Matti ja Ville käyskentelivät huoneiden ympärillä ja yhtyivät siellä niihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin, jotka olivat aikansa maantietä kulkeneet ja sitten takaisin kääntyneet, kun oli tullut muita vastaan, jotka asemalle aikoivat.
Liisa oli mennyt inspehtorin kyökkiin ruvetakseen nyytistään syömään, kun päivä paahtoi muualla niin, että tahtoi voi käsiin sulaa. Kyökissä oli se sama naisihminen, jota Liisa oli ulkona tervehtinyt, ja oli siellä muutamia muitakin… Tokkohan se oikea mamsseli onkaan, koskapahan tekee hellaan valkeata?… Liisa toivotti uudelleen oven suusta hyvää huomentaan, mutta ei siihen nytkään vastattu… Katsottiin siristetyin silmin ja kysyttiin, mikä asiana. Ei sanonut Liisa olevan asiaa tämän enempää … olihan vain odotellessaan tullut. Vaan siihen vastattiin, ettei täällä odoteta … menköön odotussaliin…
–Enhän minä toki saliin … saatanhan minä kyökissäkin, sanoi Liisa nöyrästi.
Vaan nyt naurettiin hänelle vasten naamaa … kaikki kyökissä olijat nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat … mutta hänelle ne kai nauroivat.—Liisa vetäytyi pois kyökistä. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän puolen ihmisiä … mikä haukkui, mikä nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän nuo muualla herrat tuommoisia olleet…
Alkoi ajaa hevosia kartanolle, kyytejäkin tuli, mikä kiesseillä, mikä kärryillä. Humahti sinne yhdet vaunutkin … ruununvoudin kuuluivat olevan, joka tulee rouvansa kanssa rautatietä myöten.
–Mitä sinä minusta seurailet? suhahti Matti syrjäsuulla äkäisesti Liisan korvaan.
Ei olisi näet suvainnut Matti Liisan häntä seurailevan, kun hän itse miesten mukana kulki… Mutta minnekkäs olisi Liisa mennyt, kun ei ollut tuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Ruununvoudin kuskikin oli äsken pukiltaan ärjäissyt: »Pois tieltä, ämmä!»—eikä Liisa kuitenkaan ollut muuta mitään kuin hyvän matkan päässä seisonut ja katsellut hevosia ja vaunuja.
… Sen suuremman punaisen huoneen edustalle, jossa oli isot kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, mitä ne siinä seisoivat, ja miehet siirtyivät myöskin sinnepäin… Nepähän nyt tulevat minun perässäni enkä minä heidän! ajatteli Liisa.
Isossa huoneessa punnittiin tavaroita, kirstuja ja kapsäkkejä, jotka kuuluivat olevan matkalle lähtevien—niin sanoi Ville.
Matti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsema-miestä. Se oli hänestä tuttu, ja kun oikein katseli, niin pehtorihan se olikin! Yhdentyylinen oli takki ja lakki kuin inspehtorilla, vaikka ei aivan niin komea… Hyvin se oli hommassa, mittasi, nosteli tavaroita ja kirjoitti kirjaan … ei puhunut monta sanaa eikä kertaakaan katsahtanut ovella oleviin … vaikka Matti sitä olisi odottanut, että olisi saanut tervehtiä… Vähä väliä sitten meni paperien kanssa päärakennukseen, väki aukesi edessä, mutta ei hän silloinkaan katsonut kehenkään.—Matti ajatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, niin silloin hän asettuu eteen niin, että se näkee … vaan ei se kertaakaan onnistunut. Eiköhän olisi pehtori häntä enää tuntenut? vai eiköhän ollut näkevänään?
Punnittuaan tavarat nosteli pehtori ne matalapyöräisille kärryille ja työnsi ovesta ulos. Tuimasti työnsi eikä katsonut sivulleen, vaikk' olisi kuka allekin jäänyt. Matti olikin vähällä jäädä, mutta ei häntä pehtori sittenkään huomannut… Ei Matti olisi pehtorista luullut tulevan noin mahtavata miestä…
–Kohta se tulee, sanoi nyt Ville, ja siitä sanasta tuli Matille ja Liisalle kiire.
–Hyvänen aika!—tuota—ihanko paikalla?…
–Puolen tunnin päästä on tässä … nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha…
–Kyytiraha … niin … tuota … paljonko sitä olikaan kyytirahaa?
–Markka.
–Vai markka … mitenkä se on? … lähdetäänkö me Liisa?
–En minä häntä tiedä … tässä kiireessä … markkahan siitä … eiköhän lähdetä … vaan en minä tiedä…
–Lähdetään nyt vain … pitäähän sitä siinäkin!
–Eikö se Ville lähtisi mukaan?
–En minä … kyllä se teiltä yksinkin passaa.
–Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti tultu…
Matti kaivoi Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan pilettiä.
Ja Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt siinä ei auta mikään ja että nyt sitä kai pitää kohta siinä mennä. Niin tuntui, kuin olisi suuri tapaus tulossa, jota ei ennen ollut elämässä ollut eikäpä mahtaisi vastakaan tulla … ei kuin tämän yhden kerran … ja nyt se oli tulossa … ja se ajatus heidän sydänalaansa vapisutti ja pani äänen väräjämään…
VII
Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt.
Ja nyt sitä oltiin siinä!…
Ja nyt se lähti liikkeelle … koko huone … ovet ja ikkunat ja lattia… Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!…
Siihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin… Liisa istui penkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piteli hänkin käsillään kiinni…
Niin yht'äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennenkuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se toisi piletin. Kello oli silloin soida rämähtänyt pään päällä ja Liisa oli säikähtänyt siitä niin, ettei ennen ollut milloinkaan ollut niin säikähtänyt. Kun oli tointunut katsomaan, oli siinä pehtori, joka sitä kielestä rämisti…
Mutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat huudahtaneet! »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin … puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan syrjään … sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen hoipertua … ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyöräin päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi… Ihmisiä oli sieltä pölähtänyt asemasilta täyteen…
Vaan silloin oli Ville tullut huoneesta melkein juoksujalassa, ottanut käsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään ja antanut keltaiset paperiliput ja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään … itse oli sitten sitä tietään mennyt ja heittänyt heidät siihen…
Ja sitten se oli alkanut liikkua … siinä ne nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia…
–Tule, Matti, istumaan, ettet putoa … onhan tässä sijaa … minun vieressäni! sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin penkin laitaan kiinni.
–Eihän tästä … minnekä … pudonne, sanoi Matti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni.
Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos katasti … välistä se viheltää hihkaisi, että selkäpiitä karmi … ja silloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen.
Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni. Kummastakin tuntui heistä, kuin istuisivat he vauhkon hevosen rattailla, joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi. Kerran oli Liisa koskea laskenut, mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä… Ei Liisa uskaltanut ulos ikkunasta katsoa, Matti uskalsi vain välistä vilkaista.
Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen.
–Eihän meillä tässä mikä hätänä ole, koki Liisa vakuutella Matille.
–Mikäpähän tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan.
–Onko täällä muitakin?
Liisa istui siinä selin muuhun vaunuun eikä nähnyt muita kuin Matin.
–Näkyyhän tuolla olevan.
Liisa vähän rauhoittui, kun oli muitakin.
–Onko monta?
–Etkö sinä saata itse katsoa? … etkö uskalla päätäsi kääntää—?
Liisa uskalsi … heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan… Taisihan siinä sentään pitelemättäkin pysyä…
–Mikähän mies se on tuo tuossa?
–Missä?
–Tuo tuossa, jolla on parta … joka meihin nyt katsoo…
–Oletko osoittelematta! … en minä tiedä.
–Ei sinun, Matti, tarvitse käsilläsi siitä penkin laidasta kiinni pitää … pysyyhän tässä ilmankin.
–En minä sen tähden pidäkään.
–Minkäs tähden?
–En minkään tähden.
Matti piti vielä vähän aikaa kiinni … ei tahtonut heti kohta heretä pitämästä, ettei Liisa olisi luullut, että hän sen tähden piti, kun pelkäsi muuten putoavansa.
Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä. Sillä oli komeat verkavaatteet silläkin, hopeiset napit, tähti otsassa ja nahkainen kotelo kupeella… Mitähän se siinä kuletti? Olisi sitä Liisa halunnut tietää, mutta kovin näytti isolta herralta, että olisi ilennyt kysyä.
–Tekö sitä olette se kapteeni? kysyi hän kuitenkin.
–Konduktööri minä olen.
–Missäs se on kapteeni.
–Sama se kapteeni eli konduktööri … missä piletti?
–Anna, Matti, sinullahan ne on.
Matti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa.
–Poisko ne otetaan?
–Pois.
–Ei kai tässä mitään vaaraa tapahdu?
–Mitä vaaraa?
–Jos sattuisi kaatumaan … eli miten muuten … lehmän päällitse … kun näin kiivakasti—
Konduktööri naurahti ja meni ulos.
–Ylpeitä ne on kaikki nämä rautatien herrat, sanoi Liisa Matille, eivät vastaa, vaikka oikein kysyy.
–Ei se tuo ylpeä ollut—mitäs sinä menit lehminesi siihen—
–No, niin ruustinna sanoi!
–Kyllä se tuo sen paremmin tietää.
Liisa antoi hänen tietää… Saattoipa se tietääkin. Ja ei kai tässä hengen hätää ole, koska se nauroi.
Ja siitä naurahtamisesta väheni paljon Matin ja Liisan pelko.
Alkoivat katastella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä, ja tarkemmin ikkunasta pihalle.
Kiivakkata oli yhä menon kyyti. Metsä ei kuin vilahteli jälelle jääden. Huiskahtaen lensivät ohitse sanomalankapylväät, toinen toisensa perästä, ja kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt kunnolle katastaa, niin oli jo metsässä taas.
–Ei sille häikeälle näy paraskaan juoksija piisaavan, ajatteli Matti.
Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä ei Matti jaksanut ymmärtää…
Matti siirtyi likemmäksi ikkunaa. Se oli auki… Eiköhän tuota tuosta näkisi, kun päänsä pistäisi ulos ja katsoisi, mikä se siellä edellä tätä vetää.
Mutta ei Matti uskaltanut pistää päätään ulos. Koetti hän kuitenkin syrjittäin tirkistellä ikkunasta.
–Elä pistä päätäsi siihen, varotti Liisa. Etkö muista, mitä Ville varoitti?
Mutta siksipä Matti nyt juuri pistikin päänsä ulos, ettei Liisa luulisi, että hän ei uskaltanut. Vaan tuuli oli temmata hatun päästä, ja Matti löi poskensa ikkunan pieleen.
–Ei siitä näe mitään … menee liian kiivakasti, että näkisi…
–Nyt sen näit! … olit pudottaa lakkisi, sanoi Liisa. Mutta Matti ei siihen virkkanut mitään … istui vain äänetönnä.
Silloin pujahti yhtäkkiä toisesta penkistä parrakas mies Matin ja Liisan penkkiin ja katseli heitä vuorotellen vasten silmiä kumpaakin ja pyöritteli naurua silmissään ja suupielissään, mutta ei kuitenkaan vielä ääneen nauranut.
Ei se ollut Liisan mielestä oikein täysipäisen näköinen. Parta viuhotti niin kummallisesti suupielissä, ja päällään oli sillä iso sarkanutun reuhka, jossa oli laajat taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa könötti puteli selkäkenossa.
Sanaakaan sanomatta rupesi mies hihittelemään siinä ja tirkistelemään vuoroin kumpaakin, Mattia ja Liisaa.
Mutta eivät Matti ja Liisa olleet häntä ensin näkevinäan.
–Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? kysyi hän vähän ajan kuluttua.
»Isännästä» ja »emännästä» leppyivät Matti ja Liisa häntä katsomaan.
–Ei me olla isäntiä ja emäntiä.
–Vai ette ole … kik! kik! kik! … kyllä minä tunnen, kuka on isäntä ja emäntä!
–Vai tunnette!—Tässä tuota vain nyt mennään.
–Vai tässä vain mennään … vai tässä vain mennään … kik! kik! kakkak! kuk!… Vai tässä vain mennään … taitaa olla lysti mennä!
–Teillä taitaa olla vielä lystimpi, sanoi Liisa.
Mies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynäspäällään…
–Vai lystimpi, vai lystimpi?… kik! … ki! ki—ki kik!—Emäntä meinaa, että minulla on lystimpi … mitäs isäntä meinaa?
Liisaakin jo nauratti vähän tuon miehen soma nauru. Mies huomasi sen ja nauroi yhä hartaammin. Sitten veti pullon taskustaan.
–Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? … kik! kak! kak—kek—kuk—kuk!
Mies puhui Liisalle ja iski silmää Matille.
–Mistäs se toki tiedettäisiin … eihän sitä kenestäkään toki näe, mitä sen putelissa on…
–Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe … ryypätään, isäntä, niin emäntä näkee…
Matti ei koskenut tarjottuun pulloon.
–Eikö isäntä tohdi emännältään ryypätä?
Mutta nyt Matti ryyppäsi, ryyppäsi vähän.
–Ei tohdi isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä.
Matti ryyppäsi pitemmän ryypyn … ryypätessään katseli kuitenkin pitkin putelin kuvetta Liisaan. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, kuin Matti olisi luullut.
–Mistäs kaukaa ollaan! kysyi nyt Matti vieraalta.
–Milloin mistäkin (vieras ryyppäsi parhaillaan)—milloin mistäkin!
–Niitä kaiken maailman miehiä.
–No, niitä kaiken maailman miehiä—kik—kik! kik—kik—kik!
–Minnekäs on matka?
–Minne milloinkin … minne milloinkin, saattaahan sitä kesällä vaikka minne.
–Taidatte olla kisälli?
–Kisälli olen ja kesällä kulen … kik—kik—kakkak—kek! … ryypätään…
–Vieläkö tuota ryyppäisi?—Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa Liisaan.
–Suutarin vai räätälinkö kisälli?
–Uurmaakarin … eikö olisi isännällä kelloa, niin korjattaisiin!
Sitä ei ollut Matti kuulevinaan … katseli ulos ikkunasta ja sanoi menevän kiivakasti. Matin silmissä näyttikin, että vauhti yhä lisääntyi.
–Menee niin kiivakasti, että korvissa suhisee.
–Kik—kik—kik! nauroi kisälli … »korvissa suhisee!» … no eikö vielä?
–Elä juo, Matti, enää! sanoi Liisa ankarasti.
–Tämän kiivakan kulun kunniaksi! sanoi kisälli.
–Kiivakan … ku—ulun … kunni—aksi … ja joka sanan väliin Matti ryyppäsi ryypyn.—
* * * * *
—Heiluvee! … nyt se vihelti! … heiluvee! nyt sitä mennään!
Matti oli noussut seisoalleen, ja hänen hattunsa oli käynyt kallelleen.
–Istu, Matti, kuuletko sinä … voi tuota jumalatonta! … humalassahan sinä!…
–Ole vaiti, Liisa! … en minä ole humalassa … antaa sen mennä vain! … joko se seisottuu?
–Nyt se seisottuu … nyt pitää lähteä maalle … mehän ollaan tähän jääpiä!
–Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin!
–Suusi kiinni sinä, sen rentale! Sinähän sen juotit … tule pois, Matti, näetkö, kun kaikki muut jo laittauvat!
–Eikö ajeta vielä yhtä väliä, kun ollaan kerta liikkeellä … onhan tässä päivää!
–Ei nyt enää!
–Ajetaan pois!—huih!—nyt se jo viheltää.
–Voi, hyvä isä!
Ja juna lähti taas liikkeelle, kiihtyi kiihtymistään ja kiiti kohta taas täyttä vauhtia.
Liisa istui ja voivotteli vuoroin, vuoroin sadatteli Mattia ja kisälliä.
Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti riemuitsi kulun kiivaudesta. Ei ollut kisälli vielä ennen mielestään niin hupaiseen mieheen yhtynyt.
–Hih! hih! hih!—Tulkoonpas nyt ruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih! nyt sitä laukalla lasketaan … hei tamma!—Liisa hoi, eikö tämä ole lystiä?
–Voi, hyvä isä!…
–Ei pidä emännän olla milläänkään … antaa isännän vain ajaa lystiä!
–Suus' kiinni sinä, sen rentale, roisto!—Voi, voi, voi!
–Elä voivottele, Liisa, elä voivottele, kun sinua ruunun ori vetää … hevonen, hevonen, hevonen!
–Oletko vaiti, Matti … kaikki ihmiset katselevat sinua!
–Katsokoot … katsokoot!—Lempo soikoon!
–Ja nauravat sinulle…
–Nauravatko?
–Istu ja ole hihkumatta…
Matti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä.—Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä…
–Johan me teille annettiin!…
–Ne olivat viime asemalle—nyt pitää olla uudet.
–Miksi ette jääneet viime asemalle?
–Voi, hyvä herra, olisihan me jääty, mutta kun en saanut tätä miestä…
–Onko se juovuksissa?
–Ei se ole, se ei ole kai ollut ennen milloinkaan eikä se ole nytkään, muuten lie tullut kipeäksi, eikö tuo lie tämä jumalaton vauhti mennyt päähän … kun ei se lähtenyt paikaltaan…
–Vauhti päähän—kik—kik—kik—Sai halvauksen!
–Vai halvauksen?—Eipähän … vieläkö se tuo häpeämätön sika?…
–Ei saa haukkua ihmisiä!
–Enhän minä, enhän minä … vaan sehän sitä juotti eikä heittänyt rauhaan … voi, hyvä isä—!
–Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa.
–Paljonko se maksaa?
–Kaksi markkaa … se on kaksinkertainen maksu.
–Eikö se markka piisaa … eihän minulla ole … tuon maksettavahan se oikeutta myöten olisi, joka narrasi sen juomaan … anna, Matti, kukkarosi … kuuletko sinä?
Mutta Matti ei kuullut … hän jo käsiensä varassa nukkui. Liisa löysi kuitenkin kukkaron ja maksoi.
–Voi hyvänen aika! Kaikkeen sitä on jouduttu onnettomuuteen!
Mutta silloin vihelti juna ja seisahtui uudelleen. Liisa kuletti konduktöörin ja kisällin avulla Matin vaunusta ulos. Kisälli kikatteli, kukatteli! Liisa itse voivotteli, ja konduktööri noitui…
–Elkäähän häntä edes, hyvä herra, noituko … eihän se ole aina semmoinen … miten lie nyt sattunut… Se raukka kun ei moneen vuoteen, niin mitäs se sietäisi, rukoili Liisa konduktööriä.
Mutta kun konduktööri oli heidät heittänyt ja noussut junaan ja juna taas lähtenyt liikkeelle, niin retuutti Liisa Matin vähän syrjään huoneiden suojaan ja siellä helähytti hän häntä korvalle, niin että pääsi itseltäänkin itku.
Siitä Matti siksi tointui, että osasi kysyä: »mikä se oli?» ja sitten: »mis—missä me ollaan?»
–Missä tuota lietäneekään … ei tuo ole oman maan näköistäkään … mitä maailmata liekään?—ja Liisa pillahti uudestaan itkuun.
Maa olikin aivan oudon näköistä … yhtä tasaista eikä puita eikä metsää kuin kaukana häämötti.
–Minä nukkuisin … osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? sopersi Matti.
–Minnekkäpä minä sinut nyt nukkumaan … nuku siinä, niissä olet … tuoss' on halko pääsi alle … painau siihen lastukolle.
Matti painautui lastukolle halkopinon juureen ja nukkui heti kohta.
Liisa istuutui vähän matkaa siitä muutaman pölkyn päähän…
Nyt vasta tämä rupesi Liisasta oikein surkealta tuntumaan.
–Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään!—Jo hän oli sitä kauan ajatellut, jo aivan omasta pihasta lähdettyä, kun Matti rupesi jättämään … ja sitten pitkin matkaa … kuumassa helteessä, ja kun piti kirkon sivu mennä … siitä se nyt oli rangaistukseksi kaikki tämä onnettomuus ja eipä syyttä ollutkaan… Ja siinä kummassa kulun humakassa, johan hän siinä ajatteli … ja kun Matti vielä rupesi juomaan, niin jo hän ajatteli, ettei tästä kuuna kullaisna päivänä hyvää loppua tule… Siinä se nyt retkottaa! … kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään … ja minnekkä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiinsakaan?… Voi, hyvä isä—!
VIII
Iltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa pitkin … sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat tulen vauhdilla tulleet.
Matti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla.
Eivät puhuneet mitään toisilleen. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja Liisa ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä uskaltanut päästää.
Matin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä vähän aikaa ja haukkua Mattia … mutta kerran oikein selvittyään oli Matti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti … mutta kun Liisa siitä vain kiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vait … tahi ei sinua hyvä peri!»—ja siitä täytyi Liisan heretä riitelemästä … vaikka väkinäistä oli herkeäminen…
Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli ympärilleen eikä tuntenut seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään…
Koki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta ei kaikkia kuitenkaan…
–Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että »tokkohan annankaan, kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä».
Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. Kulki, niinkuin ei olisi kuullutkaan… »Sitä hävettää», ajatteli Liisa.
–Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan … kun olisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei olisi sekään raha mennyt hukkaan…
Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään.
Ja niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli matkan teko, kovin ikävätä kummastakin … niin ettei edes haastelemaan siitä tehnyt mieli.
Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa vasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen haihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta nostaa.
Liisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan. Ei näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei edessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa aukeata!
Mutta yht'äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan niinkuin vihellystä jotain…
Hyvä olikin, että katsoivat taakseen … ja hyppäsivät kuta kiireimmiten tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä … muuten olisivat alle jääneet.
Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui selkäpiihin saakka.
–Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa.—Jos olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan edestä … eikä olisi tarvinnut kävellä … ja vielä olisi jäänyt tähdettäkin… Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle ilmoitelleet.
Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja näytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja sieltä sitä kesti… Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti nuttunsa kauluksen pystyyn.
Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä … milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä?
Vaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde … ei niin kummaa ihmettä, että he sitä lähtevät katsomaan … ei, vaikka laittaisivat kaksi tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi.
Ja vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan … kylmänlaista sadetta vielä. Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan läheni…
Ei, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet ja muut semmoiset … hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne lähtivät… Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet … olisivat edes tyytyneet siihen, että syrjästä katselivat … niin jo olisivat kohta kotona … vaan nyt, milloinhan lienevätkään?… Sohisten satoi vettä synkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli … ja virtanaan valui sitä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki … tuli sitä hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan niskaan…
Satoi vettä Matin ja Liisan kotiin tullessakin vielä, yhtä matalana oli taivas ja yhtä harmaana ilma.
Läpimärkiä olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä matkoja lienevät kulkeneetkaan … eivät sitä itsekään oikein tienneet. Eksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä korpia. Jostain kohti oli Matti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään ja Liisa oli kysymättä perästä tullut. Vaan ei ollut Matti kauan kulkenut, ennenkuin oli jo haihtunut… Ei ollut Liisa siihen mitään virkkanut, ääneti perässä tullut ja ajatellut, että »kulettakoon … tottapahan jonnekin kulettaa».
Olivathan viimein kuitenkin kyselemällä maantiehen yhtyneet … lumireen kohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty kotimökille kulkemaan.
Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas entiseltä sijaltaan männiköstä alkanut räkättää ja märkänä luuhakkeena kulkevain edessä hypellä puusta puuhun kahden puolen tietä.
–Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisa ajatellut. Kun olisi sen naurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut…
Mutta ei Liisa siitä Matille mitään sanonut, ajatteli vain itseksensä noin.
Jo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa … liukkaassa savessa olletikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua … mutta ei kuitenkaan kaatunut.
Lakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko aitovarrella. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja huoneiden seinät ja ikkunain pielet.
Ja kun astuivat pirtin porstuasta sisään, niin vettä vuoti katosta, jotta oli iso lammikko lattialla…
Ei ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies pannut lämmitä, että sai kuivailla.
Tinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut, niin herkesi.
Eivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty»;—sitä ajattelivat, että »ei ne meitä varten ole semmoiset … ei sekään rautatie…»
Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet … eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta. Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat rautatien puheeksi tulevan.
* * * * *
Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja pouta tulossa.
–Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut … poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee…
Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet.
Ja kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka Matti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli.
–Se jo niittää … pitää tästä minunkin jo sinne kohta.—
Ja Liisan sydänalassa hytkähti yht'äkkiä niin hyvän mielen tunne, että pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.
Pilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti kellahtava taivas. Aurinko alkoi sitten kimallutella kasteista pihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryilevää lämmintä.
Matti oli viikatteensa hionut, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea piennarheinä.
Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen pankon nurkkaukseen täytti.