Muutamien vuosien kuluttua lopetti Elli koulunsa ja tuli lopullisesti kotiin, sinne jäädäkseen eikä enää lähteäkseen. Olisi kyllä halunnut jatkaa lukujaan, kerran oikein alkuun päästyään, mutta isä sanoi, etteivät varat kannattaneet. Eikähän »yhden tytön» tarvitse kaikkia maailmoita lukea … riittäähän sille vähempikin.

Muuten ei isä ollut hänen kouluunsa oikein tyytyväinen…

–Mitä sinä nyt olet siellä oppinut? kysyi hän. Elli ei käsittänyt, mistä syystä isä niin äreästi kysyi, eikä osannut muuta vastata kuin:

–En minä tiedä.

–Mutta onhan hänellä hyvä todistus … hän on melkein ensimmäisiä, huomautti äiti.

Isä ei vastannut siihen mitään. Jos hänellä oli jotain mielessä, sekaantui se tällä kertaa savuntakaiseen murinaan. Tytön olennossa oli jo jotain aikaihmistä, niin ettei käynyt oikein toruminenkaan. Joka vuosi kotiin tultua oli sitä ollut siinä yhä enemmän.

Illalla, kun äiti töistään päästyään laskeutui tilalleen isän viereen, murahti isä:

–Ei minua oikein miellytä tuo tyttö … taikka kyllä tyttö, mutta ei hänen koulunkäyntinsä… Mitä hän on oppinut? Ei mitään! Vaikka kyllä lupasivat ja vakuuttivat…

–Mitä sinä tarkoitat?

–Sitä, että miksi hän ei tarttunut vanhaa isäänsä kaulaan ja suudellut häntä, niinkuin hellä tyttö tekee ja pöydässä hän ei ole kohteliaampi kuin ennenkään. Minä koetin katsoa leipäkoriin, mutta hänkö olisi sitä huomannut?

–Se voi olla niin näin ensi kerralla … ei hän nyt huomannut, kun juuri vasta tuli kotiin.

–Silloinpa hänen juuri olisi pitänytkin … ja niin kömpelön näköinen kuin hän vielä on … saa nähdä, joutuuko hän koskaan edes naimisiin…

–No mutta, hyvä isä, vielähän sitä nyt ennättää…

Isä ei taaskaan siihen virkkanut mitään. Oli kauan aikaa vaiti. Sitten kääntyi seinään päin, ryki vähän ja nukkui.

Äitikin kääntyi kyljelleen huoaten niin omituisen raskaasti kuin hän viime aikoina maata pannessaan aina huokasi.

–Kuinka turhia hän ajattelee! sitä äiti huokasi—ja kuinka hänen mielensä on maallisissa kiinni, vaikka kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä … vaikka tänä yönäkin.

Ja pelko isän kuolemasta tuli aina yhä selvemmin äidin mieleen, kun hän valoisana kesäyönä siinä edessään näki hänen paljastuneen takaraivonsa, jota päivä päivältä yhä harvemmat hiushäkkyrät verhosivat. Pelko omasta kuolemasta myöskin ja samalla koko maailman ja ihmiskunnan häviöstä ja kadosta. Jos vain olisi valmis, jos olisi kilvoituksensa loppuun kilvoitellut ja olisi otollinen uuteen elämään…—

Ellikin sen huomasi, että isä oli viime vuotenaan kovasti vanhentunut. Ikä näytti ikäänkuin odottaneen jotain jyrkkää rajaa, josta yli päästyään se alkoi tavattomalla vauhdilla liukua alamäkeä. Heti kohta kun Elli ajoi pihaan ja näki isän rappusilla seisovan, huomasi hän muutoksen harmaissa hiuksissa. Ja huoneeseen kynnyksen yli astuessaan oli isä ollut kompastua. Sitten tuntuivat puhe ja kaikenlaiset kysymykset niin lapsellisilta.

Äidistä ei Elli ymmärtänyt, oliko hän vanhentunut vai ei. Sen huomion hän kuitenkin teki, että äiti koetti pitää silmällä isän pienimpiäkin tarpeita. Se pisti nyt siksi silmään, koska äidin puolelta oli aina ennen ollut isää kohtaan jonkunlaista kankeutta.

Nuo huomiot tulivat uudelleen Ellin mieleen, kun hän istui makuuhuoneensa ikkunan ääressä ja riisuutui.

Nyt sitä siis on lopullisesti kotona, ajatteli hän sitten.

Ja nyt on siis koulunkäynti loppunut, ajatteli hän sen lisäksi.

Samassa alkoivat muistot siltä ajalta muutamin hyppäyksin rientää ohitse. Ensi lukukauden muisto antoi yhä vielä nytkin painavan tunteen ja pudistutti häntä kauan, ennenkuin lähti. Sillä sitä aikaa ei Elli mielellään tahtonut muistella, vaikka se usein pyrki mieleen tulemaan. Kovasti hän oli siitä ensin kärsinyt, kun oli huomannut, minkälaista Sigridin ystävyys oikeastaan oli ollut, jota hän oli ikuiseksi kuvitellut. Hän oli jäykistynyt ja vaalennut muutamiksi päiviksi niin, että sen toveritkin huomasivat. Vähitellen oli sitten sulanut, mutta aivan entiselleen ei kuitenkaan … sydämen pohjalle jäi routa, joka usein kylmää huokui. Sigridin kanssa ei ollut mitään puheita eikä mitään selvityksiä. He liukuivat toisistaan erilleen kuin salaisesta sopimuksesta. Vähän aikaa näytti Sigridiä jokin vaivaavan ja hän koetti lähestyä Elliä. Mutta kun se ei onnistunut, hankki hän uusia ystäviä. Ja muuten hän sitten jo seuraavana kevännä muutti vanhempainsa kanssa jonnekin Etelä-Suomeen.

Sigridin poismuutto oli Ellille helpotus. Sillä joka kerta kun hän tuli kouluun ja näki Sigridin, pisti häntä kuitenkin vanha muisto. Varsinkin silloin, kun Ellistä jonkun ajan kuluttua silloin tällöin alkoi näyttää, että Sigrid oli sama hyvä tyttö kuin ennenkin.

Seuraavina vuosina innostui Elli lukemaan. Luki koulukirjoja ja oli niissä ensimmäinen. Mutta enemmän vielä hän luki muita. Ahmi yökaudet kaikkea, mitä sai käsiinsä, lensi pitkin maailmaa, kulki löytöretkillä ihmeen ihanissa maissa, ihaili solakoita kullankiiltäviä kuninkaitten poikia ja kärsi prinsessojen kanssa, jotka rakkaudesta huokailivat peikkojen luoliin vangittuina. Vasta kun kynttilä oli jalkaansa asti palanut, täytyi hetkeksi pysähtyä, kunnes pimeä huone taas antoi mielikuvituksen siiville tilaa, omin päin jatkaakseen huimia matkustuksia. Huimia ne olivatkin. Kohosi vuori korkea kuin Himalaija, ja toisessa päässä taivaan rannan yleni toinen samanlainen. Niiden välisen matkan hän aina osasi, sillä tien oli tähdillä valaissut joku, joka siellä häntä odotti ja tuli puolitiehen vastaan ja puolitiehen saattoi. Voi ihanuutta!

Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.

Mutta saivat nuo haaveet muodonkin joskus, asettuivat sanoiksi, joihin tuli itsestään sointukin, varsinkin juuri noin iltasilla loikoessa ja kuunnellessa kellon nappaisua seinällä. Mutta yöllä nekin purkautuivat, eikä aamulla enää muistanut sitä, mikä iltasilla oli kerälle kokoontunut.

Aamulla sen sijaan oli muut asiat mielessä ja etupäässä koulukirjat ja koululuvut. Oli tullut uhka siihen, että hän näyttää kaikille niille, jotka ovat hänestä halveksien puhuneet, näyttää mihin hänkin kelpaa. Ja niin oli hän ponnistautunut lukemaan ja jo toisena lukukautena hän oli ensimmäinen luokallaan.

Siinä hän sitten todella innostuikin lukemaan, ja olisi halunnut yhä enemmän tietää ja oppia. Mutta silloin loppui koulu ja isä vaati kotiin.

Ennen lähtöään latoi hän kaikki kirjansa vasuun ja päällimmäiseksi hän pani muutamia kaunokirjallisia teoksia, joita oli itselleen hankkinut.

Tuossa ne nyt olivat hänen huoneessaan. Hän otti päällimmäisen ja katseli sitä. Se oli Runebergin »Hanna». Hän selaili sitä, mutta ei nyt tehnyt mieli lukea. Väsytti myöskin ja rupesi tuntumaan kovin ummehtuneelta pienessä huoneessa. Hän tahtoi avata ikkunan, mutta huomasi, etteivät talvilasit vielä olleet pois otetut. Tuli sama tunne kuin kotiin tultua isän ja äidin kanssa istuessa tulokahvia juomassa. Oli jotain painavaa ja ummehtunutta ilmassa. Tai paremmin jotain vanhaa. Kaksinkertaisen ikkunan läpi näytti koko maisema matalalta ja raskaalta ja ryppyiseltä. Kaikki olikin täällä tuota samaa vanhentunutta. Muistui mieleen vanha ruunakin tullessa, sen silat ja iänikuiset kääsit, joista revenneen nahan reiistä pisti karvoja ulos.

Mutta isä oli eniten kaikista vanhentunut … seköhän se tuolla kuorsaa … tuolla seinän takana.

XIII

Aamulla nousi Elli varhain ja kävi katsomassa kaikki tutut paikat, kellarinkatot, nuottakodat ja monet muut… Ja hymyili itsekseen niille muistoille, joita niihin oli kiinnittynyt.

Päivällisellä oli jälkiruokaa Ellin tulon kunniaksi, ja ennen ruokalepoaan kyseli isä Elliltä kaikenlaista koulusta. Elli kertoi muutamia leikillisiä kohtia, ja isä niille nauroi. Nauroi vielä uudelleenkin ja oli nähtävästi mielissään. Äiti hymähti myös hänkin.

Kun isä meni ruokalevolle, taputti hän Elliä tyytyväisenä päähän. Elli otti kirjansa ja poistui puutarhaan lukemaan. Oli jo ehtinyt valita siellä itselleen istumapaikan pihlajan alla. Vähän päästä tuli sinne äiti.

–Mitä kirjaa sinä luet, Elli?

–Se on Runebergin »Hanna».

–Näytäs … eikö tämä ole semmoinen romaanikirja! Ei sinun pitäisi näitä kirjoja lukea.

–Ei tämä ole mikään romaani.

–Vaan eikö siinä kuitenkin ole rakkaudesta?

–Enkö minä sitten saa tätä enää lukea?

–En minä tahtoisi, että sinä lukisit.

–Mitä pahaa siinä on, jos lukee?

–Se on synti…

Elli katsoi äitiin eikä puhunut mitään.

–Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä, eikä sitä ymmärrä moni ihminen … mutta sinun äitisi tietää, kun on sen itse kokenut… Ei se kiellolla parane, ei muuta kuin pahenee, enkä minä tahdo sinua kieltää… Sillä nuorena tekee siihen mieli… Vaan se on kaikkein pahinta, kun niissä kirjoissa on maallinen elämä niin kauniiksi kuvattu … eikä sitä kuitenkaan ihminen saa, vaikka kaiken ikänsä turhaan halajaa… Mutta jos sinä Jumalan sanaa tutkisit, niin huomaisit, ettei hän tämän maailman onnea tarjoa, joka pian haihtuu, vaan iankaikkisen elämän onnen, joka aina pysyy … joka sinne kerran pääsisi…

Äiti huokasi syvään, ja kyynel valui pyyhkimättä alas pitkin kalpeata poskea. Vähän aikaa istui hän vielä, kädet helmaan laskettuina, niinkuin hänen tapansa oli, ja katsoi eteensä ruohopenkkiin. Oli ääneti, eikä Ellikään puhunut. Elin mielestä olisi hänen pitänyt äidilleen jotain virkkaa; mutta ei hänellä ollut mitä sanoisi.

Sitten äiti lähti. Raskaasti hän käveli, hartiat kumarassa ja vähän kierossa. Niskassa riippui riutuva hieno palmikko, joka päässään suippeni melkein yhdeksi hiukseksi… Sen oli Elli kuullut, että äiti nuorena ollessaan oli ollut hyvin kaunis … oikein kuuluisa siitä. Ja Ellin tuli nyt yht'äkkiä niin äärettömän sääli äitiä, että hän olisi juossut hänen jälkeensä ja syleillyt häntä, jos vain olisi kehdannut. Mutta heidän välinsä oli aina ollut niin kankeaa ja ujoa.

Koko sen päivän oli Elli kuitenkin äidin läheisyydessä ja auttoi häntä talouden toimissa.

Äiti oli tullut heränneeksi, sen oli Elli jo tätä ennen kotona käydessään huomannut. Mutta vasta viime vuonna hän oli heittänyt herraspukunsa ja pukeutunut heränneiden vaatteisiin.

Hän oli viime talvena matkustanut yksinään rengin kanssa vanhalla ruunalla kauas Pohjanmaalle vanhan heränneen miehen luo, ja muutaman ajan kuluttua oli se mies itsekin pappilassa käynyt ja viipynyt siellä yön ja seuraavan päivän. Sitä ennen oli äiti ollut suuressa sisällisessä tuskassa, mutta kun herännyt mies oli mennyt, oli äiti sen jälkeen ollut paljoa rauhallisempi.

Rekeen astuessaan olivat heränneen miehen kuulleet hyvästiksi sanovan:

–Sinun vaimollasi on tosi tuska ja tarve iankaikkisen elämän perään … eläkä häneltä sanan harjoitusta kiellä, vaikka itse oletkin suruton mies … ja vaikka sinulla valta talossasi siihen olisikin.

Ei isä sitä kieltänytkään, sillä äiti oli viime aikoina ollut ihmeellisen nöyrä ja kärsivällinen kaikessa. Hoitanut oli häntä niinkuin todellisen aviovaimon tulee. ja isä tuumi, että hän vanhenee ja tarvitsee yhä enemmän hoitoa.

Ja niin tuli sen jälkeen melkein joka sunnuntai-ilta ja välistä viikollakin äidin luo keittiöön ja keittiökamariin vanhoja vaimoja, ja muutama hiljainen, alakuloinen mieskin. Ne istuivat allapäin ja lukivat postillaa ja veisasivat surullisia virsiä.

Isä kun oli ruokalevon maannut ja piippunsa polttanut, kuuli aukinaisten ovien läpi veisuuta toisesta päästä rakennusta toiseen, ja hänelle tuli ikävä. Hän käveli huoneesta huoneeseen, seisoskeli ikkunoiden edessä ja katseli milloin puutarhaan, milloin kartanolle, milloin lehtikujalle, joka vei pappilasta kirkolle päin. Mutta ei siellä ollut mitään erinomaista, ei mitään huvittavaa, kaikki oli sitä yhtä tyyntä pyhäillan surullista sointua.

Isä haukotteli ja kulki keittiökamarin ovelle, jossa äidin vieraiden lämmittämä ilma paksuna tuoksahti häntä vastaan. Sieltä palasi hän saliin ja katsahti joka kierroksella Ellin kamariin, jossa tämä istui ja luki. Viimein isä tuli sisään.

–Äiti se istuu siellä ja veisaa, sanoi isä.

–Niin.

–Mitä kirjaa sinä luet?

–Tämä on Runebergiä.

–Oletko sinä lukenut Tegnériä?… Tegnér on mainio runoniekka. Etkö sinä ole lukenut »Frithiofs sagaa»?

–En minä vielä ole, vaan on se minulla täällä mukana.

–Minä osasin Tegnérin »Frithiofs sagan» ulkoa ennen nuorena ollessani, ja muistan minä siitä vielä nytkin monet paikat:

»Kesä tulee, linnut laulaa, maa ja metsä vihannoi, vapahina järvet, virrat merta kohti pauhinoi, hehkuposkin niinkuin Freja ruusupensas punertaa, ihmispoven täyttää toivo, voima rinnan avartaa».

–Se Runeberg, kyllä minä olen siitä kuullut, että se hyvästi kirjoittaa, vaan en minä luule, että se Tegnérille vertoja vetää.– Luepas minulle siitä jotain, jota nyt luet … mitä se on?

–Tämä on »Hanna».

–Jahah! Hanna, vai niin…

–Äiti ei siitä oikein pidä, että minä tätä luen.—Se tuli melkein ajattelematta, ja Ellistä tuntui, että kun hän sen sanoi, hän oli tehnyt jotain epäjaloa.

–Äiti on vähän omituinen, sanoi isä ja puhui niinkuin aikaihmiselle, mikä tuntui Ellistä hyvin hyvältä.—Olet kai huomannut, että hän on herännyt. Kuka olisi sitä äidistä luullut! Heti, kun sinä menit kouluun, alkoi hän miettiä ja istua synkkämielisenä.

–Mikähän siihen on syynä?

–Ei sitä ymmärrä, kuinka se semmoinen tulee … se tulee moneen ihmiseen näinä aikoina… Se on sitä sen Paavo Ruotsalaisen oppia, joka asui Nilsiässä. Hän oli jotenkin raaka ja sivistymätön mies… Vaan lue nyt … tai mennään minun kamariini ja luetaan siellä.

Mentiin, ja Elli luki, mutta veisuu kuului sinnekin ja häiritsi. Hän näki, että se isää vaivasi, ja hän ajatteli panna oven kiinni, mutta ei tohtinut, kun ei isä sitä pyytänyt.

Elli luki muutamakseen:

Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus uupunut on ja nyt päätään kallistain nojatuolin pielehen pehmoiseen juur nukkunut.—Maass? edessänsä piipusta viel' yhä nous savu puoleks sammunehesta. Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä, kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset, huulilt' on puna pois sekä kuihtunut kuivunut poski, mut elo pitkän pitkä ja turvaisa, lämmin ja kirkas otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.

Niin Elli luki, ja isä myönsi, nähtävästi liikutettuna, että se oli kaunista…

–On niinkuin se tapahtuisi tuossa aivan, ihan niinkuin sen näkisi edessään.

Mutta samaan aikaan vaimot veisasivat, ja aivan selvään kuului keittiökamarista sanat:

Mielen', miks' suret maailman pääll';
Kuin on kuitenk' katoova tääll'.
Jumalaan sinuas turvaa,
Hän tietää ja tahtoo sinua auttaa
kaikess' hädäss' Poikans' kautta.
—–
Maailman meno, rikkaus, hekuma
Autuuteen ei aut', vaan on katoova;
Mutta Kristus yksinäns' Autuuden ijäisen meill' ansaits',
Hänelle kiitos olkoon kaikess' kansass'.

Sillä kertaa sai ovi olla auki. Mutta kun toisen kerran sattui samalla tavalla, oli ovi itsestään kiinni. Vast'edes käski sitten isä aina sulkemaan oven, jos se sattui olemaan auki.

Äiti ei puhunut sen enempää Ellille noiden kirjain lukemisesta, mutta Eilistä tuntui, että hän päivä päivältä joutui äidistä yhä kauemmaksi. Se vaivasi myös, että hän sen sijaan läheni isää ja että se tapahtui ikäänkuin äidin kustannuksella.

Usein hän ei olisi tahtonut isälle lukea, varsinkaan ei silloin, kun äiti veisasi. Mutta isälle, joka oli aivan kokonaan innostunut tähän lukemiseen, sopi aina kaikkein parhaiten juuri sunnuntai-iltoina.

Kerran sanoi Elli sen isälle. Isän kiivas luonto kuohahti, silmistä lieskahti tuo omituinen paha ja melkein ilkeä katse, joka häneltä välistä tuli näkyviin:

–Mene sitten, sanoi hän ja koetti pidättää, mutta se tuli kuitenkin:– mene sitten sinne akkain kanssa ynisemään!

Isä oli sillä kertaa väsynyt, hänen ruokaleponsa oli tullut häirityksi, ja kaksi iltaa peräkkäin oli juhannuspyhinä veisuu häntä hermostuttanut.

Vaikka Elli sen tiesi ja ymmärsi, vaikutti se kuitenkin niin, että hän väkisinkin väistyi isän seurasta.

XIV

Siitä pitäen alkoi Ellille tulla ikävät ajat. Yhä ikävämmät kuin ennen.

Kaikista ikävimpiä olivat kesällä pyhäillat. Ei oikeastaan tiennyt, mitä oli ikävä, mutta ikävä oli kuitenkin. Kirkkoväki oli kaikki kotiinsa mennyt, kylän nuoret rientäneet leikkipaikoilleen ja palvelustytöt ja rengit menneet yhteen mukaan. Päivä paistoi surullisesti koivikkoon lehtien välitse koko illan. Ei osannut tehdä mieli minnekään, kun ei ollut, mihin mennä, mutta ikävä painoi ja raukaisi mieltä. Elli istui useimmiten päivällisen jälkeen porstuan rappusilla ja katseli kirkolle päin tietä pitkin, jonka kahden puolen kasvoi koivuja, joiden väliin länteen laskeva päivä loi varjoja ja toisiin kohtiin valopaikkoja. Välistä lepattivat haavan lehdet puutarhassa, mutta koivujen lehdet eivät liikahtaneetkaan. Isä nukkui ruokalepoaan, ja äiti istui keittiökamarissa ja luki postillaa.

Elli oli noussut ylös kävelemään ja kulki puutarhaan. Uusi karttuunihame kahisi kävellessä, ja Elli koetti kävellä niin, ettei se kahisisi … miksi, ei hän tiennyt… Puutarhasta pisti hän verkalleen muutaman marjan suuhunsa ja taittoi kukan, jonka kiinnitti rintaansa. Sitten hän laskeutui alas rantaan ja jäi katselemaan vasikoita, jotka seisoivat polviaan myöten vedessä ja huiskuttelivat vuoroin kukin häntäänsä…

Ihan tyyni järvellä! Toisella puolen salmen karehteli vain kaislikonrinnassa raukea tuulahdus. Soma olisi soudella tuossa, antaa venheen kellua itsekseen ja sitä välistä melalla auttaa! Elli meni nuottakodan luo, jonka kupeella venheet lepäsivät teloillaan ja jonka saumoissa liikkuva vesi silloin tällöin lokkasi. Nuotta riippui kuivana nauloillaan, ja västäräkki lennähti jostain nuottakodan sisästä kuivalle rantasavelle … keikutteli siinä ruumistaan ja lähti sirpattaen pitkin rantaa lentämään, seisahtuen vasikkain kohdalle…

Elli työnsi venheen herkästi pyöriviltä teloilta ja antoi sen työnnin vauhdista valtoineen liukua niin pitkälle kuin sitä halutti. Limakon reunaan se meni, kääntyi siinä poikkiteloin ja seisahtui. Elli jäi kokkakaarelle istumaan, airo sylissä, ja katseli alas veteen…

Rannan puolelta venhettä näkyi vielä pohja monen kyynärän päästä, mutta selän puolella oli jo musta jyrkkäys. Syvenemistään syveni sinne ranta, ja kun kurkotti venheen alle, huimenti päätä ja tuntui, ikäänkuin olisi jokin kouristanut sydämen kohdalta ja tahtonut vetää alas veteen ja luisuttaa pohjaa myöten sitten yhä alemma tummaan syvyyteen… Toisaalla vähän matkan päässä venheestä kuumotti pohjasta entisen nuottakodan puitos, jonka jäät olivat särkeneet ja siirtäneet jyrkkäyksen rintaan. Elli liikautti sinnepäin venhettään. Vettyneet hirret ammottivat veden läpi päiväpaisteessa, ja nurkka riippui syväyksen päällä mustaa vettä vasten… Hauki, oli asettunut jurrottamaan hirttä pitkin, vähän väliä pujakehteli pikkukaloja pinnemmalla, ja niiden varjot luikahtelivat hirren poikki ja välistä hauenkin ihan selän päällitse .. . mutta hauki ei liikahtanutkaan… Ellin silmä kulki pohjaa pitkin, näki limoja, hakoja ja kiviä ja seurasi puitoksen hirsiä, jotka tarkemmin katsellessa vaipuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle veden alle jyrkkäyksen sisään. Sitten taas nousi silmä takaisin hirttä myöten, jonka päällä hauki liikkumatonna yhä viipyi, ja kohosi pinnalle, jossa pikkukalat karkelivat … mutta siitä jälleen hirttä myöten jyrkkäyksen rajaan ja mustaan veteen. Päätä tinki taas huimentamaan ja sydänalaa kouristamaan … mutta ei se nyt enää pahalta tuntunut … hyvältä tuntui ja herkältä koko ruumiissa … niinkuin olisi tahtonut kaikki sydänalassa toisistaan irtautua. Kun olisi vain syvemmälle nähnyt, jyrkkäyksenkin takana pohjaan, ja kuinka pitkälle sinne oli nuottakodan puitos uppoontunut. Elli liikautti venhettä airollaan syvemmälle ja koetti tarkasti katsoa … mutta muuta ei näkynyt kuin mustaa vettä…

Yht'äkkiä hän säpsähti, ja piti panna käsi silmien eteen. Ei kuin hetkeksi kuitenkaan! Kuinka ei ollut sitä ennen huomannutkaan! Sieltähän näkyi koko hirveän korkea taivas, yhtä korkea kuin ylhäällä tuolla! Se sama tunne huimasi päätä, joka silloin kaupungissa siellä sillä korkealla mäellä … mutta ei se nyt päässyt puhkeamaan! Elli puristautui airoon kiinni ja unohtui katselemaan. Noinko syvää siellä on? … noinko korkeaa? Ja venhehän kelluu ihan kuin ilmassa … mitenkä se pysyy?… Ja minkähänlaista olisi, jos tuonne putoaisi? Jos heittäytyisi, hukkuisikohan?… Siellähän on kuin taivas, kuin toinen taivas! … jos olisikin siellä oikea taivas?…

Hui! mikä se oli?… Jotain rapsahti venheen laitaan ja läiskähti siitä veteen. Taivas vavahti koko korkeudessaan ja hämmentyi samassa.

Rannalla nauroi joku. Säikähtäen kääntyi Elli sinne katsomaan ja näki isän seisovan rannalla ja hänen vieressään kaksi muuta herraa. Ne olivat aivan tuntemattomia, ja Elli hämmentyi siinä niin, ettei saanut venhettä maihin. Se kääntyi aina toiselle puolen, kun Elli toiselta puolen koetti meloa. Isä rupesi puoleksi huutaen neuvomaan, mille puolelle pitäisi mela panna.

–Ei sille … no, nyt toiselle … ei … pane sitten mela pohjaan ja työnnä … no!

–Ehkä minä saan auttaa neitiä, sanoi toinen herroista, otti airon isommasta venheestä ja kurkotti sillä venheen kokkaa.

–Ei, kyllä minä pääsen … antakaa olla! Sillä oli valkoinen lakki, ja se veti vain. Ellin olisi tehnyt mieli häntä airolla kastella.

–Vetäkää vain! kehoitti vielä isä.

Valkolakkinen vetikin, kokasti sitten venheen ja tarjosi Ellille kätensä. Vaan Elli hyppäsi omin neuvoin maalle ja lähti tervehtimättä pihaan menemään. Hän ei muusta tiennyt kuin mitä pikimmin päästä pois jonnekin.

Mutta isä kysyi, tahtoiko hän mennä vieraita tervehtimättä, ja seisautti ja esitteli hänet herroille. Toinen oli ylioppilas … joku, jonka nimeä Elli ei kuullut, toinen oli se apulainen, jota oli koko viikon jo odotettu.

Ylioppilas tervehti kohteliaasti ja vapaasti, ja Ellistä tuntui, vaikkei hän silmiään maasta nostanut, että hän hymyili ja katsoi häntä silmiin. Sen Elli kuitenkin näki, että ylioppilaalla oli ruskeat vaatteet. Apulaisesta, jolla oli mustat vaatteet ja isot jalat, jäi Ellin huomioon, että hän tervehti hyvin omituisesti kättään ylöspäin kivertäen … ja silmälasit oli sillä myös.

Ylioppilas ei virkkanut mitään.

–Hauska tutustua talon neitiin, sanoi apulainen, ja Elliä ennätti puistattaa joku hämärä vastenmielisyys, ennenkuin oli saanut kätensä irti. Käsi oli sitä paitsi pehmeä ja lämmin luhnake kuin kinnas.

Elli lähti hämillään ja sanaakaan puhumatta nousemaan pihaan. Veräjätä avatessaan huomasi hän kätensä vapisevan ja sydämen tykyttävän niin, että se korvaan kuului. Ja hän hengitti niin kiivaasti, että pelkäsi äänen pettävän, jos vastaisi, kun isä huusi hänelle, että hän valmistaisi teetä, sill'aikaa kun he kävelevät peltoja katselemassa.

–Ja tule sitten meitä kutsumaan … me menemme kirkolle päin…

Pihaan noustessa risteili harmi mielessä siitä, että isä oli tuonut vieraat sinne niin yht'äkkiä, ja oma tyhmyys ja saamattomuus harmitti toisin vuoroin. Tuommoinen oli niin isän näköistä!… Olkoot, ajatteli hän sitten, minä en välitä heistä enkä mene illalliselle enkä kutsumaan heitä… Mitähän se ajatteli se ylioppilas, kun minä juoksin ohitse…? Vaan ajatelkoon mitä tahansa, minulle se on ihan sama!

–Ketä ne on nuo vieraat? kysyi kuitenkin Elli äidiltä keittiössä … koetti kysyä huolettomasti, melkein halveksivalla äänellä.

–Se on maisteri, joka tulee apulaiseksi.

–Entäs se toinen?

–En minä tiedä.

Äiti vastasi pitkien väliaikain perästä ja oli tavallista totisempi. Niin hän oli aina, kun tuli vieraita, mutta puuhasi kuitenkin lakkaamatta ja teki kaikki tehtävät.

Elli pyysi saada auttaa, mutta äiti vastasi päätään kääntämättä ja sanoi voivansa itsekin tehdä.

Elli meni kamariinsa ja alkoi siistiä pukuaan. Siinä hän unohti peilin edessä laittautuessaan sen päätöksensä, ettei mene sisään vieraiden luo. Tuli uteliaaksi saada nähdä, millaiset kasvot oli ylioppilaalla, sillä niitä hän ei ollut katsonut. Hän hyräili siinä, palmikoi tukkaansa ja näki Runebergin »Hannan» pöydällään… Paiskasi sen puoleksi leikillä kiinni…

Kun hän oli valmis, ajatteli hän, menisikö itse kutsumaan isää ja vieraita vai lähettäisikö jonkun muun. Ei hän sitä kuitenkaan päättänyt sinne eikä tänne, vaan lähti itse kävelemään kirkkokujalle päin.

Tulivat jo sieltä kävellen vastaan, ja Elli seisahtui puolitiehen, nojaten aitaa vasten ruispellon yli katsomaan. Ruis tuoksui hauskasti ja heilimöi parhaillaan, ja sen sisässä sinerti aina vähän matkan päässä jokin ruiskukka. Kun tuulahdus tuli, huojahti ruis ja sihisi hiljaa.

Elli sitä katseli ja taittoi aidan yli muutaman tähkän. Sivusilmään näkyi yhä likemmäksi lähenevä valkoinen lakki. Ne olivat jo melkein kohdalla, mutta Elli ei ollut huomaavinaan.

–No, Elli? sanoi isä.

–Niin, ruoka on jo valmis … herrat ovat hyvät ja käyvät pihaan.

Elli tunsi saavansa itseluottamusta suuret määrät, kun sai sanotuksi sen aivan huolettomalla äänellä.

Herrat jatkoivat matkaansa. Isä ei jättänyt ylioppilasta. Selitti kesäkylvöistä ja syyskylvöistä. Mutta maisteri kääntyi heti kohta Ellin puoleen ja alkoi puhella.

–Onko neiti huvitettu taloudesta? kysyi hän hyvin suurella painolla.

–Niin, kyllä minä olen, sanoi Elli ja katsoi maisteriin syrjästä päin. Hänessä oli jotain, joka epäilytti … ikäänkuin olisi ollut vähän tyhmä.

–Tämä on erittäin kaunis paikka, sanoi maisteri kohta perään.—Eikö tämä ole kaunis teidänkin mielestänne?

–Kyllä tämä on…

–Niin kaunista kirkon paikkaa en ole usein nähnyt … kun kirkko on kauniilla paikalla, jylhien kuusien ympäröimänä ja järven rannalla, kohoaa sanankuulijankin mieli, ja saarnamies tuntee itsensä ylennetyksi … eikö totta, neiti?

Maisteri oli jostain syystä Ellin mielestä niin koomillisen näköinen, että hänen oli vaikea pidättää nauruaan.

–Eikö totta, neiti?…

Maisteri teki pyöreät silmänsä vieläkin pyöreämmiksi. Ja se oli liiaksi Ellille. Hän tunsi, ettei voisi kauemmin olla nauruun purskahtamatta ja kiiruhti edeltä pihaan. Maisteri jäi kummastellen odottamaan toisia. Mutta omaan kamariinsa päästyään ratkesi Elli niin hillittömään nauruun, että oli siihen menehtyä.

Ruokapöydässä sai Elli vasta oikein tilaisuuden tarkastella vieraiden ulkomuotoa. Ylioppilasta hän eniten katseli. Maisteria olisi myöskin katsellut ja vertaillut, mutta maisteri seurasi häntä aina silmillään. Ei hänessä Ellin mielestä ollutkaan paljon katselemista. Pyöreät kasvot, punakat ja pulleat posket, tukka pystyssä.

Ylioppilasta sai rauhassa tarkastella. Hän söi ja puheli isän kanssa eikä katsellut Elliin kuin joskus. Mutta silloin hän loi häneen pitkän ja tarkan silmäyksen… Mitähän varten lienee niin tehnyt… Sillä oli vähän kähärä tukka, ruskeat, päivettyneet posket ja valkea hieno otsa. Silmät olivat siniset. Ja kaulahuivi oli hänellä hyvin luontevasti solmittu.

Elli tarjosi hänelle mielellään. Kerran hän selitti isälle jotain niin innokkaasti, että unohti ottaa, vaikka Elli seisoi ja piti vatia.

Ja kun hän sen sitten huomasi, hämmästyi hän ja pyysi anteeksi. Silloin hän katsoi Elliä silmiin niin avonaisesti ja hymyili niin herttaisesti, että Ellin tuli yht'äkkiä hyvä olla. Kun Elli sitten taas toisen kerran tarjosi, sanoi hän kyllä nyt muistavansa. Ja otti vadin laidasta kiinni ja kannatti itse sitä, niin kauan kuin pani eteensä ruokaa. Elli ei olisi sitä sallinut, ja heille tuli pieni riita vadista. Mutta Ellistä tuntui, että he sen kautta tulivat ikäänkuin tutummiksi.

Syötyä menivät herrat isän kamariin, ja kun Elli oli korjannut pöydän, meni hän saliin istumaan. Jotain tehdäkseen otti hän Runebergin »Hannan» polvelleen ja oli sitä lukevinaan.

Vähän ajan perästä tuli sinne ylioppilas. Elli oli ajatellut jo valmiiksi, millä hän puheensa aloittaa, sillä hänen mielestään oli hänen velvollisuutensa alkaa puhelu.

–Kuinka teitä miellyttää tämä paikka? kysyi hän.

Ylioppilas istuutui ystävällisesti tuolille Ellin viereen.

–Kuinkako miellyttää? Hyvin paljon. Tämä on kauneimpia paikkakuntia mitä matkoillani olen tavannut. Tekisi mieleni melkein asettua tänne joksikin aikaa.

–Miksette voisi jäädä tänne?—olikohan se tyhmästi sanottu… Elli pelkäsi koko ajan, että hän sanoisi jotain typerää. Sopiko todellakaan pyytää häntä tänne jäämään?

Mutta ylioppilas ainoastaan vähän hymyili.

–Kiitoksia paljon, sanoi hän, mutta sitten en ehtisi matkustaa ympäri Suomen, niinkuin on matkasuunnitelmani.

–Taitaa olla hyvin hauskaa matkustaa?

–Kyllä se on hauskaa.—Ylioppilas taas hiukan hymyili. Elli tuli siitä aivan hämilleen… Hän oli arvellut nuo kysymykset hyvin sopiviksi, ja nyt ne näyttivät hänestä niin kovin tavallisilta, ja hänestä tuntui, että ne tulivat ikäänkuin pusertamalla ulos. Ja samassa välähti hänelle päähän, että kuka ties kuinka monennen kerran ylioppilas jo sai vastata semmoisiin kysymyksiin.

Siitä syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys.

–Mitä kirjaa te luette? Vai »Hannaa»!—Mitä pidätte tästä runoelmasta?

–Minä pidän siitä hyvin paljon.

–Runeberg on minun mielestäni pohjoismaiden etevin runoilija.

–Isä ihailee enemmän Tegnériä.

–Kaikki vanhat tekevät samoin. He eivät ymmärrä sitä tuoresta ja luonnonraitista, jota Runebergin runoilu uhkuu … eivät ymmärrä hänen yksinkertaisia vertauksiaan, hänen isänmaallisia aiheitaan … sanalla sanoen…

–Saanko luvan kysyä, mistä herrasväki niin innokkaasti keskustelee? kysyi maisteri, joka juuri silloin tuli saliin ja istuutui seuraan.

Hänen toverinsa ei häneen katsonutkaan, eikä Ellikään hänelle mitään virkkanut.

–Sanalla sanoen … niin, ja vielä eräs kohta, joka todistaa, ettei häntä ymmärretä. Tuossa on Hanna, jonka Runeberg antaa rakastua yhtenä ainoana iltana. Sitä sanotaan epäluonnolliseksi, mutta minun mielestäni se on yksi Runebergin hienoimpia kohtia.

–En minäkään usko, että voi rakastua ja mennä kihloihin samana iltana kuin tapaa jonkun nuoren miehen.

–Ehkette te…

–Niin, en minä…

–Ehkette te ja ehkei moni muukaan … mutta siinä on runoilija kuitenkin osannut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut leimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa … hitaammin tai nopeammin … yksi päivä tai yksi kuukausi, se on vähäinen asia, kun kerran ensi silmäyksestä on tuli syttynyt ja alkanut kyteä … ja että se syttyy niin, sen on Runeberg ymmärtänyt, ja sille on hänen runottarensa antanut muodon.

–Luuletko sinä, että Runeberg itse on ollut sillä lailla kihloissa? kysyi maisteri.

–Millä lailla kihloissa?

–No, että noin samana iltana…

–Mistä minä sen tiedän … eikä se suinkaan ole tässä pääasia.—Vaan tämä ei ole ainoa hieno kohta Runebergin teoksissa. Niitä vilisee joka rivillä.