Se on omituinen kaikupohja tuo, jota sanotaan Euroopan, maailman yleiseksi mielipiteeksi. Se saattaa vuosikausia ja mitä sydäntä särkevimpien huutojen sitä kohdatessa olla tunteeton ja turta.

Ja yht'äkkiä … näennäisesti vähäpätöinen tapaus, tuhansien kaltainen, voi saada siitä kimmahtamaan äänen, puhtaan ja heleän kuin herkimmästä cremonaviulusta, täyteläisen, voimakkaan ja valtavan; välähyttämään sävelloimon niin häikäisevän kuin magneettimyrskyn sytyttämä pohjanpalo, joka leimuaa pohjoisnavalta päiväntasaajalle niinkuin tuonnoin Dreyfusin jutussa ja niinkuin nyt ikään Ferrerin. On, niinkuin olisivat kaikki suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset yhteydet maan päällä ja merien pohjassa joutuneet omin päinsä toimimaan välittämättä vähääkään valtiomiesten naputuksista lankojen päässä. On tapahtunut oikeusmurha! Vapauden marttyyri on murhattu! Ja koko sivistynyt maailma soi kuin tuhansista hullaantuneista tulipalokelloista, joiden maanalaiset johtolangat yht'äkkiä ovat menneet yhteen, eivätkä ole erotettavissa, ennen kuin ministeristöjä kaatuu ja viattoman veri on kostettu. Ja valtaistuimetkin ovat vaarassa—yhden ainoan koulunopettajan tähden. Onhan se suurenmoista. Yhden ainoan syyttömästi tuomitun ja teloitetun kuolinhuokaus Euroopan etäisimmässä kolkassa saa ilmoille satatuhantisen kostohuudon, joka tuhattuhantisena kimpoo takaisin maailman loukatusta oikeudentunnosta!

Oikeutta siis on? Sitä voi siis heikoinkin saada? On siis olemassa koko kristikunnan yhteinen yleinen syyttäjä, joka oikeutta vaatii, ja näkymätön tuomioistuin, joka sitä antaa?

On siis olemassa se herkkä kaikupohja, joka helähtää ja joka herättää joka kerta, kun joku satutettu parahtaa—Euroopan yleinen mielipide?

Se on.

Ja kuitenkin … se saattaa vuosikausia olla tunteeton ja turta, antamatta vähintäkään vastakaikua tapahtumista, joiden olisi luullut pitävän panna se mitä voimakkaimpaan värähtelyyn. Sitä eivät ole, eivät ainakaan yhteen ääneen ja suuremmalla voimalla, saaneet vavahtamaan väkivaltaisimmatkaan sodat, verisimmätkään joukkoteurastukset. Se on usein vain heikolla myötätunnolla vastannut tuskanhuutoihin, jotka siihen ovat sattuneet lukemattomien rotunsa, uskonsa ja ihanteittensa tähden teloitettujen golgatoilta itäisillä mailla. Kansoilta, jotka elävät vain muutamain rautatietuntien ja muutamain sähkösekuntien matkan päässä niistä keskuksista, Berliinistä, Pariisista, Lontoosta, joissa Euroopan yleinen mielipide luodaan ja joihin pieninkin risahdus kuuluu maailman etäisimmistä erämaista, hävitetään heidän laitoksensa, riistetään heidän kalleimmat oikeutensa, turmellaan heidän välttämättömimmät elinehtonsa; toisilta jaetaan, paloitellaan ja silvotaan heidän isänmaansa—eikä tuo kaikupohja anna juuri mitään erikoisempaa elonmerkkiä itsestään. Melu, joka jossakin paikassa joskus syntyy, huomataan vain suurvaltain keskinäisen kilpailijakateuden aikaansaamaksi hälytykseksi toista vastaan, tai pörssikeinottelun tilatuksi mielenosoitussoitoksi. Ja kun, toisella kertaa, yleisen mielipiteen kaikupohja kaikesta huolimatta alkaa itsestään soida, tukehduttaa sen äänen lahjottu sanomalehdistö, painaen sen päälle suurvaltaetujen vaientavan kämmenen. »Älkäämme sekaantuko toisten valtain sisällisiin asioihin.» Tai: »Mitä kuuluvat meihin Puolan asiat?»

Turta ja tunteeton se usein on, niinkuin kidutuskammion matrassiseinä.

Mutta onhan se kuitenkin olemassa ja voi joskus helähtää herkästi ja puhtaasti kuin cremonaviulun koppa. On ääniä, joihin se ei voi olla vastaamatta, joille värähtämästä sitä ei voi estää mikään mahti maailmassa.

Lieneekö se jo kuullut, mitä Suomesta taas kuuluu?

VANHAN VUOSISADAN HAUDALLA

Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava.

Vapauden vuosisata … yhdenvertaisuuden ja veljeyden … valistuksen vuosisata—edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen!

Olisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin…

Olisipa, olisi…

Niiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen kulttuurikansain, jotka—ne eikä kukaan muu—kehuvat sen luoneensa, vuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään itseään ja töitään kehumaan…

Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä—eivät kehtaa, eivät itseltään ilkeä.

Ranska!—joka ei saanut syyttömän tuomiota omaltatunnoltaan näyttelynsäkään touhinassa. Jos olisi itse unohtanut, olisivat sen muut muistaneet. Muistivat sen ilotulien palaessa, tuhanten kupoolien kimmeltäessä. Eikä kukaan antanut enää sen loiston silmiään häikäistä. Maalattua kipsiä, katinkullan kiiltoa!

Englanti!—lady Macbeth, joka tänä uudenvuodenyönä turhaan pesee viattoman verta sormistaan. Kansan murha, se oli sen viimeinen urotyö.

Saksako?—Voittoisa, yhä mahtavoituva, yhä edistyvä sivistyksen ja kristinuskon levittäjä—mit Blut und Eisen! »Heil dir im Siegeskranz»– ottamaan »silmän silmästä, hampaan hampaasta!»—»Ei mitään armoa voitetuille.»—Saksa on jo pitänyt puheensa vuosisatansa haudalla: Vae victis!

Amerikka! Kaikkien vainottujen luvattu maa!—Suuri vapaa Länsi!—Kuban ryöstäjä! Filippiinien anastaja! Keisaria vaille—Venäjä!—hm!

Ja kaikki yhdessä Kiinan kimpussa!—Yhtä luuta vuohen sarvet!

Ne eivät kehtaa, ne eivät toki itseltään ilkeä—nousta urotöitään ylistämään, kulttuuritöitään kehumaan. Kullakin on suussaan oma tekemänsä kapula—kansoillakin eikä vain heidän herroillaan, kansoilla, jotka vasta eilen ikeensä loivat ja nyt jo muita kiduttavat.

Me ehkä voisimme, me pienet kansat—me pienistä pienimmät—hänelle jotain kunniaa tehdä—kaikesta huolimatta. Jos hän meiltä otti, niin kyllähän antoikin. Mutta sallittaisiinko meidän kokoontua juhlimaan— siltä kannalta? Ja tokkopa meistäkään itsemme ylistäjiksi, tekojemme toitottajiksi kaiken maailman kuulla? Oli eräs helmikuun päivä, häpeämme päivä yksi, ja toinen oli päivä heinäkuussa.

Ja se oli kuitenkin hyvässä huudossa, vanha vuosisatamme, miehuutensa parhaina päivinä. Sillä oli jalot aikeet ja hyvät asiat. Sen luotto oli rajaton, se nautti kaikkien kunnioitusta, sille uskottiin suuria tehtäviä.

Mahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen vararikon, laskettuaan liikkeeseen vääriä vekseleitä, peijattuaan parhaat ystävänsä, syötyään sanansa, rikottuaan vannotut valansa— valheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata, joka väärällä nimellä pöyhkeili, jota ei nyt kukaan tahdo tuttavakseen tunnustaa, jota ystävänsäkin ujostelevat ja joka nyt lasketaan »hiljaiseen hautaan», kenenkään kelloja soittamatta, kenenkään multaa siunaamatta.

Ja kuitenkin, kaikitenkin…

Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi? Vai tulleeko karhu karhun pojastakin?

Mutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää, että pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan …mutta oikeudella on aina aikaa odottaa.

Vaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö missään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta?

Kenties—jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain takana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä uudenvuodenyönä toivon tulet tänne alaskin tuikkavat.

VANHA SADDUKEUS

—»Autuaat ovat sävyisät—autuaat ovat laupiaat—autuaat ovat puhdassydämiset—köyhät, nälkäiset»—autuaat, autuaat, sillä he saavat sen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän…

Vanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta, kepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois saarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan.

–Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan—teidän palkkanne on oleva suuri taivaissa—mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus, iankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää, niinkuin hänen mielestään pitää. »Tämän annan sinulle, jos täytät isäni tahdon.» Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä säästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan joka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien varalle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän. Kärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden—kirjoitan kaiken sen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää lakia. On häntäkin profeetta!

Vanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen:—Mutta minä sanon: laki on täytettävä siksi, että se on täytettävä. Herran tahto on toteutettava siksi, että se on Herran tahto. Ei minun tähteni eikä minun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä hyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos minun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin olkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka oli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani, kuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä kerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä eihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on jumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa hammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja paremmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve yksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä tahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu, toinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee aina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko, toivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen, en orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi. Se on arvoton oppi arvokkaalle miehelle.

Mutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti, kuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman velvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa sitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti rinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta sitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän kaupungin.

–Ne sen tarvinnevat, kaikki rammat ja raajarikot ja vaivaiset ja kurjat, jotka hän oli sinne koonnut. Ne sen tarvinnevat ja ne sen saakoot, ylösnousemuksensa ja iankaikkisen elämänsä, jotka eivät tule ilman toimeen. Niille se kai on välttämätön heidän kulkunsa kiihottamiseksi, niinkuin kangastava kosteikko sille, joka ei muuten jaksa perille, kesken nääntymättä.

Vanhan saddukeuksen täytyi hengähtää, sitten hän taas jatkoi kävelyään ja mietteitään:

–Tottahan on: kuka lähtisi erämaan taipaleelle, ellei hänellä olisi kosteikkoon tulo matkansa tiettynä määränä. Tottahan on: jo pelkkä palmulehdon kangastuskin pilvien rajassa innostaa janoiset ja nääntyneet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja tuleehan siten onnellisesti päätetyksi moni retki, joka muuten olisi jäänyt kesken. Voisiko siis ajatella, että Herra tahtonsa täyttämistä varten näin tahtoisi auttaa heikkoja antamalla heille uskon autuuden kosteikkoon tuolla puolella elämäni? Olisiko hän ehkä sittenkin profeetta tuo, lähetetty tuomaan tuota uskoa tänä maailmanaikana, kun Israel on uupunut eikä enää muuten jaksa? Uskoa niille, jotka sitä tarvitsevat. Niinkuin hän erämaassa käski Mooseksen korottaa käärmeen niille, jotka eivät muuten jaksaneet parantua.

Vanha saddukeus oli saapunut mäen selänteelle, jossa Jerusalemiin viettävällä rinteellä oli hänen maatalonsa hedelmä, viini- ja öljypuutarhan keskessä. Istuutuen sen edustalle hän laskevan auringon valossa näki allaan Jerusalemin ja sen takana siintävät vuoret, eikä hän voinut eikä tahtonut hillitä ajatustensa kulkua ja mielialojensa menoa.

–Miksi en voisi sallia itseni ainakin ajatella sitä mahdolliseksi? Miksi en antaisi heidän ihanana haaveena uneksia, että heillä kullakin on palmulehtonsa tuolla puolella jonkin, tuolla puolella kaiken. Että tämä täällä jatkuu heille siellä eikä tähän pääty. Että Israel, jos kerran kukistuu niin, ettei enää nouse, rakentuu siellä—koskaan kukistumatonna. Että Salomonin temppeli hävisi täällä, mutta ei hävinnytkään siellä. Että niinkuin minulla tässä on tämä taloni, se on oleva samanlaisena odottamassa minua siellä. Että mitä täällä ajassa aloitin ja hahmottelin, sitä saan jatkaa ja täydentää siellä. Että kuta paremmin sain menestymään kaiken täällä, sitä parempi se sitten on oleva siellä. Kuinka silloin rakentaisin, kuinka silloin raataisin! En jättäisi mitään rappeutumaan, en laiminlöisi mitään, ahertaisin yötä ja päivää. Hoitaisin sitä—laintäyttämistäni—niinkuin taloansa se, joka tietää tulevansa siinä aina asumaan ja jolta se ei koskaan vieraalle jää. Sillä miksi en tunnustaisi sitä, mikä totta on: en hoida Herran taloutta niinkuin isäntä taloaan, hoidan sitä niinkuin palkollinen vierasta maata, vain sen verran kuin juuri luulen olevani pakotettu, lykäten huomiseksi, mitä en viitsi tehdä tänään. Miksi en tunnustaisi todeksi, mikä totta on: tämä taloni ränstyy, nämä huoneeni hajoo, muutan toisesta toiseen, en mitään korjaa, annan ohdakkeiden kasvaa. Eihän sen ylläpitämisestä ole minulle mitään hyötyä. Tehkööt muut, minä en jaksa, minä en viitsi, miksi hyväksi minä? Kun kerran lähden, muille jää kaikki… Olisihan se ihanaa, olisi haaveenakin ihanaa, ettei olisi kuolemaa, ei häviötä, ja että jos olisikin, se olisi vain uni, jossa siirryn illasta aamuun… Miksi ei minulla ole sitä uskoa, mikä heillä? Ja miksi ei ole, niinkuin he uskovat?

Ilta yhä pimeni. Raukeihin mietteisiin vaipuneena vanha saddukeus yhä istui talonsa edustalla.

Kuului ääniä laaksosta, josta hän äsken oli tullut, läheten tietä, jota hän oli noussut, nousten mäelle, laskeutuen hänen puutarhansa muurin sivua toiseen laaksoon, jonka yli yhä vielä häämötti pyhä kaupunki— ääniä iloisia, askelia keveitä ja reippaita kuin lasten. Sanoja ei kuulunut, ainoastaan niiden sointu ja sävel, kohoten kuin aina uudistuvaksi kerronnaksi: »… autuaita ovat … autuaita ovat … autuaita olemme!» Se heikkeni, voimistui taas uusien parvien tullen ja heikkeni jälleen niiden mentyä, häipyen viimein etäiseksi hyminäksi, kunnes sekin sammui. Eikä vanha saddukeus enää tiennyt eikä kysynyt, olivatko ne vain olleet hänen korvansa, jotka olivat sitä soineet.

–»Autuaita ovat» … ne uskovat sen kaikki. Siellä ei ollut ketään muita kuin minä, joka ei olisi uskonut. Sairaat, raajarikot, rammatkin, kaikkien silmissä kiilsi sama innostus. Spitalisetkin tulivat niin lähelle kuin pääsivät, huutaen minulle: »Mitä hän sanoo? Kerro meille, mitä hän sanoo!» Hän on heille hyväntekijä, hän on heille profeetta. Hän on antanut ihmisille uuden haaveen.—Miksi se ei ole tosi? Mutta eikö se, jota uskoo, ole tosi sille, joka uskoo? Jokainen, joka antaa uskoa, on hyväntekijä. Joka riistää joltakin jotakin, jota hänellä on, hän on pahantekijä. Ei ole sen suurempaa rikosta kuin ottaa lapsilta heidän ilonsa sentähden, ettei itse voi siihen ottaa osaa.—Fariseukset uskovat, että on ylösnousemus ja elämä kuoleman jälkeen. Ja kuitenkin he tahtovat tappaa hänet, joka voi antaa sen kaikille, jotka sitä kaipaavat, Jahve, sallitko sen tapahtua?

Vanha saddukeus oli kimmonnut ylös ja seisoi nyrkit puristettuina, kädet kohotettuina, tummana varjona tähtien valaisemalla talonsa seinustalla:

–Älä salli, Jahve, heidän tappaa häntä! Tapa, Jahve, heidät, jotka tahtovat hänet tappaa!

»MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA…»

Se tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»

Siihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän omantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun ihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta ulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: »Minä kiitän sinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.»—tarkoittaen sillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut väkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en ottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa, vaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta … uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai edes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e.—siihen aikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt virkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja nyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan ja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset päätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki siihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme—tapahtui, että hän kuuli huoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli: soikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin ja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat, jotka juuri oli kirjoittanut: »Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli, että ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta vähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen rinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään sisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että kiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt oikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes epätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja heidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema, jotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä nöyryytyksestä toiseen.

Tietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää! Tietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on vääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja nauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen hoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa vanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen perhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden totta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta kannettu palkka—eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se ole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin asua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän rahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei ole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma siitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee tehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa pysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin hyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.»

–Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.

–Kuka se on?

Palvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven raolleen.

Tuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä äärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua selälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui siitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri hiuksensa pystyyn haraten.

–Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni? Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan! Eikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan enää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että he voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi olla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut julkisesti irti…

Kamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä voi toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta ylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo ponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön, itserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä »jopajoo—jopajoo»—harmaat silmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään—kietoo toverit asioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin Venäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes olisi mennyt Amerikkaan—sukeltaa sieltä »virkamiehenä erityisiä toimenpiteitä varten», lainaa itsensä varmentamaan kaikkia laittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee tervehdykselle vanhan toverinsa luo—kätyri, ilmiantaja, »hovineuvos Linnanen».

Oven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain vilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia, rasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt, huotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä sotilashansikkaat—entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä jonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken… Katso sinä vain sinne, vakoilija, siellä on nurkassa »Lex», ja siellä on »Hyökkäys»!

–Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.

Kamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku poikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä yhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.

–Haluatteko tavata isääni?

–Minut on jo ilmoitettu, luulen.

–Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.

Poika kuului menevän.

No niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään puuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle selko. Kuulkoon kunniansa!

Kamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti tukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa, ylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui selkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi siristäen saliin.

Vieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei perälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.

–Nimeni on Linnanen, entinen Borg…

–Jahah.

–Pyydän anteeksi—tulen asioissa—en virka-asioissa, vaan yksityisissä—sitoumuksen johdosta, joka minulta aikoinaan jäi järjestämättä.

–Onko kysymys vekselistä, joka koko joukon toistakymmentä vuotta sitten jätettiin minun hoidettavakseni?

–Aivan oikein … juuri siitä. Pyytäisin vihdoinkin saada suorittaa sen sisällön.

Hän oli asettanut lakkinsa pianolle, ottanut esille lompakon, astunut askeleen pari lähemmä, ja oli valmis lukemaan rahat.

–Jaha—minä—heti paikalla…

Kamreeri kiirehti huoneeseensa ja alkoi etsiä laatikostaan… Ohoo, kas vain! Maksaa velkansa… Siinä se on … no niin…

Löydettyään paperin vei kamreeri sen saliin ja ojensi sen Linnaselle jäykästi kumartaen—kenties ei kuitenkaan niin jäykästi kuin äsken.

–Se on 2,000 markkaa.

–Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle … korot ja korkojen korot kuluneelta ajalta.

Taas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili allakkaansa ja alkoi laskea:—maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1 päivään 1905, kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se sen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko sen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei olisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään tapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa. Pelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan. Hyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on oikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas vaan…

Kamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: »Lunastettu Kansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890… Korkoa korolle 15 vuodelta yhteensä 4,175 Smk.»—sehän on ollut siellä tavallaan kuin talletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn tunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht'äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo aikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta… En tarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään. Olihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli … no niin, kuinkas muuten.

Kamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan siihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.

–Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.

–Se on oikein.

Kamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan lakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:

–Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.

–Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.

–Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.

Kulmakarvat kohosivat ja toinen suupieli venähti hiukan alaspäin, samalla kun silmissä välähti kuin ilakoiva ivan ilme jostakin, sammuen samassa. Sitten hän meni.

Kamreeri jäi hetkeksi seisomaan rahojen ääreen, aikoen ne ottaa, jättäen ne ottamatta, kävellen kerta pari edestakaisin lattialla.

–… »vasta nyt päässyt tilaisuuteen»–Kun on saanut sen viran, jonka avulla—Mutta mitä se minuun kuuluu, mistä hän on saanut mahdollisuuden sitoumustensa suorittamiseen? Olkoon mies millainen tahansa, tietysti hänellä täytyy olla oikeus saada paperinsa kuitattuna takaisin… Revittäväkö palasiksi ja heitettävä palaset vasten naamaa? Toisin sanoen: lahjoittaa rahat hänelle vielä kerran.

Ikkunan ääreen tullen näki kamreeri Hellberg Linnasen, upseerin sinellissä, leveänä, kasanskilaisensa täyttävänä, ajavan torin halki, kuin uhmaten.

–Ei kukaan voi väittää, etteivät rahat… Jos asettuu sille kannalle, täytyisi joka kerta, kun joku suorittaa jonkun sitoumuksensa, ottaa selko—mutta sehän veisi in absurdum… Lahjoittaa pois…? Mutta jos minä itse en voi niitä pitää, niin kuinka voin antaa ne toiselle? Eihän samea vesi siitä puhdistu, että sitä tarjotaan toiselle. Sitä paitsi … minä otin ne jo … sanalla sanoen…

Kello löi jotakin, ja kamreeri huomasi täytyvänsä heti rientää työpaikkaansa. Hän otti rahat pöydältä, vei ne työhuoneeseensa ja lukitsi ne. Hän oli päässyt selvyyteen siitä, että ne kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan, sekä oikeudellisesti että siveellisesti, olivat hänen.

Pöydällä oli kirje, joka äsken oli jäänyt kesken. Ei ollut aikaa sitä lopettaa. Kamreeri työnsi sen imupaperin alle ja meni.

Tämä tapahtui, niinkuin sanottu, siihen aikaan, kuin meistä jokainen tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»