Minä näin sinut taas, Suomen maa, kun kaitaisena juovana kohosit meren reunasta, ja tervehdin ihastuneena laivan kannelta ulkoriuttojesi kallioita, joita ihanampia en tiedä olinpaikkoja lämpiminä lounastuulen päivinä, kun muistin, että—jäivät veljeni vieraille maille.

Näin sinun pääkaupunkisi sataman heleän kesäaamun autereessa yhtä eloisana kuin ennenkin laivoineen ja pursineen ja lepattelevine purjeineen—ja joka ikkuna tervehti minua, niinkuin olisi ollut omani, ja huulillani heräsi jo huudahdus, ettei ole vertaisesi minulle edes Venetsiakaan, kun muistin, että—ovat veljeni vierailla mailla.

Riensin kotia kohti järven rannalle, vihertävän niittyni niemeen, jossa ruohikko nuokkui ja kaisla kähisi ja laine loiski niinkuin ennenkin, ja aioin työntää venheeni vesille, kun muistin, että—jäivät veljeni vieraille maille.

Oli juhlivainen juhannus, kukkuivat käköset, linnut viserteli, kokot hulmusi, ja järvien takaa soi tutut laulut, ja täyttyi mieleni vanhoilla tunnelmilla, joiden valtaan taas aioin antautua, kun muistin, että—ovat veljeni vierailla mailla.

Teki mieleni tuttuun kotipuoleen, tahdoin nähdä Puijon ja halusin katsella Kallavettä ja entistä kotia ja isäni asuntoa, missä parhaat päiväni olin elänyt ja toiminut ja toivonut yhdessä omieni kanssa— mutta mitä minä nyt siellä, kun—jäivät veljeni vieraille maille.

Hain seuraa, etsin ystäviä, koetin tuttavieni tykönä turhaan unohtaa, että—ovat veljeni vierailla mailla.

Enkä ymmärrä minä, että päivä voi purjeita valaista ja laine lepattaa ja linnut laulaa ja käki kukkua—ja ihmiset iloita ja nuoret nauraa ja vanhat askareissaan viihtyä, vaikka—ovat veljemme vierailla mailla.

Sillä eiväthän ne ole vain minun veljeni, jotka ovat vierailla mailla.

Keväällä 1904.

KANSAN TUOMIOITA

Juhlallinen on kansan tuomion julistus:

Hämärässä yössä seisovat he syytettyjen parvekkeella, kansan vartiomiesten välissä, joilla on kädessään kynttilät kuin peitset. Alhaalla pimeydessä seisoo satatuhantinen tuomarijoukko, joka sadallatuhannella suulla niinkuin yhdellä suulla lausuu tuon yhden ainoan sanan, tuon tyynen, peruuttamattoman: »Pois!»

* * * * *

Sattuva on kansan tuomio, ja nopea on sen täytäntöönpano. Ei kysy se muotoja, ei tiedä se vanhoista, virallisista lakitavoista:

»Sinä, joka heidän kaupungistansa karkoitit outoja vesiä soutamaan meidän parhaat poikamme, käy nyt itse soutamaan syksyisiä salmia, lähde nyt itse tutisemaan likaisia teitä.»—Eikä anna kansa hänelle aikaa asiainsa järjestämiseen, niinkuin ei hänkään antanut. Pakolaisena ja peläten kurjaa henkeänsä, jota ei kukaan tahdo häneltä ottaa, vavisten viluisessa yössä harhailee hän sinne tänne talottomia taipaleita, joita ennen valjakon vetämänä selkäkenoherrana ylpeästi ajeli.

E IL TRADITORE DELLA PATRIA

Käyskelimme Pistoian kaupungin katuja, pistäytyen tuon tuostakin kirkkoihin, tähystellen sieltä tultuamme vanhoja palatseja ja pysähtyen helteeltä suojaa etsien holvien alle ihailemaan torneja, huippuja, päätyjä ja pilareita; silloin tällöin teki katse kaaren ylös Toskanan vuorien huipuille ja rinteille.

Emme nähneet muuta kuin kauneutta, emme ajatelleet ilmain alla muuta olevan kuin ihanuutta, taidetta, suloisia madonnia ja vienoja, viehättäviä maailman vapahtajia, jotka jättivät mieleemme hymyä ja herttaisuutta ja sen verran totisuutta ja hartautta kuin sitä oli niiden apostolien ja patriarkkain ja pyhimysten kasvoilla, jotka milloin polvistuen, milloin päätään alas painaen, milloin vain kädet ristissä rinnan päällä lasta ihaillen palvelivat. Jos kansain luonne kuvastunee heidän itselleen tekemissään ylimmissä ihanteissa, ja jos uskonto lienee semmoinen kuin sen harjoituksessa käytettävät kuvat, niin lienee tämä Italian kansa yhtä leppeä ja sovinnollinen kuin sen madonnat ja sen madonnain lapset, ja sen uskonto yhtä kaunis kuin sen taide, jos näet on totta vielä sekin, että taiteilijat tulkitsevat aikansa ylimmän ja kansansa sisimmän ja pyhimmän.

Näissä ajatuksissa astellen olimme taas tulleet kirkolle jollekulle jonkin pienen torin reunaan ja aioimme sisään etsimään jotakin uutta vivahdusta vanhaan tunnelmaan.

Ovi sattui olemaan kiinni kerran täälläkin, missä kirkkojen ovet ovat auki melkein aina. Osui silloin silmäämme ovenpieleisestä pilarista musta nokeutunut naama, paksuhuulinen, pulleaposkinen, litteänenäinen miehen pää. Sitä ei oltu siihen pilaria tehtäessä pantu, se ei kuulunut kirkon koristeveistoksiin, vaan oli joskus jäljestäpäin isketty siihen, isketty kuin vihan vimmassa, niin että pilariin oli tullut kolo ja pään takaraivo litistynyt kokoon.

Mikä tuo on? Mitä tämä merkitsee? Ja mitä varten on se siinä, kirkon ovella? Ja miksi ovat sen nenä ja naama noetut?

Siellä on tuolla taiteen maassa, jossa taltta ja sivellin aina ovat puhuneet enemmän kuin kynä, kaikki paikat täynnä vertauskuvia, joita ohimenevä matkamies ei puoliakaan ymmärrä eikä ehdi niistä selkoa ottaa ja joiden merkityksen perille hän voi tulla vasta pitkällisten tutkimusten kautta.

Lapsilauma leikki torilla ja kun näkivät meidän siinä seisovan, riensivät luo ja pieni poikanen tuli joukosta esiin ja sanoi kysymättä osoittaen päätä pilarin kyljessä:

–E il traditore della patria!

Se oli siis isänmaan pettäjän muistopatsas, joka oli pystytetty pyhän huoneen ovelle. Kysyin kuka? milloin? mutta poika vastasi vain: E il traditore della patria! äänellä, joka ilmaisi, että asia oli niin luonnollinen ja ymmärrettävä, ettei sen enempiä selityksiä kaivannut. Siinä oli hänellä isänmaan kavaltamisen vertauskuva, symbooli siitä. Siksi se oli ruma ja sen naama noettu, ja hän teki pyyhkäisevän liikkeen niinkuin näyttäen, miten tuo nokeaminen tapahtui.

Pistoia oli aikoinaan ollut pieni, vapaa valtio, joka kävi sotia ja taisteluita toisten kaupunkien kanssa. Se oli ollut asukkailleen oma pieni isänmaansa omien muuriensa sisässä. Kun kerran keskiaikana—niin kertoi vanha opaskirja, jonka sitten sain käsiini—naapurikaupunki Lucca sitä piiritti, oli Pistoiassa mies, nimeltään Filippo Tedici, joka puoluelaistensa avulla aikoi luovuttaa kotikaupunkinsa vihollisen päällikölle, jonka nimi oli Castruccio, ja tämä Baijerin kuninkaalle Ludvigille—niin oli heidän keskensä sovittu. Mutta petos saatiin ilmi ja Filippo Tedici pakeni ominensa vihollisen leiriin, mutta voitettiin vuoristossa Popiglion sillan luona. Tämän jälkeen päätettiin kaikkien isänmaan petturien peloksi asettaa hänen päänsä kuva kaupungin julkisimpaan paikkaan. Ja joka kerta, kun juhlakulkue kävi tuohuksia kantaen kirkon ovesta sisään ja tuli sieltä ulos, niin karistivat tuohuksien kantajat niistä karstan ja niistivät niistä noen isänmaan petturin naamaan. Niin olivat tehneet silloin, kun muistopatsas paljastettiin, ja niin vuosisatain kuluessa, ja niin tekevät he siellä yhä vieläkin, että tuohuksien tuli sitten loistaisi kirkkaammin madonnan ja hänen lapsensa editse astuttaessa.

Isänmaan petturin poskilta ei siis Pistoiassa noki pääse koskaan karisemaan eikä hänen mustan tekonsa muisto ihmisten mielestä ikinä murene. Yhtä kauan kuin madonna lapsi sylissään leppeää sovinnollisuuttaan hymyilee ja kirkon huiput ja päädyt Toskanan vuoria vasten kuvastavat ja lapset toreilla leikkivät, yhtä kauan puhuu petturin kaamea kuva hänen kansansa inhosta ja ylenkatseesta.

Niin—Pistoiassa…

1903.

ALPPIPURO

On puhdasvetinen alppipuro ja läpikuultavan kirkas vuorijärvi lumisten huippujen välissä.

Ovat mutaiset maani virrat ja samean ruskeina loiskivat tuhanten järvien laineet veteliä rantoja vastaan.

Miksi on niin puhtoinen alppipuro? Miksi ovat niin sameat Suomeni suvannot?

Kuohuvat taivaasta suoraan Tyrolin kosket, luojan lähteistä pudoten; lumikenttiä alas kiitävät, jäisiä rinteitä rientävät, hyrskyvät pitkin pestyjä kalliopaasia, aina vyöryvät, aina vellovat, vesi kirkastuen paisteessa päivän, vaahto aurinkoa itseensä imien—siksi on niin puhdas alppipuro, siksi niin kuulakan kirkas vuorijärvi.

Ovat sameat suosilmäkkeet saloilla Suomen, maan alitse matavat hetteet, ovat likaiset metsäpurojen lähteet, ei paista ikinä päivä rimpien rytöihin, ja sakenee vesi savisten vainioiden välitse verkalleen juostessaan—kerran koskena kuohahtaa, kohta taas uupuu ja uinahtaa— siksi on samea Saimaa, siksi Kymi merenkin laajalti mukaisekseen muuttaa.

Milloin puhdistut veri suonissa Suomen? Milloin virkistyt ja vauhtia saat? Milloin kirkastut Kymi? milloin selkenet Saimaa?

Et kirkastune ennen kuin maanalainen voima matalat mäkesi vuoriksi murtaa ja harjujesi hartiat kohti pilviä pusertaa, et ennen kuin korpiesi alangot kohti taivasta taittuu! Et ennen!

LIPPU

Olimme etäisellä maaseudulla, eristettyinä kaiken maailman yhteydestä. Viimeinen telefoonitieto oli kertonut, että senaatti oli ollut pakotettu eroamaan. Vanha järjestelmä oli siis luhistunut. Mutta mitä oli sijaan tuleva? Mitä me siitä täällä tiesimme—emme mitään. Olisi pitänyt täälläkin jotakin tehdä, jollakin tavalla ottaa osaa, jotenkin olla mukana. Täytyihän ryhtyä johonkin, joka voisi lauaista puristusta sisässämme. Kenties oli Suomi taas vapaa? Entäpä oli kaikki taas entisellään?

Jos nyt, nyt juuri, tällä hetkellä sulku oli murtunut? Vai oliko ehkä viimeinenkin menetetty, kaikki rauniona?

Kuinka tahansa—jotakin oli tapahtunut, jotakin oli ainakin koetettu, oli vihdoinkin johonkin ryhdytty. Olihan siinäkin jotakin, josta riemun täytyi saada remahtaa…

Silloin soi Porilaisten marssi pianosta. Talon isäntä oli itse, huoneesta huoneeseen harhaillen, istahtanut sen ääreen. Joka haaralta riensivät perheen jäsenet ja vieraat saliin. En ole koskaan voinut kuvitellakaan, että tuo vanha soittokone saisi esille semmoisen suuren, mahtavan, voimakkaan, vavahduttavan sävelen. Oli niinkuin olisi kuullut koko kansan marssivan sen tahdissa. Ikkunat tuntuivat palasiksi lentävän, seinät hajoavan, katto kohoavan.

Sävelet pakottivat sanoja esille. Miehet, naiset, lapset, talonväet, vieraat tarttuivat niihin. Mitä merkillisiä, loihdittuja, syvästi symboolisia sanoja! Mitä haamuja, haudoistaan nousseita, ilmi elävinä eteemme astuneita!

Viel' on Suomi voimissaan!
—–
Koskaan, kallis synnyinmaa,
sua poikies' ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä!
—–
ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä.
—–

Eespäin, urhot, kaikki ees!
Tää ikivanhan vapauden tie on sees.
Eespäin te pyhät, pystyt repaleet!
Viel' eivät Suomen värit sortuneet.

Mutta missä se on? Ylös lippu!—Pojat, missä lippu?

Samassa lensikin ovesta sisään tomuinen käärö. Ajatus lipun nostamisesta oli herännyt useammalla taholla, ja samassa se oli levitetty lattialle. Lippu, joka entisinä hyvän sovun aikoina oli liehunut yhdessä sinivalkoisen lipun kanssa, mutta jota ei oltu nostettu suomalaiseen tankoon sen jälkeen, kun ei sen viereen enää saatu sinivalkoista nostaa.

–Ei tämä, ei tämä! Sinivalkoinen, missä on sinivalkoinen?

–Malttakaa!

Kuului repeävän vaatteen räsähdys niinkuin olisi raketti ilmaan lentänyt. Seisoi kaksi poikaa keskellä lattiaa, toisella kädessään sinivalkoinen lippu, toisella—tulipunainen.

–Ylös molemmat!

Hetken päästä heiluivat ne kumpikin tankonsa päässä, veljellisesti vierekkäin, toisessa vapauden taistelun tuliheltta, toisessa rauhallisen kehityksen tienviitta—alareunassaan sinisen alla punainen päärme, joka oli jäänyt muistoksi verestä, jota ei vuotanut, ja varoitukseksi verestä, jota ei ole vastakaan vuotava.

1905.

VAPAALLE KYNÄLLENI

Sinä vapiset tällä hetkellä. Minun on vaikea saada sinua kulkemaan paperia pitkin yhtä reippaasti ja huolettomasti kuin ennen. Lähtiessäsi liikkeelle sinä epäröit niinkuin lintu, jonka häkki on avattu, mutta joka ei vielä oikein usko eikä uskalla lentää ulos.

Miksi vapiset, kynäni, miksi epäröit?

Sinä vapiset ilosta siksi, että tiedät olevasi vapaa. Sinä epäröit siksi, ettet vielä tiedä, osaatko, vaikka saatkin, tätä vapauttasi hyväksesi käyttää.

Sinun ei nyt tarvitse ketään pelätä eikä ketään totella, tuskin lakiakaan, koska sinulla ei nyt ole mitään lakia olemassa. Sinulla ei ole olemassa muuta lakia kuin se, minkä itse itsellesi kirjoitat. Ja mikä sinun nyt täytyy itse itsellesi kirjoittaa. Se laki tuntuu sinusta nyt kovemmalta kuin mikään entinen, jonka kirjoittamisessa et ole osallisena ollut. Rautaisin kourin tuntuu se kuristavan rannetta käden, joka sinua kuljettaa.

Mutta älköön olko kädessäsi kahletta, olkoon siinä rannerengas, ei raudasta, vaan kullasta, metallien jaloimmasta.

Sinun täytyy nyt totella itseäsi, sinun täytyy laatia lakisi ja ohjeesi omasta ymmärryksestäsi ja älystäsi. Sinun on tähän saakka täytynyt tottua kiertämään mieli- ja väkivallan lakia ja sinun suurin tyydytyksesi ja usein ainoa tarkoituksesi on ollut saada vartijasi petetyksi. Ennen oli sinulla toisen käsky, nyt olkoon sinulla oma kuri, ennen painoi sinua ulkonaisena uhkana vain aineellinen sakko, nyt puristaa sinua sisältäpäin siveellinen pakko. Eilen oli päälläsi vieraan peloitus, nyt on pohjanasi oma velvoitus.

Siinä on nyt uusi vapautesi. Vapise sitä, elä, niinkuin ennen vapisit valtaa: vihasta ja kiukusta ja sorron tunteen alennuksesta, vaan edesvastuusi tunnon suuruudesta, kunnioituksesta oman itsesi korkeampia voimia kohtaan—ja ilosta siitä, että olet vihdoinkin vapaa!

Marraskuun 8 p:nä 1905.