Istun yhä venheessäni, vaikka olen jo lakannut onkimasta. Olen nostanut ankkurin. Vapa torkkuu veneen laitaa vasten. Minun olisi lähdettävä, mutta en saa tarmoitetuksi itseäni tarttumaan airoihin.

Olen kahden karin salmekkeessa ulkona merellä. Takanani on pieni sisäselkä ja sen perillä manner metsäisenä viivana vielä valoisaa iltataivasta vasten. Edessä on aava, rannaton meri, tyven ulappa, jossa on enää vain muutamia vedenpäällisiä kallioita ja joka illan hämärtyessä on häipynyt taivaaseen niin huomaamatta, ettei rajaa erota. Maista päin kuului heikkoa elämää kalastajakylästä, joku lehmän ammahdus, koiran haukahdus ja soutua näkymättömästä venheestä—joka kaikki jo on lakannut.

Mereltäkään ei näy mitään muuta kuin itseään merta, ei purjetta, ei laivan savua, eikä kuulu mitään. Kerran sieltä kuului kumea pamaus, hyvin kaukaa. Onhan sota, eihän siellä saa kukaan kulkea, ei muut kuin venäläiset sotalaivat, jotka eivät kulje…

Tämä on vielä sitä vanhaa tuttua tunnelmaa, joka usein on tullut ja mennyt, monena sotakesänä. Olen usein ollut sen lumoissa, illan vaihtuessa yöksi, liukunut kuin puolihorroksissa toisesta toiseen, viihtynyt siinä hetken, värissyt sisäisesti jotakin uhkaavaa ja outoa, irtautunut siitä, nostanut ankkurin ja soutanut kotiin.

Nyt en saa itseäni siitä valveutetuksi, vaikka koetan—tosin heikosti.

Tämä ei ole enää oikeata todellisuutta, vaikka se siltä näyttää ja vaikka maailmalla ympärilläni on kaikki sen tutut ulkopiirteet. On niinkuin lapsena, kun seisoin pihamaalla kesäyönä ja katselin porttia ja maantietä ja lehmisavua, joka painui järvelle. Sen alla ja takana oli jotakin muuta, käsittämätöntä ja salaperäistä, mutta se sai olla siinä, en sitä pelännyt enkä ihmetellyt. En osannut kysyä syytä siihen enkä sitä kammoksua. Nyt se kaksinaisuus jotenkin ahdistaa, ja minä tahtoisin tietää, miksi. Mutta en kuitenkaan jaksa kysyä niin voimakkaasti, että joku tulisi ja vastaisi. Itse en saa vastatuksi ja minun on niinkuin ahdistaisi ja puristaisi rintaa.

Jossakin loiskahtaa, tuolla matalalla, vedenalaisella karilla, ja vaahto välähtää, häiritsemättä kuitenkaan hiljaisuutta, ainoastaan sitä vahvistaen, niinkuin satunnainen tuulenhenkäys metsässä, joka liikauttaa vain jotakuta lehteä ja uuvahtaa siihen. On vielä enemmän olematonta kuin äsken. Tahtoisin paeta, mutta mitä ja minne? Onko tulemassa jokin turtuminen ja herpautuminen? Olenko ajautumassa pois tästä ja siirtymässä johonkin toiseen? Kesästänikö syksyyn ja sitä tietäkö syksystä talveeni?

Kuljenko pois? Mutta siinähän on kallio—ellei sekin ajaudu mukana ja samalla koko tämä seutu ja taivas ja meri?

Tätäkö tämä olikin, elämä? Mitä se oli? Sekava sarja elämyksiä, joista ei mikään erottaudu toisestaan, toistaan merkillisempänä? Sainko mitään aikaan? Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni täyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni, josta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä enää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos joku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä, vapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä. Olen hajoavalla jäälautalla, jota tuuli ajaa merelle ja huiskutan vain kättä hyvästiksi… Sillä oikeastaanhan minä tahdon pois, olen tahtonut kauankin, vaikka en ole uskaltanut. Jos joku tahtoisi estää, ehkä uskaltaisin paremmin.

Minun on mentävä sinne, ellen saa ratkaistuksi nyt tässä tuokiossa elämän arvoitusta. Mutta kuinka minä voin saada vastausta, kun en osaa kysyä? Tunnen olevani tahdoton ja tarmoton kaikkeen. En saa ojennetuksi kättäni tarttuakseni airoihin, vielä vähemmän laskeakseni niitä veteen ja lähteäkseni. Minussa määrää joku muu, kietoo ja lumoo omakseen. Enkö ole aina ollutkin kannel, jota joku muu on soittanut, milloin mikin päähänpiston tai tunnelman tuuli? Olenko koskaan soinut jotakin omaa? Kutsuuko joku minua nyt siitä tilille? Kuka, missä? Tuollako, missä yhä hämärtyy, missä taivas ja meri ovat sulaneet toisiinsa eikä enää näy äskeisiä karejakaan? Onko se Iso Kiero, joka kutsuu, Napinvalaja, joka tahtoo valaa minut uudelleen? Mutta tulisiko minusta uutenakaan mitään, olisiko minussa edes alkuainettakaan mihinkään muuhun kuin mikä olin? Enkö ole jo palanen karstaa? Mutta miksei meri jo vie minua sinne pois? Eikö välitä?

Näenkö taas väärin kaiken, toisin kuin mitä se on? Niinkuin aina olen nähnyt. En ole nähnyt mitään oikein. Olen luullut ja kuvitellut ja tehnyt aina omastani toden, mutta en koskaan todesta omaani. Joka pensaassa piilee haltia, joka lehdossa sinipiika, joka laineessa muka vellamonneito. Kaiken ikäni olen haastellut heille kuin puolimielinen metsän puille, kiville ja kannoille.

Taas loiskahtaa laine samalla paikalla, missä äsken. Mistä se tuli siihen, vaikkei tuule eikä merellä käy maininkia? Tuota yksinäistä lainetta, joka tuossa murtui, ei ole voinut nostattaa mikään tulossa oleva tuuli. Se oli aavelaine. Niitähän liikkuu usein tyyninä öinä. Niitä ei näe, ennenkuin ne syntyvät, enemmän kuin hyljettä, joka nostaa päänsä veden alta ja katoo samassa. Vai oliko se tämän sotaajan laine, hyöky räjähdyksestä jossakin kaukana? Ehkä on räjähtänyt miina, uponnut panssarilaiva ja hyöky lähti kiertämään yhä laajenevana helmana ja tämä oli sen helman viimeinen humaus, kaikkien kuolleiden yhteisen hengenlähdön huokaus tällä karilla?

Eikö minua mikään päästä tästä painajaisesta? Eikö minulle selviä mikään aate, mikään tehtävä, jota pääsen heti suorittamaan? Eikö kukaan puhalla minua hereille sanomalla, mitä minun pitää? Onko mitään järkeä siinä, että istun täällä tuntikausia tuijottaen omaan tyhjyyteeni ja tylsyyteeni? Miksi olen täällä, kun maailma ja oma maani on hajoamaisillaan liitoksistaan? Miksi en tee mitään, auta ketään, en edes itseäni?

Minun täytyy päästä maihin tältä hyllyvältä pohjalta, tuntea tukevata kalliota jalkojeni alla, päästä kosketuksiin edes sen todellisuuden kanssa.

Ponnistan viimeiset voimani—tartun airoihin ja lähden. On ainakin airojen kolina ja kokan kahina minun omaani ja aikaan saamaani. Olen hereillä, olen luonut lumouksen. Mikä minua oikein vaivasi?… Tuossa on laskemani verkon merkki, tuossa toinen. Huomenna tuulee mereltä. Sitä se laine siis loiskahti—aavelaine muka…

Ei, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen oireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne sanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin… Mitä sinä, kallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet. Aina sinä uhkaat pudota ja murskata, mutta et koskaan osaa sitä tehdä. Ei sinussa ole mitään kätkettyä henkeä. Ei sitä ole meressäkään. Olet elotonta kiveä ja meri on vettä ja ne ovat vain minun herkistyneet hermoni, jotka pitävät pilaa kanssani. Ei sinun luolassasi ole mitään peikkoa. Luuletko, että minä olen mörköpelko lapsi?… Ka, terve taas, purjepursi. Mitä varten sinä seisot noin, perä vasten tuulta, mikset käänny myötätuuleen? Sanoitko jotakin? Pelkäätkö, että yöllä nousee myrsky ja että ajaudut merelle? Kyllä sinun köytesi kestää. Ei se solmu petä, tokihan minä sen tiedän, koska itse sen solmisin. Näithän sen itse.

Ja kuitenkin, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, minä pysäytän ja menen tarkastamaan, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä on voinut tapahtua. Se on kiinni, mutta se olisi voinut jotenkuten päästä. Pääsee milloin mikin itsestään.

Ja ennenkuin olen tullut maihin, olen liukunut takaisin siihen, missä olin merellä. Lumous ei ole lauennut. Kaikki on jotakin muutakin, kuin miltä se näyttää. Tämä ranta ei ole minun rantani, en ole koskaan ennen täällä ollut, tämä venhe ei voisi kiivetä itse kalliolle, jos ei sitä vedetä. Täällä kummittelee yhä niinkuin merellä. Sieluni aukee liitoksistaan. Jalka ei usko, että se on kotikalliolla, jota se polkee, vaikka se samalla tietää väistää tutun kiven. Käsi tarttuu oven ripaan, mutta ei tunnusta sitä omaksi… Ennenkuin avaan oven, kysyn, vedinkö minä venheen maihin vai jätinkö sen siihen… En muista sitä… Ovi kai taas narahtaa, jos vedän, ja herättää lapset. Miksen saa sen saranoita koskaan voidelluksi, vaikka päätän ja päätän!… Mutta sehän ei narahdakaan. Minähän voitelin sen merelle lähtiessäni.

Ja kun minä sen muistan, muistan samalla, että vedin veneen maihin ja viskasin veden pois ja solmisin nuoran paaluun.

Astun tupaan. Vaimoni vielä valvoo ja lukee.

–Missä olet ollut näin kauan?

–Tuolla vain.

–Saitko mitään?

–Sain vähän.

Lumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.

BULEVARDIN PUU

Se seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa kukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei rehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella puolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa imetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä elatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama eikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.

Sen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät lokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan taivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan kadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa. Katupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.

Ilma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja kellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa, lienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin tuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen lehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta toisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.

Sen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle, eikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei ole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.

Istuessani sen alla, kahvilan edustalla, puutarhatuolilla, olen usein kysynyt itseltäni, kuinka mikään voi kasvaa ja elää siinä missä se, ja mitä iloa siitä on sille itselleen ja muille.

Ja kuitenkin se kasvaa ja elää ja lehdittyy ja kukkii, ja on maailman ihanin puu niille, joille se on heidän ainoa puunsa. Ei erämaan palmu, ei aron kaivopihlaja, ei pölyisen maantienvarren piinia ilahduta allensa istahtaneiden mieltä niinkuin Pariisin bulevardin puu niitä, joiden iloksi se on pantu kasvamaan. Ei kenellekään ole kadun lyyrikko sorvaillut siroimpia lauluja kuin sille—ellei ilotytölleen, sen haltiahengelle. Hän on ylistellyt sen siimestä, laulanut sen lehtipuvun silkinkahinaa, kuvannut sen liepeiden vivahdukset sekä päivisin että öisin lyhtyjen valossa, kuvannut sen kukinnan ja sen kukkien lemun.

Joka kevät se kukkii—silloin kun valokaupungin elämä on hilpeimmillään, sen ilma hurmaavimmillaan, sen perhosten parveilu iloisimmillaan, kun taivas on herkimmän sininen ja sää suloista kuin hunajamaito. Silloin se kukkii. Niinkuin hienottaren lemulippaasta tulvii sen tuoksu kaduille ja poikkikaduille, tunkien kahviloihin ja voittaen hetkeksi niiden absintin lemun, huljuen huoneisiin, niin hyvin alempiin sen latvan tasalla kuin kaikkein ylimpiin katon rajassa, missä ompelijatyttönen avonaisen ikkunansa ääressä istuu ja laulahtelee, säestellen kevätiloisten lasten karkelohuutoja auringonlaskun hetkenä.

Kuta himmeämmäksi ilta käy, sitä kiihkeämmin se tuoksuu. Sillä ilta on sen aika. Päivällä se on ilmeetön, pölyinen, hatara ja laiha. Mutta kun kaarilamput alkavat hehkua sen alla ja yllä, se kirkastuu, elostuu ja pöyhtyy ja levitteleikse, joka kukka loistaen, joka oksa eläen, joka lehti palaen, aina uusiintuvaksi iloksi niille, joille se on heidän ainoa puunsa, maailman ihanin—ja iloksi minullekin, puitten palvelijalle … vieden minut kotoisen pappilan lehtikujaan, paperilyhtylehtoon ilotuli-iltana sisareni häissä hyvin, hyvin kauan sitten.

Enkä hennonut erota; tulin aina uudelleen sen alle, minä samoinkuin hekin, kahvilan edustalle, he lemmittyineen, minä yksin.

Se lehdittyy ja kukkii ja tuoksuu ja on ihmisten ilona, mutta ei koskaan saa tehdyksi sukuansa jatkavata siementä. Tai jos jonkin tehneekin—en tiedä—ei se koskaan pääse maahan, jossa voisi itää. Erämaan palmukin kylvänee joskus itävän siemenen ja nähnee sukuansa jatkavan taimen, aron pihlaja samoin … bulevardin puu ei koskaan. Sen siemen karisee jo kukkana asfaltille, lakaistaan kadun ja sen käytävän uomaan, josta letkun suihku sysää sen korahtaen menemään viemärin kitaan, iankaikkiseen pimeyteen.

Sillä se on vain ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua äidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena. Sen on oltava aina tuores ja nuori. Kun se alkaa kuivaa ja lahoa eikä enää kykene kukkimaan, tuomitaan se pois, nostetaan ylös ja sen sijaan istutetaan uusi. Olen nähnyt samojen rattaiden, jotka toivat uuden, vievän pois vanhaa, aamulla varhain, kun kaupunki vielä nukkuu. Olen nähnyt heitä, bulevardin puita, laahattavan tullista ulos, latvan tukka katua lakaisten.

MAAHENKEÄ

Vanha mies, talon vaari, seisoo havutukin ääressä tallin takana pellolla ja pienentelee hakoja. Työ käy häneltä kokonaan koneellisesti. Kun oksa on pienennetty, kopeloi hän jalallaan esiin uuden, nostaa sitä jalkoterällään ja tarttuu siihen kumartumatta, jatkaen niin tunti tunnilta samassa tahdissa. Kasvojen ilme on hajanainen, katse harhailee ulos avaruuteen, niinkuin näkemisellä ei olisi mitään tekemistä työn kanssa.

Hän on melkein sokea. Hän erottaa edestään vain vaalean aukean, jonka tietää pelloksi, sen takaa tumman juovan, jonka tietää metsänreunaksi, ja sen yläpuolella nousee kajastava laajuus, minkä hän tietää taivaaksi. Muuta hän ei näe. Hän käyttää näkönsä tähteitä enää vain apukeinona, kun on tunto pääturvana. Hämärissä ja sakealla säällä on kepin pää toisena silmänä ja toisena jalkoterä. Kuta tylsemmäksi silmä käy, sitä enemmän teroo tunto.

Vaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut vähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.

Onhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä menettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä menoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin minä silloin kykenen?

Ilta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska sieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän juovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin usvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.

Havukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee kassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee havutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa tuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset tuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua tallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin seinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä seinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan pihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.

Hän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää myöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen eikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan kolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän oli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai kärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä osanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon tunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut sairas eikä tarvinnut toisen tukea.

Hänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä päätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut: minä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi, ajattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka minkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat minun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni saamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen säästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.

Navetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari astuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.

Tupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan. Täällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli leppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään. Eihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin näkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa … ei ollut nähnyt eikä tulekaan näkemään… Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä kohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa, niinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua avun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut, perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa laskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi jakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai velivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei olisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani ottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.

Hän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa asemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m. Rautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.; linikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45 markkaa eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot ja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä asti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan viiteenkymmeneen se nousee.

Se on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois pankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne katsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen perivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen, pantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen puhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin tulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole siihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen kykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun talvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten ojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä näköä.

Ja siihen umpikujaan hän aina lopulta ajautui: jos lähden näköäni saamaan, jää suoperkkiötyö tekemättä—jos mieli saada suoperkkiötyöt tehdyksi, menee minulta näkö. Kummastako on talolle enemmän hyötyä tai vahinkoa ja kumpiko valittava? Menköön näkö! Mutta sokeahan ei kykene mihinkään, tuskinpa tekemään mitään edes oman ruokansa edestä. Jään loppuiäkseni heidän hoidettavakseen ja talutettavakseen ja talon rasitukseksi. Se on sille ajanpitkään suuri kulutus, vaikkei rahaista rahaa heti menisikään. Sillä ties kuinka kauan tämmöinen tervesisuksinen ukko vielä elää—vaikka eläisi yhdeksäänkymmeneen. Luulisi heidän itsensäkin käsittävän. Ja hän päätti sen taas niinpäin. —Puhun siitä heille heti, kun tulevat tupaan, ja istun huomenna postin rekeen.

Veljenpoika kuului ajavan pihaan hakokuorman, riisuvan hevosensa ja paukkavan tallissa. Ja silloin häntä taas herpaisi toisapäin.

Jos siitä ei ole apua. Jos se raha menee eikä näkö kuitenkaan tule takaisin. Parempi on silloin antaa sen mennä tätä menoaan. Eihän minusta enää näkevänäkään olisi isompiin töihin. Siihen, mihin kykenen, kykenen silmitönnäkin. Hakojen hakkuu luonnistaa silmät ummessakin. Verkkoa osaa sokeakin kutoa. Soutaa voin, kun on joku, joka istuttaa venheen kokkaan ja itse istuu perään. Väännän minä sokeanakin silppumyllyä ja pyöritän siivuukonetta, kun ääreen vievät. Onhan täällä lapsia minulle silmäksi. Saunaan kai kyllä mielellään hoitavat samalla kuin itsensäkin, ja kerta pari vuodessa kirkollekin. Lukemaan ei taitaisi enää päästä uusillakaan silmillä. Jos sairastun—mutta hoidettavahan se olisi näkeväkin sairas, ja hautaan hoidettaessa ei sokeana kuolleesta liene suurempaa vaivaa kuin silmällisenäkään…

Parasta lie, että saavat sen suonsa kuivatuksi. Joukko kasvaa eikä ne tässä pääse oikeaan elämisen vauhtiin, jos eivät alueet laajene… Ja mistä minä nyt saan senkään saattajan sinne mukaani? Ei ole yksin lähtemistä, kun on kuulema monet muutokset ja juna tulee yön aikana Helsinkiin.

Kunnan tohtori kyllä oli varma siitä, että näkö palautuu. »On ihan varma, että saatte näkönne, jollette vitkastele», sanoi. »Mutta minkä teette, se tehkää pian.»

Kun tietäisi, mitä veljenpoika oikein ajattelee. Eihän se tietystikään kehtaa panna vastaan, jos kuulee mieleni kovin tekevän.

Ja vanha vaari päätti virittää veljenpoikansa eteen paulan: olen itse olevanina linikkaan lähtöä vastaan. Jos se yhtyy, on sille raha mieluisampi. Jos taas rupeaa yllyttämään ja kivoittelemaan, niin silloin se tahtoo, että menen. Ja odottaessaan pani vaari sitä varten valmiit vastauksetkin veljenpojan suuhun. »Nyt ei muuta kuin setä taipaleelle ja heti! Lähden itse saattamaan.»—»Olipa nyt talo kuinka pieni tahansa, niin ei tässä hätää tule, kun ei ole tullut ennenkään.» —»Saadaan se suo-oja kerran vielä mitenkuten kaivetuksi.»

Veljenpoika tuli tupaan, ripusti turkkinsa naulaan ja teki tulen.

–Ka, täälläkö se istuu pimeässä.

–Näkeehän tuota pimeässäkin tämmöinen näkijä.

–Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä ainoata oksaa pohjaan.

–Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä eikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty. Pian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.

–Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika lohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee. Vaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin päinne.

–Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun vetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla näy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.

–Joko on niin huonosti?

–On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti lähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö silmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.

Nyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään virkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.

–Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen tarpeeseen semmoinen rahameno.

–Paljonkohan tuohon menisi?

–Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä sanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.

Henkeään pidätellen odotti setä, mitä veljenpoika virkkaisi.

Veljenpoika virkkoi:

–Ka, kun on kengänpohjaan puhjennut reikä. Siihen on heti ruvettava paikkaa panemaan.

–Olisihan minulla kyllä se raha ja vähän enemmänkin, niinkuin tiedät, mutta säälittäähän sitä siihen panna, kun saattaisi tarvita parempaankin.

–Mihinkä parempaan? kysyi veljenpoika nyt uteliaan pikaisesti. Mutta sitten kuin jälkiään peittäen teennäisen hitaasti:—Mikäs se nyt olisi sen parempaa?

–Olisi kai se siinä alangon viemärissäkin yhtä hyvässä tallessa kuin vanhan sokean silmässä.

–Olisi kai se siinä hyvässä tallessa.

–Niin kummassako?

–Kummassakin olisi hyvässä tallessa.

Vaarin ei ollut tarvis enempää udella. Hän tiesi nyt, että se panisi sen kernaammin suohon kuin silmään. Mutta nyt riensi veljenpoika sanomaan:

–Mutta ei suinkaan pidä sitä katsoa … minä ilman vain, kun kysyitte.

Saadaan se suo toki kuivatuksi jotenkuten muutenkin.

–Mitenkä muuten sinä sen saisit?

–Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.

–Kunko varttuvat—kun vanhin vasta viidennellä.

–Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin luulee sieltä avun lähtevän.

Turha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän oli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku kiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi, koettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:

–Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat … jos niiden luulojen päälle lähtisi…

Veljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein ennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:

–Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä tässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani sokeampanakin hakkailla … ja silppumyllyä kiertää … ja siivuukonetta vääntää … ja verkkoa kutoa ruokani edestä.

–Jo toki enemmänkin edestä.

–Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä parata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja vielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla kuumottaa.

Se jäi siihen. Setä siirtyi verkonkudoksensa ääreen eikä lääkäriin lähdöstä puhuttu sen päivän perästä. Viemäri avattiin vaarin säästöillä, alanko kuokittiin ja kylvettiin. Oli saatu vähän viljelyslainaakin maanviljelysseuralta. Kun siinä heilimöi ensimmäinen ruis, oli vaarin silmän päällä jo ikuinen jää, niin paksu, ettei kirkkainkaan paiste enää kuumottanut sen pimeyteen.

Suvisina sunnuntaipäivinä kuletutti hän itsensä lapsilla viljelyksen ääreen ja istui siinä ojanreunalla kuunnellen tähkien kahinaa ja hengittäen heilimon lemua.

Tulihan tietoon, minkä uhrauksen ukko oli tehnyt. Veljenpoika kertoi asian niin, että setä itse oli niin tahtonut ja ettei häntä houkuttelemallakaan oltu saatu Helsingin tohtoriin. Olisihan sille toki annettu kyydit ja toimitettu apu kuinka kaukaa tahansa, mutta kun se itse oli sen toisapäin päättänyt, niin eihän häntä voitu väkisinkään viedä.

Vaari hakkasi vielä monet vuodet hakojaan, kutoi verkkoa, väänsi siivuukonetta ja silppumyllyä ja soudatteli lapsia.

Veljenpoika ei kyennyt pitämään taloa, vaan möi sen yhtiölle, siirtyen sen palvelukseen ja jääden itse vuokralaiseksi entiseen taloonsa. Vaari sai eläkkeensä.

Yhtiö kylvi puunkasvuun pellot ja suoperkkiönkin. Kun maanviljelyskonsulentti surkutteli vaaria siitä, että siihen toteen nyt menivät nekin silmärahanne, olisihan tuo alanko sinälläänkin kelvannut näreikköä kasvamaan, arveli äijä: »Vaan eikös ollut hyvä, ettei tuota tarvinnut näkevin silmin nähdä…»