin ääni. Hyvästi Anton Antonovitsch!

Päällikön ääni. Hyvästi, Teidän ylhäisyytenne!

Naisten äänet. Hyvästi, Ivan Aleksandrovitsch!

Hlestakovin ääni. Jääkää hyvästi, äiti kulta! Hyvästi, kyyhkyseni!

Ajurin ääni. Hei heposeni, lintuseni! Lentäkää täyttä laukkaa!

(Kellojen kilinää kuuluu).

Esirippu laskee.

VIIDES NÄYTÖS

(Sama huone).

Ensimmäinen kohtaus.

Kaupungin päällikkö. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

Päällikkö. Noh, Annaseni, mitään tämänlaista sinä et liene koskaanvoinut aavistaakaan? Saakeli vie, sepä oli oiva apaja! Sanopas minullesuoraan: oletko ikänäsi mitään sellaista edes uneksinutkaan?..Peijakas! Yksinkertaisesta pikkukaupungin päällikön rouvasta äkkiänousit sellaiseen sukuun!

Anna Andrejevna. Minua se ei ollenkaan kummastuta. Olen jo kauan sentietänyt. Mutta sinusta se varmaan näyttää varsin käsittämättömältä,koska olet yksinkertainen mies, etkä koskaan ole oikeitasäätyhenkilöitä nähnyt.

Päällikkö. Niinkuin en itse olisi säätyhenkilö, muoriseni! Annaseni, todellakin lystillistä on ajatella, mitä lintuja meistä nyt on tullut – niin, niin, Anna Andrejevnani, piru vie, oikein korkealentoisialintuja! Nytpä kyyditän nuo konnat, jotka ovat kanne- ja valituskirjojasepitelleet ja lähetelleet!.. Kuka siellä? (Poliisipalvelija astuusisään). Ah, sinäkö se olet, Ivan Karpovitsch! Mene, ystäväni, ja kutsutänne kauppamiehet!.. Kylläpä ne riiviöt opetan kantelemaan minunpäälleni! Onko maailmassa semmoisia juutalaisroistoja nähty; malttakaavaan, kyyhkyseni! Tähän asti olette riippuneet hirressä vaankainaloista, mutta nyt ripustan teidät kurkuista! Kirjoita muistiinkaikki, jotka ovat käyneet minusta valittamassa… ja ennen kaikkia ne, jotka ovat kyhäilleet valitus-kirjoja! Ja tietäkööt siis kaikki, minkäarmon taivas on kaupungin päällikön huoneelle osoittanut! Hän ei naitapois tytärtänsä millekään jokapäiväiselle kosijalle, vaan miehelle, jonka vertaista ei ole sinä ilmoisna ikänä nähty, miehelle, joka voipitehdä kaikki, mitä vaan tahtoo, kaikki, kaikki, kaikki! Anna heidänkaikkien se tietää ja kuulla! Julista se koko maailmalle, soitakelloja! Tuhat tulimmaista; tämä päivä on voiton ja riemun päivä, jariemuita minä toki tahdon! (Poliisipalvelija menee.) No niin, Annani, niin! Kuinka meidän nyt pitää asettaa elämämme? Missä vast'edes asumme – täälläkö vai Pietarissa?

Anna Andrejevna. Pietarissa varmaan, Pietarissa! Kuinka saattaisijäädä tänne?

Päällikkö. No, olkoon menneeksi! Pietarissa, siis Pietarissa. Muutentäälläkään ei olisi hullumpaa! Kylläkai kaupungin päällikkötoimenikinnyt on hiiteen heitettävä, vai kuinka, Anna Andrejevna?

Anna Andrejevna. No, se on tietty. Mitä se on – kaupungin päällikkö!

Päällikkö. Usko pois. Annaseni, että jo piankin pujahdan korkeampaanvirkaan. Hän on veli kaikkien ministerien kanssa ja käypi hovissa.Kyllä hän pitää huolta ylentymisestäni; kyllä kai minä hyvinkin piankenraaliksi kiipeen! Mitä arvelet, Anna Andrejevna – enkö voi piankinkiivetä kenraaliksi?

Anna Andrejevna. No, mitenkäs muuten?

Päällikkö. Niin saakeli soikoon! Loistavaa on olla kenraalina jaripustaa nauhat olkapäillensä! Mutta minkälaiset nauhat, Anna?Punaisetko vai siniset?

Anna Andrejevna. Siniset ainakin!

Päällikkö. Ha, ha, kas vaan kuinka hän on siniseen mieltynyt!Muuten ei punainenkaan ole hullumpi. Mutta tiedätkös, miksi on niinihanata olla kenraalina? Sen tähden että, jos esimerkiksi tekee mielimatkustaa johonkin, niin kuriirit ja ajutantit ratrastavat täyttälaukkaa edelläpäin ja huutavat: hevosia, hevosia kenraalille! – Kestikievaritaloissa ei niitä anneta kellekään. Kaikkien täytyykauniisti odottaa – kaikkien alhaisempien virkamiesten, kapteenien, kaupungin päällikköjen – vaan herra kenraali ei ole tietävinäänkään.Ja sitten ollaan päivällisillä kuvernöörien luona ja kaupunginpäälliköt seisovat ovilla! Ha, ha, ha, ha! (Nauraa niin, että kyyneleettulevat silmiin). Lempo vie, sepä juuri hauskaa! Saakelin hauskaa!

Anna Andrejevna. Sinua miellyttää vaan tuommoinen raaka. Sinun täytyytäydelleen muuttaa elämäsi tapa. Sellaiset tuttavat kuin tuo koirienkaitsija – tuomari, jonka kanssa käyt jänistämässä, ja Semljanika ovataivan mahdottomat. Sen sijaan sinun kanssasi tulee seurustelemaanhienon hienot kreivit ja valtion ylhäiset. Mutta suoraan tunnustan, että sinä minua vähäisen peloitat: suustasi pöllähtää välistä sanoja, jommoisia ei koskaan sivistyneissä piireissä kuule.

Päällikkö. Oh, loruja, ei sana vielä ole ketään vahingoittanut.

Anna Andrejevna. Niin, se on tietty, jos olisit vaan kaupunginpäällikkö, mutta siellä on elämä ihan toinen.

Päällikkö. Aivan niin! Siellä sanotaan olevan kaksi kalalajia: sorvaaja kuoretta, jotka ovat niin makuisia, että sylki suuhun tulee niitänähdessä.

Anna Andrejevna. Sinä vaan aina ajattelet kalaruokaa. Minä sitävastoin toivon vaan, että meidän talomme tulisi pääkaupunginensimmäiseksi taloksi. Minun huoneessani pitää olla semmoinen ambrantuoksu, että sinne on vaikea tullakin ja täytyy näin sulkea silmänsä…(Panee silmät kiinni ja haistelee). Oh, miten ihanaa!

Toinen kohtaus.

Edelliset. Kauppamiehet.

Päällikkö. Terve tultuanne, haukkaseni!

Kauppamiehet (Kumartaen). Hyvää huomenta, hyvää huomenta, kunnia-arvoinen isäntä!

Päällikkö. Noh, äijäseni, kuinka jaksatte? Kuinka kauppa käy?.. Vainiin, te teekeittiöt ja kyynärpuun ritarit, oletteko tekin ruvenneetvalittamaan? Vai te arkkiveijarit ja kelmit, te merta mittelevät valaatrupeette valittamaan! Ja mitä arvaamattomia aarteita onkaan teiltäsitten viety? Varmaan jo luulitte saavanne minut pönkän taa. Muttatietäkää, – nyt teidät hiisi perii nahkoineen päivineen! Tietäkääsiis! —

Anna Andrejevna. Mutta, hyvä Jumala, rakas Anton, mimmoisia sanojasinä käytät?

Päällikkö (Närkästyen). Sama se, mitä sanoja! – Tietäkää siis, ettätuo korkea virkamies, jolle olette kannelleet, nai minun tyttäreni? Hä?Mitä? Mitäpä nyt virkatte? Nyt minä, lempo vieköön, annan teillekyydin!.. Te varastatte koko maailmalta! Sinä esimerkiksi möithallitukselle mädännyttä verkaa ja siten petkutit itsellesi satatuhatta ruplaa. Ja jos sitten uhraatkin parikymmentä kyynärää nahkasipelastukseksi, niin pitää muitten siitä kohta sinulle palkintoantaman!.. Niin, jos vaan tiedettäisiin, miten olet menetellyt, niin… Ja aina sitten tuuppaa möhö-mahoinensa esiin: hän onkauppamies, häneen ei saa koskea; kauppamies muka ei ole huonompiaatelismiestä… Aatelismiestä! Voi sinua marakattia, tiedätkö edes, mitä aatelismies onkaan? Aatelismies on saanut sivistystä… Tosin hänkoulussa saa selkäänsä, vaan se tapahtuu siitä syystä, että hän oppisijotakin – mutta sinä! Sinun ja sinun vertaistesi oppiminen alkaasillä, että teitä harjoitetaan kaikkiin varkaan kujeisin ja isäntäsisinua piiskaa, jollet osaa taitavasti peijata ostajaa. Jo pienenäpuotipoikana, ennen kun vielä osasit Isämeitää, osasit jo petollisestipunnita. Vaan kun olet syönyt itsellesi möhömahan ja pullistanuttaskusi kolikoilla, silloin sinuun lentää ylpeyden lempo… Ja mitäkummallisia otuksia te olettekaan! Tyhjennätte kymmenen keittiötäpäivässä ja sitten pöyhistelette. Mutta minä sylkäisen teille ja teidänpöyhistelemisillenne.

Kauppamiehet (Kumartaen.) Anteeksi, Anton Antonovitsch, anteeksi!

Päällikkö. Ja sitten vielä valittavat! Ja kuka auttoi sinua, kunsiltaa rakennutit ja panit rätinkiisi puutavaroita kahdenkymmenentuhannen ruplan edestä, vaikka sinulla ei niitä ollut enempää kuinsadan ruplan edestä? Minä se olin, joka sinua autoin, sinä pörhöinenpässinpää! Joko olet sen unhottanut? Jos vaan ilmoittaisin, mitäasiasta tiedän, saisitpa pian matkalipun Siperiaan. Mitäs siitä sanot,hä?

Eräs kauppamies. Syyllisiä olemme; pahahenki on meitä viekotellut.Mutta nyt emme koskaan enää valita. Kyllä voimme sinut sovittaa – äläenää ole suutuksissasi meihin.

Päällikkö. "Älä enää ole meihin suutuksissasi!" Tuossa nyt ryömittepolvillanne jalkani juuressa – Ja minkä tähden? Sen tähden, ettävoitto on minun. Vaan jos voitto olisi vähänkin teidän puolellanne, niin kyllä te minut polkisitte likaan, vieläpä vierittäisitte pölkynpäälleni.

Kauppamiehet (Kumartavat jalkoihin asti). Armoa, armoa! Älä meitä,Anton Antonovitsch, ihan onnettomiksi saata!

Päällikkö. Armoa, armoa! Kyllä nyt osaatte huutaa: "armoa, armoa!"Mutta äsken… Kylläpä minä teidät voisin, jos tahtoisin… (viittaakädellään.) Vaan jääkää nyt Jumalan nimeen! – No, minä en olepitkävihainen; mutta muistakaa: olkaa vast'edes viisaammat! Muistakaa, ett'en naita tytärtäni millekään halvalle aatelismiehelle… ja ettätuotte kelvollisia onnentoivotuksia! Ymmärrättekö? Älkää luulkopääsevänne savustetulla lohella tahi sokurikeolla! Menkää Jumalanhaltuun!

(Kauppamiehet menevät.)

Kolmas kohtaus.

Edelliset. Piirituomari. Sairashuoneen talousmies. Rastakovski.

Piirituomari (Ovesta.) Onko todellakin totta, mitä huhu kertoo, AntonAntonovitsch? Teidänhän on käynyt oikein onnellisesti!

Sairashuoneen talousmies. Minun on kunnia lausua teilleonnentoivotukseni tavattomasta onnestanne. Iloitsin sydämellisesti senkuultuani. (Suutelee Anna Andrejevnan kättä.) Anna Andrejevna.(Suutelee Maria Antonovnan kättä.) Maria Antonovna!

Rastakovski. Anton Antonovitsch! Minäkin lausun sulimmatonnentoivotukseni! Suokoon Jumala teille ja nuorelle pariskunnallepitkää ikää ja siunatkoon teitä monilukuisilla perillisillä kolmanteenja neljänteen polveen saakka! Anna Andrejevna! (suutelee hänenkättänsä.) Maria Antonovna! (Suutelee hänen kättänsä.)

Neljäs kohtaus.

Edelliset. Korobkin vaimoineen. Lulukov.

Korobkin. Minun on kunnia lausua onnentoivotukseni. – AntonAntonovitsch! – Anna Andrejevna! – Maria Antonovna!

(Suutelee äitiä ja tytärtä kädelle.)

Rouva Korobkin. Sydämellisimmät onnentoivotukseni tämän uuden onnennejohdosta, Anna Andrejevna!

Lulukov. Minun on kunnia toivottaa onnea, Anna Andrejevna! (Astuuesiin ja suutelee hänen kättänsä; kääntyy sitten katselijoihin jamaiskahuttaa reippaasti kielellään.) Maria Antonovna, minun on kunniatoivottaa onnea.

(Suutelee hänen kättänsä ja tekee samalla lailla.)

Viides kohtaus.

Edelliset. Suuri joukko vieraita (juhlavaatteissa ja frakeissa astuu Anna Andrejevnan ja hänen tyttärensä luo, suudellen heidän kättänsä ja saneen: "Anna Andrejevna." "Maria Antonovna!" Bobtschinski ja Dobtschinski kiireessänsä tyrkkäilevät toinen toistansa.)

Bobtschinski. Saan kunnian lausua onnentoivotukseni…

Dobtschinski. Anton Antonovitsch, saan kunnian lausuaonnentoivotukseni…

Bobtschinski. … niin iloisesta tapauksesta!

Dobtschinski. Anna Andrejevna!

Bobtschinski. Anna Andrejevna!

(Molemmat rientävät samalla haavaa hänen kättänsä suutelemaan ja kolahduttavat päänsä yhteen.)

Dobtschinski. Maria Antonovna! (suutelee kättä.) Minun on kunniaonnitella! Suotakoon teille paljon, paljon onnea, että saisittepukeutua kullankirjatuihin vaatteisin, syödä kaikellaisia herkullisialiemiä, viettää aikanne mitä hauskimmalla tavalla…

Bobtschinski (Häntä keskeyttäen.) Maria Antonovna, minun on kunnialausua onnentoivotukseni! Antakoon teille Jumala kaikellaisia aarteita, kultaa oikein kosolta ja vikkelän, vankan poikanulkin, noin… täänvertaisen… (Levittää kämmenensä), että mahtuu kämmenelle istumaan…ja joka niin veitikkamaisesti huutaa: ääh, ääh, ääh!

Kuudes kohtaus.

Edelliset. Koulujen tarkastaja rvouvineen.

(Vieraita yhä astuu sisään; kätten suutelemista jatketaan.)

Koulujen tarkastaja. Minun on kunnia…

Koulujen tarkastajan rouva (Heittäikse Annan syliin). Sydämellisimmätonnentoivotukseni, Anna Andrejevna! (suutelevat toisiansa.) Voi kuinkailoitsin, kun sen sain kuulla! Joku kertoi: "Anna Andrejevna naittaapois tyttärensä!" "Voi Jumala!" ajattelin itsekseni ja riemastuin niinhirmuisesti, niin että sanoin miehelleni: "oletko kuullut, Luukakseni, mikä suuri onni on Anna Andrejevnalle tapahtunut?" "Jumalan olkoonkiitos ja ylistys", ajattelin itsekseni. Ja sitten sanoin hänelle taas: "olen niin ihastuksissani siitä, että ihan kuolen malttamattomuuteensaada itse sanoa Anna Andrejevnalle"… "Voi hyvä Jumalani", arvelinitsekseni, "hän on niin hartaasti halunnut tytärtänsä oikein hyviinnaimisiin – ja nyt soi sallima, mitä hän juuri oli halunnut!" En saasanotuksi, kuinka sydämellisesti olen tästä iloinnut… Itkuun minähyrähdin, niin toden totta itkin ja nyhkin – niin että Luukakseniviimein sanoi: "mutta mitähän nyt noin nyhkit, Nastenka?" – "VoiLukke", sanoin minä, "sitä en itsekään tiedä; kyyneleet vaan virtanavuotavat…"

Päällikkö. Hyvät herrat ja naiset, tehkää hyvin, käykää istumaan!Kuulepas, Mischka, toimita tänne tuolia lisää!

(Vieraat käyvät istumaan.)

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset. Alapoliisimestari. Poliisipalvelijat.

Alapoliisimestari. Minun on kunnia onnitella teitä, teidänjaloisuutenne, ja toivottaa teille pitkää ikää ja onnea!

Päällikkö. Kiitoksia, kiitoksia! Olkaa hyvät ja istukaa, hyvätherrat!

(Äsken tulleet vieraat käyvät istumaan.)

Piirituomari. Mutta sanokaa toki, Anton Antonovitsch, millä kurinnäin kävikin? Jutelkaa meille oikeen tyystin asian juoksu alustaloppuun!

Päällikkö. Asian juoksu oli tuiki tavaton: hän suvaitsi itse pyytäätytärtäni vaimokseen.

Anna Andrejevna. Mitä suurinta kunnioitusta osottavalla jahellätuntoisimmalla tavalla. Sanomattoman arvokkaasti sanoi hänminulle: "Anna Andrejevna, tämän kaiken teen teidän harvinaistenansioinne sulimmasta ihailemisesta"… En ole sinä ilmoisna ikänä niinhuolellisesti kasvatettua, niin hienosti sivistynyttä ja ylhäistämiestä nähnyt! "Uskokaa pois, Anna Andrejevna", sanoi hän minulle,"elämälläni ei ole kopeikankaan arvoa, ja ainoastaan sen tähden, ettäolen ihastunut teidän erinomaiseen luontoonne…"

Maria. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri sillä lailla puhui!

Anna Andrejevna. Ole ääneti! Sinä et mitään ymmärrä, äläkä sekaannutoisten asioihin. "Minä, Anna Andrejevna, kummastelen", sanoi hän… Noniin, juuri kun hän sai ne imartelevat sanat lausutuksi ja juuri olinvastata, ett'emme koskaan niin suurta kunniaa ajatelleetkaan – silloinlankesi hän yht'äkkiä polvilleen ja lausui mitä hienoimmalla tavalla: "Anna Andrejevna, älkää tehkö minua onnettomaksi ihmiseksi! Osoittakaaminulle semmoinen ystävyys, ett'ette tunteitani hylkää – tahi kuolemahurjan elämäni päättää!"

Maria. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri niin saneli!

Anna Andrejevna. Niin, se on tietty… kyllähän sinustakin puhuttiin – koska sitä olen kieltänytkään?

Päällikkö. Ja kuinka hän meitä peljästytti! Hän sanoi ampuvansaluodin päähänsä. "Ammun itseni, ammun", sanoi hän.

Monta ääntä. Todellakin!

Piirituomari. Kylläpä oli aika vehke!

Koulujen tarkastaja. Min, totisesti, totisesti, tämä on sallimansuomaa…

Sairashuoneen talousmies. Älkää toki sanoko "salliman", hyvä ystävä!Sallima ei ole mitään muuta kuin "ankka"… Tässä, jos milloinkaanansio on ansaitun palkintonsa saanut. (Syrjään.) Lempo vie, että ainaonni syöksyy tuollaisten sikojen suuhun!

Piirituomari. Sanokaa, Anton Antonovitsch, tahdotteko tosiaan nartun, josta olemme hieroneet kauppaa?

Päällikkö. Paljon kiitoksia! En minä nyt jouda ajattelemaan teidännarttujanne.

Piirituomari. No, miten vaan tahdotte; ellette nartusta huoli, niinkaiketi sopinemme toisista koiristani.

Rouva Korobkin. Voi, kuinka teidän onnenne minua ilahduttaa, AnnaAndrejevna! Ette saata sitä ajatellakaan!

Korobkin. Mutta missä kuuluisa vieraamme on? Äsken kuulin hänenlähteneen pois jonkin tärkeän asian tähden…

Päällikkö. Niin, hän lähti päiväksi erinomaisen tärkeää asiaatoimittamaan.

Anna Andrejevna. Setänsä luo pyytämään hänen siunaustansa.

Päällikkö. Niin, pyytämään hänen siunaustansa; mutta huomenna…

(Aivastan.)

Kaikki vieraat (Huudahtavat samalla haavaa). Jumal'avita!

Päällikkö. Kiitos, kiitos! Mutta huomenna hän palaa…