Loe raamatut: «Pamela vainottuna», lehekülg 15
SUNNUNTAI
Omasta puolestani tiesin turhaksi odottaa lupaa kirkossakäymiseen, enkä siis pyytänytkään. Olin sitäkin välinpitämättömämpi, koska luvan saadessanikin olisi naapuristossa asuvain, kärsimyksiäni halveksineiden vallassäätyisten näkeminen tuottanut minulle suurta kaihoa ja surua; ja oli mahdotonta, että mitkään herra Petersin saarnaamat elämänohjeet olisivat ylentäneet mieltäni. Niinpä antauduinkin yksityiseen hartauteeni.
Herra Williams tuli eilen ja tänään, kuten tavallista, ja otti kirjeeni; mutta kun ei meillä ollut siihen mitään hyvää tilaisuutta, vältimme toistemme puhuttelemista ja pysyttelimme loitolla. Olin vain huolissani, ettei minulla ollut avainta; sillä siinä tapauksessa en olisi hukannut hetkeäkään.
Rukouksissa ollessani rouva Jewkes tuli luokseni ja pyysi minua veisaamaan hänelle virren, kuten hän usein arkipäivinä oli vaivannut minua laulamaan spinetin säestyksellä; mutta minä kieltäydyin siitä, koska olin niin alakuloisena, että tuskin voin puhua; enkä halunnut itseänikään puhuteltavan. Mutta hänen lähdettyään tulin ajatelleeksi, että 137. virsi oli jokseenkin liikuttava, etsin sen ja otin vapaudekseni mukailla sitä omaan asemaani soveltuvammaksi. Toivottavasti en siinä syntiä tehnyt; ja näin minä sen muutin:
Kun kaitsemana vartijain B:n kartanossa vietin mä päivät pitkät murheissaan ja yksinäni mietin, niin muisteluunpa ystäväin jo sydän miltei murtui, kun heidän luotaan loitos jäin, – ja tuskaan mieli turtui. Ja sortajatar juonikas ivaksi ilkkui sille: "Hei, reipastaudu, laulappas nyt ilosävelille!" – "Voi!" lausuin, "kuinka raskahan sydämmein lauluun saisin, tai häijyn synnin saartaman ma sielun soinnuttaisin? Jos aatoksissanikin vain sais paha hetken voiton, niin saakoot sormet sitten ain' unohtaa sulosoiton, – ja kielein olkoon ainiaan lukittu laulelusta, jos iloan ma, kunnes saan ylistää pelastusta." Oi, peri, Kaikkivaltias, tään kärsimyksen hinta niilt' uhmaajilta kunnias, jotk' uhkaa kallehinta; sa muista rouva Jewkesin kovuutta paatunutta, kun vehkein, väittein viekkahin hän vainoo puhtautta! Niin, itse vihdoin häpeään kukistuu kiusaajani, ja onneen pääsee pysyvään, ken auttaa vaarassani; hänelle koituu siunaus, ken kaataa turmatelkeet, se häijynkin on kirvoitus, kun päättyy pahan elkeet.
MAANANTAI, TIISTAI JA KESKIVIIKKO
Kirjoitan nyt hiukan mieluummin – vaikka tilaisuutta on vähemmän, – koska herra Williams on saanut ison käärön kyhäilyjäni turvallisesti omiin käsiinsä tilaisuuden tullen teille lähetettäviksi. En siis käytä aikaani aivan hukkaan. Olen sitäpaitsi vapautunut pelosta, että ne löydettäisiin, jos kompeitani tarkastettaisiin. Minun on sallittu lähteä rouva Jewkesin kanssa huviajetulle viiden tai kuuden penikulman päähän; mutta vaikken tiedä syytä siihen, hän vartioi minua tiukemmin kuin koskaan. Senvuoksi olemme yhteisestä sopimuksesta keskeyttäneet päivännoutokirjeenvaihtomme näiksi kolmeksi päiväksi.
Keittäjätär-parkaa on kohdannut ikävä tapaturma; sillä häntä puski pahoin sonni laidunmaalla puutarhan vieressä, ei kaukanakaan takaveräjästä. Minun on kuljettava laitumen yli, noin puoli penikulmaa, ja sen takana on yhteismaa ja tämän lähellä yksityinen hevostie, josta toivon löytäväni pakotilaisuuden heti kun herra Williamsin onnistuu toimittaa minulle hevonen ja hän ehtii laittaa kaikki valmiiksi minua varten: hän on hankkinut minulle avaimen, jonka asetti multakokkareen alle ihan veräjän viereen.
Hän on juuri nyt ilmoittanut, että se pappismies, jonka virasta hänellä on ollut toiveita, on kuollut; hän oli tulevinaan sitä rouva Jewkesille kertomaan. Tämä toivotti hänelle onnea. Sellaista tämä maailma nähkääs on! Toisen kuolo on toisen ilo. Täten työnnämme toisemme tieltämme! Kova kohtaloni tekee minut vakavaksi. Hän sai tilaisuuden pistää kirjeen käteeni, ja on nyt lähtenyt. Mennessään hän katsahti minuun niin kunnioittavasti ja juhlallisesti, että rouva Jewkes sanoi: "Kah, mamseli, luulenpa nuoren pastorimme olevan sinuun puolittain rakastunut." – "Voi, rouva Jewkes", virkoin minä, "hän tietää paremmin". Hän sanoi (kaiketi koetellakseen minua): "No, en käsitä, että te, kumpikaan teistä, voisitte tehdä viisaammin; ja mieltäni on viimeiseltä niin liikuttanut nähdessäni kuinka kovin pelkäät häpeää isäntäni puolelta, että minusta olisi säälittävää, jollet saisi herra Williamsia."
Tiesin että tämän täytyi olla juoni hänen puoleltaan, koska hän, sensijaan että olisi ollut huolissaan minun tähteni, kuten teeskenteli olevansa, vartioi minua entistä tiukemmin ja pastoria myös. Sanoin senvuoksi: "Maailmassa ei sitä miestä olekaan, jonka kanssa haluaisin naimisiin. Kunhan vain saan pysyä kunnollisena, en muuta pyydä, ja olla köyhille vanhemmilleni lohtuna ja apuna: kunpa tämä tulisi onnelliseksi osakseni! se on korkein kunnianhimoni."
"Niin, mutta", sanoi rouva, "olen varsin vakavasti ajatellut että herra Williamsista tulisi sinulle hyvä puoliso; ja koska hän kaikesta menestyksestään saa kiittää isäntääni, hän hyvin mielellään ja kiitollisena ottaa vastaan hänen valitsemansa vaimon; varsinkin", lisäsi hän, "niin sievän ja älykkään ja niin hyvin kasvatetun".
Tämä saattoi minut aavistelemaan, että hän ehkä tiesi isäntäni aikaisemmasta vihjauksesta siihen suuntaan. Kysyin häneltä, oliko hänellä syytä luulla, että jotakin sellaista oli suunniteltuna? "Ei", vastasi hän sanoen ajatuksen heränneen vain hänen omassa päässään; mutta huomautti olevan hyvin luultavaa, että isäntäni aikoi joko sitä tai jotakin vielä parempaa minun osakseni. Jos taas itse olin suostuvainen, niin hän kyllä suoraan esittäisi asian isännälleen, ja hän antoi minulle inhoittavan vihjauksen, että minun sietäisi nyt miettiä, miten omasta kohdastani avittaisin sitä toteutumaan. Sanoin hänelle, että minua tympäisi moinen kehno suunnitteleminen; ja mitä herra Williamsiin tuli, pidin häntä siivona ja kunniallisena miehenä, mutta kun hän toiselta puolen oli minua ylempänä, ja kun toiselta, sanoin, juuri papillisuus saattoi minussa vähimmin herättää helliä tunteita, niin asiasta ei voinut mitään tulla. Huomatessaan, ettei minua saanut mihinkään houkutelluksi, rouva Jewkes luopui puheenaineesta.
Avaan kohdakkoin tämän kirjeen ja ilmoitan teille sisällön; sillä emännöitsijä hyörii niin paljon edestakaisin yli- ja alikerran väliä, että pelkään hänen yllättävän.
No, näen että kaitselmus ei ole hyljännyt minua: minun ei tarvitsisikaan puolestani lähennellä herra Williamsia, jos olisinkin (mitä en suinkaan ole) siihen halukas. Näin hän kirjoittaa:
En tiedä kuinka lausua ajatukseni, jotten mielestäsi näkyisi tavoittelevan itsekkäitä pyyteitä sinulle tarjoamassani palveluksessa. Mutta tosiaankin tiedän vain yhden vaikuttavan ja kunniallisen keinon, millä pääsisit siitä vaarallisesta tilastasi. Se on avioliitto henkilön kanssa, jonka voit hyväksymiselläsi tehdä onnelliseksi. Mitä minuun itseeni tulee, niin asiain näin ollen se näköjään johtaisi minut turmioon! ja vielä pahempaa, saattaisin sinutkin kurjuuteen. Mutta kuitenkin, niin suuri on kunnioitukseni sinua kohtaan, niin täydellinen luottamukseni kaitselmukseen tällaisessa oikeassa asiassa, että pitäisin itseäni liiankin onnellisena, jos voisin sinulle kelvata. Siinä tapauksessa tahtoisin uhrata kaikki toivomukseni ja johdattaa sinut loitos johonkin turvalliseen paikkaan. Mutta miksi sanon siinä tapauksessa? Teen sen siitä riippumatta, katsotko sopivaksi palkita minua niin erinomaisesti vai etkö; ja hetikohta, kun kuulen että herra B. on lähtöaikeissa (ja olen mielestäni nyt ryhtynyt varsin hyviin toimenpiteisiin saadakseni tietoja hänen liikkeistään), laitan hevosen valmiiksi ja tulen itse kyyditsemään. Luotan täydellisesti sinun hyvyyteesi ja järkevyyteesi ja olen mitä korkeimman kunnioituksen tuntein sinun nöyrin, uskollisin palvelijasi.
Älä luule, että tämä on mikään äkillinen päätös. Olen aina ihaillut luonnettasi, mikäli siitä olen kuullut kerrottavan; ja siitä hetkestä asti, kun sinut näin, toivoin voivani auttaa niin oivaa neitoa.
Mitäpä sanoisin, rakas isä ja äiti, tähän odottamattomaan tunnustukseen? Tarvitsen entistä enemmän teidän siunaustanne ja johtoanne. Mutta ei minulla kuitenkaan ole mitään halua naimisiin: tahtoisin mieluummin elellä teidän kanssanne. Kernaammin toki menisin avioliittoon miehen kanssa, joka kerjää ovelta ovelle, kuin panisin hyveellisyyteni vaaranalaiseksi. Mielestäni en kuitenkaan voi kuulla puhuttavan siitä, että joutuisin aviovaimoksi. Sielussani risteili tuhat erilaista ajatusta, kunnes kirjoitin näin:
ARVOISA HERRA,
Jouduin kovin hämilleni viime kirjeenne johdosta. Te olette aivan liian jalomielinen; en voi sietää, että vaarantaisitte kaikki tulevaisuudentoiveenne näin arvottoman olennon tähden. En voi ajatella tarjoustanne ilman yhtä suurta huolestusta kuin kiitollisuuttakin; sillä mikään muu kuin perikatoni välttäminen ei voisi saattaa minua ajattelemaan asemani muutosta. Ja siksi teidän, herra pastori, ei tulisi vastaanottaa niin tahdotonta suostumusta kuin omani olisi, jos äärimäisessä hädässäni myöntyisin perin jalomieliseen ehdotukseenne. Luotan kyllä täydellisesti teidän hyväntahtoisuuteenne minun auttamisessani; mutta, eritoten teidän tähtenne, en tällä hetkellä ajattele minulle tekemäänne kunniakasta tarjousta, enkä koskaankaan ilman vanhempieni suostumusta, joilla köyhyydestään huolimatta on tällaisessa tärkeässä kysymyksessä yhtä suuri oikeus vaatia minulta kuuliaisuutta ja velvollisuudentuntoa kuin jos olisivat kuinkakin rikkaita. Pyydän senvuoksi, hyvä herra, ettette odota minulta mitään muuta kuin ikuista kiitollisuutta, joka aina sitoo minut teidän hartaimmin kiintyneeksi palvelijaksenne.
TORSTAI, PERJANTAI, LAUVANTAI, VANKEUTENI 14, 15. JA 16. PÄIVÄ
Rouva Jewkes on saanut kirjeen ja on paljoa kohteliaampi minulle ja herra Williamsillekin kuin hän tähän saakka yleensä on ollut. Ihmettelen että minä en ole saanut mitään kirjettä isännältäni vastaukseksi omaani. Kaiketikin esitin asian liian tiukasti, joten hän on vihoissaan. Emännöitsijän kohteliaisuus ei minua enemmin miellytä; sillä hän on hirveän ovela eikä vartioi minua rahtuakaan vähemmän. Viritin ansan saadakseni käsiini hänen ohjeensa, joita hän kantaa kureliivinsä povessa; mutta se ei ole vielä onnistunut.
Viime kirjeeni on saapunut turvallisesti herra Williamsille vanhan keinomme avulla, joten häntä ei epäillä. Hän on maininnut, että vaikken ole myöntynyt hänen suunnitelmaansa niin auliisti kuin hän toivoi, hänen uutteruutensa ei herpaudu, ja hän sanoo jättävänsä kaitselmuksen ja minun itseni haltuun menetellä hänen kanssaan niinkuin hän osoittaa ansaitsevansa. Hän on ilmoittanut minulle, että hän piakkoin lähettää teidän luoksenne erityisen sanansaattajan tuomaan kääröä; olen lisännyt siinä oleviin kyhäyksiin mitä senjälkeen on tapahtunut.
SUNNUNTAI
Olen juuri tällä haavaa aivan ihmeissäni! Toivoakseni kaikki on hyvin, – mutta minulla on teille kerrottavana omituinen käänne. Herra Williams ja rouva Jewkes tulivat tänään luokseni, edellinen haltioituneena ja jälkimäinen omituisen liehahtelevana. "Kah, mamseli Pamela", sanoi hän, "minä ilmoitan sinulle iloisen uutisen! Iloisen uutisen! Sallikaa minun yksin puhua!" Sitte hän istahti ikäänkuin hengästyneenä, ähkyen ja puhkuen. "Kah, kaikki käy niinkuin ennustin!" sanoi hän: "tulee tosi naimiskaupasta sinun ja herra Williamsin kesken. Sitähän minä aina aattelinkin. Meidän isännällemme ei ole hyvyydessä vertaa! Kas vaan, kas vaan, häijy, epäluuloinen Pamela-neito… niin, rouva Williams – voinhan yhtä hyvin nimittää sinua siksi", haastoi tuo röyhkeä nainen. "Sinun tulisi langeta polvillesi ja anoa tuhannesti anteeksi, että olet häntä epäillyt."
Hän aikoi jatkaa; mutta minä sanoin: "Älkää kiduttako minua tällä tavoin, pyydän, rouva Jewkes. Antakaa minun tietää kaikki! Ah, herra Williams", huudahdin, "pitäkää varanne, pitäkää varanne!" – "Jälleen epäluuloinen!" sanoi taloudenhoitajatar. "Näyttäkäähän hänelle kirjeenne, herra Williams, ja minä näytän hänelle omani: sama henkilö ne toi."
Vapisin ajatellessani mitä tämä voisi tarkoittaa ja lausuin: "Olette niin yllättäneet minut, etten voi seistä, kuulla enkä lukea! Miksi tulitte tuolla tavoin hätäännyttämään näin heikkoa sielua?" Pastori sanoi tällöin rouva Jewkesille: "Annammeko kirjeemme neiti Pamelalle, jättäen hänet toipumaan hämmästyksestään?" – "No, kaikella muotoa", vastasi toinen; "eihän niissä muuta ole kuin säihkyvää kunniaa ja suosiota!" Ja niin he jättivät kirjeensä minulle ja poistuivat.
Sydämeni oli ihmetyksestä ihan ahdistuksissa, niin etten maltittomuudessanikaan voinut niitä heti lukea; mutta toivuttuani sitte huomasin niiden sisällön näin omituiseksi ja odottamattomaksi:
HERRA WILLIAMS,
Herra Fownesin kuolema on nyt tuottanut minulle kauvan haluamani tilaisuuden tehdä teidät onnelliseksi, ja kaksin verroin: sillä minä annan pian teidän haltuunne hänen pitäjänsä, ja jos osaatte tehdä itsenne neitoselle otolliseksi, toimitan teille erään Englannin herttaisimpia tyttöjä vaimoksenne. Häntä ei ole kohdeltu (niin hänellä on syytä ajatella) ansionsa mukaan; mutta jahka hän näkee olevansa rehellisen kelpo miehen suojeluksessa ja joutuvansa taatusti sellaisiin elämänoloihin, joihin on viime vuosina tottunut, olen varma että hän suo anteeksi näennäisesti kovat koettelemuksensa, valmisteluna onnekkaaseen asemaan, jonka täten toivon tulevan teidän kummankin osaksi. Minun on vain tehtävä tiliä kummallisesta käytöksestä, johon olen saattanut itseni syypääksi, ja sen teen teidät tavatessani; mutta koska minun on piakkoin matkustettava Lontooseen, en luule sen voivan tapahtua enää tässä kuussa. Mutta jos sillä välin saatte Pamelan suostumuksen, niin teidän ei ole tarvis siirtää molemminpuolisen onnenne aikaa tuonnemmaksi. Ilmoittakaahan minulle vain ensin asiasta ja tytön hyväksymisestä, jonka näin tärkeässä kysymyksessä pitäisi riippua kokonaan hänen omasta valinnastaan; samoin kuin toiselta puolen teille vakuutan, että haluaisin teidänkin toimivan aivan vapaaehtoisesti, jottei teidän onnenne täydellisyydestä mitään puuttuisi. Teidän nöyrä palvelijanne.
Onko tällaista koskaan kuultu? – Tyynny, toivon ja pelon vaiheilla sykähtelevä sydämeni! – Mutta näin kuuluu rouva Jewkesin minulle jättämä kirje:
ROUVA JEWKES,
Olette ollut hyvin huolellinen ja uuttera toimessa, jonka teille olin myöhemmällä selviävistä syistä uskonut. Teidän vaivannäkönne on nyt melkein lopussa; sillä minä olen herra Williamsille kirjoittanut aikomuksistani niin seikkaperäisesti, että minun tässä tarvitsee sanoa sitä vähemmän, koska hän luullakseni ei epäröitse ilmoittaa teille kirjeeni sisältöä. Minun on huomautettava vain yhdestä seikasta, nimittäin että jos havaitsette hänelle tekemäni vihjauksen vähimmässäkään määrin herättävän jommassakummassa vastahakoisuutta, voitte molemmille vakuuttaa että heillä on täysi vapaus noudattaa omia taipumuksiansa. Ja olkaahan edelleenkin sävyisä epäilevää, levotonta Pamelaa kohtaan, joka nyt alkanee ajatella parempaa hänen ja teidän ystävästänne, j.n.e.
Ehdin tuskin jäljentää nämä kirjeet, vaikka paljo kirjoitteluni onkin harjaannuttanut kynänkäyttöni varsin joutuisaksi, kun he molemmin jo jälleen saapuivat luokseni reippaalla tuulella; ja herra Williams sanoi: "Olen iloinen, neitoseni, että jo ennakolta tulin tehneeksi sinulle tunnustukseni. Tämä jalomielinen kirje on tehnyt minut maailman onnellisimmaksi mieheksi; ja, rouva Jewkes, jos voin saavuttaa tämän kaunokaisen suostumuksen, pidän itseäni…" Minä keskeytin kunnon miehen sanoen: "Ah, herra Williams, olkaa varuillanne, olkaa varuillanne, älkää…" Siihen vaikenin, ja rouva Jewkes tokaisi: "Yhä vaan epäilet! En ole mokomaa eläissäni nähnyt! Mutta huomaanpa", jatkoi hän, "etten ollut väärässä, kun entisten ohjeitteni aikana varoin teitä molempia, – minulla olisi nähdäkseni ollut vaikea tehtävä teidän ehkäisemisessänne; kyllä vakka kantensa löytää, sanoo sananlaskukin." En epäillyt, että rouva Jewkes käyttäisi hyväkseen toisen riemukasta varomattomuutta. Otin hänen kirjeensä ja sanoin: "Tässä, rouva Jewkes, on teidän kirjeenne, – kiitän teitä siitä; mutta olen ollut niin kauvan sokkelossa, etten osaa tähän mitään tällä haavaa vastata. Aika kyllä tuo kaikki päivänvaloon. – Tässä, herra pastori, on teidän kirjeenne; kääntyköön kaikki teidän parhaaksenne. Onnittelen teitä isäntäni hyvyyden suomasta elannosta." – "Ilman sinua se koituu kuoloksi, eikä elannoksi", sanoi hän. – "Olkaa malttavainen, herra pastori", pyysin minä; "niin kauvan kuin minulla on isä ja äiti, vaikka köyhätkin, en ole oma käskijäni; ja tahdon päästä täyteen vapauteen ennen kuin katson sopivaksi tehdä valintaa."
Rouva Jewkes kohotti silmänsä ja kätensä ja sanoi: "Sitä harkintaa, sitä varovaisuutta ja oveluutta tuon ikäisessä!" – "No, kah", virkoin minä (jotta pastori olisi osannut olla varuillaan, vaikka tässä ei toivoakseni saata olla mitään petosta; olisihan se kummallista halpamaisuutta, jos niin olisi!) "minä olen niin tottunut kohtalon leikkipalloksi, että tuskin tiedän kuinka hallita itseäni, ja olen melkein menettänyt ihmis-uskoni. Mutta toivon olevani väärässä; tästälähin, rouva Jewkes, saatte ohjata mielipiteitäni kuten tahdotte, minä kysyn neuvoanne kaikessa" – missä pidän sopivana, – lisäsin itsekseni; sillä vaikka voinen antaa hänelle anteeksi, en voi koskaan rakastaa häntä.
Hän jätti herra Williamsin ja minut tuokioksi kahden kesken. Silloin sanoin: "Ajatelkaa, hyvä herra, mitä olette tehnyt." – "Tässä ei voi olla petosta", sanoi hän. – "Toivoakseni ei", virkoin minä; "mutta mikä pakko teidän oli puhua aikaisemmasta tunnustuksestanne? Olkoon asia kuinka tahansa, sen mainitseminen ei voinut olla miksikään hyödyksi, varsinkaan tuon naisen kuullen. Suokaa anteeksi, hyvä herra, puhutaan naisten suulaudesta, mutta huomaan ettei rehellistä sydäntä voi aina uskoa yksikseen huonoon seuraan."
Pastori aikoi vastata, mutta vaikka rouva Jewkesin toimen sanotaan olevan melkein lopussa (kiinnitin huomioni tuohon sanaan "melkein"), tuli hän jälleen luoksemme ja sanoi: "Hei, minulla olisi hyvä halu saattaa sinua kirkkoon tänään." Olin siitä iloinen, sillä vaikka nykyisessä epätietoisessa asemassani en olisi sinne menosta välittänyt, rohkaisin kuitenkin hänen ehdotustaan voidakseni päättää, oliko hän tosissaan vai eikö, ja saattoiko siis muuhunkin luottaa. Mutta herra Williams toimitti taas varomattomasti hänelle tekosyyn, sanoen että nyt oli parasta siirtää se yhtä sunnuntaita tuonnemmaksi, kunnes asiat ehtisivät kehittyä minun voidakseni esiintyä soveliaammin. Rouva Jewkes tarttui mielellään siihen verukkeeseen ja kannatti pastorin mielipidettä.
Toivon sittekin parasta; mutta jos tämä osoittautuu juoneksi, niin pelkään että vain ihme voi minut pelastaa. Mutta eihän ihmissydän toki kyenne sellaiseen vilppiin. Sitäpaitsi on herra Williamsilla hänen omakätinen sitoumuksensa, eikä isäntäni tällöin tohdi olla muuta kuin tosissaan. Ja vaikka hän kylläkin on menetellyt varsin väärin minua kohtaan, ei hänen kasvatuksensa eikä vanhempainsa esimerkki ole kumpikaan opettaneet hänelle moista mustaa vehkeilyä. Toivon siis parasta.
Herra Williams, rouva Jewkes ja minä olemme olleet kolmisin kävelyllä puutarhassa. Emännöitsijä otti esille avaimensa, ja me menimme vähän matkaa laidunmaan puolelle katsoaksemme sonnia, julmaa, vihaista jöröttelijää, joka puski keittäjätär-rukkaa; tyttö on jo melko hyvin toipunut. Herra Williams osoitti päivännoutoa, mutta minun täytyi olla hyvin vähäpuheinen hänen kanssaan; sillä tuo poloinen herrasmies ei ollenkaan osaa olla välttelevä ja varovainen.
Olemme juuri illastaneet kaikki kolme yhdessä; enkä voi vielä muuta otaksua kuin että kaiken täytyy olla oikein. Mutta minä olen päättänyt olla menemättä naimisiin, mikäli se minusta riippuu, enkä ainakaan anna mitään rohkaisuja ennen kuin olen teidän luonanne, sen olen päättänyt.
Herra Williams sanoi rouva Jewkesin kuullen, että hän lähettää viemään kirjeen isälleni ja äidilleni. Se mies ei näy ensinkään osaavan pitää varaansa; mutta toivon, ettette lähetä mitään vastausta ennen kuin saan nyt niin hartaasti haluamani ilon ja onnen pian tavata teidät. Kääröön hän liittää mitä ikävimmän paperitukun, joissa kyhäyksissäni kerron vain ahdistuksestani, hädästäni ja pelonaiheistani. Siksipä lähetänkin tämän sen mukaan (sillä rouva Jewkes sallii minun toimittaa kirjeen isälleni, ja se seikka näyttää hyvältä). Kaikkien kärsimysteni jälkeen lopetan ilomielin, kun voin toivoa, että pian pääsen luoksenne, minkä tiedän tuottavan teille lohtua; ja näin jään teidän jatkuvia rukouksianne ja siunauksianne anoen alati kuuliaiseksi tyttäreksenne.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Minulla on niin paljon vapaata aikaa, että minun täytyy kirjoittaa askarrellakseni jotakin. Sunnuntai-iltana, johon viimeksi keskeytin, rouva Jewkes kysyi minulta, halusinko mieluummin nukkua yksinäni. Minä sanoin: "Kyllä, kaikesta sydämestäni, jos sen sallitte." – "No", vastasi hän, "tämän yön jälkeen saat". Pyysin häneltä enemmän paperia, ja hän antoi minulle pullon mustetta, kahdeksan arkkia paperia, jonka sanoi olevan koko varastonsa (sillä nyt hän antaisi minun kirjoittaa puolestaan isännällemme, jos tarve vaatii) ja kuusi kynää sekä palasen lakkaa. Tämä näyttää oikein hyvältä. Hän mairitteli minua vuoteeseen tullessaan, kehoitteli kovin, että rohkaisisin herra Williamsia, puhui paljon hänen puolestaan ja moitti ujouttani häntä kohtaan. Sanoin hänelle, että olin päättänyt olla pastoria rohkaisematta, kunnes olin puhellut isälle ja äidille. Hän sanoi aavistelevansa, että ajattelin jotakuta toista, kosken muutoin voisi suinkaan olla niin tunteeton. Vakuutin hänelle, kuten täysin varmasti voin tehdäkin, ettei maan päällä ollut ainoatakaan miestä, jota halusin. Mitä taas herra Williamsiin tuli, hän saattoi solmia paljoa paremman naimisliiton; ja minä olin ajatellut itselleni niin paljon onnea elämästäni köyhän isäni ja äitini luona, etten voinut mielihyvällä ajatella mitään suunnitelmaa ennen kuin olin tätä koettanut. Pyysin häneltä rahojani; hän sanoi niiden olevan ylhäällä raha-arkussaan, mutta saisin ne huomenna. Kaikki tämä näyttää hyvältä.
Herra Williams tahtoi mennä kotiin tänä iltana, vaikka oli myöhä, koska hän halusi lähettää sanansaattajan teidän luoksenne tuomaan kirjettä, jonka oli aikonut kyhätä omasta puolestaan, sekä minun kääröni. Mutta, pyydän, älkäähän rohkaisko häntä, kuten sanoin; sillä hän on liian äkkipikainen tässä asiassa; vaikka hän on hyvin kunnon mies, jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa.
