On ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien päästä ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä liekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen syyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.

En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys ikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se onkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä. Saattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä näköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret olivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään minkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä aukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä omaisia näkemään.

Kuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin siitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen muuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun kerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja. Luokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet, montako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun »päästään». Tulos kirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä pyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi päämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja tarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka kerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi. Silloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten seurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman omakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin taulua puhtaaksi.

–Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän viimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen tavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla kirjaimilla taululla julistetuksi: »Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia jäljellä!»—ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy tyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.

Viimein ei ollut tuntia, ei minuuttia eikä sekuntiakaan jäljellä, kaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle ammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa. Vihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli turkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa tullista ulos—siihen aikaan ei ollut olemassa mitään poliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin, tuskinpa niitä olisi toteltu.

Minua niinkuin kaikkia muitakin oltiin »omalla» hakemassa. Vähitellen saavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli matkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.

Oli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten mieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä yhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan kohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai kolmen tunnin kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin pöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla painia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja sängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat, huivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa, jos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta näihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu viallisiksi. »Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla rauhassa!» Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei toisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu, ei vastaantulijaa, jolle ei »heitä» huudettu. Hevoset ja reet olivat yhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta heittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet renkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi kerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei herennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta rekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja päristelemisten jälkeen selvittiin.

Ja sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko oli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan, ennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai kaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni. Nahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden sisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin. Säälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin ollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt enemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni kiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman suloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin että melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin olisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on silta … ja kamreerin talo ja kauppapuoti … ja kirkko ja iso pappila ja sen riihet … että tuo aita ja tuo veräjä … ja tuolla koti, tuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa kiinni … nyt ne katoavat … nyt lentää porstuan ovi auki … sieltä syöksevät pihalle … toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset reväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin kauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo … nauretaan, hihkutaan, koira haukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita—se on kaikki, sanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista kakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville, jonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.

KOTIPUOLENI RAUTATIE

Vaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja polkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin perustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että väliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät suurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen—niin en kuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie todellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa syöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi tulla rautatietä saamaan.

Tuo epäusko kai oli osaksi syntynyt siitä, että tällä radalla oli ollut niin monta vastusta voitettavanaan: karjalaisten kilpailu, Kallaveden ylimeno, rantaratain ja kaikenlaisten muiden ratain kilpailu, mutta ennen kaikkea ja surkeata sanoa—kielikysymys. Olin silloin Pariisissa, kun asian lopullinen kohtalo oli säädyissä ratkaistava. Kuta kauemmaksi kotoa joutuu, sitä kokonaisemmaksi, sitä kauniimmaksi tahtoisi kansaansa ja maatansa kuvitella. Kun silloin saa lukea, että rautatieasiassa, puhtaasti aineellisessa asiassa, kaikki puolueet yht'äkkiä seisovat vastakkain, vetämässä köyttä kukin omaan puoleensa, niinkuin säädyt tekivät Iisalmen radasta ja Helsingin rantaradasta päättäessään, niin eihän ole ihme, jos odottaa joka hetki, että köysi katkeaa ja vetäjät lentävät selälleen. En silloin surrut tai ehkä paremmin suututellut niin paljon näiden ratain kohtaloa kuin sitä, että semmoinen näytelmä on meillä mahdollinen. Olisiko kohtalon kostoa voinut sanoa liian kovaksi, jos nämä molemmat radat olisivat muuttuneet joksikin »sillaksi», joka ei vienyt Suomen vesien poikki, mutta jonka alaitse Suomen vedet kuitenkin virtasivat, sillä Nevahan se Laatokkaa ja Saimaata ja Kallavettä mereen nielee … ja nielee.

Mutta eihän nyt niin kuitenkaan käynyt. Kaikki esteet voitettuaan rakentui rata, täyttyi Kallavesi. Epäuskoni joutui häpeään … enkä minä kuitenkaan tahtonut uskoa silmiäni enkä korviani. Vaikka olen sillä kulkenutkin, tuntuu minusta yhäkin siltä, kuin olisi se ollut unennäköä.

Tämä kai tulee siitä, että aina kun tätä taivalta ajattelen, astuu se eteeni semmoisena, kuin se oli, ennenkuin se raudoitettiin, ja niine muistoineen, jotka on siihen yhdistetty niiltä ajoilta, jolloin sitä vielä hevosella ajettiin.

Ne muistot ovat miltei jokavuotisia matkamuistoja lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Ensin pikkupoikana, kymmenvuotisesta kahdeksantoista vuotiseksi, kotoa Kuopioon kouluun ja koulusta kotiin. Sitten ylioppilaana, sitten minkä minäkin. Se ei ollut mikään vähäpätöinen tapaus, ei mikään »saisinko edestakaisen piletin?» tuo, kun jonakin tammikuun aamuna, jolloin ei päivä vielä kajastanutkaan, istuttiin pappilan pihalla reslaan ja lähdettiin »omalla» tai jollakin mökkiläisen hitaalla tai laiskalla »myötyrillä» kituuttamaan Kuopiota kohti. Senaikuisen kulkunopeuden kukkana, jonka määrääjänä oli se, että hevonen ei saanut hiota tai jos hikosi, että sen piti syöttöpaikassa kuivaa, vaikka olisi siihen puoli päivää mennyt, oli ehtiä Pöljälle yöksi kuusi penikulmaa päivässä ja siitä seuraavana päivänä kolmen penikulman matka puolen päivän aikaan Kuopioon. Se oli siis oikea »reissu», jonka juhlallisuutta lisäsi kuorman suuruus, sillä siihen aikaan käytiin koulua omin eväin, vietiin mukana puolivuotinen muona: leivät, lihat, voit, kaikki pitäjältä saadut, jopa joskus maitokin, niin paljon kuin sitä mahtui jäädytettynä lelliin.

Hitainen kulku oli omansa mitä voimakkaimmin painamaan kaikki tien varrella olevat talot ja maisemat mieleen; jokainen käänne, jokainen myötä ja vastamäki, silta, puro, järvi, pelto, metsä, hongikko, talo ja torppa muuttuivat aina uudistuvina muistoina sisällöksi, osaksi omasta elämästä, joihin kiintyi iloa täi surua, mielihyvää tai vastenmielistä vaikutusta aina sen mukaan, millainen oli sää, millainen keli, kuljettiinko kotiin vai kouluun päin. Syöttöpaikat, nuo senaikuiset »asemat», ja haukkuupaikat, nuo senaikuiset »pysäkit», joissa hevosia ei riisuttu, vaan ainoastaan aisain sisässä annettiin kauroja puraista —ne olivat merkkipaikkoja, tuttuja taloja, joita muistellessa vieläkin sydän lämpenee, lämpenee varsinkin muistellessa isoja, lämpimiä pirttejä, joiden liesissä kahvit keitettiin, joiden pöydille eväät asetettiin—ah, niitä mamman eväitä!—ja asukkaat olivat kuin omaisia. Semmoisia syöttöpaikkoja oli muistettavin Honkaniemi Lapinlahdella, jonka pihan läpi talvitie kulki, jonne tie maantieltä kääntyen toi yhtämittaista jylhää hongikkokangasta ja ohi talon tuulimyllyn, jonka huitovia siipiä hevoset melkein aina säikähtyivät. Siinä eleli Tahvo, pitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti hymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas emäntä.

Pajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta, oli muutamassa mökissä »pysäkki», jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen palvelija, »herännyt» ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen aikaan. Tai ajettiin myöskin kievariin, jonka kamari oli siitä kuuluisa, että tulipa siihen mihin aikaan tahansa, se aina oli lämmin ja hiilet aina uunissa kimmelsivät. Pajujärvi oli siitäkin merkillinen, että siitä lähdettyä matka jo oli »enemmässä kuin puolessa»: varsinkin kotiinpäin mentäessä oli tieto tästä aina omansa mieltä virkistämään. Taival Pajujärveltä Pöljälle teki kuitenkin aina ikävän ja alakuloisen vaikutuksen. En tiedä, mistä se oikein tuli, sillä seudut ovat kylläkin kauniit ja vaihtelevat ja tien varrella on taloja ja viljelyksiä. Ehkä tuli se siitä, että useimmittain oli jo pimeä tällä taipalella ja lyhyt talvipäivä mailleen mennyttä. Vai oliko se sitä, että tällä välillä siirryttiin omasta Iisalmesta, johon Lapinlahtikin kuului, Kuopion pitäjään, siis vieraaseen, outoon maailmaan. Lapsena saavat sellaiset asiat suuren, tärkeän merkityksen.

Niinkuin jo mainitsin oli Pöljä yöpaikkana Iisalmesta tultaessa ja usein Kuopiostakin, sillä kun koulusta päästiin tavallisesti puolen päivän aikaan, sopi aina yöpyä Pöljälle. Mutta mikään rauhallinen yöpaikka se ei ollut. Huoneet olivat tavallisesti koululaisia täynnä ja aisakellot soivat, ovet narisivat ja paukkuivat ja hevoset hirnuivat ulkona koko yön. Ja aamulla herätettiin jo varhain, paljoa ennen päivän nousua, juuri kun oli ehtinyt makeimpaan uneensa vaipua. Se oli esimakua kouluelämästä, joka oli loppumatonta taistelua aamu-unen kanssa. Sitä oli alkutaivalkin yöpaikasta lähdettyä. Pieni mies istuu reen perässä toisen pienen miehen vieressä, välistä piipottaa siinä kolmekin päätä yksien nahkasten alta. Reen jalas natisee, hevonen hölkkäisee nukuttavan hitaasti, ja tähtien tuike tai tuon äärettömän surullisen aamukuun valju loiste hypnotisoi niihin tuijottavaa silmää sulkeutumaan. Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa paleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas tekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään, pohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen.

Mutta on niitä miellyttäviäkin muistoja. On saavuttu harjanteelle, josta näkyvät Nilsiän avokylkiset vaarat, Kinahmit vai mitä lienevät, aamuruskon kultaamina. Näkyy alavaa metsää ja järviä jalkain alla. Aisakello alkaa poukuttaa—ei kai muuten, mutta kun reki työntää—ja tie on alamäkeä useita virstoja, vasemmalla puolen viljava järvenranta suurine, komeine taloineen—Siilinpäät, Miettilät, Laitilat—ja oikealla puolen ylhäinen harju, salaperäinen vuori, hyypiövuori, joka peittää päivän. Se on reippaasti ajettu taival, se karkoittaa viimeiset unet silmistä ja toivo pikaisesta perilletulosta pitää mieliä vireillä.

Mutta vielä on ylimeno Kallaveden poikki. Uuhmäen ja Puijon välinen uoma on vihaisten viimain kulkupaikka. Aina siinä tuulee, tuossa väljien vesien leveässä salmessa, eivät kestä parhaat nahkasetkaan ja kokoon kyyristyneinä, usein ummessa päin, kyytimiehen kääntäessä selkänsä tuuleen ja pää kippurassa, siitä pyritään yli, umpeen nietostuneen tien hidastuttaessa kulkua.

Vihdoin on päästy Puijon suojaan ja noustu maihin. Ja kuinka viima lieneekin selällä ollut vihainen, täällä oli aina tyyni ja turvallinen ajaa noitten korkeiden, havuisten rantain välissä olevien lampien jäitä, joita kaitaiset kannakset kuin kynnykset toisistaan erottavat. Nämä ovat jo taas tuttuja alueita, täällä on hiihdetty ja mäkiä laskettu, näissä metsissä keväisin ja syksyisin samottu—alkaa näkyä kaupunki ja kuljettu taival kuvastuu mielessä tuonne taapäin niin pitkältä, kuin olisi se alkanut jostakin Lapista, kestänyt toista viikkoa eikä vain toista päivää.

Näin sitä siihen aikaan kuljettiin. Ja menihän se ja hauskaakin oli toisin ajoin, kun sää oli suvinen ja keli liukas. Mutta välistä taas ei ollut mitenkään päästä, niinkuin eräänäkin talvena joululuvalle mentäessä, kun Kallavesi lainehti sulana ja kaikki meidän puolen pojat purjehdimme ääriään myöten täytetyllä lautalla kylmänä, räntäisenä aamuna Kelloniemestä Toivalaan ja koluutimme yhdeksän penikulmaa kärrykyydillä talvipakkasessa routaista, iljanteista maantietä pitkin. Tai kun toisin kerroin täytyi sydän kurkussa pelätä hevosten putoamista alati ulvahtelevan jään alle. Tai kun jäällä oli vettä eikä päässyt ohi riisumatta, kun rahtimiehet valtasivat tien. Puhumattakaan kelirikon ajoista, kun yksi virsta oli sulaa, toinen jäätikköä ja täytyi toinen puoli matkasta astua reen perässä.

Mutta kaikki tämä nyt kuului asiaan, liittyi niin läheisesti elämiseen ja olemiseen, että on vaikea sitä muuttuneeksi ajatella. Ja kuitenkin on se nyt vain muisto, kääntynyt lehti sen paikkakunnan kansan jokapäiväisen elämän historiaa. Se on kokonainen maailma, joka siinä nyt on mennyt mailleen, tarkoin järjestettyine tapoineen, käytäntöineen, tahtoisinpa sanoa aatteineenkin. Sillä tuollaiset ulkonaiset mullistukset muuttavat paljon elämän sisältöäkin. Ajattelen nyt vain niitä, jotka kouluun menevät. Heille oli ennen maantie heidän elämänsä ensimmäisenä tienä ulos maailmaan, nyt on se tie rautatie. Kumpikin näistä matkustustavoista painuu lapsen mieleen aivan eri tavalla, antaa erilaisia vaikutelmia, herättää eri tunteita, kiinnittää eri tavalla herkkää mieltä kotiseutuun. Kouluun lähtö, koulussa olo, kotiin tulo olivat ennen aikaan paljon suurempia tapahtumia, paljoa tärkeämpiä asioita kuin nyt, jolloin saattaa, jos tahtoo, pistäytyä kotiin sunnuntai- ja lupapäivinäkin. Kumpiko aika, kumpiko tapa olla ja elää tässä suhteessa vaikuttaa kasvattavammin, sitä ei nyt tässä voi käydä tarkastamaan.

Mutta se täytyy tunnustaa, että omituisen, miltei aavemaisen vaikutuksen teki minuun Iisalmen radalla kulkeminen, kun sen ensi kerran tein, ja varsinkin kun sen tein Iisalmesta Kuopioon. Varhain aamulla nytkin lähdettiin liikkeelle, tammikuun pimeänä aamuna. Mutta mikä ero valmistuksissa: istuudut vain kuin ajurin rekeen, jonka kannoille ei ole kapsäkkiä sidottu eikä sen päälle kumolleen apevasua, ei ole sevillä pullottavia säkkejä, ei törrötä turkki tötterönä ympärillä, ja sinä ajat—asemalle! Ajat vanhasta kodista asemalle, joka loistaa sieltä peltojen takaa kuin mikä juhlasali ilotulineen. Siinä ei ole vähääkään paikallisväritystä, noissa uusissa huoneissa ei ole mitään vanhaa muistoa, uutta vain kaikki. Ja junavaunussa on sama yleismaailmallinen tunnelma, sama kuiva ritisevän rautauunin lämmin. Jos kuinkakin koetat kuvailla olevasi Iisalmessa, et saa mitään kotoisuuden tunnetta mieleesi nousemaan. Tuossa on tuo kauppias, joka aina ajoi edelle komealla hevosellaan, karhun nahka reen perässä, leveä, punainen vyö suurta supiturkin kaulusta kiristämässä; tuossa tuo vanha koulutoveri, jonka kanssa usein yhteen yövyttiin. Ja me istumme vaunuun ja juna lähtee liikkeelle ja me ajamme siinä, niinkuin ei koskaan olisi muulla tavalla ajettukaan, niinkuin meillä aina olisi ollut tämmöinen huone rekenä ja tuommoinen veturi hevosena.

Mutta tuolla on vanha maantie, jonka yli aina vähän väliä ajetaan. Jokainen sen käänne on tuttu, jokainen puu, jokainen aita. Siinä vilahti Koivikon hovi, siinä on Kallion talo, siinä Peltosalmen tienhaara, siinä Pakaskylä, Nerkoon järvi—eikö totta tosiaan ollut siinä Honkaniemen tuulimylly ja Tahvo seisomassa pirttinsä rappusilla. Ei ole nyt aikaa syöttää, ei edes juottaakaan. Lapinlahden asema petäjämetsän sisässä—siinä ei näy merkkiäkään tutusta maisemasta niiltä ajoilta, kun reellä ajettiin. Mutta Pöljän ohi ei ole päästy nyt enemmän kuin ennenkään, sen nimi ja sen paikka tulee säilymään uusienkin kulkuneuvojen historiassa. Vanhan kievarin isäntä seisoo pysäkin sillalla ja katselee tätä uutta menoa. Niin kauan kuin muistan, oli hän kievaria pitänyt, hevosia toimittanut, kauroja ja heiniä mitannut, eikä talvikausiin silmäänsä kokoöiseen häiritsemättömään uneen ummistanut. Tänä talvena ei kuulu olleen vieraista vastusta. Kun tähän tullessa kului kokonainen päivä, ei nyt talvinen päivä ehdi kunnollisesti aikaakaan, kun siitä jo lähdetään. Ei ole minusta uuden ajan vehkeet tuntuneet koskaan niin merkillisiltä kuin tämän vertailun valossa, asetettaessa tätä uutta taon vanhan rinnalle.

Kallaveden ylimeno on jo pieni ihme ja urotyö uudenkin tekniikan kannalta katsottuna, mutta kun vertaa sitä lumipengertä, jonka kuperalla selällä reki ennen jytysi eteenpäin kiteässä lumessa, tähän hiekka- ja kivipenkereeseen, joka muutamissa minuuteissa kantaa tämän »rautaroikan» rannalta toiselle, niin ei voi muuta kuin kysyä itseltään: onko se todellakin totta?

Tottahan se on. Ja todeksi täytynee se uskoa, koska on sen nähnyt. Mutta sittenkin: kun tahdon johtaa mieleeni oikein pysyvän kuvan kotoisista oloista, loihtia esiin elävimpiä ja kaikkein pysyvimpiä ja ehkä myöskin miellyttävimpiä muistoja jostakin oikein kotoisesta Kuopiosta ja Kuopion takaisesta, joka siitä minulle perikuvana pysyy, niin astuu aina sittenkin eteeni maantiematka jollakin mökkiläisen laiskalla myötyrillä, ja veturi on jotakin outoa, vierasta ja asiaan kuulumatonta. Mutta kai se nyt aikaa myöten sekin sulautuu seutuun ja muuttuu yhtä kotoiseksi kulkuneuvoksi kuin höyryveneet jo ovat, tungettuaan kirkkoveneet tieltään.