Omatunto: Saaristokertomus

Söderlingska istui kirkossa jumalanpalveluksen loppuun saakka, kuuli messut alttarilta ja veisasi loppuvirren, jäi vielä kuulutuksiinkin eikä tehnyt, niinkuin suurin osa muusta kirkkoväestä, jotka hyökkäsivät ulos, heti kun laiva huusi lähtöään saarnan loputtua.

Ja kun hän niin tuli ulos kirkosta, oli hänen niin hyvä ja helppo ja leppoisa olla ja oli niinkuin olisi saanut kaikki tähänastiset syntinsä anteeksi. Ja maailma oli tapulin edustalta katsoen juuri ihan niin kuin pastori oli sanonut sen olevan sille, jolla on tunnon rauha: oli paisteinen päivä, taivas oli todella ihan pilvetön eikä niinkuin aamulla puolipilvinen … ja meri osasi sitten olla niin sininen, ettei se olisi voinut tulla sen sinisemmäksi!

Laiva oli jo poissa ja laituri tyhjä. Purjevenheitä viiletti Kirkkoulapalla kuin kilpapurjehduksessa, latvapurjeet mastossa. Heidänkin venheessään olivat purjeet jo levitetyt. Söderling näkyi istuvan sikari hampaissa pollarin päässä.... Olisihan pitänyt saada ennen lähtöä ryypätä kuppi kahvia leipurissa, mutta olkoon nyt....

–-Se sitten vasta oli saarna....

–-Niinkö?

–-Etkö sinä sitten ollutkaan kirkossa? Sitä on miestä. Missä sinä sitten olit?–Mistä sinä olet saanut noin hirmuisen suuren sikarin?

–-Tullipäällysmies vei minut kirjoittamaan sen ilmoituskaavakkeen alle.

–-Olisit kai sinä sieltä silti ehtinyt vielä kirkkoonkin?

–-Tiedäthän, millainen se on, kun se kerran saa käsiinsä. Sen piti saada tarjota ja jutella ja näytellä kaikki pyssynsä ja uudet haahkakuvansa ja täytetyt lintunsa ja muut … ja sillä tavalla siinä aika meni....

–-Tuliko ilmoituskaavakkeesta pyyhityksi mitään?

–-Niin mitä?

–-Sepä se siitä pelastuspalkkiosta.

–-Ei siitä mitään pyyhitty.

–-Hyvä on.–Missä muut ovat?

–-Kalle istuu tuossa purjeen takana.

–-Entä Hanna ja Helga?

–-Hanna ei tulekaan. Oli mennyt laivaan ja pyytänyt toimittamaan kirstunsa tullivahtimestariin ensi tilassa.

–-Meni menojaan hyvästin heittämättä. Mitä Kalle sanoo?

–-Ei tuo juuri mitään.

Samassa tuli Helga ystävättärensä kanssa, rientäen rinnettä alas.

–-Saako Hulda tulla mukaan?

Olisi tehnyt mieli sanoa:–Pysyköön täällä pyhine henkineen.... Mutta täytyihän sen tietysti kuitenkin päästä.

–-Tervetulemaan vain, jos neiti tyytyy siihen, mitä meillä on....

–-Olenhan minä ennenkin tyytynyt.

–-No sitten.

Lähdettiin. Tytöt istuutuivat kokkaan, toisiinsa kiinni, Söderling ja Kalle istuivat perään. Söderlingska laittoi itselleen mukavan paikan keskelle venhettä ison maston juureen, josta hän venheen kallistuessa saattoi nähdä laidan yli. Laskettiin myötälaitaista. Tuuli oli tasainen, mutta kuitenkin tarpeeksi voimakas. Väylä vei suorana reittinä ensin ulos kirkkolahdesta Kirkkoulapalle, sitten sen yli Välisaaristoon ja siitä sen saarien lomitse Saukon selälle, jossa matka oli puolessa ja jonka takana ulkona meressä häämöitti Saukkosaari, yksinäinen luoto, viimeinen asuttu maa, syrjässä kaikilta väyliltä.

–-Kyllä nyt sitten on korea sää! sanoi Söderlingska, kun venhe oli päässyt vauhtiinsa.

–-Oikea kirkkosää, säesti Söderling.

–-Siinä kääntyvät danskolandilaiset omalle reitilleen … ne saavat luovia ne.

–-Hyvin ne vain luovii.

Kulettiin Luotsisaaren ohi. Oldermannin venhe oli laskenut ankkurinsa satamaan ja riisui juuri purjeitaan.

–-Eikö oldermanni ollutkaan kirkossa, koska tulee tuossa ruuhella vastaan?

Pitkäoldermanska nousi ruuheen, ja ukko alkoi soutaa häntä maihin, kun oldermanska kai sanoi hänelle jotain, koska ukko lakkasi soutamasta ja käänsi päänsä Söderlingeihin.... Tiesi sen, mitä ne puhuivat. Pian puhuu siitä koko saaristo!

–-Oli vahinko, tytöt, ettette olleet kirkossa. Pastori messusi taas niin kauniisti, ja saarnasi myös.

–-Kaunis ääni hänellä kyllä on, sanoi opettajatar, suu supussa.

–-On hänellä muutakin, joka tahtoo ymmärtää.

–-Valtiokirkon tavallinen korupappi … ilman uskoa ja oikeaa henkeä.

–-Mahtaneeko sitä olla niin paljoa enemmän teidän Kaarssonnillannekaan.

–-Ei hänelle rukous ainakaan ole mikään ulkoläksy, niinkuin jostain kaavakirjasta opittu.

–-Jaa, jaa, kyllä tuo tiedetään....

Ei Söderlingska nyt kuitenkaan välittänyt ruveta näistä sen enempää väittelemään. Pitäkööt uskonsa ja pappinsa, minä pidän omani. On nähty ne omin sanoin rukoilemiset–mitkä Helgankin.

–-Mistä pastori sitten saarnasi? kysyi Helga, kuin sovittaakseen.

–-Hyvästä omastatunnosta ja tunnon rauhasta.

–-Sehän oli hyvä teksti.

–-Olihan se … sille, joka osasi ymmärtää.

Tytöt supattivat omiaan, Kalle istui eteensä tuijottaen, Söderling ohjasi ja imi sikariaan ja sytytti sen tuontuostakin, kun se sammui. Söderlingska vaipui omiinsa. Tuli mieleen, mitä Korsut sanovat, kun saavat tietää.... »Niinhän toki … mitenkäs toki muuten … mekin aina ilmoitetaan tulliin».... Ulkokullatut, sopii mennä nyt ja tehdä samoin. Se on ehkä pakosta nyt, tällä kertaa, kun paalit tuli ilmi.

Oli tultu Välisaarien salmesta Saukon suurelle selälle. Siellä puhalsi itätuuli voimakkaammin ja aalto oli suurempi. Venhe alkoi nousta ja laskea, vuoroin puskien aallon harjalle kuin vihassa, vuoroin kuin lauhtuneena liukuen siitä alas, sihisten ja kuin itsekseen sopottaen. Söderlingskan korvissa kummitteli, niinkuin se olisi koko ajan tahtonut sanoa jotain–mutta mitä? Se tuntui kuin tietävän jotakin jostakin, enemmän kuin kukaan ihminen–mutta mitä? Oli kuin se olisi ollut aikeessa tehdä jotain, uhannut, mutta sitten taas tyyntynyt ja päättänyt jättää sen tekemättä, Silloin tällöin loksahteli ja kurahteli vuotovettä pohjalautain välissä.... Siinä oltaisiin, jos joku mätä kaaripuu–ja mätiähän ne kai olivat kohta kaikki–rusahtaisi poikki ja pari lautaa longahtaisi liitoksistaan. Siinä olisi ihminen pian veden varassa, yksi omine tekemine rukouksineen ja pyhine henkineen, toinen hyvine töineen ja hyvine ominetuntoineen ja tunnonrauhoineen ja ihmisten kiitoksineen … eikä taitaisi tulla vedenpäällä-kävelijä kättään vaipuvalle ojentamaan … tuonne taitaisi seisahtua vähän ulomma sormeaan toruen nostamaan.... Ei auttaisi mikään, pohjaan, pohjaan menisit kuin kivi–jollei ehkä Korsu sattuisi näkemään kiikarikallioltaan ja ehtisi apuun.... Huh! Mutta johan minä ihan joutavia, terve ihminen keskellä päivää.... Ja ennen minä menen vaikka pohjaan kuin kivi, ennenkuin annan sen tulla auttamaan.

–-Huh! Helga, anna minulle saalini sieltä tuhdon alta, ja kietaise omasikin ympärillesi, ettet kylmety … ne ovat siinä samassa käärössä.... Tytöt, laulaisitte jotakin lämpimiksenne.

–-Mitä mamma tahtoisi, että me laulaisimme?

–-Mitä vaan.

Tytöt lauloivat:

 
  Hän sinun purttasi täällä jo ohjaa,
  Maailman myrsky kun mylvien soi.
  Hän on sun toivosi ankkuripohja,
  Eikä sun purtesi hukkua voi.
  Autuuden rantaa
  Kohti se kantaa,
  Sieltä jo kirkkahin koittavi koi.
 

--Kyllä se sitten vuotaa kauheasti tämä meidän vanha rähjä.

–-Se on vain se ylimmäisen laidan ravistunut liitos, joka kallistuessa vuotaa, sanoi Söderling. Siirtykää vähän enemmän toiselle puolelle, niin se lakkaa.

–-Eikö nuo vuotane alemmat niinkuin ylemmätkin. Ainahan meidän venheet vuotaa, niin purret kuin ruuhetkin.... Ollappa kerran venhe, joka ei vuotaisi.

–-Saa semmoista venhettä hakea. Tytöt alottivat uuden virren.

 
  Ja vaikka nyt uhkaava ulappa on
  Ja raivoten mylvivi myrsky,
  Ja vaahtoaa aaltojen tyrsky.
  Ja eessä on pimeys loppumaton,
  En pelkää, on valoisa matkani pää
  Ja Jeesus mun purttani johtaa,
  Jo kaukana kauniisti hohtaa
  Mun kotini kirkas–en matkalle jää!
 

Söderlingskan ajatukset olivat taas kulkeneet omia teitään. Kun tytöt olivat lopettaneet, virkkoi hän:

–-Mahtaisiko pysyä veden päällä semmoinen ihminen, jolla ei olisi mitään syntiä, jos näet semmoista olisi … tai joka olisi tunnustanut kaikki syntinsä ja saanut ne anteeksi … tai joka ei olisi tieten tahtoen valehdellut, ei pettänyt, ei puhunut pahaa lähimmäisestään, ei tekeytynyt muita paremmaksi, ei himoinnut maallista tavaraa eikä ihmisiltä maallista mainetta … jonka omatunto ei kykenisi häntä mistään moittimaan?

–-Mitä mamma tarkoittaa?

–-Onko opettajatar nähnyt sitä kuvaa Ytterkarin vanhassa kirkossa, jossa pyhä mies kuuluu soutavan kiven päällä saaresta toiseen?

–-On siellä kyllä semmoinen kuva katolisen uskon ajalta.

–-Miksi mamma sitä kysyy?

–-Muuten vain johtui sekin tässä mieleeni.

Jonkun ajan kuluttua kysäisi Söderlingska taas:

–-Mikä on oikein ero katolin uskon ja meidän uskon välillä?

–-Kuinka minä nyt oikein sanoisin … katolin usko on oman vanhurskauden usko, joka opettaa, että ihminen tulee autuaaksi hyvistä töistään, mutta meidän uskomme opettaa, että ihminen vanhurskautuu uskon kautta ilman lain töitä.

–-Etteivätkö hyvät työt mihinkään kuuluisi?

–-Niinhän se sanoo Lutheruskin postillassaan, tiesi Söderling.

Hetken kuluttua sanoi Söderlingska taas:

–-Pastori lupasi tulla siunaamaan sen ruumiin....

–-Sittenhän on kaikki hyvin tehty … kaikki, kaikki! puhkesi Helga.

–-En tiedä, onko kaikki tehty, mutta en ainakaan minä tiedä, mitä pitäisi vielä tehdä paremmin, jurahti Söderlingska. Ja olisiko tarvinnut autuudekseen sitäkään … koska uskolla pääsee?

–-Jumala siitä meitä kerran vielä palkitsee.

–-Sitä et sinä taida tietää eikä taida tietää kukaan muukaan, mitä jumala tekee tai jättää tekemättä.

Lähestyttiin kotisaarta.

–-Saanko kiikarin, sanoi Kalle isälleen.

Saatuaan sen hän tarkasti ensin kotirantaa ja sitten Korsun sataman kohtaa.

–-Siellä on rannalla niinkuin jokin säkki, mikä lie.

–-Mikä säkki? Anna tänne!–Eikö totisesti olekin siellä se meidän potattisäkki! Virolainen on siis ollut täällä sillaikaa.

–-Ja on vieläkin.

–-Missä? Jaa, siellä on todellakin naapurin kallion takana vieras vimppeli.

XII

--Nyt saamme pian kuulla kunniamme, sanoi Söderlingska, kun näki ukin astuvan tuvan ovesta, samalla kun hän itse hyppäsi venheen kokasta maihin.

Mutta–ihme ja kumma kaikille–ukki asteli tyynesti vastaan, parhaimmalla päällään, silmät pestyinä, parta ajettuna ja pyhävaatteet yllään. Ja ihan selvänä.

–-Iltaa, pappa! Terveisiä kirkosta!

–-Kiitoksia.

Sen silmissä ja suun ympärillä oli kuitenkin kuin jotain ivansekaista ilmettä ja oli sitä äänessäkin jotain. Tuvassa odotti uusi yllätys.

–-Katsos pappaa, kun on keittänyt kahvitkin! Ja kattanut pöydänkin, kupit, sokerit ja kaikki.

–-Ajattelin, että sinun tekisi hyvää saada jotain suuhusikin.

–-Niin tekeekin!

Toisten juodessa kahvia istui ukki etukumarassa, mutistellen suutaan ja mulautellen silmiään, mutta ei näyttänyt aikovan rakentaa riitaa, ei ainakaan vielä.

–-Pastori ja tullipäällysmies käskivät sanoa hyvin paljon terveisiä. Ne oikein kädestä pitäen kysyivät, miten pappa jaksaa.

Mutta ei se näkynyt sen erikoisemmin kiinnittävän ukin mieltä.

–-Ne tulevat pian tänne ampumaan haahkoja ja laskemaan turskasiimaa, niin pian kuin pastori on saanut pidetyksi rippikoulunsa. Eikös ole hauskaa, että pappa taas saa mieluisiaan vieraita?

Vastaukseksi ruiskahti vain kaarisylki lattialle.

–-Ohoh, anteeksi, se meni vahingossa.

–-Ei se mitään, pappa sylkee vaan.

–-Tullipäällysmies tulee tullipurrella ja viepi samalla mennessään paalit, sanoi Söderling.

–-Soo-o.

–-Ja pastori tulee ja lukee haudan! sanoi Helga.

–-Kenenkä haudan?

–-Senpä ruumiin … mereen....

–-Ne ilmoitettiin–paalit?

–-Ja rahat myös.

–-Jahah … paalit ja rahat myös, venytteli ukki.

Hetken kuluttua hän kysyi merkitsevästi:

–-Näkyikö niistä papereista siellä, mikä sen laivan nimi oli, josta ne olivat joutuneet pois?

–-Margaretha van Amsterdam.

–-Miksi pappa sitä kysyy?

–-Ilman vain. On hauska tietää, kuka sai omansa.

Laskien ensimäisen kuppinsa pöydälle sanoi Söderlingska, tekeytyen huolettomaksi.

–-Virolainen näkyy käyneen jättämässä potattisäkin.

–-Kävihän se.

–-Ottiko se mitä maksua vaivoistaan?

–-En tiennyt tarjotakaan–eikä minulla olisi ollut millä maksaakaan.

–-Mitä tuo muuten?

–-Mitäpäs tuo.

Näki kaikesta, että ukolla oli hampaankolo täynnä, mutta ettei hän tahtonut päästää sitä sieltä, niin kauvan kuin vieras oli sisällä. Kun opettajatar ja Helga kahvinsa ryypättyään olivat menneet ulos, sanoi Söderlingska:

–-No, pappa purkaa nyt vain, mitä hänellä on sydämellään.

–-Ei minulla ole mitään purkamista.

–-Sanoiko virolainen mitään siitä, kun ei tullut kaupoista mitään?

–-Sanoi: »Se oli siis vain semmoista akkain touhua.»

–-Johon te tietysti sanoitte: »Niin oli»–

–-Niinkuin olikin.

–-Sanokoon virolainen mitä hyvänsä, mutta kyllä teidän itsennekin täytyy sisimmässänne myöntää, että sen täytyi käydä, niinkuin se kävi. Sillä jos yksi Korsu voikin kulkea ruumiilta ryöstämissään saappaissa, niin ei yksi Söderling voi sitä milloinkaan tehdä. Niitä on niitä, joilla on omatunto, ja toisia, joilla sitä ei ole. On ero ihmisillä ja ihmisillä. Ruumiiden tavaraa ei Saukossa koskaan talleteta, tulkoon sitä sitten kuinka paljon tahansa, vaikka sata miljoonaa markkaa.

–-Sanohan pilanpäiten, Emma, olisitko voinut tallettaa rahat, jos ne eivät olisi olleet ruumiin? Jos sen teit, olisitko silloinkin ollut parempi kuin Korsu?

–-Ja siihen minä sanon, niinkuin olen aina sanonut, ja niinkuin tulen aina sanomaan, että vaikka minä olisin tehnyt miten tahansa, ja vaikkei olisi ilmoitettukaan, niin sittenkin minä sanon, että minä ja me ja minun lapseni olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan paremmat kuin Korsu ja hänen sikiönsä … jonka olisitte saaneet kuulla pastoriltakin, jos olisitte olleet kirkonmäellä kuulemassa.... Kas vain, joko nyt aletaan hyvästellä naapuria vain sentähden, että on maistettu hänen konjakkiaan? Pitäisi papan kuitenkin muistaa, mitä on itse sanonut, viimeksi tänä aamuna tuossa aidan takana.... Ja mitä se muuten kuuluu tähän, mitenkä olisi tehty tai jätetty tekemättä, jos ei olisi ollut ruumista, koska siinä kerran oli ruumis?

–-Ei siinä ollut mitään ruumista! hönkäisi ukki.

–-Eikö ollut ruumista?

–-Siitä laivasta, Margareetasta, josta pumpulipaalit tulivat maihin, ja josta olivat ne rahat, mitkä Kalle löysi, ei ole hukkunut ainoatakaan miestä, ei hiirtäkään.

–-Kuinka ei ole hukkunut?

–-Koska kaikki kerran pelastuivat.

–-Mitä te laskettelette?

–-Pumpulipaaleilla lastattu höyrylaiva Margareeta, jonka te luulette menneen pohjaan miehineen päivineen, on Helsingin rannassa ja sen miehistö myös–joka mies.

–-Entä se ruumis, jolta Kalle otti salkun? Onko sekin Helsingin rannassa?

–-Kalle ei ole ottanut salkkua miltään ruumiilta.

–-Elkää nyt!…

–-Lue tuosta!

Ukki veti poveltaan sanomalehden ja ojensi sen Kallelle.

–-Mikä se on?

–-Mistä te olette sen saanut?

–-Viron Ansu toi.

Kalle luki ukon osoittamasta paikasta:

–-Vältetty haaksirikko. Viime viikon myrsky oli vähällä aiheuttaa Suomenlahdella haaksirikon, joka kuitenkin onneksi saatiin vältetyksi, kiitos olkoon miehistön ponnistusten ja onnellisen sattuman. Muutamia meripeninkulmia ulkopuolella Hylekarin majakan menetti hollantilainen höyrylaiva 'Margaretha van Amsterdam', pumpulilastilla Pernambucosta Pietariin, melkein samaan aikaan ensin potkurinsa ja sitten peräsimensä. Laiva ajautui avutonna kylki edellä saaristoa kohti. Nähtyään, että se kaikessa tapauksessa joutuisi karille, päätti kapteeni, niin pian kuin Hylekarin majakka oli tullut näkyviin, jättää laivan ja koettaa airojen ja purjeiden avulla päästä majakkaan telefonoimaan apua. Se onnistuikin. Sen tehtyään palasi miehistö takaisin laivaan odottamaan 'Assistancea', joka oli höyry päällä Kotkassa ja ehti sieltä hätään, ennenkuin 'Margaretha' oli ajautunut saaristoon. Tunti vielä ja laiva olisi luultavasti murskautunut Saukon ulkopuolella oleville riutoille.»

–-Mutta mitenkä oli rahasalkku joutunut mereen?

–-Lue eteenpäin.

Kalle luki:

–-»Omituisuutena mainittakoon, että vaikka laiva siis pelastui ja samoin sen miehistö, laivan paperit ja koko kassa joutuivat hukkaan. Kapteeni oli ottanut salkun, jossa niitä säilytettiin, mukaansa jättäessään hyttinsä, mutta siksi aikaa, kun hän auttoi laskemaan pelastusvenhettä mereen, pistänyt ne pumpulipaalin vanteen alle. Kun laine samassa löi kannen yli, pyyhkäisi se kansilastina olleet paalit mereen.»

–-Jako sinä, Kalle, et muka olisi osannut erottaa pumpulipaalia hukkuneen ruumiista?

–-Voihan olla, että erehdyin.

Ukin kurkusta kirahti lyhyt, pilkallinen, käheä naurahdus. Muut eivät saaneet sanaa suustaan. Sitten puhkahutti Söderlingska:

–-Ja sen sinun erehdyksesi tähden annettiin siis pois kaikki, mikä olisi voitu muuten pitää?

–-Juuri niin! ilkkui ukki.

–-Mitenkä?–Söderling kysyi, vaikka alkoi jo ymmärtää.

–-Totta kai! Koska ilman sitä erehdystä ei olisi ollut haaksirikkoa eikä hukkuneita ja olisi saatu jäädä siihen uskoon, missä ensin oltiinkin, että se, mikä tuli, tuli meille jumalan lähettämänä, niinkuin Helga heti sanoikin, ja niinkuin se ehkä nyt olikin ja varmasti olikin. Mutta nyt annettiin kaikki pois siinä uskossa, että sinä muka olit ryöstänyt ruumiin, jota et ollut tehnytkään. Häh?

–-Jaa, jaa … kyllä, kyllä, änkytti Söderling, suu auki, silmät pyöreinä päässä.

–-Etkö ymmärrä sinä?

Kallekin katseli melkein hätääntyneenä, lehti polvellaan:

–-Vaan eikös nyt … eikös ole sama … olipa se ruumis tai ei … koska … koska minä kerran sen ruumiina ryöstin?

–-Onko se sama, jos olet ollut tekevinäsi jotain etkä ole tehnytkään? Ja onko se sama, jos sinä haahkaa ampuessasi ammutkin ohi ja satutat sen kuvaan? Ja ryöstääkö se ruumiin, joka ryöstää pumpulipaalin? Mitä? Luulisi sen mahtuvan sinunkin lyhyeen järkeesi....

–-Ei kyllä ryöstäkään, mutta....

–-Mutta mitä?–Ei mitään.... On siinäkin mies, joka ei osaa erottaa pumpulipaalia ruumiista! Höpsistä! sanon minä, etten muuta sanoisi.

–-Syytä sinä poikaa, joka itse summamutikassa sulloit menemään kaikki, löytäjäisetkin! ärjäisi ukki.

–-Se on eri asia.

–-Voidaksesi taas kerrankin sanoa, kuinka paljoa parempi sinä olet kuin naapurin akka.

–-Niin olenkin.

–-Saadaksesi mainetta maailman täydeltä.

–-Jota sainkin–saarnastuolia myöten.

Isolla, ylimielisellä liikkeellä ponnahti Söderlingska pöydästä. Ja toisella yhtä isolla liikkeellä hän tempasi lypsinkiulun astiahyllyltä.

–-Käännä lehti, Kalle, sanoi ukki. Lue, mitä siinä vielä seisoo. Emma, elähän mene.

–-Lehmä on lypsämättä.

–-Kuulehan kuitenkin, ennenkuin menet.

Kalle käänsi lehden ja luki:

–-»Ennenkuin 'Assistance' kuitenkaan ehti saapua hylkynä ajelehtivan laivan luo, oli sen huomannut eräs kalastaja, purjehtinut sen luo ja ottanut sen haltuunsa. Kalastaja väittää, että hän ilman 'Assistancen' apuakin olisi voinut suorittaa laivan pelastamisen, koska laiva hänen väitteensä mukaan olisi ajautunut erään matalikon yli, mihin se ei olisi tarttunut kiinni, mutta jossa ankkuri olisi ottanut pohjaan. Laskemalla ankkurin hän olisi voinut–niin ainakin hän väittää–estää laivan ajautumasta alempana oleville kallioille ja voinut pitää sen siinä siksi, kunnes myrsky olisi tauonnut, mikä muuten tapahtuikin ennen pitkää. Laivan todellinen pelastaja on tosin 'Assistance', mutta kun kalastajan vaatimus pelastuspalkkion tai ainakin osan siitä saamisesta ei sekään liene aivan perää vailla, on vielä mahdollista, että tämä reipas kalastaja on vetänyt apajan, joka voi tehdä hänestä kaikeksi elinajakseen varakkaan miehen. Olkoon se hänelle kernaasti suotu. Onnellinen kaappaaja on yksi meidän saaristomme rohkeimpia ja pelottomimpia miehiä, tuo meren urheilijoille hyvin tunnettu linnunampuja ja hylkeentappaja, Saukkosaaren Matti Korsu.»

–-Korsu!

–-Ko-korsu!

–-Joo–Korsu! ilkahti ukki.

Ei kuulunut kotvaan muuta kuin paperin ratinaa, kun Kalle laski sanomalehden luotaan.

Söderlingska oli lyykähtänyt rahille oven suuhun. Sanaakaan sanomatta hän nousi ja meni ulos, niinkuin unessa jotain haparoiden.

Navettaan hoippuessaan hän näki Helgan ja opettajattaren tulevan Käärmesaaresta päin laulaen, kädet toistensa selän takana.

Kun hän avasi navetan ovea, ynähti hänelle lehmä parrestaan pitkän, ikävöivän ynähdyksen. Söderlingska lyykistyi lypsämään. Mutta silloin repäisi häntä kiukku varpaista sormenpäihin, läpi koko ruumiin, heitätti kiulun kädestä ja mätkäytti pitkäkseen viereiseen parteen kaislapahnojen päälle. Samassa tyrskähti rinnasta hampaita kiristävä, koko ruumista runteleva, hillitön, kiukkuinen itku.

… Kuinka saattaa semmoista tapahtua? Eikö sitten enää ole mitään oikeutta maassa eikä taivaassa? Kuinka vanhurskas jumala voi semmoista sallia? Minkätähden annetaan toisille kaikki ja toisille ei mitään? Minkätähden rehellisiltä, oikeilta ihmisiltä viedään heidän viimeinen vähänsä ja roistoille annetaan kaikki maailman rikkaus?

Nyt se on saariston rikkain mies? Sitä se röhöttikin sängyssään niin, että tuskin tervehti. Nyt se voi ostaa, jos tahtoo, Saukkosaaren, ja vaikka ostaisi koko Böölen tilan. Kyllä isäntä myö, keneltä vain saa rahaa. Oli sanovinaan, ettei hän Korsulle muka myö. Miksei möisi! Pian siinä rikkaina rehotetaan isäntämiesten arvossa. Kyllä rahalla rankiin pääsee.

Nauravat partaansa, ilkkuvat selän takana. »Olisi ollut … kerran saivat, ei ollut pitäjää!»

Tarvitsiko jumalan tällä tavalla pitää meitä narrinaan? Laitetaan ensin paholaiset päätä huimaamaan ja näyttämään temppelin harjalta kaiken maailman rikkaus ja kunnia. Pannaan näkemään näkyjä keskellä päivää. Ensin annetaan Helgan rukoilla ja kuvitella mahdottomia. Ja uskotellaan, että se muka on hänen aivan erikoinen lahjansa, sairaan tytön rukouksesta saatu hänen parantumisekseen. Käännäppäs sitten niin, että se olikin piru, joka lähetti rahat ja paalit. Sokaiseppas pojan silmät niin, että luulee pumpulipaalin ruumiiksi, ja aja heidät sitten tunnonvaivoihin siitä, että on muka ryöstetty, vaikkei olekaan ryöstetty, ja ettei olematonta vainajaa ole saatettu siunattuun maahan.... Toisille pannaan omatunto marisemaan jokaisesta jonkinjoutavasta, niin ettei tiedä, mitä pitäisi tehdä, että olisi oikein … ei anneta sen saada tarvettaan mistään, vaikka hänen suuhunsa koko elämisensä ahtakoon … vaikka mitä lahjoja tehköön… Toinen jätetään siitä kokonaan rauhaan … se saa ryöstää, se saa varastaa … tehdä mitä ikinä tahtoo ja saa siitä laivoja palkinnokseen ja kiitosta sanomalehdissäkin–saariston reippain mies.

–-Ynyy–pani lehmä parrestaan.

Syytän minä! Sillä mitä pahaa minä olen tehnyt kenellekään muulle kuin itselleni? Enkö minä kaikkena elinaikanani ole koettanut parastani ihmisten ja jumalan mieliksi, niinkuin olen sen sanasta oppinut? Sentähdenkö minulla on isä, joka juo niin, ettei näkisi selvää päivää, jos olisi millä aina juoda? Ja nahjus mieheksi, joka kiikaroi ja katselee, mutta ei milloinkaan mitään näe? Sentähdenkö minun ainoaan tyttööni on pantu parantumaton tauti, johon minulla ei ole varoja hakea sitä hoitoa, minkä se tarvitseisi? Kiitokseksi kaikesta annetaan pahimman vihamieheni ehkä vielä viedä viimeinenkin elämiseni. Maailman maineella, ihmisten ihailulla hyvitellään mieltä kuin kissaa pään silittämisellä, niinkuin lasta mummolan kiitoksella–jolla sillä sitten ei tee ei niin kerrassa mitään.... Ja tunnon rauhat luvataan … mutta mistä minä senkään otan, hänen poutaisen päivänsä, kun en kuitenkaan olisi tehnyt niinkuin olisi pitänyt, jos en pelännyt naapurilla olevan vihiä?

–-Ynyy!

… Yny, mitä ynyt … mutta minä syytän, koska minulle käy aina vastaan, mutta minun pahimmalle vihamiehelleni aina myöten.... Se pakana sitten osaakin olla ulkona missä säässä tahansa. Se sitten ei pelkää pirua eikä jumalaa, kun vain saa–ja saakoon! saakoon!

–-Ynyy … pani lehmä vielä kerran, ja Söderlingskan täytyi nousta lypsämään.

»Saakoon! Saakoon!» pani yhä lypsäjän sisässä, ja maito suihkusi samassa poljennossa täysistä utareista kiuluun. Lypsyään odottanut lehmä katsoa maurotti mielissään, kaula koukussa ja häntä kaarella, ja pyrki nuolemaan selkää.

–-Onhan edes tuo Tepla....

Tippukoot kyyneleet kiuluun … tippukoot vain.

Mutta yhtäkkiä keskeytyi lypsäntä, selkä suoristui, silmä välähti ja kyynel kuivui. Pari viimeistä vetäisyä ja täysi rainta korkealla kädessä riensi Söderlingska takaisin tupaan.

Siellä istuivat vielä ukki ja Söderling, ja heille oli selvinnyt sama mikä Söderlingskallekin.

–-Se ei ole sittenkään sanottu–! sanoi Söderling.

–-Eikä olekaan! Se on vale, että se saa sen laivan! Siinähän seisoi, että miehistö kyllä jätti laivan, mutta palasi kohta takaisin. Nehän eivät siis oikeastaan olleetkaan jättäneet laivaa hylyksi oman onnensa nojaan, vaan ainoastaan poistuneet siitä hakeakseen apua. Naapuri saa pyyhkiä suutaan!

–-Mitä mahtaisi vaikuttaa se, ettei laivassa kuitenkaan ollut ketään silloin, kun se sen tapasi ja otti haltuunsa? sanoi Söderling.

–-Vaikka! Ei se ole mitään semmoinen haltuunsa ottaminen!

–-Se väittää, että olisi voinut pelastaa laivan, laskemalla ankkurin.

–-Väittää! Mutta se ei ollut sitä vielä laskenut silloin, kun pelastuslaiva saapui, eikä se saa toteen sitäkään, että ankkuri olisi pitänyt siinä ilmassa. Ei penniäkään se saa sen enempää kuin mitä hyvät herrat tahtovat armostaan antaa!

–-Jutun se siitä ainakin nostaa.

–-Nostakoon! Ja kunpa nostaisikin. Ai, ai, kuinka minä olisin iloinen, jos se siitä nostaisi jutun! Käyköön vain käräjöimään rikkaiden herrain kanssa. Kuinkas kävi Tammion luotseille melkein samallaisessa asiassa. Meni kuluista verkot ja vehkeet. Kyllä herrat aina puolensa pitävät. Sen tietää, mitä se semmoinen maksaa.

–-Eihän ole sanottu, että se rupeaakaan riitaan, jos näkee....

–-Sekö? Se rupeaa! Sitä pitäisi yllyttää siihen … pannaan Böölen isäntä yllyttämään. Saadaanpa nähdä, että sitä lyö sillä sokeudella, että se rupeaa riitaan. Ostamatta jää Saukkosaari! Olisipa se ollutkin! Olipas toki sittenkin vanhurskas jumala! Onpas vielä oikeuttakin maailmassa. Oikein minä jo äsken säikähdin niin, että luulin tulevani kipeäksi.... Nyt on minusta ihan yhdentekevä, saatiinko me mitään vai oltiinko saamatta, kunhan ei tullut sitä häpeää, että Korsu sai laivan.

–-Pyyhkäise sitten suutasi ja ole tyytyväinen.

–-Ei tiedä ollenkaan, pappa, millä tässä vielä pyyhitään suutamme vuoden ja vuorokauden kuluttua, kun kruunu on ottanut omansa. Taisi pettyä Hanna pahasti, mutta hyvä vain siltä kohdalta. Se hyvä siitä ainakin oli. Ja saadaan nyt ainakin nämä Matrosoffin ostokset maksetuksi. Ajattelin jo, että pitääkö nämä viedä tältään takaisin.–Pappa, elkäähän menkö! Söderling, varrohan vähän.

–-Kalle näkyy siellä kokoavan verkkoja.... Miehet pysähtyivät kuitenkin oveen, sillä Söderlingska oli vetäissyt matkakirstun keskelle lattiaa, avannut sen ja alkanut sitä kaivaa.

–-Arvaakos pappa, mitä tässä on?

Kirstusta nousi neliskulmainen, soikulainen, neljästä kulmastaan somasti yhteen liitetty valkoinen pahvikäärö, ja pahvikäärön sisästä tuli olkivaippaan verhottu pullo.

–-Mitä se on?

–-Totikonjakkia teille.

–-Anna sitten tänne!

–-Maltetaan mielemme! Jos minä annan teille heti kaikki, niin juotte sen yhteen menoon eikä jää mitä tarjota pastorille ja puplikaanille.

–-Eikö kutsuta naapuriakin yhteen iloon?

–-Olkaa te....

Sitten tuli arkusta sikarilaatikko.

–-Etpä arvaa, Söderling, mitä tässä on?

–-En minä vain osaa arvata.

–-Sikareja sinulle … parhaitapa pitäisi ollakin eikä mitään kaupantekiäistavaraa … kymmenen penniä kappale.... Siin' on.... Ei mutta … katsohan niitä rakkareita! Minä pyysin täyden laatikon ja kehtaavat antaa vajaan … yksi, kaksi, kolme … kolme sikaria on poissa. Pidetäänpäs mielessä, kun mennään maksamaan.... En minä kuitenkaan olisi Matrosoffista tuota uskonut, mutta tässä maailmassa ei nyt näy pitävän luottaa kehenkään … ei niin ainoaankaan, ei muihin kuin itseensä.

–-Mahtaisiko nyt maksaa vaivan ruveta rakentamaan riitaa parin kymmenen pennin tähden, virkkoi Söderling, silmät sirrallaan, ikenet irvellään, puraisten poikki saamansa sikarin pään.

–-En minä sen rahan tähden, vaan sen rehellisyyden.–Tekisikö teidän mielenne saunaa, miehet?

–-Pyhä-iltanako?

–-Totisaijut minä ainakin keitän.–Mutta, herra jumala, jos pastori tulee ja tahtoo lukea haudan! Eihän sillä voi luettaa hautaa pumpulipaalin yli!

–-Tulee kai ne nyt hänellekin lehdet!

–-No niin, totta kai … minä olen ihan päästäni pyörällä.... Mutta nyt minä vasta oikein ymmärrän jumalan tarkoituksen, kun se ei antanut sen vahingon tapahtua, että se olisi ollut ruumis. Sillä ei se semmoinen mereen siunaaminen kuitenkaan olisi ollut oikeata siunaamista, niinkuin oikeaan vihittyyn maahan … aina se olisi sittenkin ollut siinä mieltä kangertelemassa. Ei tahdottu sälyttää meidän päällemme semmoista syytä, että meidän tähtemme olisi kukaan hukkunut, vaikka kyllä kai olisi ansaittu.... Miltäs maistuu sikari?

–-Hyvä sikari tämä on, myhähti Söderling, huulet torvella.

–-Eikös pappa sytytäkään omaansa?

Ukki ei ollut vielä oikein leppynyt.

–-Mahdoit tuoda oikeata suutupakkaa.

–-Tytöt veisaavat siellä niin kauniisti.... Tuota niin … mitä minun pitikään … niin, että vaikka se nyt ei käräjöisikään itseään ihan puhtaaksi … mutta kyllä se lie ollut koko kolahdus. Mahtoi olla ensin miehellä harja pystyssä, kun keksii laivan ja nousee siihen ja luulee saavansa sen pitää ja uskoo koko maailman voittaneensa, ja sitten tuleekin oikeat isännät … eikä saa sen enempää kuin minkä hyvät herrat tahtovat annossaan antaa, ja ovat jo ehkä antaneetkin, enintään sikarin ja ryypyn.... On se nyt ihmettä ja kummaa, tämä maailman meno. Juuri kun näytti sakeimmalta, että nyt se vasta oikein päivä pimenee.... Mutta hyvä se on ihmiselle, että jumala meidät välistä panee koetukselle, säikäyttää, pelottelee, vaikkapa vain suottakin, että mitenkä paljon me pelästyisimme … ja kyllä minä pelästyinkin.... Sanokoon sanomalehti mitä sanoo.

Söderlingska oli puuhannut siinä tulta viritellen, pannen saijuvettä kiehumaan, ja pienenteli sokeria polvellaan, kun Kalle tuli ilmoittamaan, että silakkaverkot ovat venheessä … tulisiko joku toverina laskemaan?

–-Menkää kaikki kolme, niin joudutte sitä pikemmin takaisin, ennenkuin vesi jäähtyy.... Yhhyh … siitähän se kuitenkin on se oikea eläminen … ei ole tosisiunausta meren hylkyjen jälessä houhottamisesta....

Miehet menivät, turpa höyryten. Ukkikin oli sytyttänyt sikarinsa.

–-Kalle, kuulehan … pistä tuo taskuusi ja pureksi heitä mennessäsi.

–-Mitä tässä on?

–-Ilman vain … karamelleja vähän … pilanpäiten … ota....

Kalle otti … ottipas. Se nyt sitten vasta on poika … kukahan olisi toinen tehnyt niinkuin hän?… Ja Helga myös … niin arkatuntoisia ja toisellaisia kuin muiden ihmisten lapset. Minä olen mitätön ja sokea ja käsittämätön.... Kyllä sillä on kaunis ääni tuolla opettajattarella.

Ja Söderlingskakin huilahutti pöytää pyyhkiessään virrenvärssyn, minkä sattui muistamaan:

 
  Ihminen, miks kerskailet,
  Tomu, tuhka olet vaan!
 

… Olisi se ollut tupsaus, jos kätkettiin paalit ja rahat ja naapuri antoi kiukuissaan ilmi … ja rupesivat meitä epäilemään ja meiltä etsimään … mutta oli toki varjelijansa.