III
Seuraavana aamuna noustuaan oli Matti jo aivan rauhallisella mielellä ja päätti kertoa Liisalle siitä, mitä oli pappilassa kuullut. Mutta ei Liisa koko aamurupeamalla yhteen kohtaan seisottunut, kulki askareillaan kodassa ja navetassa. Matti paikkaili kenkiään ja ajatteli, että »kerrommahan aamiaista syödessä—ennättäähän se sen sittenkin kuulla». Mutta kun Matti oli alkamaisillaan, lähti Liisa taas liikkeelle, ja Matti ei tahtonut kertoa, ennenkuin Liisa oli yhteen kohtaan asettunut kuulemaan.
Matti lähti havukasalleen tallin taa ja taivutti aina päätään nurkan taitse katsoakseen, eikö Liisa jo olisi herennyt kävelemästä kodan ja pirtin väliä. Siellä se vain käveli… Eikä pirttikään vielä lämminnyt … tokkohan se aikoikaan panna sen lämpiämään tänä aamuna? Kylmä oli tuulikin, niin että kyllä olisi sietänyt panna pirtti lämpiämään, että olisi päässyt käsiään lämmittelemään…
Jo tuli Liisa noutamaan puita pinosta … jopahan viimeinkin. Sitten kai se kohta rukkinsa ääreenkin istuutuu…
Kun tuuli alkoi lappaa savua lakeistorven kautta pihalle, lähti Matti lämmittelemään. Löi kassaransa havutukkiin ja ajatteli, että »kun ei uskone, niin olkoon uskomatta … ei se mikään uskonkappale olekaan».
Uuni lämpisi, lieska leimusi uunin suusta, ja silloin tällöin syttyi karsta kytemään. Matti heitti rukkasensa pankolle, veti piipun povestaan, halkaisi päreen ja otti sillä uunista tulta. Sitten lämmitteli käsiään lieskassa ja katseli ikkunain tasalla lainehtivaa savua.
Liisa oli laittautunut karsinalasin alle kehräämään. Matti nosti tupakkihakkurin penkin alta ja rupesi hakkaamaan tupakkia.
–Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä hakkasi? kysyi Liisa.
Eihän toki ollut kaikkia polttanut … muutenhan tässä vain lämmitellessään hakkaili…
Ja Matti hakkasi tupakkia ja veti vetämistään savuja piipustaan … yhtä kiivaammin. Kovin tavattomasti se nyt vetikin, veti niin, että yhtenä rätinänä kävi kopan sisus…
Ei se ehkä usko … vaan jos ei usko, niin olkoon uskomatta!… Sama kai se on, uskooko tahi ei…
–Nythän se on Lapinlahdenkin kirkolla rautatie … oletko kuullut?
Mutta Liisa kehräsi niin uutterasti, ja rukki hyrisi niin kovasti, ettei hän kuullut oikein, mitä Matti sanoi.
–Niin mikä on?
Matti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin voi…
–Onpahan vain rautatie … ovat nyt lapinlahtelaisetkin rautatien pitäjäänsä saaneet … kuuluvat sen niille sinne tehneen, kun olivat ruunulta pyytäneet, etteivät tarvitsisi hevosella ajaa mihinkään aikaan, ei kesällä eikä talvella… En tiedä, liekö totta, min puhuivat…
–Hyvänen aika, elä revi sitä uutta luutaa, jonka vast'ikään panin varteen … onhan siinä vanhempiakin! Mitä sinä siitä revit?
–Piippu on tukkeessa…
Matti oli puhuessaan vetänyt piippunsa tukkeeseen, ja oli häneltä kesken puheensa tullut sopelle lähtö varpua hakemaan.
–No, eikö siihen tarpeeseen vältä vanhan luudan varpu?—Niin, että mitä sinä sanoit niiden lapinlahtelaisten tehneen?
–Eivät ne ole mitään tehneet, mutta ruunu on tehnyt niille rautatien, jota myöten saavat mennä vaikka Helsinkiin taikka Amerikkaan.
–Minnekkä?
–Amerikkaan…
–Elä nyt valehtele, hyvä mies…
Liisa seisautti rukkinsa ja katseli pyörän yli Mattia, niinkuin semmoista valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alunkaan perää.
Mutta siitä Matti kiivastui, ja häneltä katkesi varpu piipun varren sisään…
–Mitä katsot?… Kun et usko, niin puske, mutta minä menen itse ihan kohta sitä katsomaan … on se siksi kumma katsottava, ja jos et sinä tahdo tulla yhteen matkaan, niin ole tulematta … ei sinua kovin kärtetäkään…
–Sitä lapinlahtelaisten Amerikkaan lähtöäkö sinä menet katsomaan? Sieltähän niitä kuuluu lähtevän Amerikkaan! Ja Liisan rukin takaa kuului pilkallinen hymähdys.
–Enkä, kun rautatietä … on sitä siinäkin katsottavata…
–Eikö lie yhdenlaista katsottavata kuin se panoraama siellä pappilan pirtissä, jota silloin kärtit katsomaan…
–En minä ole sinua minnekään kärttänyt … itsehän tuota mielesi teki katsomaan…
–Ei ole tehnyt…
–Vai ei … sepähän nähdään, kenenkä mieli tässä vielä minnekin tekee… Matti naurahti pilkallisesti, pitihän hänen väkisinkin nauraa Liisan typeryyttä…
–Eihän se mikään panoraama ole, kuka tässä panoraamasta puhuu?
–No mikäs se on?
–Rautatiehän se on.
–Mikäs se sitten se rautatie on? … ei mikään.
–Vai ei mikään! akat ne ei ymmärrä mitään … ne on niin typeriä ja lyhytjärkisiä, ettei niillä tee mitään … pässin järkikin on jo pitempi kuin akkain… Vai ei rautatie ole mikään … mistä sinä sen tiedät paremmin kuin minä, joka olen omin korvin kuullut?
Mutta Liisa oli loukkautunut ja polki kiivakasti rukkiaan. Ja Matti hakkasi, niin että rouheita maahan pölisi.
–Liisa! sanoi Matti vähän ajan päästä, mutta Liisa ei vastannut.
–Liisa! sanoi Matti uudelleen.
–Niin, niin, no sano, jos sinulla on mitä sanottavata!
–Ei se taida sillä parata, jos sinulle sanookin.
–Ole sitten sanomatta!
Mutta Matti ei malttanut olla sanomatta. Vähän ajan päästä hän sanoi sen, neuvoi oikein kädestä pitäen ja herkesi hakkaamasta…
–Elähän nyt, Liisa … kuulehan, kun minä selitän. Rautatie on rautatie ja maantie on maantie … maantie on maasta ja mullasta ja rautatie raudasta…
–Ja puutie puusta ja vesitie vedestä?—Ja taas kuului rukin takaa pilkallinen hymähdys…
Mutta Matti ei suuttunut…
–Elähän nyt, kyllä se on totta, että se niin on, kuin minä puhun… Et sinä mahda tietää, millä lailla sitä rautatietä myöten ajetaankaan … luuletko, että hevosella?
Mutta Liisa ei luullut mitään. Kehräsi ja kuunteli, välistä pilkallisesti Mattiin katsellen, mutta ajatteli, että antaa hänen puhua, niin kuullaan, mitä valheita se on taas uskonut.
–Ei sitä hevosella, ei toki milloinkaan! … pitää sen toki hevoselle muunkinlaisen tien välttää… Kun kerran tehdään raudasta tie…
–Raudasta tie? … pyh!
Matti taas rupesi kiivastumaan…
–Raudasta, raudasta … jos et usko, niin ole uskomatta … rautapellistä … hm! … niin, niin, rautapellistä … ja kun siitä tehdään tie, niin pitää olla ajopelit ja vetäjät kanssa sitä myöten… Höyryvenhe, semmoinen masina kuin »Suomela», vedetään maalle ja pannaan pyörien päälle, ja se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja … niin isoja kuin tämä pirtti ja vielä isompiakin … kyllä se jaksaa vaikka minkälaisia … eikä tie tärise … semmoinen se on!
–Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas narrinaan pitänyt?
–Ei nyt eikä ennenkään!
–Sitten olet valehdellut omasta päästäsi … olisit edes viisaammin valehdellut … et osaa edes oikein valehdellakaan, mies parka.
Mattia hykähdytti … herkeät siinä luulemasta, kunhan kuulet, kuka sanoi, ajatteli hän.
–Valettako lie vai totta?… Jos lie valetta, niin ovat paremmatkin ihmiset valehdelleet ennen minua, joka muiden puheita vain kerron … en minä itsestäni mitään tiedä, ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti nöyrästi huokaisten ja rupesi taas tupakkia pienentelemään.
–Ruustinnan?… Oliko ne ruustinnan puheita?
Nyt Liisan rukki jo pysähtyi, ja nyt hänen korvansa vasta oikein aukenivat.
–Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti.
–Elä…?
–Ruustinna ja rovasti ne sen minulle kertoivat … en minä sitä muualta mistään tiedä.
–Elähän … ihanko todella?
–Ne ne kertoivat … olivat käyneet sitä uutten uhkain katsomassa.
–No, mitä ne kertoivat?
Nyt oli Matin aika olla mahtavana…
–Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut.
–Ettäkö on siellä rautapellistä tie?
–Niin on, ja sitä myöten kulkee pyöräin päälle nostettu masina.
–Sekö »Suomela»?
–Se se taitaa olla … siipien sijasta on sillä kohdalla pyörät, isot pyörät ja pienet pyörät, joita kaikkia pannaan tulen voimalla liikkeelle…
–Vaan sitä minä en usko, että se tulen voimalla liikkeelle lähtee!
–No, niin se tekee … niinkuin vettäkin myöten kulkiessaan…
–Tehköönpä jos tahansa, mutta sitäpä minä en usko sitä, että se vettäkään myöten kulkiessaan…
–Etkö usko rovastia … oletko mielestäsi rovastia viisaampi?
–Enkä ole … mutta eipä sanonut ruustinnakaan uskovansa, kun mennä kesänä oli puhe, että se soutamatta kauan kulkee.
–Nytpä uskoo, kun on nähnyt maallakin kulkevan…
–Uskooko nyt?… Jako että se on pyörien päälle nostettu?… Kylläpä sitä on rakennus!
–Mitä ne ei ruununmiehet osaa laittaa!
–Ruununmiehetkö ne ovat sen laittaneet?
–Nehän ne!
–No mitähän nuo tuosta Lapinlahden kirkolle … olisivat tänne omalle kirkolle, niin olisi kirkossa käydessään nähnyt … eivätköhän nuo tuota vielä tännekin? Kun tietäisi, milloinka ne sen tänne tuovat, niin menisi katsomaan…
–En tiedä tuonevatko … ei ollut puhetta siitä.
–Vai on ruustinnakin käynyt asian alkain katsomassa?
–Kun olivat aamusilla lähteneet, niin olivat puolen päivän aikaan olleet perillä … sanoi vielä, että pitäisi minunkin käydä katsomassa.
–Aiotkos käydä?
–Enpä tiedä … mitäpä minä vanha mies?
–Eikö minusta mitään sanonut?
–Ei ollut puhetta sinusta.
–Kyllä se on kumma rakennus, jos vain se semmoinen on … vieläkö hänet nähnee, ennenkuin kuolee?… Vaan jos sinä valehtelet?
–Enkä valehtele … olenko minä milloinkaan ennen valehdellut? … saatatko sanoa?
–Et, et … vaan eikös se ole sinustakin kumma rakennus?
–Mikäpä se nyt niin eri kumma … on niitä nähty ja kuultu kummempiakin.
–Vaan eihän toki tämmöisiä?
Mutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkia ja lähti taas ulos havutukilleen. Kassarata havutukista irti kiskaistessaan hymähti hän vähän itsekseen… »Uskoipahan … ja mikäs siinä oikeassa opissa, uskoahan sitä pitää vaikka keisarin…»
Liisa jäi yksin pirttiin. Kehräsi vähän aikaa, polki rukkia niin kiivakasti ja nykki kuontalosta kehrättävää niin vihaisesti, että se aina vähän päästä käsiin katkesi… Ja sitten oli aina tuska sitä liittäissä … mikä liekään niin hauras kohta kuontaloon sattunut, kun aina vähän päästä katkesi.—Eikä nauhakaan pyörän päällä pysynyt!—Huonosti loukutettuja liinoja nuo pappilan liinat, kun niin pahasti pölisevät … mitä lienevätkään kaiken maailman liinoja?… Rukki rupesi sitten taas hyrräämään … yhä kiivakammin, poljin natisi, valkea naarmu pyörässä vilisi yhtenä viivana, ja rihmaa keräytyi vähälle aikaa koko nietos rullaan. Liisa sitä sinne suoltamalla suolti, rulla nieli yhä ahnaammin, kuontalo oli melkein puolilleen kehrättynä … mutta silloin riipaisi rulla yht'äkkiä kaiken rihman kitaansa ja yhteen menoon kuontalotakin pitkän matkaa. Nauha luiskahti pyörän päältä, ja Liisan piti heretä polkemasta, mutta silloin alkoi poljin laputtaa niin pahalla äänellä, että sen luuli siihen paikkaan halkeavan… Ei, ei ollut koko rukista minnekään, seisokoon nurkassa!… Ja Liisa melkein nakkasi rukkinsa nurkkaan ja meni hiiliä uunista vetämään.—Nekin peijakkaat polttivat … ih! … niin että oli silmät päästä palaa…
Liisa sulki lakeisen ja katasti ikkunasta pihalle. Reki siellä oli kumollaan tallin seinämällä, pohjaraudat päivää vasten kiiltäen … ja Matin kassaran kärki vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa…
Liisa huokaisi kovin pitkään … mikähän lie huokaisuttanut … ei hän sitä itsekään oikein tiennyt. Väkinäisesti hän meni takaisin rukkinsa ääreen ja rupesi selvittelemään sotkuista rullaa. Kovin se oli pahasti sotkeutunut … ja silloin rupesi aina nenän vartta kutkuttamaan, kun sotkoksesta oli selvän saamaisillaan…
Vaan mitäpä noista kehruista ja muista? … kehräsipä sitä vaikka minkä ennätti, niin ei ne kehruut kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta kertaa laittaisi… Onko kummempia kuultu?… Lähtee mies viemään kehruita eikä ole sitä älyä, että ottaisi ja antaisi? Kumma, kun jyvänsä muisti maksaa? … olisi nekin unohtanut yhdellä tiellään!…
Liisa meni ja sieppasi uunilta kehruunyytyn, joka oli Matilta jäänyt ruustinnalle antamatta. Pani sen penkille viereensä ja aukaisi sen… Siinä ne nyt olivat vyyhdet ja kerät niin hyvässä laitoksessa … vyyhdet ja kerät … että oikein tuli sääli, kun ei ollut ruustinna niitä nähnytkään. Olisi ottanut mukaansa edes … mutta mitäs se mokoma, itse menee eikä kuitenkaan saa asioita toimitetuksi… Mitähän ruustinna nyt ajattelee, kun oli vielä niin tingalle tahtonut? Saattoi kai se ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi… Ja Liisasta rupesi tuntumaan ihan siltä, kuin olisi hänen pitänyt lähteä viemään niitä heti paikalla … ihan vaikka jalan … saattaisi se Matti toki hevosenkin antaa, ei se liian paljon olisi, jos antaisi … ruustinnan tähden saattaisi antaa, kun se kuitenkin mahtoi lankojaan odottaa…
Vai oli se käynyt rautatietä katsomassa se hyvä ruustinna … sen parempaa ihmistä sitä toki ei ole koko maailmassa kuin se ruustinna… Kyllä mahtaa olla rakennus se rautatie … lieköhän ollut ruustinnasta kumman näköinen?… Ja kun se vielä joulun aikaan varoitti, että kun vain Matti arennin maksuun tulee, niin silloin lähettää kehruut sen mukana … ja että sitten saa uusia sijaan. Mitä se nyt ajattelee, kun ei lähetettykään? Saattaa kai se ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo!
* * * * *
Puolista syödessä oli Liisa hyvin huolissaan olevan näköinen. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:
–Kyllä se on niin, että siinä ei auta nyt mikään muu, kuin että pitää lähteä ihan tänä iltana ruustinnalle kehruita viemään.
–Häh? sanoi Matti ja söi.
–Sitä, että sanoppa mitä tahansa, niin siinä ei auta mikään … ei kerrassa mikään, sanoi Liisa päättäväisesti, painoi veitsensä linkkuun ja pisti sen taskuunsa.
–Mikä kiire niillä nyt niin on? sanoi Matti yhä syöden. Eikö niitä ennätä vastakin?
Hyvä, ettei se sen enempää vastustellut… Liisa oli pelännyt, ettei se ottaisi korviinsakaan.
–Kun olisi jo ennen pitänyt viedä … paljoa ennen, ja nytkin vielä jäivät. Kyllä sinuakin on asiamies! … ja mitä minä sill'aikaa teen, tyhjää rukkiako pyöritän?
–Rupea vaikka kehräämään niitä verkkorihmoja.
–Joita jo on enemmän kuin mitä milloinkaan saat kudotuksi!
–Mitäs sinä sitten eilen ja tänä päivänä olet kehrännyt? … kehrää niitä!
–Eihän se tämä vanha rukin rumilaskaan … ei sillä tee liinoja kehrätessä mitään … ja ovat vielä niin huonosti loukutettuja.
–Paremminkos villoja?
–Ja kun ruustinna vielä aikoi panna kankaan … eikö panne jo tällä viikolla! Mistä se sitten kuteita saa, kun on kuteet täällä?
Ei vastannut Matti siihen mitään … yhä söi vain, ja ryyppäsi tuopista piimää. Se ainainen syönti ja ryyppiminen rupesi jo käymään Liisan kyllälle…
–Jo ihan tänä päivänä pitää lähteä viemään!
–Kyllä kai minä en lähde toista kertaa.
–Eihän sinun tarvitsekaan … saatanhan minä mennä, kun vain annat hevosen…
–Sinäkö? (ja tuopin sisästä:)… Kukas lehmän hoitaa?
–Niinkuin sinä et sitä jo olisi monta kertaa ennenkin hoitanut…
–Saattaa rietautua tamma laukkaamaan, ja sinä et saa sitä seisotetuksi.
–Osaan minä toki tammalla ajaa yhtä hyvin kuin sinäkin … ja minä en ajaisikaan…
– … nurkkiin, oli Liisa sanomaisillaan, mutta ajatteli, että jos suuttuu, eikä sanonut.
–Mitä et ajaisikaan?
–Eipä niin mitään … tuota, mitä minä sanoinkaan? … niin, että kyllä sinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana!
–Tänä iltana? … mikä sinne nyt yön selkään?
–Hyvä on, ajatteli Liisa.
–Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain…
Matti ei puhunut mitään, herkesi syömästä ja rupesi panemaan piippuunsa. Ei näyttänyt myöntävän, mutta ei mitenkään kieltävänkään… Vähän ajan päästä hän sanoi:
–Kysäseppä rovastilta, jos satut näkemään … eli kysytä ruustinnan kautta, jos ei se itse sitä tiedä, että onko niissä minkälaiset pyörät niissä vaunuissa, isot ja pienetkö … ei tullut minulta sitä kysytyksi… Käske ruustinnan kysyä rovastilta.
–Kyllä minä sen toki saatan rovastilta itseltäänkin kysyä … olen minä sen puheilla siksi usein ollut. Kysynpä minä senkin, että tokko ne sen rautatien tuovat sinne meidän kirkollekin?
–Kyllä minä sen tiedän, etteivät tuo … et tarvitse kysyäkään … ei se niin vain tuotava ole.
–Ei sitä ihan varmaan tiedä … sittenpähän sen varmaan tietää, kun kysyy … kyllä sitä on hyvä kysyä.
–Joudat kysyä, ajatteli Matti, muttei sitä niin nyt joka paikkaan… Vaan jos hyvinkin … ajatteli hän sitten, mutta ei hän siitä Liisalle mitään puhunut…
Ja Liisa oli koko sen päivän niin ihmeen hyvällä tuulella, että melkein sydänalassa ahdisti. Ihan oli kohona hypitellä vanhaa ihmistä. Aina vähän väliä tahtoi nauru itsestään hyrähtää, vaikkei tiennyt oikein, mistä syystä se milloinkin … omista aatoksista useimmiten. Ja kaikin puolin tuntui niin hyvältä olla. Rukkikin pyöri niinkuin ainakin, eikä kertaakaan nauha pyörän päältä luiskahtanut.
Ja Mattia piti Liisa niin hyvänä, että keitti kahvit, lämmitti saunan, vaikka oli eilenkin lämmittänyt, toi voita pöytään iltaista syödessä ja piti puhetta rautatiestä ja antoi Matin kertoa. Matti ja Liisa vielä pitkän aikaa illallisen jälkeen istuivat, toinen pöydän päässä piippuaan poltellen, toinen sängyn laidalla tukkaansa sukien, ja katselivat, kuinka kissa pankon kulmassa maitonsa lakki, kuppinsa nuoli, kielensä lipoi ja lähti pitkin pirttiä hiipimään. Sitten sitä vuoroon silittelivätkin, Matti otti syliinsäkin ja ruopi kaulan alustaa ja antoi sen ruveta kehräämään. Ja rautatiestä he juttelivat, juttelivat tästä ihan uudesta ihmeestä ja kummasta … että kaikkia sitä vanhoillaan kuuleekin. Vieläkö hänet nähneekin, arveli Liisa, mutta Matti sanoi, että eikö tuota uskone näkemättäkin, johon ei Liisa virkkanut mitään. Mutta sitten kun kissa oli vähän aikaa uunilla kehrännyt, sammuttivat he päreen ja painautuivat vuoteelleen pitkäkseen…
Mutta Liisa oli niin kummallisen valpas tänä yönä. Matti jo nukkui, ja kissan rukki yhä hyrisi tasaista hyrinätään uunin päällä, mutta Liisa ei tahtonut saada unta silmiinsä. Kuuli pienimmänkin rasahduksen tuvan seinissä, kuuli, jos russakka vahingossa putosi katosta lattialle, ja kuuli tamman jalan kumeata kopsetta, kun se pilttuussaan liikahti. Erotti muusta seinästä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi jonkun tuikkavan tähden, ja kun veti peitteen korvilleen taikka pani silmänsä kiinni, niin oli kuitenkin kuulevinaan ja näkevinään kaikki. Siitä taas valpastui ja ajatteli, että jos olisi jo aika nousta ja panna evästä huomiseksi, mutta pelkäsi, että jos Matti herää ja kysyy, eikä noussut. Viimein hän nukkui, mutta aamulla ennen kukon laulua jo heräsi ja alkoi lähtöänsä laittaa.
IV
Matti oli laittanut Liisan taipaleelle päivän hämärissä. Oli käynyt reen kohdalleen keikauttamassa, sen heinillä täyttänyt, pannut silppuja säkkiin, taluttanut tamman tallista ja valjastanut. Sitten oli Liisan rekeen istuttanut, peitellyt, antanut suitset käteen ja käskenyt tammaa lähtemään. Tamma oli silloin vähän länkiään vasten siirtynyt, ja reki oli lähtenyt liikkeelle. Matti oli jäänyt reen sijalle seisomaan ja katsellut, kädet kupeella riippuen, tamman kulkua puoliväliin peltoa. Mutta silloin oli Liisa yht'äkkiä huiviensa sisästä huutanut: »Herra ju-umala!» ja seisottanut tamman. Matti oli kysynyt: »Mikä hätänä?» Siihen oli Liisa taas vastaan huutanut: »Kun nyytti jäi … kehruusnyytti … se on perälasin alla penkillä … ptruu!»—Matti oli käynyt nyytin perälasin alta penkiltä ottamassa, vienyt sen Liisalle, ja sitten oli Liisa lähtenyt ajamaan ja kadonnut aamun hämärään.
Mutta Matti oli mennyt taas takaisin pirttiin, pannut maata ja nukkunut pitkälle puolen päivän rintaan.
Sitten hän oli siitä kuitenkin noussut, venytellyt, haukotellut, katsellut ikkunasta pihalle, milloin mistäkin—ja pannut uudelleen maata.
Nousi kuitenkin siitä syömään. Söi aika tavalla, vaikka verkalleen;—mihinkäpä häntä nyt hyvin kiirekään—söi varsinkin voita paljon ja ryyppäsi tuopista piimää, johon oli puoleksi—enemmän kuin puoleksi—pannut maitoa sekaan…
Lähti sitten syötyään navetassa käymään. Katsottavahan se oli lehmäkin, oliko syömistä … siinä se ynisikin parressaan Mattia vastaan, ja häkki oli tyhjä. Matti heitti heiniä eteen, mutta ei kehdannut ruveta juottamaan;—laittakoon Liisa juomisen, kun tulee…
Ei Liisaa kuitenkaan näkynyt sinä päivänä tulevaksi, ja Matin täytyi juottaa lehmä ja itse lypsää se.
Lehmän lypsettyään, iltasen syötyään ja lämmintä maitoa juotuaan hankkiutui Matti ennen maatapanoaan päreitä kiskomaan. Mutta kovin oli tylsä nyt pärepuukko, kovin tylsä, eikä ollut tahkon pyörittäjääkään, että olisi saanut terävämmäksi. Pölkkykin oli jäässä … sulakoon se huomiseksi … ja olihan noita päreitä tuolla orrella vielä!—Matti kantoi pärepölkyn takaisin sopelle, iski puukon ikkunan pieleen rakoon ja kämmenpohjallaan sitä siihen vielä lujempaan takoi.—
Tuntui Matti kerrassaan maanneelta mieheltä ylös noustessaan. Eilen olikin kovin raukaissut, mikä lie raukaissut, mutta nyt ei enää raukaissut ollenkaan.—Päivän tuloa odotellessaan rupesi Matti taas päreitä kiskomaan… Hyvinpä ne nyt hienoiksi halkeilivatkin—liekö pölkky sulanut, vai veitsi seinässä teronnut!…
Päivän vaietessa alkoi Matti kuulostella Liisaa kotiin tulevaksi. Pistäytyi pihalle ja asettui tuvan nurkkajuureen seisomaan. Johan sen olisi pitänyt joutua, jos olisi noustuaan varhain lähtenyt, niinkuin oli ollut puhe.
Mutta ei Liisaa kuulunut, ja Matin täytyi lypsää lehmä ja hoitaa se päivää kohti elämään.
Matti mietti, mitä ruveta tekemään, mutta ei ollut mitään semmoista työtä, jota olisi koko päivän kehdannut tehdä. Ei havun hakkuustakaan ollut jokapäiväiseksi työksi. Matti arveli lähteäkseen metsään jänisrautojaan kokemaan, ja niin hän päättikin tehdä. Jos olisi joku sattunut jalastaan käydä kännähtämään. Olihan Liisallekin silloin käynyt, kun ei ollut Matti kotona! … kuka ties, jos nytkin?…
Aamiaisen syötyään—hän oli tuvan liedessä paistanut itselleen potattipaistikkaita aamiaiseksi—teki Matti lähtöä metsään raudoilleen. Otti suksensa alas pirtin seinämältä ja alkoi sovittaa jalkaa varpaalliseen. Sukset olivat Liisan jäleltä, se oli niillä viimeksi hiihtänyt… Ka, eikö ollut iskenyt pykälää pälkääseen? … ei ollut mahtanut muuten saada jäätikköä jalan sijasta irtautumaan, niin oli pitänyt kirvestä käyttää… Lastupahan oli lähtenyt toisen suksen pälkäästä, iso lastu… Se olisi ollut oikein sen näköistä, että kun olisi ensin hiihtänyt niin kauan, ettei jäätikkö enää lähtenyt sauvan varrella kopistellen, niin sitten olisi kantanut sukset pirttiin sulamaan ja oikiamaan;—niin se oli kerran tehnytkin!…
Matti hiihti saunan peräitse ja pellon poikki valmista latua myöten metsään päin. Ensimmäinen rauta oli Matilla kotipellon nurkkauksessa;—ei siihen paljon milloinkaan mitään käynyt eikä se siinä sitä varten ollutkaan. Mutta jos sitä ei olisi siinä ollut, ei olisi muihinkaan lankoihin käynyt—sitä varten se siinä oli;—semmoinen oli Matilla taika…
Matti hiihti eteenpäin pellolta metsään. Siellä oli hänellä rautoja kolmessa kohden, kolme rautaa kussakin. Vähän matkaa metsän sisässä oli aukkopaikka, johon olivat Matti ja Liisa kesällä lehtipuita kaataneet ja taitelleet niistä kerppuja ja vastaksia. Sinne jänisten halu veti heitä kuutamoisina öinä haavan kuorta jyrsimään, ja sinne oli Matti asettanut rautansa väijyksiin. Aukon reunaan oli pannut jälen alle, siihen paikkaan, johon jänis metsästä hiljaa kyykkien istuutuu kuuntelemaan, tokko uskaltaisi tulla. Kolme polkua toi aukkopaikkaan, ja kunkin polun suulle oli rauta pantu. Aina oli näihin joku käynyt … jänis viikossa, välistä kaksikin. Mutta nyt ei ollut käynyt yhtään;—ei ainoatakaan kahteen rautaan, jotka olivat lähellä toisiaan…
Eikähän ollut kolmanteenkaan käynyt… Ka niin, kummako se oli, kun oli tuossa lunta polulle karissut. Puista sitä oli karissut, ja kukas muu kuin Liisa? … se kai se oli sitä siihen kulkiessaan karistellut … se oli oksia nykinyt … eikähän jänis sitä suvaitse, että on lunta polulla. Matti tarkasteli tarkemmin polkua … tiesihän hän sen, tuossa oli jänis käynyt ja kääntynyt takaisin, kun oli tuntenut vierasta lunta polulla… Mitä se Liisakin? … johan hän oli sanonut, että heittäisi jäniksen pyynnin hänen haltuunsa, mutta ei … menee vain salaa toisen poissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen … Ja käypikös siihen jänis nyt enää? … kyllä kai, kun kerran on vieraantunut…
Olipa niin kuin olisi Matti tuntenut äkää mielessään, kun lähti siitä tyhjiltä pyydyksiltään muiden luo hiihtämään.—Mutta eihän pitäisi olla äkäinen;—kun on äkäinen, niin eihän jänis semminkään käy rautaan…
Olisikohan käynyt heinäpieleksen luona oleviin rautoihin?—Heinäpieles oli notkossa niityllä. Matti sujutti suksiaan myötämäessä heinätietä myöten alas niitylle… Hän läheni pielestä … ei vielä tiennyt, oliko mitään käynyt, kun olivat raudat toisella puolen pieleksen… Vähän sykähteli Matin sydän, kun hän koetti lähetä pielestä niin hiljaa kuin suinkin;—olisikohan käynyt jänis rautaan? mitäs vielä … ei Matti sitä ollenkaan uskonut … ei hän ollut siinä mielessä lähtenytkään, että saisi;—muuten oli vain lähtenyt omiksi huvikseen hiihtelemään…—Jo olivat suksen käret toisella puolen pielestä ja jo kurkotti Mattikin päänsä toiselle puolen pielestä… Eihän perh!… Niin, no tiesihän sen … ei mitään—ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! polkukin oli ihan ummessa … tuuli oli yöllä nietostanut sinne irtainta lunta ja peittänyt jälen pitkän matkan päässä pieleksestä eikä ollut siellä moneen päivään jänistä käynytkään. Happamen tunne mielessään kaivoi Matti suksisauvallaan raudat lumesta ja nosti ne seipään nenään pieleksen kupeelle…
Niityn toisessa laidassa tuolla puolen menneensyksyistä ruishalmetta tiheässä näreikössä oli Matilla vielä viimeiset rautansa. Mutta sinne hän ei viitsinyt mennä. Kun ei kerran ollut pieleksen luona, niin ei muuallakaan—se oli varma merkki. Näkyihän, etteivät jänikset olleet liikkuneet.
Mutta ei Matti kuitenkaan vielä kotiinsa kääntynyt… Jos olisi käydä katsomassa halmeen nurkkauksessa sitä paikkaa, josta Liisa oli saanut jäniksensä!—Ja Matti lähti noudattelemaan sitä latua, jonka Liisa oli tehnyt. Lumessa se oli vähän. Matti hiihti metsäsaareketta kohti, joka oli keskellä niittyä … ja sitten sen sivuitse.—Saarekkeesta toi vanha jäniksen jälki ja sitä noudatti suksen jälki. Mutta kas kummaa! … tuossahan oli aivan veres jälki, se tuli saarekkeesta ja vei aivan samaan suuntaan kuin entinenkin jälki!…
Matti hiihti kiivakammin aidan nurkkausta kohti, jonne jälki yhä vei. Ei ainakaan etäämpää katsoen siellä näyttänyt mitään olevan… Mutta kun hän tuli likemmä, näki hän, että aidan vieruksessa oli joku lumessa piehtaroinut … saa nähdä, eikö se ole jänis? … vaan se on ehkä toisella puolen aidan… Matti ei malttanut hiihtää, pisti päähän pelko, että jos se pääsee siitä irti, ja hän hyppäsi suksiltaan ja kahlasi vyötäisiään myöten lumessa aidan nurkkaukseen…
Mutta pahasti Matti pettyi. Jänis siinä oli piehtaroinut vereksessä lumessa, mutta ei sitä itseään näkynyt missään … ei toisellakaan puolen aitaa … eikä lankaakaan näkynyt. Mutta kohta Matti huomasi, mitenkä oli … jänis oli katkaissut peräimen, jolla lanka oli kiinni sidottuna… Ja kummako se oli? … ei ollut, pöllö, osannut panna peräimeksi uutta rihmaa, tietäähän sen, minkä verran vanha peräin kestää, joka on koko talven siinä mädännyt.—Kas noin … noin … noin!…—ja Matti repäisi langan peräimen irti siitä kepakosta, johon se oli kiinnitettynä, ja nakkasi kepakon itsensä kauaksi metsään…
Ei Matti sitä saattanut Liisalle enää anteeksi antaa, että tämä oli heittänyt vanhan peräimen lankaan… Kumma kun ei jo ensimmäinen jänis ollut sitä katkaissut … olisi kai se sen saanut, jos olisi tahtonut. Mutta mikä lie ollutkaan koko se jänis … nythän sen oikein näki, mikä jänis se oli, joka suotta ei riuhtaissut poikki mädännyttä lankaa… Joku kai sitä oli ollut pitelemässä, mikä lie ollut … metsän haltija… Vaan tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen … näkihän sen kaikista merkeistä, kun oli langatkin katkaissut…
Matti lähti hiihtämään kotiinsa päin.—Mitä sillä olikaan Liisalla asiaa mennä toisen pyydyksiä syynäilemään … ensin karistelee lunta polulle … kummako, jos ei jänis sitten käy lankaan? … ja sitten heittää vanhan peräimen … jos ei sitä saa jänis katkaistuksi, niin sittenpä kumma!… Ja sinne nyt vei jänis kaulassaan hyvän langan, ja tuopikos se sen takaisin … kyllä kai se sen sitä varten ottikin!…
Matti oli pahoillaan … hyvin pahoillaan;—ja eikös ollut syytäkin? Hän olisi tahtonut tietää, kuka muu metsämies olisi suvainnut akkoja pyydyksilleen!… Vai akka pistäytyy jänisrautoja katsomaan! Olisi ollut parahiksi, jos olisi itse semmoinen jalastaan käydä kännähtänyt rautaan, niin olisi herennyt siellä juoksemasta, mokoma metsän kävijä.—
Matti hiihti peltoa myöten pihaan. Siinä oli vastamäkeä hiukan, ja jalka tahtoi vähän väliä livetä varpaallisesta… Perhana! sitten se vielä kyliä kulkee!… Kehruuksia viemässä? … niinkuin niillä olisi semmoinen kiire ollut … olisi kai ruustinna kysynyt… Ilman se Liisa sen vain syyksi sanoi, kun oli into kuulemaan rautatiestä jotain!… Mitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin … yhtä tuhma!…
Matin jalka taas lipesi, niin että oli kaatua nenälleen lumeen… Niin, se rautatiekin! … liekö tuota koko laitosta? Ihmisten puheita ne vain ovat semmoiset! … valetta, valetta koko matkan, että sitä myöten muka vuorokaudessa pääsisi Helsinkiin ja ulkomaille!… Mahdotontahan se on… Vai vuorokaudessa? … eiköhän pitäisi taipaleelle jäädä yöksikin, vaikka kuinka olisivat herrat itse ajamassa!… Saapas nähdä, mitä nyt siellä Liisalle puhuvat … se nyt on tietty, että se uskoo vaikka mitä, se hälläkkä, ja muillekin vielä haastaa…
Matti hiihti juuri saunan peräitse pihaan, kun Liisa käänsi hevosensa pirtin nurkan taitse…
–Ptruu!… Hyvää päivää! hyvää päivää! … ptruu! … terveisiä ruustinnalta ja rovastilta, käskivät sanoa… Tuleppas, hyvä mies, auttamaan, kun olen vaipunut tänne rekeen niin syvälle, etten … ptruu! … pappilan piiat niin peittelivät ja laittelivat … minut … tänne … niin että … ptruu! … nyt se menee … tule nyt hevosta pitelemään, että se ei … että minä … kah no! … ptruu!
Mutta Matti ei tullut hevosta pitelemään, ja tamma vei Liisan aivan kujan perille ja alkoi hamuilla heiniä suuhunsa.
Matti asetti suksensa pirtin seinää vasten, sanoi Liisalle, että »mitä sinä sinne kujaan ajat?»—ja meni sitten vasta hevosta kujasta peruuttamaan.
–Ka, enhän minä sille mitään tainnut, kun vei…