Loe raamatut: «Pamela vainottuna», lehekülg 25

SUNNUNTAI-AAMUNA

Muistin hänen varoituksensa, etten saisi pakoittaa häntä jälleen pyytämään papereitani; ja ajattelin suoriutua väkinäisestä luovutuksesta siten, että hänelle ilmenisi pyrkimykseni olla häntä tahallani pahoittamatta, vaikkakin tämä kovistelu oli minulle karvas pala niellä. Laitoin siis molemmat kääröni valmiiksi; ja kun hän ei aamulla mennyt kirkkoon, käski hän rouva Jewkesin sanoa minulle, että hän oli mennyt puutarhaan.

Tiesin että minun piti mennä sinne hänen luokseen. Lähdin siis: sillä mitenpä voisin välttää hänen määräilynsä tottelemista? Se kiusaa minua kovin, vaikka hän onkin isäntäni. Olen kokonaan hänen vallassaan, eikä minulle olisi mitään hyötyä hänen ärsyttämisestään. Jos kieltäytyisin mukautumasta pikku asioissa, niin epäykselläni suuremmissa olisi sitä vähemmän vaikutusta. Lähdin siis alas puutarhaan; mutta hänen kävellessään yhdellä käytävällä minä pyörähdin toiselle, jotten näyttäisi liian rohkealta.

Hän huomasi minut pian ja sanoi: "Odotatko että suostuttelisin sinut tulemaan luokseni?" – "Hyvä herra", sanoin astuen käytävän yli häntä kohti, "en tiennyt, sopiko minun häiritä teitä mietteissänne tänä kauniina päivänä".

"Sekö oli syy", kysyi hän, "oikeinko todella ja sydämestäsi?"

"Ka, hyvä herra", vastasin minä, "en epäile, ettei teillä toisinaan ole sangen hyviä ajatuksia, – joskaan ei minua kohtaan".

"Toivoisin", sanoi hän, "että voisin olla ajattelematta sinusta niin hyvää kuin ajattelen. Mutta missä on paperit? – Olen varmakin, että ne oli sinulla muassasi eilen: sillä jo hallussani olevissa sanot aikovasi haudata kyhäelmäsi puutarhaan siltä varalta, että sinut tarkastettaisiin, jollet pääsisi pakenemaan. Siitä", lisäsi hän, "sain loistavan verukkeen sinun ruumiintarkastukseesi, ja olen kaiken yötä harmitellut, etten riisunut sinua vaate vaatteelta, kunnes olisin ne löytänyt".

"Hyi, herra", huudahdin minä, "älkää säikähdyttäkö minua antamalla minun kuulla, että teillä tosiaan oli sellaiset aikeet!"

"Hm", virkkoi hän, "kyllä toivon, ettei sinulla nyt ole noita papereita minulle antaa: sillä mieluummin etsisin ne itse, sen vakuutan".

En ollenkaan pitänyt sellaisesta puhetavasta; katsoen parhaaksi olla siihen enempää puuttumatta sanoin: "Mutta suonette sentään anteeksi, kun luovutan kyhäelmäni."

"Älä leikittele kanssani", tokaisi hän; "missä ne ovat? Olin kenties liiankin mukautuvainen eilen illalla, kun sillä tavoin annoin sinun pitää pääsi. Jos olet joko lisännyt tai ottanut pois etkä ole tiukasti pitänyt lupaustasi, niin paha sinut perii!"

"En ole tosiaankaan lisännyt enkä poistanut, herra. Tässä on käärö kirjeitäni, joissa kuvailen onnetonta pakoyritystäni ja mitä kauheita seurauksia oli siitä koitumassa. Nämä kyhäykset ulottuvat minulle lähettämiinne häijyihin pykäliin asti; ja koska tiedätte kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut, niin toivoakseni nämä tyydyttävät teitä."

Hän aikoi puhua; mutta johtaakseni hänen ajatuksensa pois tästä asiasta minä lisäsin: "Minun täytyy pyytää teitä, hyvä herra, lukemaan kuvaukset suopein mielin, jos olen sallinut kynälleni jotakin liiallista vapautta."

"Minusta", virkkoi hän hiukan hymyillen, "sinulla on syytä ihmetellä kärsivällisyyttäni, kun niin maltillisesti voin nähdä itseäni moisella tavalla herjattavan sinunlaisesi nenäkkään tytönheilakan kyhäyksissä".

"Hyvä herra", sanoin minä, "olenkin ihmetellyt, että olette niin halukas näkemään röyhkeätä töhertelyäni; ja juuri siitä syystä olen pitänyt sitä joko perin hyvänä tai perin pahana merkkinä".

"Mikä", kysyi hän, "on sinun hyvä merkkisi?" – "Että vilpittömyyteni ehkä lopultakin vaikuttaisi teidän mielialaanne minun hyväkseni."

"Entä paha merkkisi?" – "No, jos voitte lukea ajatukseni ja huomautukseni käytöksestänne tyynesti ja liikutuksetta, niin se todistaa perin julmaa ja päättäväistä sydäntä. Älkäähän nyt, hyvä herra, vihastuko rohkeudestani, kun lausun teille näin vapaasti ajatukseni." – "Erehdyt sitten ehkä vähemmän", sanoi hän, "jos ajattelet pahaa merkkiäsi". – "Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

Otin esille paperini ja sanoin: "Tässä, hyvä herra, ne ovat. Mutta jos suvaitsisitte antaa ne takaisin sinettiä murtamatta, niin menettelisitte hyvin jalomielisesti; ja minä pitäisin sitä suurena suosionosoituksena ja hyvänä enteenä."

Hän mursi sinetin heti ja avasi käärön. "Tuossa on sinun hyvä enteesi!" vastasi hän.

"Olen pahoillani siitä", sanoin minä hyvin vakavasti ja kävelin poispäin.

"Mihin nyt?" kysyi hän. – "Aioin mennä sisälle, jotta saisitte aikaa niiden lukemiseen, jos hyväksi näette." Hän pisti ne taskuunsa ja virkkoi: "Sinulla on enemmän kuin nämä." – "Niin on, herra; mutta kaiken, minkä ne sisältävät, tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin." "Mutta", huomautti hän, "en tiedä missä valossa olet asiat esittänyt. Anna siis nekin minulle, jollet tahdo että sinut tarkastetaan."

"Hyvä herra", sanoin minä, "en voi viipyä, ellette luovu käyttämästä tuota rumaa sanaa". – "Älä sitten anna minulle siihen aihetta. Missä ne toiset kirjeet ovat?"

"Kovin olette tyly; mutta kun niitä välttämättömästi vaaditte, niin tässä ne ovat"; ja minä annoin hänelle taskustani toisen käärön, sinetöidyn niinkuin edellinenkin, ja sen päälle oli piirrettynä: "Häijyistä pykälistä surkeihin yrityksiin asti ja torstaihin, vankeuteni neljänteenkymmenenteenkahdenteen päivään."

"Siis viime torstaihin, niinkö?" – "Niin, hyvä herra; mutta kun nyt tahdotte nähdä kaiken kirjoitteluni, on minun keksittävä joku toinen keino kuluttaakseni aikaani; sillä kuinkapa voin jotenkinkaan ujostelematta kirjoittaa, kun kyhäykseni joutuvat teidän luettaviksenne, eivätkä niiden, joita varten surullisia tarinoitani piirtelin?"

"Ka", virkkoi hän, "haluaisin kaikin mokomin, että jatkaisit kirjoitteluasi; enkä minä pyydä nähtäväkseni mitään näiden jälkeen, jollei jotakin aivan erikoista tapahdu. Minulla on vielä muutakin sinulle sanottavaa", lisäsi hän; "sinun on lähetettävä noutamaan isäsi saamat kirjeet ja annettava minun lukea ne. Hyvinkin luultavasti palautan kaikki sinulle."

Tämä hiukan rohkaisee minua pitkittämään kirjoitteluani; mutta pahimman pelosta tahdon, jos mahdollista, saada ne piiloitetuiksi, jahka niitä kerääntyy joltinenkin määrä, jotta voin vakuuttaa, etteivät ne ole pukuuni kätkettyinä. Sitähän en ennen voinut, ja se teki hänet niin päättäväiseksi aikomuksessaan etsiä niitä minulta, jolloin olisin voinut joutua kärsimään kauheita säädyttömyyksiä.

Hän vei minut sitte lammen rannalle, istahtaen rinteelle ja pakoittaen minut istumaan viereensä. "Ka", sanoi hän, "koska tämä on osa suunnitelmasi näyttämöä, missä niin viekkaasti viskasit muutamia vaatekappaleitasi veteen, niin tahdon vilkaista siihen kohtaan kertomustasi".

"Sallikaahan minun kävellä jonkun matkan päähän", pyysin minä; "sillä minä en voi sietää sellaista ajatusta". – "Älä mene loitos", varoitti hän.

Kun hän oli otaksuakseni päässyt siihen kohtaan, missä mainitsin päälleni pudonneista tiilistä, hän nousi, käveli veräjälle ja katsahti korkean kiviaidan murtuneeseen kohtaan; sillä sitä ei ollut korjattu. Sitte hän palasi lukien itsekseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni ja pisti sen kainaloonsa.

"Kah, tyttöseni", virkkoi hän, "tämä on hyvin liikuttava tarina. Se oli epätoivoinen yritys, ja jos olisit päässyt ulos, niin olisit voinut joutua suureen vaaraan; sillä sinulla oli edessäsi kovin paha ja yksinäinen tie, ja minä olin ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin, että olisin sinut tavoittanut, olitpa missä tahansa."

"Siitä voitte nähdä, arvoisa herra", vastasin minä, "mitä uskalsin mieluummin kuin antauduin turmiooni; ja tahtonette tästedes tunnustukseni vilpittömyydestä hyväntahtoisesti päätellä, että hyveellisyyteni on minulle henkeäni kalliimpi". – "Haaveellinen tyttö!" hymähti hän ja luki eteenpäin.

Mietelmäni siitä, mistä Jumala oli auttanut minut pelastumaan, sai hänet hyvin totiseksi, ja päästyään huomautuksiini veteen hyppäämisestä hän sanoi: "Kävele hiljalleen edeltäpäin", ja näytti niin liikutetulta, että käänsi kasvonsa minusta; ja minä siunasin tätä hyvää merkkiä enkä kovin paljoa pahoitellut, että hän oli nähnyt tämän murheellisen kohdan kertomuksestani. Hän pani paperit taskuunsa, luettuaan vielä kiitokseni siitä, että olin pelastunut omalta itseltäni; ja sanoi tarttuen minua vyötäisiltä: "Oi rakas tyttöni! sinun surullinen tarinasi ja suloiset mietteesi sen johdosta ovat koskeneet minua herkkään kohtaan. Olisin tullut todella onnettomaksi, jos niin olisi käynyt. Näen että sinua on liian tylysti kohdeltu; ja oli taivaan armo, että kestit koettelemuksesi tuolla kamalan kohtalokkaalla hetkellä."

Sitte hän sulki minut hyvin hellästi syliinsä. "Lähtekäämme, Pamelani, pois tämän kirotun veden ääreltä; sillä en voi enää sitä kevein mielin katsella, muistellessani kuinka vähällä se oli tulla kaunokaiseni tuhoksi. Aioin", lisäsi hän, "peloittaa sinut alistumaan tahtooni, kun en voinut sinua lemmellä suostuttaa; ja rouva Jewkes totteli minua liiankin hyvin, kun palaamisesi kauhut pettymyksesi jälkeen olivat niin suuret, että sinulla tuskin oli rohkeutta niitä kestää, vaan olit vähällä tehdä noin turmiollisen valinnan, välttääksesi kohtelun jota pelkäsit".

"Hyvä herra", sanoin, "minulla on syytä siunata rakkaita vanhempiani ja hyvää emäntääni, äitiänne, siitä että antoivat minulle uskonnollisen kasvatuksen. Ilman sitä ja Jumalan armoa olisin jo useasti yrittänyt epätoivoista tekoa. Sitä vähemmin ihmettelen, että ihmis-parat, joilla ei ole jumalanpelkoa silmiensä edessä ohjaajanaan ja jotka sallivat alakuloisuuden aivan masentaa mielensä, heittäytyvät turmioon."

"Kah, suutele minua", virkkoi hän, "ja sano antavasi minulle anteeksi, että olen saattanut sinut niin suureen vaaraan ja hätään. Jos saan nähdä ne aikaisemmat kirjeesi, eivätkä nämä taskussani olevat anna minulle aihetta mielipiteeni muuttamiseen, niin tahdon koettaa uhmata maailmaa ja sen moittivia arvosteluja sekä korvata Pamelalleni, mikäli koko elinaikanani siihen kykenen, kaikki kovat koettelemukset, mitkä olen hänelle tuottanut."

Kaikki tämä kuulosti hyvältä; mutta pian näette, kuinka kummallisen käänteen asia sai; sillä tuo valeavioliitto muistui jälleen mieleeni, ja minä sanoin: "Teidän palvelijatar-rukkanne on aivan arvoton sellaiseen suureen kunniaan: mitäpä siitä muuta seuraisi kuin kateutta häntä itseänsä kohtaan ja häpeätä teille? Sallikaa siis, arvoisa herra, minun palata köyhien vanhempaini luo; en muuta pyydä."

Silloin hän suuttui kamalasti. "Ja näinkö", kiivastui hän, "vastataan minulle ja halveksitaan herkkien hetkieni alentuvaa hellyyttä? Nurja, kohtuuton Pamela! Mene pois silmieni edestä ja opi käyttäytymään yhtä hyvin toivorikkaan näköalan avautuessa kuin ahdistetussa tilassa. Silloin ja vasta silloin vedät huomioni puoleesi."

Minä säikähdin ja aioin puhua, mutta hän polki jalkaa ja tiuskaisi: "Mene siitä, sanon; en voi sietää tuota typerän romantillista hupsuutta."

"Sana vain", virkoin minä, "vain yksi sana! Minä rukoilen teidän arvoisuuttanne."

Hän kääntyi luotani kovin vihaisena ja poikkesi kulkemaan toista käytävää alaspäin. Menin sisälle perin raskain mielin. Pelkään olleeni liian kohtuuton juuri sillä hetkellä kun hän oli niin alentuvainen; mutta jos se hänen puoleltaan oli joku juoni, kuten pelkäsin, tuon valevihkimisen aikaansaamiseksi (sillä hän on täynnä sotajuonia ja vehkeitä), niin minua ei voitane järin paljon moittia käytöksestäni.

Menin sitten ylös kylkeiseeni ja kirjoitin näin pitkälle, hänen kävellessään päivälliseen asti. Hän on nyt käynyt aterialle ja on kovin nyreissään, miettiväisenä ja pahalla päällä, kuten rouva Jewkesilta kuulin. Viimemainittu kysyy, mitä olen hänelle tehnyt. Nyt minua jälleen peloittaa hänen tapaamisensa! Milloin loppunevatkaan ahdistukseni aiheet?

KELLO KOLMELTA

Niin, hän on yhä tavattomasti raivoissaan, ja on määrännyt laittamaan matkavaununsa kiireimmiten kuntoon. Mitähän nyt lähinnä seurannee!

Enhän minä todella varsin paljoa sanonut! Mutta kas, sellainen on ylhäisen aseman suurellisuus! Poloinen raukka ei saa hiiskua sanaakaan vastaan, milloin heidän päähänsä pistää vihoitella! Mitäpä kaikkea samanarvoinenkin henkilö saisi kokea, jos joskus menisi tuollaisen kanssa naimisiin! Ensiksi hänen rakas äitinsä hemmoitteli hänet pilalle. Kukaan ei kuulemma saanut puhutella häntä tai sanoa mitään vastaan hänen lapsena ollessaan; ja niin ollen hän ei ole tottunut hillitsemiseen eikä voi sietää vähintäkään seikkaa, mikä käy ristiin hänen rajun tahtonsa kanssa. Tämä on niitä siunauksia, jotka tulivat korkeasäätyisten ihmisten osaksi! Paljon hyvää se tuottaneekin heille heidän synnynnäisessä ja varallisuudesta aiheutuvassa ylpeydessään! Sanoisin: se ei minun nähdäkseni saa aikaan muuta kuin tekee heidän levottomuutensa aiheet moninkertaisiksi samoin kuin jokaisen muunkin, joka joutuu heidän kanssaan tekemisiin.

Kas nyt! Mihin tämä päättyy? Rouva Jewkes on ollut hänen lähettämänään luonani ja sanoo, että minun pitää hetikohta lähteä talosta.

"No", kysyin minä, "mutta mihin minut nyt taas viedään?" – "Ka, kotiisi", vastasi hän, "isäsi ja äitisi luo".

"Voikohan se olla mahdollista?" epäilin minä. "Ei, ei, en usko, että saan sellaisen onnen! Varmaankin on joku katala juoni taas tekeillä! Ei suinkaan, rouva Jewkes", sanoin, "hän ole keksinyt jotakuta teitä pahempaa taloudenhoitajatarta!"

Rouva Jewkes suuttui kovin, niinkuin hyvin voitte arvata. Mutta tiedänhän, ettei hän voi tulla häijymmäksi kuin jo on.

Hän saapui jälleen ylös. "Oletko valmis?" kysyi hän. "Hyväinen aika!" huudahdin, "olettepa kovin kiireissänne: on kulunut vasta vajaa neljännestunti, kun tästä kuulin. Mutta kyllä minä pian suoriudun valmiiksi; sillä minulla on vain vähän mukaani otettavaa, eikä minulla tässä talossa ole hyviä ystäviä, joiden hyvästeleminen minua viivyttäisi. Ja kuitenkaan, hupsu mikä olenkin, en voi pidättää itkuani! Olkaa hyvä", sanoin, "ja pistäytykäähän alhaalla kysymässä, enkö voi saada kyhäyksiäni". —

Olen nyt aivan valmis, kun hän palaa vastauksineen; ja nämä muutamat lehtiset, mitkä minulla on jälellä, minä kätken poveeni.

En tiedä, mitä ajatella tai kuinka tätä asiaa arvostella; mutta en minä koskaan voi uskoa olevani luonanne ennen kuin teidän eteenne polvistuen anon siunaustanne. Silti minua surettaa, että hän on minulle niin vihainen. En mielestäni sanonut niin paljoa.

Kah, nyt näen vaunuja vedettävän ulos, hevoset tuodaan myös, ja hirveä Colbrand on nousemassa ratsun selkään. Kuinka tämä kaikki päättyy?

MAANANTAINA

Niin, mihin tämä päättyy, en osaa sanoa. Mutta täällä minä nyt olen, pienessä kyläpahaisessa, melkein samanlaisessa kuin teidän. Kohdakkoin tiedustan sen nimeä; ja Robin vakuuttaa minulle, että hänellä on määräys tuoda minut teidän luoksenne, rakas isä ja äiti. Oi, kunpa hän ei minua jälleen pettäisi! Mutta kun ei minulla ole mitään muuta tehtävää ja kun olen varma, etten saisi unta silmääni, jos menisinkin vuoteeseen, niin kirjoittelen aikani kuluksi, ja jatkan siitä, mihin kertomukseni sunnuntaina iltapäivällä jäi.

Rouva Jewkes tuli luokseni tuoden kirjeistäni sen vastauksen, että isäntäni sanoi jättävänsä niiden lukemisen toistaiseksi, "jottei niissä mikään hellyttäisi häntä muuttamaan päätöstänsä. Mutta jos hän ne lukee, hän lähettää ne sinulle jälkeenpäin kotiin. – Ja", sanoi rouva Jewkes, "tässä ovat lainaamani guineasi: sillä huomaan että kaikki on nyt sinuun nähden ohitse" Hän näki minun itkevän ja kysyi: "Kaduttaako?" – "Mitä minä katuisin?" sanoin minä. – "No, enpä tiedä", vastasi hän; "mutta herra on varmaan saanut kokea ivallisia letkauksiasi, muutoin hän ei olisi niin vimmoissaan. Niin", jatkoi hän ja nosti kätensä ylös, "sinulla on sisua! Mutta toivoakseni se nyt talttuu." "Sitä minäkin toivon", vastasin. "No, olen valmis."

Hän nosti ikkunan ylös ja sanoi: "Minä käsken Robinin noutaa matkalaukkusi – kimpsusi ja kampsusi! Olen iloinen, että lähdet."

"Minulla", lausuin minä, "ei ole sanoja teille tuhlata, rouva Jewkes; mutta", niiaten hänelle hyvin syvään, "minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin kaikista tehoisan siveellisistä kohteliaisuuksistanne; ja sitte hyvästi. Sillä minulla ei ole mitään matkalaukkua, sen teille vakuutan, eikä muutakaan paitsi nämä jotkut kapineet, mitkä olen tuonut huivissani, sekä vaatteet ylläni." Olin näetten kaiken aikaa käyttänyt omia ostovaatteitani, vaikka isäntäni oli tahtonut toisin. Otin kuitenkin mukaan paperia, mustetta ja kyniä.

Kulkiessani vierashuoneen ohi, hän astahti sisälle ja kysyi: "Eikö teidän arvoisuudellanne ole mitään sanottavaa tälle tytölle, ennen kuin hän lähtee?" Kuulin isäntäni vastaavan, vaikken häntä nähnyt: "Kuka on teidän käskenyt, rouva Jewkes, tuolla tavoin puhua tytöstä? Hän on loukannut ainoastaan minua."

"Pyydän teidän arvoisuuttanne suomaan anteeksi", sanoi heittiö; "mutta jos olisin teidän arvoisuutenne asemassa, ei hän kaiken sen vaivan jälkeen, mitä on teille tuottanut, pääsisi täältä ehjin siivin". – "Ei siitä enempää, kuten teille jo sanoin", vastasi hän; "mitä! kun minulla on moiset todistukset siitä, että hänen hyveellisyydessään on hänen kaikki ylpeytensä, niin pitäisikö minun se häneltä ryöstää? Ei", lisäsi hän, "menköön hän, nurjamielinen ja hupsu, mikä onkin; mutta hän ansaitsee, että saa lähteä kunniallisena, ja sellaisena hänen on lähdettävä!"

Jouduin niin riemastuksiini tästä odottamattomasta hyvyydestä, että avasin oven, ennen kuin tiesin mitä tein, ja sanoin polvilleni langeten ja kohottaen ristiinliitetyt käteni: "Oi, minä kiitän teidän arvoisuuttanne tuhannen tuhatta kertaa! Jumala siunatkoon teitä tästä minulle osoittamastanne hyvyydestä! Rukoilen teidän puolestanne niin kauvan kuin elän, ja samoin tekevät myöskin rakas isäni ja äitini. Ja, rouva Jewkes", sanoin, "rukoilen teidänkin puolestanne, vaikka olettekin sellainen jumalaton ilkimys".

Hän kääntyi pois, meni yksityiskammioonsa ja sulki oven. Hänen ei olisi tarvinnut niin tehdä; sillä minä en olisi mennyt lähemmäksi.

En minä suinkaan sanonut niin paljoa, että olisin kaiken tämän suuttumuksen ansainnut.

Luulenpa että lähdin talosta vastahakoisesti. Voitteko sitä uskoa? – Mikähän mahtoikaan minua vaivata? Tunsin jotakin niin outoa sydämessäni. Mikähän minun oikeastaan on! Mutta tämä tuli niin odottamatta! – siitä se varmaankin kaikki johtui. Silti olen yhä sangen omituinen. En suinkaan voi olla niiden vanhojen nurisevien israelilaisten kaltainen, jotka ikävöitsivät takaisin sipulien ja kynsilaukan ääreen Egyptiin, sitte kun olivat siellä kärsineet niin raskasta orjuutta? – Minä vaadin sinut, oi ristiriitainen, hillitsemätön sydän, ankaralle tilille tästä omituisesta tunnelmasta, jahka pääsen rakkaan isäni ja äitini luo; ja jos löydän sinussa jotakin sopimatonta, niin saat olla varma, että sinut nöyryytetään, mikäli ankara kieltäymys, rukous ja lihan kuritus voi sen tehdä.

Mutta kuitenkin kaikitenkin, tuo hänen viimeinen hyvyytensä on herkästi koskenut minuun. Melkein toivoisin, etten olisi niitä sanoja kuullut; ja kuitenkin aavistelen olevani iloinen, että ne kuulin; sillä minua riemastuttaisi ajatella hänestä parasta hänen itsensä tähden.

No niin, menin ulos vaunujen luo, samojen, joilla minut oli tuotukin. "Kah, herra Robert", sanoin, "tässä olen jälleen! Isoisten poloisena leikkihyrränä! Pelkkänä kohtalon pallona! Teillä on varmaan määräyksenne."

"Niin on, neiti", sanoi hän. – "Älkäähän nyt", pyysin, "nimittäkö minua neidiksi tai seiskö lakitta päin minunlaiseni edessä". – "Vaikkei herra olisikaan varoittanut minua laiminlyömästä kunnioitusta teitä kohtaan, olisin sittenkin osoittanut sitä parhaani mukaan", sanoi hän. – "Niin", vastasin minä, sydän täynnä, "te olette hyvin ystävällinen, herra Robert".

Herra Colbrand, joka oli ratsun selässä pistoolit vyöllä, saapui luokseni niin pian kun olin päässyt vaunuihin, hänkin avopäin.

"Mitä, monsieur!" huudahdin minä. "Oletteko tekin tuleva mukaani?" – "Saatan teidän osaa tiestä", sanoi hän, "olla turvana". – "Minä toivon, että tekin menettelette siinä ystävällisesti, herra Colbrand", virkoin minä.

Minulla ei ollut ketään, jolle olisin heiluttanut nenäliinaa tai jättänyt hyvästi; ja antausin omiin mietteisiini tästä omituisesta uhittelevasta sydämestäni, jota en koskaan ennen ole huomannut niin uppiniskaiseksi ja tolkuttomaksi.

Pois kulkivat siis vaunut! Ja kun olin päässyt ulos jalavakujalta isolle maantielle, saatoin tuskin muuta luulla kuin että näin unta kaiken aikaa. Muutamaa tuntia varemmin melkein isäntäni sylissä hänen puhuessaan minulle satoja helliä sanoja ja ollessaan herkästi huolestuneena minulle tuottamistaan onnettomuuksista; ja sitten yksi ainoa sananen oli hänet ärsyttänyt minua vastaan, ja minut häädettiin talosta, saatuani vain hetkeä aikaisemmin karkoituksestani tiedon. Ja kaikki hänen ystävällisyytensä muuttunut vihaksi! Ja nyt kello kolmesta viiteen ajettuamme olen joutunut usean penikulman päähän! Mutta jos olen matkalla teidän luoksenne, niin kaikki toivottavasti kääntyy hyväksi jälleen. Oi, voi, mitä omituisia olentoja ovatkaan miehet! herrasmiehet, tulisi minun pikemminkin sanoa! Sillä rakkaalla, ansiokkaalla, hyvällä äidilläni, vaikka köyhyys on teidän molempain osanne, on ollut parempi onni, ja te olette ja olette aina olleet siunatut keskenänne! – Mutta tämäkin miellyttää minua: hän oli niin hyvä, ei sallinut rouva Jewkesin puhua minusta pahaa ja hylkäsi hänen inhoittavan, epänaisellisen neuvonsa. Voi, mikä musta sydän sillä kurjalla raukalla on! – Ei minun siis tarvitse niin suuresti moittia miehiä; sillä isäntäni, niin häijyksi kuin hänet luulinkin, ei ole puoleksikaan niin paha kuin tuo nainen. Varmaan se on jumalankieltäjä! Ettekö luulekin?

Emme voineet päästä edemmäksi kuin tähän pieneen kurjaan paikkaan ja viheliäiseen kapakkaan – sitä se pikemmin on kuin majatalo; – sillä alkoi hämärtää, eikä Robin kiirehtinyt niin paljoa kuin olisi voinut; ja vaivoin sai hän hevosensa jollakin tavoin hoivatuiksi. Herra Colbrand ja Robert myös ovat hyvin kohteliaita. Näen että hänellä on matkalaukkuni sidottuna vaunujen perään. Minä en sitä halunnut; mutta nythän en tule aivan tyhjin käsin. Täydellinen suoriutuminen eroon minusta, näen mä – kimpsut ja kampsut, käyttääkseni rouva Jewkesin sanoja. – Niin, minun tarinastani tulisi varmaan hämmästyttävä romaani, jos se hyvin kerrottaisiin.

Herra Robert saapui juuri ja pyysi minua syömään jotakin. Kiitin häntä, mutta sanoin ettei minulla ollut ruokahalua. Käskin hänen pyytää herra Colbrandia sisälle, ja tämä tuli; mutta kumpikaan heistä ei tahtonut istua eikä panna hattua päähänsä. Mitä narrinpeliä se onkaan minunlaiseni tyttö-paran edessä! Kysyin heiltä, oliko heillä lupa sanoa minulle totuus siihen nähden, mitä heidän oli minulle tehtävä. Jos ei, niin en sitä pyytäisikään. Molemmat vakuuttivat, että Robinilla oli määräys kyyditä minut isäni kotiin; ja herra Colbrandin oli jätettävä minut kymmenen penikulman päähän ja sitten ratsastettava toiseen kartanoon odottamaan isäntäni saapumista. Molemmat puhuivat niin juhlallisesti, etten voinut olla heitä uskomatta.

Mutta kun Robin meni pihalle, sanoi toinen, että hänellä oli annettavana minulle kirje huomenna puolenpäivän aikaan, jolloin meidän oli poikettava syöttämään hevosia rouva Jewkesin sukulaisen luona. "Enkö voisi pyytää teiltä sitä suosiota, että saisin nähdä sen tänä iltana?" kysyin minä. Hän näytti niin vähän halukkaalta sitä minulta kieltämään, että toivon hänet vähitellen taivuttavani.

* * * * *

Niin, rakas isä ja äiti, olen saanut tuon kirjeen lupaamalla ja vakuuttamalla, että pidän asian salassa ja etten ryhdy sen johdosta mihinkään toimenpiteisiin. Yritän sen avata sinettiä murtamatta, jos mahdollista, ja otan siitä vähitellen jäljennöksen; sillä kun Robin kulkee ulos ja sisälle, niin tässä pienessä talossa ei juuri ole mitään tilaisuutta olla pitkää aikaa yksinään. Ka, näin kuuluu kirje:

Kun nämä rivit sinulle annetaan, olet jo etäällä täältä matkallasi isäsi ja äitisi luo, jonne olet niin kauvan ikävöinyt; ja minä toivon, että voin karkoittaa ajatuksistani vähäisimmänkin häivän siitä hellyydestä, jota hupsu sydämeni oli sinua kohtaan tuntenut. En kanna sinulle mitään kaunaa; mutta kun tarkoitus, jota varten sinua pidätin, oli rauennut, en tahtonut että viipyisit luonani hetkeäkään sen tylyn vastauksen jälkeen, minkä annoit juuri ollessani taipuvainen syrjäyttämään kaikki muut mietteet, esittääkseni sinulle kunnioittavan kosinnan. Sillä näinhän hyvin, että osat olivat kokonaan vaihtuneet saattaen minun asemani vaikeaksi ja että minua uhkasi paljoa pikemmin vaara sinun puoleltasi kuin sinua minun puoleltani. Olin tekemäisilläni päätöksen uhmata kaikkia maailman moitteita ja arvosteluja ja ottaa sinut vaimokseni.

Tunnustan vielä toisenkin totuuden: jos en olisi eronnut sinusta niin kuin erosin, vaan sallinut sinun viipyä kunnes olisin lukenut päiväkirjasi siinä epäilemättä tavattavine mietelmineen ja kuullut sinun hurmaavat puolustelusi, niin pelkäsin etten olisi voinut luottaa omaan päätökseeni. Ja tämä on avomielisesti tunnustaen syy, miksi päätin olla sinua näkemättä, ja kuulematta puhettasi; sillä tunnenhan hyvin heikkouteni sinun suhteesi.

Mutta minä tahdon voittaa tämän hellän hulluuden; toivon sen voittaneenikin, koska se oli vähällä käydä minulle niin kalliiksi. Ja tämän kirjoitan sanoakseni sinulle, että toivotan sinulle hyvää kaikesta sydämestäni, vaikka olet levittänyt sellaista tuhoa huonekunnassani. Kuitenkaan en voi olla lausumatta, että minä en soisi sinun aivan pian menevän naimisiin, varsinkaan sitä kirottua Williamsia ottavan. Mutta mitäpä kaikki tuo minulle nyt merkitsee? Heikkouteni vain pakoittaa minut sanomaan, että koska jo katselin sinua omanani ja sinä niin pian pääsit eroon ensimäisestä puolisostasi, niin ethän kieltäne muistoltani sitä kahdentoista kuukauden kohteliaisuutta, mihin säädyllisyyteen jokainen tavallinen henkilö alistuu; vaikka se olisikin pelkkä kohteliaisuus tomulleni.

Kyhäyksesi palautetaan uskollisesti; ja minä olen maksanut uteliaisuuteni niin kalliisti niiden sieluuni syövyttämällä rakkaudella sinua kohtaan, että pitäisit itseäsi yltäkyllin kostettuna tietäessäsi mitä ne ovat minulle maksaneet.

Aioin piirtää vain muutamia rivejä, mutta kirjeeni on venynyt pitkäksi. Tahdon nyt koettaa tointua ajatusteni sekavuudesta ja palautua järjen tolalle: ja minulle käy kylläkin vaivaloiseksi korjata asioitani, sovittaa välejäni omaisteni kanssa ja täyttää juopaa, jonka sinä olet aiheuttanut. Sillä salli minun sanoa sinulle, että vaikka voin antaa anteeksi sinulle, en voi koskaan suoda anteeksi sisarelleni enkä palkollisilleni, sillä johonkinhan minun täytyy purkaa mieleni karvautta. En epäile, että järkevästi vältät panemasta minua alttiiksi enempää kuin oman puolustuksesi vuoksi on välttämätöntä; ja sitä varten sallin sinun syyttää minua ja tarpeen tullen olen valmis itsekin syyttämään itseäni. Sillä minä olen ja olen aina sinulle hyvää toivova harras ystäväsi.

Tämä kirje hetkellä, jolloin pelkäsin jotakin uutta juonta, on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään muu sitä lajia olisi voinut. Tässä hän tunnustaa, kuinka suuressa arvossa hän minua pitää, ja hänen ankara käytöksensä on selitetty tavalla, joka kovin koskee sydämeeni. Tuo ilkeä mustalaistarina on petosta meitä kumpaakin vastaan ja on minut aivan tuhonnut. Rakkaat vanhempani, suokaa minulle anteeksi! Mutta jo aikaisemmin huomasin surukseni, että sydämeni oli liian puolueellinen häntä kohtaan; ja nyt, kun hän osoittaa niin paljon avomielisyyttä, hellyyttä ja kunnioitustakin (mitä minä vain olinkin epäillyt), olen aivan järkkynyt. Tämä oli kuitenkin onni, jonka odottamiseen minulla ei ollut mitään syytä. Mutta minun täytyy sanoa teille, etten koskaan voi ajatella ketään muuta maailmassa kuin häntä. "Havittelua!" sanonette; ja sitä se onkin; mutta rakkaus ei ole vapaaehtoista – rakkaus, sanoin… Kuitenkaan ei se toivoakseni liene mennyt niin pitkälle, että tekisi minut kovin rauhattomaksi; sillä minä en tiedä, miten se syntyi tai milloin se alkoi; mutta se on hiipinyt varkaan tavoin sydämeeni ennen kuin tiesin mikä minua vaivasikaan.

Soisin – koska on liian myöhäistä ja kohtaloni jo päätetty – etten olisi tätä kirjettä saanut enkä kuullut hänen puolustavan minua tuota kurjaa naista vastaan. Sillä silloin olisin kiittänyt taivasta, päästyäni näin onnellisesti hänen hyveellisyyttäni vaanivia juoniansa pakoon. Mutta nyt on järki-parkani aivan ylösalaisin, ja minä olen paennut ollakseni vain entistä enemmän vanki.

Toivon kuitenkin, että kaikki kääntyy parhaaksi ja että teidän viisaiden neuvojenne ja hurskaiden rukoustenne avulla kykenen voittamaan tämän heikkouden. Mutta, rakas herrani, minä pysyn pitemmän ajan kuin kaksitoista kuukautta todellisena leskenä kohteliaisuudesta ja enemmän kuin kohteliaisuudesta teidän tomullenne! Oi tuota rakasta sanaa! Kuinka ystävällinen, kuinka liikuttava, kuinka hellä! Miksen ollut herttuatar voidakseni osoittaa kiitollisuuttani siitä? Mutta nyt minun olisi täytynyt ponnistella kiitollisuudenvelan painon alla, jos osakseni olisi tullutkin tämä onni, joka olisi puristanut minut kuoliaaksi ja jota en koskaan voisi palkita elinkautisellakaan uskollisella rakkaudella ja auliin iloisella kuuliaisuudella!

Suokaa anteeksi tytär-poloisellenne! Minua surettaa tuntiessani tämän koettelemuksen koskevan itseeni niin kipeästi ja huomatessani sukupuoleni ja hennon ikäni koko heikkouden yllättäneen minut ja olevan liian valtava sitä vastustaakseni. Mutta aika, rukoukset ja Jumalan tahtoon alistuminen sekä teidän hyvien opetustenne ja hyödyllisten esimerkkienne teho toivoakseni auttaa minut suoriutumaan tästä raskaasta koettelemuksesta.

Oi, sinä petollinen sydämeni, ettäs olet minulle tämän tehnyt – edes edeltäpäin varoittamatta minua tuhosta, jota olit minulle tuottamassa! Ettäs noin hupsusti antauduit ylpeän tungettelijan valtaan, edes neuvottelematta koidon omistajattaresi kanssa! Mutta sinun rangaistuksestasi tulee ensimäinen ja suurin: ja kyllä ansaitsetkin saada kärsiä, kavala petturi, kun niin helposti antausit kokonaan ennen kuin käsky saapui, ja vieläpä sellaiselle, joka oli kohdellut minua niin pahoin, ja kun jo olitkin niin hyvin pitänyt puoliasi hurjimpia ja tunnustettuja ja senvuoksi vaarallisemmiksi otaksumiani hyökkäyksiä vastaan!