Loe raamatut: «Pamela vainottuna», lehekülg 24

LAUVANTAINA KELLO KUUDELTA

Isäntäni pistäysi ylikertaan ja virkkoi herttaisempaan sävyyn kuin olin odottanut: "Olemme siis, Pamela, siepanneet sinun kavaltavat paperisi?" – "Kavaltavat!" toistin minä kovin nyreissäni. – "Niin", sanoi hän, "sellaisia niiden otaksun olevan, sinä kun olet suuri vehkeilijätär; mutta en ole niitä vielä lukenut".

"Sitten, hyvä herra", lausuin hyvin totisena, "menettelette todella kunniallisesti, jos ette luekaan niitä, vaan luovutatte ne minulle takaisin". – "Kelle ne ovat kirjoitetut?" kysyi hän. – "Isälleni, hyvä herra; mutta kaiketihan näettekin, kelle ne ovat." – "En ole tosiaan vielä silmännyt kolmea riviä", vastasi hän. – "Sitte pyydän teidän arvoisuuttanne, älkää penkoko niitä, vaan antakaa ne minulle takaisin." – "Sitä en tee", kieltäysi hän, "ennen kuin olen lukenut ne".

"Hyvä herra", huomautin minä, "te ette tehnyt oikein minua kohtaan lukiessanne aikaisemmin kyhäämäni kirjeet: minun mielestäni ei ollut teidän arvonne mukaista keinotella niitä käsiinne sen vilpillisen John Arnoldin välityksellä; sillä sopiiko teidänlaisenne herrasmiehen kiinnittää huomiota siihen, mitä kurja palvelijattarenne kirjoittelee?"

"Kyllä", vastasi hän, "kaikin mokomin on minun kiinnitettävä huomiota siihen, mitä sellainen palvelijatar kuin minun Pamelani kirjoittelee".

– Sinun Pamelasi! – ajattelin. Sitte muistui mieleeni se valevihkiminen; eikä se tosiaan ole juuri ollutkaan ajatuksistani poissa tuon mustalaisseikkailun jälkeen. "Mutta", jatkoi hän, "onko näissä kirjoituksissa mitään, jota et soisi minun näkevän?" – "Epäilemättä, hyvä herra, niissä on", vastasin minä; "sillä se mitä joku kirjoittaa isälleen ja äidilleen ei sovi jokamiehen tutkittavaksi". – "Enkä minä olekaan jokamies", sanoi hän.

"Ne kirjeet", hän lisäsi, "jotka sain luettavikseni Johnin välityksellä, eivät olleet sinulle epäedullisia, sen vakuutan; sillä ne antoivat minulle hyvin korkean käsityksen älystäsi ja siveydestäsi: ja luuletko että olisin vaivautunut kirjeilläsi, jollen olisi sinua rakastanut?"

"Ah, hyvä herra!" huudahdin minä, "onpa minulla siitä ylpeilemisen syytä! Sillä ne antoivat teille sellaisen käsityksen siveydestäni, että päätitte saattaa minut turmioon. Ja mitä hyötyä ovat ne tuottaneet minulle, joka olen teljetty tänne vankina ja saanut osakseni tällaista kohtelua teidän ja taloudenhoitajattarenne puolelta?"

"Miksi, Pamela", kysyi hän vakavanlaisesti, "miksi palkitset puutarhassa osoittamani hyvyyden moisella käytöksellä? Tämä ei pidä yhtä silloisen esiintymisesi ja sydämellisyytesi kanssa, joka aivan hurmasi minut. Et saa antaa minulle syytä luuloon, että pöyhistyt sikäli kuin huomaat minut ystävällisemmäksi." – "Ah, hyvä herra!" pahoittelin minä, "itse tunnette parhaiten oman sydämenne ja aivoituksenne! Mutta pelkään olleeni siellä liian avosydäminen ja pelkään että yhä pysytte päätöksessänne saattaa minut tärviölle, vain menettelytapaanne muuttaneena."

"Sanoessani sinulle vielä kerran", lausui hän hiukan ankarasti, "ettet voi millään miellyttää minua paremmin kuin osoittamalla minulle jonkun verran luottamusta, tahdon ilmoittaa sinulle, että nuo hupsut ja nurinkuriset epäilyt ovat pahinta, mihin voit tehdä itsesi syypääksi. Mutta", hän lisäsi, "ehkä saankin selville niiden aiheen näistä yksityiskohtaisista sepustuksistasi; sillä tietenkinhän olet ollut vilpitön isääsi ja äitiäsi kohtaan, vaikka saatatkin minut jo epäilemään sinua. Sillä minä sanon sinulle, nurja tyttö, että sinun olisi mahdoton olla noin kylmä ja tunteeton sen jälkeen, mitä viimeksi tapahtui puutarhassa, jollei sinulla ennakolta olisi mielessä joku muu suosimasi henkilö. Ja salli minun lisätä, että jos havaitsen asian siten olevan, niin seuraukset saavat jokaisen sydänsuonesi vuotamaan verta."

Hän aikoi lähteä vihapäissään, mutta minä huudahdin: "Vielä yksi sana, hyvä herra, vielä sana, ennen kuin luette ne, koska tahdotte ne lukea. Ottakaahan huomioon lieventävät asianhaarat, lukiessanne ankarat mietteet, joita niissä tapaatte käyttäytymisestänne minua kohtaan, – muistakaa ainoasti, että ne eivät olleetkaan kirjoitetut teidän nähtäväksenne, että ne on piirrellyt kovasti kohdeltu tyttö, eläessään alituisessa pelossa, että saisi kokea teidän puoleltanne pahinta mitä ihminen voi toiselle tuottaa."

"Jos siinä kaikki", sanoi hän, "eikä ole mitään muunlaatuista, sellaista, jota en voisi antaa anteeksi, niin sinulla ei ole mitään levottomuuden syytä. Sainhan edellisissä kirjeissäsi lukea yhtä monta näytettä nenäkkäistä mietelmistäsi minun suhteeni kuin niissä oli rivejä, silti koskaan kovistelematta sinua sillä perusteella, vaikkakin kenties olisin suonut, että olisit enemmän säästellyt nimityksiä ja vapaapuheisuuttasi."

"No, herra", lopetin minä, "koska te tahdotte ne lukea, niin enhän sille mitään voi. En luule itselläni olevan syytä peljätä, että minut havaittaisiin vilpilliseksi tai että missään suhteessa olisin teille valehdellut; sillä vaikken muistakaan mitä kaikkea kirjoitin, niin tiedän kuitenkin, että kirjoitin sydämeni sanelusta; ja sydämeni ei ole vilpillinen. Muistakaa vielä, herra, että aina selitin pitäväni oikeutenani yrittää paeta tästä pakollisesta ja laittomasta vankeudesta: teidän ei siis pidä suuttua siitä, että olisin niin tehnyt, jos olisin kyennyt." – "Älä pelkää", rauhoitti hän, "tuomitsen sinua niin, suopeasti kuin ansaitset; sillä sinulla on liian voimakas puolustaja omassa sydämessäni". Ja niin hän meni alas.

Kello yhdeksän tienoissa hän lähetti kutsumaan minut seurustelutupaan. Menin hiukan peloissani, ja hän piti papereita kädessään ja lausui: "Nyt, Pamela, tulet tuomiollesi." Minä sanoin: "Toivon että minulla on oikea tuomari asiaani tutkimassa." – "Niin", vastasi hän, "ja sinulla on syytä toivoa, että hän on laupiaskin, taikka muutoin en tiedä kuinka sinulle käy". Sitte hän jatkoi: "Pyydän että vastaat minulle heti suoraan ja selvästi jokaiseen kysymykseen, minkä sinulle esitän. Ensiksikin on tässä muutamia sinun ja Williamsin keskinäisiä lemmenkirjeitä."

"Lemmenkirjeitäkö, herra?" äännähdin minä. – "No, nimitä niitä miksi tahdot", virkkoi hän; "en niistä totta tosiaan oikein pidä, vaikka otankin kaikki lieventävät asianhaarat huomioon, kuten pyysit". – "Rohkaisenko teidän mielestänne, hyvä herra, hänen ehdotuksiansa?" kysyin minä. – "Hm", vastasi hän, "sinä kyllä näennäisesti hylkäät hänen kosintansa mutta vain sillä tavoin kuin viekas sukupuolenne meihin nähden aina tekee kiihoittaakseen meitä yhä hartaampaan tavoitteluun".

"Ka, arvoisa herra", sanoin minä, "tuo on teidän selityksenne; mutta se ei käy ilmi lauseitteni sisällöstä". – "Sukkelasti sanottu!" virkkoi hän. "Mistä p—stä olet tuolla iällä saanut kaiken tämän viisauden? Ja sitten on sinulla, kuten kyhäyksistäsi näen, muisti jolta ei mitään unohdu." – "Ah, hyvä herra", huomautin minä, "ne vähäpätöiset avut, joita minulla on, tekevätkin minut vain yhä kurjemmaksi! Minulla ei ole mitään iloa muististani, kun se syövyttää mieleeni asioita, jotka mielellänikin soisin olemattomiksi tai iäksi unhoittavani."

"Niin", sanoi hän, "mutta koska kerran olet pitänyt tarkkaa päiväkirjaa kaikesta mitä sinulle on tapahtunut, niin missä ovat näitä käsiini joutuneita aikaisemmat selostukset?" – "Ne on isälläni, hyvä herra", sanoin minä. – "Mitä tietä hän on ne saanut?" kysyi hän. – "Herra Williamsin välityksellä", ilmaisin minä. – "Hyvin vastattu", kiitti hän; "mutta etkö voisi hankkia niitä minun nähtävikseni?" – "Sepä olisi somaa!" huudahdin. "Soisin että olisin onnistunut varjelemaan nuokin teidän silmiltänne."

"Minun täytyy ne nähdä, Pamela, tai muutoin en koskaan saa rauhaa; sillä minun pitää tietää, kuinka tuo kirjeenvaihto sinun ja pastorin kesken pääsi alkuun: ja jos saan ne nähdäkseni, niin sitä parempi sinulle, mikäli ne vastaavat niitä toiveita, joihin nämä antavat minulle aihetta."

"Voin sanoa teille, hyvä herra, aivan rehellisesti", vastasin minä, "mikä alkuna oli; sillä minä olin kyllin rohkea alottajaksi".

"Se ei riitä", väitti hän; "sillä vaikka tämä saattaa sinusta näyttää pikkuseikalta, niin minulle se on perin tärkeätä".

"Hyvä herra", ehdotin minä, "jos suvaitsette sallia minun mennä isäni luo, niin lähetän ne teille millä sanansaattajalla vain, jonka toimitatte ne noutamaan".

"Niinkö? Mutta varmaan, jos kirjeellisestikin pyydät niitä vanhemmiltasi, he lähettävät ne sinun tarvitsemattasi vaivautua sellaiselle matkalle; ja teekin nyt se."

"Ajattelen kylläkin", vastasin, "että kun Johnin halpamaisuuden perusteella olette nähnyt kaikki edelliset kirjeeni ja nyt nämä uskollisen taloudenhoitajattarenne valppauden tuloksena, niin voisittehan lukea kaikki loputkin; mutta toivon ettette sitä vaadi ennen kuin näen minkä verran minua itseäni hyödyttää mielenne noudattaminen tässä kohdassa".

"Sinun tulee siinä luottaa kunniantuntooni. Mutta sano minulle, Pamela", virkkoi viekas herrasmies, "olisitko nämä nähtyäni vapaaehtoisesti näyttänyt minulle ne toisetkin, jos ne olisivat olleet hallussasi?"

En aavistanut tähän kysymykseen kätkettyä johtopäätöstä ja sanoin: "Kyllä, todellakin luulen, hyvä herra, että olisin, jos olisitte käskenyt." – "No sitten, Pamela", lausui hän, "koska olen varma, että olet joillakin keinoin jatkanut päiväkirjaasi, niin haluan että näytät minulle jatkon, siksi kun edellinen osa ehtii saapua". – "Oi, herra", hätäännyin minä, "näinkö olette minut sanoissani solminut? Mutta tässä teidän tosiaan täytyy suoda kieltäytymiseni anteeksi."

"Ka", virkkoi hän, "sano minulle totuudenmukaisesti, etkö ole jatkanut selostustasi tähän asti?" – "Älkää kysykö minulta." – "Mutta minä vaadin vastausta", tivasi hän.

"No niin, arvoisa herra, en tahdo kierrellä: jatkanut kyllä olen." – "Nyt olet hyvä tyttö!" kiitti hän; "minä pidän vilpittömästä sydämestä". – "Toisessa henkilössä, tarkoittanette!" huomautin minä.

"No", sanoi hän, "saathan sinä laskea minusta hiukan sukkeluuksia, koska se on sinun luonteessasi, etkä sille mitään voi; mutta teet minulle kovin mieliksi, jos vapaasta tahdostasi näytät mitä olet kirjoitellut. Haluan tuntea juonesi yksityiskohdat ja pettymyksesi siitä alkaen, mihin nämä paperit päättyvät; sillä sinulla on niin kaunis kirjotustapa, että osaksi siitä syystä, osaksi rakkauteni tähden olen tullut hartaaksi lukemaan kaiken mitä kirjoitat, vaikka se suuressa määrin kärjistyykin minua itseäni vastaan. Senvuoksi sinun täytyykin odottaa saavasi hiukan kärsiä; ja koska olen toimittanut sinulle aiheen, on minulla oikeus nähdä kynäsi tuotteet. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "on sinun vehkeissäsi ja minun vehkeissäni niin viehkeä romantillisuuden tuntu, että siten saan ohjausta siihen, millaiseksi tämän sievän romaanin loppuratkaisun punon".

"Jos olisin teidän vertaisenne, hyvä herra, niin moittisin tätä perin ärsyttäväksi tavaksi härnäillä minua tuottamistanne onnettomuuksista."

"Oh", arveli hän, "se vapaapuheisuus, millä kirjeissäsi olet kuvaillut minua ja luonnettani, ainakin tasoittaa velkamme, tässä suhteessa". – "Hyvä herra, en olisi voinut ryhtyä sellaiseen vapauteen, ellette olisi antanut minulle siihen aihetta: tiedättehän, että syy on ennen seurausta."

"Tosiaankin, Pamela", vastasi hän, "sinä järkeilet erittäin näpsästi. Miksi hitossa me miehet käymme koulua? Jos älymme vetäisi vertoja naisten terävyydelle, niin voisimme säästää paljon aikaa ja vaivaa kasvatuksessamme; sillä luonto antaa teidän sukupuolellenne, mitä me pitkän kokemuksen ja opintojen aikana tuskin kypsymme oivaltamaan. Mutta eihän jokainen vallasnainen olekaan Pamela."

"Te suvaitsette tehdä pilaa palvelijatar-parastanne", pahoittelin minä.

"Enpä niinkään", väitti hän; "muuten luulenkin, että minun täytyy lukea ansiokseni puolet älykkyydestäsikin; sillä se viaton harjoitus, jonka kohteena minä olen ollut, on varmaankin hionut nokkeluuttasi".

"Hyvä herra", tokaisin minä, "jos olisin voinut olla ilman tuota viatonta harjoitusta, kuten sitä suvaitsette nimittää, niin olisin mielelläni tyytynyt olemaan tyhmä kuin kuoriainen".

"Mutta silloin, Pamela", vastasi hän, "en olisi sinua niin suuresti rakastanut". – "Mutta silloin, hyvä herra, olisin ollut turvassa, levollinen ja onnellinen."

"Ehkä niin ja ehkei sentään; ja sitäpaitsi jonkun turpeenpuskija-moukan vaimona." – "Silloin kuitenkin olisin elänyt tyytyväisenä ja hyveellisenä; ja se on parempi kuin olla prinsessana ja elää toisin."

"Eipä osaa sanoa", haastoi hän; "sillä kun sinulla on noin sievät kasvot, niin joku meistä teräväsilmäisistä ketunpyydystäjistä olisi sinut keksinyt; ja romanttisista haaveistasi huolimatta, joilla silloin ei kenties olisi ollutkaan niin valtavaa sijaa mielessäsi, olisi hänellä saattanut olla parempi onni kyntömiehen vaimon parissa kuin minulla on ollut äitini Pamelan suhteen." – "Toivoakseni, hyvä herra", sanoin minä, "olisi Jumala suonut minulle suurempaa armoa".

"No niin", jatkoi hän, "mutta mitä noihin soman suunnitelmasi jälkeisiin kirjoituksiisi tulee, niin minun täytyy ne nähdä".

"Te ette todellakaan saa niitä nähdä, mikäli minä voin sen estää."

"Ei mikään", lausui hän, "ole minulle mieluisempaa, kuin että sinulla kaikissa vehkeissäsi ja sotajuonissasikin on suuri totuudenrakkaus ja että kaikissa pikku petoksissasikin olet turvautunut vain harvoihin tahallisiin hätävalheisiin. Odotan nyt, että noudatat tätä kiitettävää ohjetta keskustelussamme. Ilmoita minulle, mistä olet saanut tarvitsemasi kynät, musteen ja paperin, kun rouva Jewkes oli niin valpas ja antoi sinulle vain kaksi arkkia erältään? – Sano minulle totuus."

"Ka, hyvä herra, vähänpä aavistin että ne tulisivat minulle tällaiseen tarpeeseen; mutta lähtiessäni kartanostanne minä pyysin vähän kutakin hyvältä herra Longmanilta, joka antoi minulle yltäkyllin." – "Niin, niin", murisi hän, "hyväksi herra Longmaniksihan sinun täytyy häntä nimittää! Kaikki liittolaisesi ovat hyviä, jok'ainoa heistä; mutta ne palvelijani, jotka ovat täyttäneet velvollisuutensa ja totelleet käskyjäni, ne sinä maalaat mustiksi kuin paholaisen; sellaiseksi olen totta tosiaan minäkin kuvailtu."

"Hyvä herra", virkoin, "toivon ettette vihastu; mutta luuletteko, että he itseänne lukuunottamatta ovat kuvattuja pahemmiksi kuin ansaitsevat?"

"Sinä sanot: itseäni lukuunottamatta, Pamela. Mutta eikö tuo poikkeuksen tekeminen ole pelkkä kohteliaisuus, koska olen saapuvilla ja sinä olet minun käsissäni?" – "Arvoisa herra, suokaa minulle anteeksi; mutta minusta tuntuu että voisin kysyä teiltä, miksi niin ajattelette, jollei joku pieni tunnonpistos sanoisi teille siihen olevan liiankin paljon syytä?"

Hän suuteli minua ja virkkoi: "Minun täytyy joko tehdä näin tai suuttua sinuun; sillä sinä olet kovin tokinainen, Pamela. Mutta hurmaavasta lepertelystäsi ja sievästä julkeudestasi huolimatta en jätä kysymystäni. Missä piiloittelit papereitasi, kyniäsi ja mustettasi?"

"Vähin yhtäällä, vähin toisaalla, jotta minulle jäisi jälellekin, vaikka osa löydettäisiin." – "Nyt olet hyvä tyttö!" huudahti hän; "minä pidän suloisesta totuudenrakkaudestasi. Ilmoitahan nyt minulle, missä tallettelet kirjoitettuja papereitasi, nenäkästä päiväkirjaasi!"

"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, hyvä herra, etten sitä tee", vastasin minä. – "Mutta", sanoi hän, "siihen minä en suostu: sillä minä tahdon sen tietää ja tahdon ne nähdä". – "Tuo on tuiki ankaraa", vastustin minä; "mutta minun täytyy sanoa, että te ette niitä saa, mikäli voin sen estää".

Olimme seisoneet enimmän aikaa, mutta nyt hän istuutui, tarttui molempiin käsiini ja virkkoi: "Hyvin sanottu, sievä Pamelani, mikäli voit sen estää! Mutta minä en salli sinun sitä estää. Sano minulle, ovatko ne taskuissasi?" – "Ei, hyvä herra", vastasin sydän kurkussa.

Hän sanoi: "Tiedän ettet mistään hinnasta lausuisi suorastaan valheellista sanaa; mutta kaksimielisyyksissä ei mikään jesuiitti ole sinua voittanut. Vastaa minulle, ovatko ne kumpaisessakaan taskussasi?" – "Eivät ole, herra", sanoin minä. – "Eivätkö ne ole jossakin liiviesi välissä?" – "Eivät", vastasin taaskin: "mutta älkäähän kyselkö enempää; sillä vaikka kuinka tiukkaisitte, en sitä kuitenkaan ilmoita teille".

"Oh", tuumi hän, "kyllä siihenkin keinon keksin. Voin tehdä niinkuin ulkomailla rikollisten niskuroidessa menetellään: niitä kidutetaan, kunnes taipuvat". – "Mutta, hyvä herra", virkoin minä, "onko se oikein ja kunniallista? Minä en ole mikään rikollinen; ja minä en tahdo tunnustaa."

"Oi, tyttöseni!" sanoi hän, "moni viaton henkilö on asetettu kidutettavaksi. Mutta anna minun vain tietää, missä kirjeet ovat, niin vältät tuollaisen kovistelututkinnon."

"Hyvä herra", muistutin minä, "kidutusta ei käytetä Englannissa; ja toivoakseni ette te ota sitä käytäntöön".

"Mainiosti sanottu!" myönsi hän. "Mutta voin mainita sinulle yhtä hyvästä rangaistuksesta. Jos rikollinen täällä Englannissa ei suostu meille puhumaan, niin ahdistamme hänet kuoliaaksi tai jatkamme, kunnes hän puhuu. Ja tämä rangaistus, Pamela, tulee varmaan osaksesi, jollet muutoin kerro."

Kyynelsilmin valitin: "Voi, tämä on kovin julmaa ja raakaa."

"Eipä väliä", vastasi hän; "sehän on vain minun hahmossani asuvan Luciferisi tapaista, ja tehtyäni sinua kohtaan niin paljon kamaluuksia, kuten sinä ajattelet, sinulla ei ole suurta syytä tuomita tätä niin ankarasti; tai sitä on joka tapauksessa pidettävä vain muiden tekojeni mukaisena".

"Mutta, hyvä herra", estelin yhä, kauheasti peljäten, että hän aavisteli niiden olevan vaatteissani, "jos näin kohtuuttomasti vaaditte tottelemista – vaikka se totisesti on surkeaa hirmuvaltaisuutta, – niin sallikaa minun mennä ylös lukemaan ne vielä kertaalleen, ja te saatte ne silmäilläksenne sen surullisen kertomuksen loppuun asti, joka on jo hallussanne olevien kyhäysten jatkona".

"Tahdon nähdä ne kaikki", tivasi hän, "tähän hetkeen asti, jos olet niin pitkälle kirjoittanut, tai ainakin vielä tämän viikon päiviin".

"Sallikaa minun siis mennä ylös niitä silmäämään", vastasin, "nähdäkseni mitä olen kirjoittanut ja mihin päivään asti, jotta tuon ne teille, sillä ettehän tahtone ihan kaikkea nähdä".

"Tahdon niinkin", vastasi hän. "Mutta kah, Pamela, sano minulle totuus, ovatko ne ylhäällä?" Säikähdyin kovasti. Hän huomasi hämminkini. "Sano minulle totuus", toisti hän. – "Ka, hyvä herra", vastasin minä, "olen joskus paloitellut niitä kuivan multakokkareen alla puutarhassa ja milloin missäkin paikassa; nuo, jotka teillä on kädessänne, olivat useita päiviä ruusupensaan alla puutarhassa".

"Viekas huippana!" sanoi hän. "Mitä tuo tähän kysymykseen kuuluu? Ovatko ne puvussasi?"

"Jos", virkoin nyt, "minun täytyy kaivaa ne kätköstään seinälaudoituksen takana, niin ettekö te katsele minua?"

"Yhä enemmän viekkaita verukkeita", virkkoi hän. "Onko sekään vastaus kysymykseeni? Olen etsinyt niitä kaikkialta ylhäältä ja makuukomerostasi, enkä kykene niitä löytämään; senvuoksi tahdon tietää, missä ne ovat. Nyt", lisäsi hän, "olen tullut siihen käsitykseen, että ne ovat sinulla mukanasi; ja vaikken eläissäni ole riisunut tyttöä, niin alanpa nyt vähentää verhoa kauniilta Pamelaltani, eikä minun toivoakseni tarvitse mennä pitkälle, ennen kuin ne löydän."

Hyrähdin itkuun ja sanoin: "On aivan armotonta kohdella minua tällä tavoin. Ajatelkaahan, hyvä herra" —. sillä hän alkoi irroitella neuloja huivistani, – "ajatelkaa! Pyydän, ajatelkaa toki!"

"No", sanoi hän, "ajatteletko sinä? Sillä minä tahdon nähdä ne paperit. Mutta kenties ne ovat sidottuina sukkarihmoillasi polvien kohdalle"; ja hän kumartui. Onko koskaan kuultu mitään niin häijyä ja halpamaista? Minä painuin polvilleni ja sanoin: "Mitä voin tehdä? Jos sallitte minun mennä ylös, niin tuon ne."

"Tuotko todellakin", kysyi hän, "vakuutatko kautta kunniasi, että annat minun nähdä ne kaikki etkä yritä piiloittaa ainoatakaan lippusta?"

"Kyllä, hyvä herra." – "Kunniasanallasi?" – "Niin, herra." – Ja sitte hän salli minun mennä ylikertaan. Itkin katkerasti kiukusta. Varmastikaan ei kukaan ole sellaista kokenut kuin minä!

Menin sivukammiooni ja istahdin. En voinut sietää ajatusta, että luopuisin papereistani. Sitäpaitsi olisi minun täytynyt melkein riisuutua irroittaakseni ne. Niinpä kirjoitin tähän tapaan:

HYVÄ HERRA,

Tiedän ettei hyödytä mitään väitellä niin mielivaltaisen herrasmiehen kanssa; perin kovasti käytätte te valtaa, jonka niin häijysti olette minua kohtaan saanut. Minulla on kylliksi rohkeutta ryhtyä tekoon, joka saisi teidät tätä kohteluanne katumaan: voin tuskin sietää moista ja mitä vielä edessäni on. Mutta ylempi ajatus estää minua; Jumalalle siitä kiitos! Tahdon kuitenkin pitää sanani, jos tämän luettuanne sitä vaaditte; mutta, hyvä herra, sallikaa minun anoa teiltä aikaa huomisaamuun, jotta voin edes silmäillä kyhäykseni lävitse, nähdäkseni mitä itseäni syyttävää teidän käsiinne asetan. Sitte tuon kirjoitukseni teille, tekemättä niihin pienintäkään muutosta. Vieläkin sentään pyytäisin teitä minua tästä säästämään; mutta jos ette siihen suostu, niin antakaa minun pitää ne huomisaamuun asti, ja tätä minä näin ankarasti kohdeltuna katson suosionosoitukseksi, josta olisin erittäin kiitollinen.

Arvasin että ennen pitkää kuulisin hänestä; ja hän lähettikin rouva Jewkesin noutamaan, mitä olin luvannut. Annoin siis tämän kirjelapun vietäväksi, mutta isäntäni lähetti sanomaan, että minun täytyi pitää lupaukseni ja että hän myönsi minulle aikaa aamuun asti; minun piti silloin tuoda kirjeet hänen tarvitsemattansa niitä uudelleen pyytää.

Riisuin siis alusnuttuni ja ratkoin paperit suurella vaivalla irti. Niitä on aimo tukku. Tahdon hiukan kosketella niiden sisältöä, koska kenties en saa niitä takaisin ja teidän nähtäviksenne.

Ne alkavat kertomuksella pakoyrityksestäni: miten ensin pujottausin ikkunasta ulos ja sitte heitin takkini ja huivini lammikkoon, ja kuinka suuri oli pettymykseni, kun huomasin takaveräjän lukon vaihdetuksi toiseen. Yrittäessäni kiivetä portin yli pudota rytkähdin maahan ja sain pahoja ruhjevammoja, kun tiilet irtautuivat ja vierivät päälleni. Huomatessani etten voinut päästä pakoon ja peljäten kovaa kohtelua olin niin jumalaton, että ajattelin heittäytyä lampeen. Sitten oli siinä surullisia mietteitäni sen asian johdosta. – Kerroin kuinka rouva Jewkes tässä tilaisuudessa minua kohteli, kuinka isäntäni oli metsästysretkellä ollut vähällä hukkua virtaan ja kuinka kaikesta hänen puoleltaan kokemastani ahdistelusta huolimatta tunsin puistatusta hänen vaarastaan. Kerroin teille, millä häijyillä uhkauksilla rouva Jewkes koetti minua säikytellä vakuuttaen minulle, että minut naitettaisiin rumalle sveitsiläiselle, jonka oli hääpäivänä määrä myydä minut herralleen. Rouva Jewkes puhutteli minua rivosti kuin joku Lontoon katunainen. Olin kovin ahdistuneella mielellä, nähdessäni isäntäni tuloa valmisteltavan. Rouva Jewkes pelkäsi aiheettomasti, että yrittäisin jälleen paeta, vaikken sitä ollenkaan aikonut; ja minua kohdeltiin senvuoksi ankarasti. – Sitte kirjoitin isäntäni kauheasta saapumisesta ja siitä kovasta, perin kovasta kohtelusta, mitä sain häneltä osakseni, sekä rouva Jewkesin herjauksista. Isäntäni oli mustasukkainen minusta herra Williamsille, ja rouva Jewkes koetti halpamaisesti yllyttää häntä pahuuteen. – Kaikki tähänastiset kyhäykseni sidoin yhdeksi kimpuksi, toivoen että ne tyydyttäisivät häntä. Mutta peljäten, etteivät ne riittäisi, laitoin sitä seuraavista toisen käärön.

Tässä oli ensiksikin jäljennös hänen minulle tekemistään ehdotuksista: hän tarjosi kultaa, hienoja pukuja ja sormuksia sekä maatilan, joka tuottaisi, en muistakaan kuinka paljon vuodessa, ja lisäksi viisikymmentä puntaa teidän kummankin, rakkaat vanhempani, eliniäksenne, jos suostuisin hänen rakastajattarekseen. Vihjaisipa hän vuoden kuluttua minut naivansakin. Kaikki oli kurjan halpamaista, ja kieltäytymiseni varalta hän uhkasi saattaa minut turmioon, suomatta minulle mitään. Oli siinä myös jäljennös vastauksestani, jossa oikeutetun kammoksumisen valtaamana hylkäsin kaikki, mutta lopuksi rukoilin hyvyyttä ja laupeutta niin liikuttavin sanoin kuin osasin. Kerroin hänen vihaisesta käytöksestään ja rouva Jewkesin häijystä neuvonnasta. Isäntäni koetti saada minut kamariinsa, mutta minä kieltäysin sinne menemästä. Paljon haastelua ja rupattelua minun ja inhoittavan rouva Jewkesin kesken, joka oli kovin ilkimielinen ja pahasuinen. Kyhäsin kaksi kirjelappua ikäänkuin kirkkoon vietäväksi, jotta rukoiltaisiin isäntäni parannuksen ja minun turvallisuuteni puolesta; ne rouva Jewkes sieppasi ja liehakoiden näytti hänelle. Tunnustin teille, että hänen pahasta kohtelustaan huolimatta en voinut häntä vihata, ja murehdin herra Williamsin tähden. Kuvailin kauhean vehkeen, johon isäntäni ryhtyi tärvelläkseen minut, ollen huoneessani pukeutuneena palvelustytön vaatteisiin; tyttöhän tavallisesti nukkui minun ja rouva Jewkesin kanssa. Töin tuskin pelastuin – sydäntäni kirvelee sitä ajatellessani – kun menin tainnuksiin. Rouva Jewkesilla oli inhoittava osansa tässä yrityksessä. Isäntääni näkyi vaarallinen tilani liikuttavan, hän luopui kamalista aikeistaan ja vakuutti minulle, ettei ollut yrittänyt mitään säädytöntä. Olin sitte päivän, pari varsin sairaana, ja hän näytti hyvin ystävälliseltä. Hän suostutti minut antamaan emännöitsijälle anteeksi. Senjälkeen hän kuitenkin – teeskenneltyään suurta ystävällisyyttä – hätyytteli minua raa'asti puutarhassa, mutta minä pääsin pakoon. Olin siitä jälleen kovin kuohuksissa. Sitten olin kirjoittanut teille, kuinka hyvä hän oli minulle, ylisteli minua ja antoi minulle suuria toiveita siitä, että vihdoinkin tulisi kunnolliseksi. Kerroin siitä liian herkästä vaikutuksesta, minkä se minuun teki; ja kuinka aloin peljätä omaa heikkouttani ja kiintymystäni häneen, vaikka hän oli kohdellut minua niin pahoin. Kuvailin kuinka surkean mustasukkainen hän oli herra Williamsille, kuinka haihdutin hänen epäluulonsa siinä suhteessa, niinkuin vilpittömästi saatoin tehdäkin, ja kuinka hän kohotettuaan korkeimmilleen toiveeni hänen hyvyydestään jälleen petti minut ja poistui entistä kylmempänä. Sitten oli siinä vielä vapaita mietteitäni tämän koettelevan tilanteen johdosta.

Täten pääsin kyhäyksissäni torstaista, vankeuteni kahdennestakymmenennestä päivästä, keskiviikkoon, sen neljänteenkymmenenteenyhdenteen. Tähän päätin lopettaa, tuli mitä tuli; sillä enää on jälellä vain torstai, perjantai ja lauvantai selostettavina. Torstaina hän lähti tanssiaisiin Stamfordiin; perjantaina kävi se mustalainen, ja nyt on lauvantai, jolloin hän palasi Stamfordista. Vähänpä tosiaan rohkenen kirjoittaa, jos hänen pitää kaikki nähdä.

Nämä kaksi paperikääröä olen laittanut valmiiksi hänen varalleen huomisaamuksi. Kirjoituksissani olen aina puhunut hänestä varsin vapaasti, mitään armeliaisuutta osoittamatta; mutta siitä hän saa kiittää itseänsä, koskapa olen puhunut vain totta; ja toivoisin kyllä, sekä hänen että itseni tähden, että hän olisi ansainnut minulta paremman arvolauseen. En tiedä, saatteko koskaan nähdä kirjoitustani; mutta minun täytyy sanoa, että menen vuoteeseeni muistellen teitä rukouksissani, kuten aina teen ja kuten tiedän teidän minun puolestani tekevän. Hyvää yötä siis, rakkaat vanhempani!