XVI
BASTILJI JA SEN KUVERNÖÖRI
Emme kuvaile Bastiljin ulkonäköä. Onhan se tarpeetonta. Se elää ikuisena kuvana vanhusten ja lasten mielessä.
Tyydymme vain sanomaan, että bulevardin puolella oli Bastilji-aukiolle päin kaksi vierekkäistä tornia. Sivut olivat yhdensuuntaiset nykyisten kanavanrantain kanssa.
Bastiljin porttia suojasi ensiksi vartijarakennus, sitten kaksi riviä vahtisotilaita, sitten kaksi nostosiltaa.
Kun oli sivuutettu nämä esteet, tultiin ensin hallintorakennuksen pihaan, jossa kuvernööri asui.
Tästä pihasta johti katettu käytävä Bastiljin vallihautojen luo.
Tälläkin puolella oli nostosilta, vartijarakennus ja rautainen ristikkoportti.
Heti Billotin lähestyessä linnaa aiottiin hänet vangita, mutta hän näytti Flessellesin antamaa suosituskirjettä ja sai jatkaa matkaansa.
Billot huomasi silloin Pitoun seuraavan häntä. Pitou ei kyennyt ottamaan mitään aloitetta, mutta maanviljelijän jäljestä hän olisi mennyt vaikka helvettiin ja noussut kuuhun.
"Pysy ulkopuolella", käski Billot. "Ellen palaa, niin hyvä on jonkun olla muistuttamassa rahvaalle, että minä olen mennyt sisään."
"Se on totta", sanoi Pitou, "Kuinka pitkän ajan päästä muistutan siitä?"
"Tunnin päästä."
"Ja lipas?" kysyi Pitou.
"Totta tosiaan! Ellen palaa, – ellei Gonchon valloita Bastiljia, tai jos valloituksen jälkeen ei minua löydykään, niin on sanottava tohtori Gilbertille, joka ehkä löytyy, että Pariisista tuli miehiä, jotka varastivat minulta lippaan, jonka hän uskoi huostaani viisi vuotta sitten; että lähdin heti ilmoittamaan hänelle; että Pariisiin päästyäni kuulin hänen olevan Bastiljissa; että aikoessani valloittaa Bastiljin heitinkin henkeni, joka kokonaan kuului hänelle."
"Hyvä on, isäntä", sanoi Pitou. "Mutta se on pitkä läksy, ja minä pelkään sen unohtavani."
"Senkö, mitä sanoin?"
"Niin."
"Minä kertaan sen."
"Ei", vastasi muuan ääni Billotin vieressä, "parasta on se kirjoittaa."
"Minä en osaa kirjoittaa", sanoi Billot.
"Minä osaan, sillä olen viraston vahtimestari."
"Vai olette te vahtimestari?" kysyi Billot.
"Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari."
Hän veti taskustaan pitkän luisen rasian, jossa oli paperia, kynä ja mustetta, siis kaikki, mitä tarvittiin kirjoittamista varten.
Hän oli neljänkymmenenviiden ikäinen mies, laiha, pitkä, juhlallinen, kokonaan mustiin puettu, niinkuin hänen virkansa vaatikin.
"Hänpä muistuttaa hiivatin kovasti haudankaivajaa", mutisi Pitou.
"Te siis sanotte", kysyi vahtimestari rauhallisesti, "että Pariisista tulleet miehet ottivat teiltä lippaan, jonka tohtori Gilbert oli teille uskonut?"
"Niin."
"Sehän on rikos."
"Ne miehet kuuluivat Pariisin poliisilaitokseen."
"Senkin hävyttömät varkaat!" mutisi Maillard.
Sitten hän antoi paperin Pitoulle.
"Kas tässä, nuori mies", sanoi hän, "on tarvitsemanne paperi. Jos hän saa surmansa" – hän osoitti Billotia – "jos sinä saat surmasi, niin toivottavasti en minä joudu samaten hengiltä."
"Ja ellette saa surmaanne, niin mitä teette?" kysyi Pitou.
"Minä teen sen, mitä sinun piti tehdä."
"Kiitos", sanoi Billot.
Hän ojensi kätensä vahtimestarille.
Vahtimestari puristi kättä sellaisella voimalla, että sitä ei olisi luullut olevan hänen hoikassa ruumiissaan.
"Voin siis luottaa teihin?" kysyi Billot.
"Aivan yhtä hyvin kuin Maratiin tai Gonchoniin."
"Hyvä on", sanoi Pitou; "siinäpä kolmiyhteys, jota en usko tapaavani paratiisissa."
Sitten hän kääntyi jälleen Billotin puoleen.
"Olkaahan varovainen, isäntä!"
"Pitou", sanoi maanviljelijä niin kaunopuheisesti, että sitä ei olisi uskonut tapaavansa hänen kaltaisellaan karulla miehellä, "älä koskaan unohda sitä seikkaa, että Ranskassa on varovaisinta aina urhoollisuus!"
Ja hän asteli ensimmäisen vartijajoukon läpi Pitoun palatessa aukiolle.
Nostosillan luona hän sai uudelleen neuvotella.
Billot näytti suosituskirjettään. Silta painui alas. Ristikko avattiin.
Ristikon takana oli kuvernööri.
Tämä piha, missä kuvernööri odotti, oli se, missä vangit saivat käydä kävelemässä. Sitä vartioi kahdeksan tornia, kahdeksan jättiläistä. Ei ainoatakaan ikkunaa ollut sinnepäin. Aurinko ei milloinkaan päässyt paistamaan sen kosteaan ja liukkaaseen kivitykseen. Olisi luullut olevansa hirveän ison kaivon pohjalla.
Tässä pihassa oli kahlehdittuja vankeja esittävän veistosryhmän kannattama kello. Aikaa mitatessaan sen rattaat raksuttivat säännöllisesti ja hitaasti niinkuin vankiluolan kattoon kokoontuvat pisarat putoilevat alas.
Kun vanki joutui tähän pihaan ja hetkisen katseli kivikuilun pohjalla ollessaan seinien täyttä alastomuutta, pyysi hän vähän ajan kuluttua päästä tyrmäänsä.
Tähän pihaan johtavan ristikon takana seisoi, kuten jo olemme maininneet, herra de Launay.
Kuvernööri oli neljänkymmenen viiden tai viidenkymmenen ikäinen.
Tänään hän esiintyi harmaassa palttinapuvussa; hänellä oli Pyhän Ludvigin ritarikunnan punainen nauha ja kädessä miekkakeppi.
Herra de Launay oli paha mies. Linguetin muistelmat ovat tehneet hänet surkean kuuluisaksi. Häntä vihattiin melkein yhtä paljon kuin hänen vankilaansakin.
Samoin kuin Chateauneufit, La Vrillièret ja Saint-Florentinit perivät vangitsemiskirjeiden antamisen oikeuden isältä pojalle, niin Launaytkin luovuttivat Bastiljin isältä pojalle.
Sillä tiedetäänhän, että sotaministeri ei nimittänyt linnan virkailijoita. Bastiljissa olivat kaikki paikat kuvernööristä keittiöpoikaan asti ostettavissa. Bastiljin kuvernööri oli tavallaan jonkinmoinen suurellinen portinvahti, olkalappuinen emännöitsijä, joka hankki 60,000 frangin määrärahansa lisäksi 60,000 kiristyksillä ja lahjusten ottamisella.
Täytyihän saada takaisin viran ostoon kulutettu pääoma ja sen korot.
Herra de Launay vaurastui ahneudellaan vielä enemmän kuin edeltäjänsä. Ehkä hän oli maksanut paikastaan tavallista enemmän ja aavisti, että hän saisi olla siinä tavallista lyhyemmän ajan.
Hän elätti oman väkensä vankien kustannuksella. Hän oli vähentänyt lämmitystä ja otti kaksinkertaisen maksun kaikista heidän huonekaluistaan.
Hänellä oli oikeus tuottaa tullitta Pariisiin sata tynnyriä viiniä.
Hän myi tämän oikeuden eräälle ravintoloitsijalle, joka tuotti Pariisiin hienoja viinejä. Tämän oikeuden kymmenesosalla hän sitten osti rutihuonoja viinejä, joita juotti vangeilleen.
Bastiljiin suljetulla raukalla oli ollut vain yksi ainoa lohdutus.
Tämä oli pieni puutarha, joka oli laadittu erään vallituksen päälle.
Siellä he kävelivät, siellä he hetkisen saivat nauttia valosta, kukista, ilmasta, luonnosta yleensä.
Hän vuokrasi tämän pienen puutarhan eräälle puutarhurille, ja viidenkymmenen livren vuoksi, jotka hän tästä sai vuosituloa, hän oli riistänyt vangeilta niiden viimeisen ilon.
Rikkaille vangeille hän hankki kyllä kaikenlaisia mukavuuksia. Erään vangin hän vei oman rakastajattarensa luo, ja vanki kustansi tälle naiselle asunnon ja elatuksen, joka siis ei Launaylle tullut mitään maksamaan.
Lukekaa kirja "Paljastettu Bastilji", niin löydätte sieltä tämän tapauksen ja vielä monta muutakin.
Tästä kaikesta huolimatta kuvernööri oli urhoollinen mies. Jo edellisestä päivästä alkaen oli myrsky ulvonut hänen ympärillään. Eilisestä asti hän oli tuntenut, kuinka kapinan yhä nouseva laine loiskui hänen linnansa muuria vastaan.
Hän oli nyt kyllä kalpea, mutta tyyni.
Olihan hänen takanaan neljä kanuunaa valmiina ampumaan, ympärillään sveitsiläisistä ja invalideista muodostettu vartijaväki ja edessään vain aseeton mies.
Sillä Bastiljiin tullessaan oli Billot jättänyt karbiininsa Pitoulle. Hän ymmärsi, että tämän ristikon edessä oli jokainen ase hänelle vaarallinen eikä suinkaan hyödyllinen.
Billot pani heti merkille kaikki – kuvernöörin melkein uhkaavan, levollisen ilmeen, vartijahuoneessa olevat sveitsiläiset, tornien huipuilla invalidit, kanuunamiehet, jotka täyttivät lavettien säiliöitä kuulilla.
Vartijoilla oli aseensa olallaan, upseerien miekat olivat paljastetut.
Kuvernööri ei liikahtanutkaan; Billotin täytyi mennä hänen luokseen asti. Kansan edustajan takana sulkeutui ristikko niin synkästi rämähtäen, että urhea Billot tunsi väristyksen luihinsa asti.
"Mitä asiaa teillä taas on minulle?" kysyi de Launay.
"Taas?" sanoi Billot. "Luullakseni näen teidät ensimmäisen kerran eikä teillä siis ole mitään syytä olla kyllästynyt minuun."
"Sain kuulla teidän tulevan Kaupungintalosta."
"Se on totta, sieltä minä tulen."
"Äsken jo sain ottaa vastaan yhden valtuuston lähetystön."
"Mitä se tahtoi?"
"Se pyysi minua lupaamaan, etten aloittaisi ampumista."
"Ja lupasitteko?"
"Lupasin. Se pyysi minua vetämään kanuunat pois näkyvistä."
"Ja te vedätitte ne pois. Olin aukiolla silloin, kun se tehtiin."
"Ja te kai uskoitte minun tottelevan kansan uhkauksia?"
"Totta kai", sanoi Billot, "ainakin näytti siltä."
"Enkö sitä teille sanonut, hyvät herrat", virkkoi Launay kääntyen upseerien puoleen. "Enkö sanonut teille, että meitä voidaan luulla suuriksi pelkureiksi?"
Sitten hän kääntyi Billotin puoleen:
"Ja kenen nimessä te tulette?"
"Kansan nimessä!" vastasi Billot ylpeästi.
"Hyvä on", sanoi Launay hymyillen. "Mutta kai teillä on joku muukin suositus, sillä pelkästään kansan nimessä tullessanne ette olisi päässyt sivuuttamaan ensimmäisiä vartijoita."
"On kyllä, minulla on ystävänne de Flessellesin suositus."
"Flessellesin! Sanoitte, että hän on ystäväni", jatkoi Launay katsoen Billotia silmiin niin syvälle kuin tahtoisi nähdä hänen sielunsa pohjalle; "mistä tiedätte, että herra de Flesselles on ystäväni?"
"Otaksuin hänen olevan."
"Otaksuitte! Siinäkö kaikki. Hyvä on. Katsokaamme tuota suositusta."
Billot ojensi hänelle paperin.
Launay luki sen kertaalleen, luki uudestaan, käänsi lehteä nähdäkseen, eikö toisella puolella ollut vielä uutta jälkikirjoitusta ja piteli sitä päivää vasten tarkatakseen, oliko rivien välissä jotakin kirjoitusta.
"Ja tässäkö on kaikki, mitä hänellä on minulle asiaa?" kysyi hän.
"Kaikki."
"Oletteko siitä varma?"
"Aivan varma."
"Hän ei käskenyt mitään ilmoittaa suullisesti?"
"Ei mitään."
"Kummallista!" sanoi Launay luoden eräästä ampuma-aukosta katseensa aukiolle.
"Mitä siis odotitte hänen sanovan?" kysyi Billot.
Launay heilautti kättään.
"En mitään", vastasi hän, "en mitään. Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, mutta pian, sillä minulla on kiire."
"No siis, minä tahdon, että luovutatte meille Bastiljin."
"Mitä sanoittekaan?" lausui Launay kääntyen äkkiä kuin olisi kuullut väärin. "Mitä sanoittekaan…"
"Minä sanon, että kansan nimessä vaadin teitä luovuttamaan meille Bastiljin."
Launay kohautti olkapäitänsä.
"Kansa on todellakin kummallinen otus", sanoi hän.
"Häh!" huudahti Billot.
"Ja mitä se Bastiljilla tekee?"
"Se tahtoo sen hävittää."
"Ja mitä pahaa Bastilji on tehnyt kansalle? Onko koskaan pantu rahvaaseen kuuluvaa miestä Bastiljiin? Kansan pitäisi oikeastaan kiittää jokaista Bastiljin kiveä. Keitä pannaan Bastiljiin? Filosofeja, tiedemiehiä, aatelisia, ministerejä, prinssejä, siis kansan vihollisia."
"Se vain todistaa, ettei kansa ole itsekäs."
"Hyvä ystävä", sanoi Launay hieman sääliväisesti, "kyllä kaikesta huomaa, ettette ole sotilas."
"Olette oikeassa, olen maanviljelijä."
"Ettekä ole pariisilainen."
"Maalta olenkin kotoisin."
"Ettette laisinkaan tunne Bastiljia."
"Se on totta, en tunne siitä muuta kuin sen, mitä olen nähnyt, siis ulkomuurit."
"Tulkaa siis minun seurassani, ja minä näytän, mitä Bastilji on."
"Oho!" tuumi Billot; "hän vie minut jonkun salaluukun päälle, joka aukenee jalkojeni alla, ja hyvästi silloin, ukko Billot."
Mutta urhoollinen maanviljelijä ei räpäyttänyt silmäänsä, vaan valmistautui seuraamaan Bastiljin kuvernööriä.
"Ensiksi sanon teille", selitti Launay, "että kellarissani on niin paljon ruutia, että sen avulla voin räjäyttää ilmaan Bastiljin ja sen ohella puolet Saint-Antoinen esikaupungista."
"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Billot rauhallisesti.
"Hyvä. Silmäilkäähän ensiksi näitä neljää kanuunaa."
"Näenhän nuo."
"Ne suojaavat koko tätä vallikäytävää, ja tätä suojaa vielä sen lisäksi vartiorakennus ja kaksi vallihautaa, joiden yli ei pääse muutoin kuin kahta nostosiltaa myöten, ja viimeiseksi on rautaristikko suojana."
"En suinkaan väitä, että Bastilji olisi huonosti turvattu", vastasi Billot rauhallisesti, "vaan että hyökkäys tulee sitä tuimemmaksi."
"Jatkakaamme", sanoi Launay.
Billot nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Tässä on vallihautaan johtava hyökkäysportti", sanoi kuvernööri.
"Näettehän tästä, kuinka vahvat muurit ovat."
"Lähes neljäkymmentä jalkaa."
"Niin, neljäkymmentä muurin aliosassa ja viisitoista yläosassa. Huomaattehan, että vaikka kansalla olisi kuinka pitkät kynnet tahansa, ne eivät tähän pysty."
"En ole väittänytkään, että kansa hävittäisi Bastiljin ennen valloittamista", lausui Billot, "vaan sanon, että se hävittää sen valloitettuaan."
"Menkäämme ylemmäksi", esitti Launay. "Mennään vain."
He nousivat noin kolmekymmentä astuinta ylemmäksi. Kuvernööri seisahtui.
"Katsokaahan", sanoi hän, "tässäkin on aukko, josta näkyy se puoli, mistä aiotte hyökätä. Täällä on vain yksi ainoa vallipyssy puolustamassa. Mutta tämä paikka on tullut kuuluisaksi omalla tavallaan. Tunnettehan laulun:
"Oi mun armas huilusein,
jota aina hellin."
"Kyllä sen tunnen", sanoi Billot, "kyllä sen tunnen. Mutta minun luullakseni ei nyt sovi sitä laulaa."
"Odottakaahan. Saksin marski nimitti tällaista pientä tykkiä huilusekseen, kun se lauloi sitä säveltä, josta hän parhaiten piti. Tämä on pieni historiallinen kasku."
"Vai niin!" sanoi Billot.
"Mennään ylemmäksi."
He pitkittivät nousuansa ja saapuivat Comté-tornin huippulavalle.
"Ahaa!" äännähti Billot.
"Mitä nyt?" kysyi Launay.
"Ette olekaan vienyt täältä pois kanuunia."
"Käskin vain vetämään ne pois näkyvistä."
"Minäpä sanon kansalle, että kanuunat ovat vielä paikallaan."
"Sanokaa vain!"
"Ette siis aio viedä niitä pois?"
"En."
"Se on päätöksenne?"
"Kuninkaan kanuunat ovat täällä kuninkaan käskystä. Eivätkä ne täältä joudu pois muulla kuin kuninkaan käskyllä."
"Herra de Launay", sanoi Billot, joka tunsi lauseittensa kasvavan ja voimistuvan tilanteen tiukentumisen mukana, "herra de Launay: oikea kuningas, jota kehoitan teitä tottelemaan, on tuolla."
Hän näytti kuvernöörille harmaata joukkoa, joka paikoittain oli verinen eilisen taistelun jälkeen ja aaltoili vallihautojen edessä välkytellen aseitansa auringonpaisteessa.
"On mahdollista", sanoi Launay ylpeästi kohottaen päätänsä, "että te tunnette kaksi kuningasta, mutta minä, Bastiljin kuvernööri, tunnen vain yhden, ja hän on Ludvig kuudestoista; hän on kirjoittanut nimensä sen asiakirjan alle, jonka nojalla minä täällä johtelen miehiä ja tehtäviä."
"Ettekö siis ole kansalainen?" huudahti Billot suuttuneena.
"Olen ranskalainen aatelismies", sanoi kuvernööri.
"Se on totta, olette soturi ja puhutte niinkuin soturi."
"Siinä osasitte oikeaan sanaan", vastasi Launay kumartaen. "Olen soturi ja täytän saamani määräykset."
"Ja minä", virkkoi Billot, "olen kansalainen, ja kun minun velvollisuuteni on vastustaa teidän sotilasohjeitanne, täytyy toisen meistä kuolla, joko sen, joka noudattaa saamiansa määräyksiä, tai sen, joka täyttää velvollisuutensa."
"Hyvin luultavasti."
"Olette siis päättänyt ampua kansaa?"
"En suinkaan – niin kauan kuin se pidättyy ampumasta minua. Olen antanut siitä sanani herra de Flessellesin läheteille. Näettehän, että kanuunat on vedetty taemmaksi; mutta ensi laukauksen pamahtaessa aukiolta linnaani kohti…"
"Niin, mitä ensi laukauksen pamahtaessa?"
"Minä astun jonkun kanuunan viereen, esimerkiksi tämän. Siirrän sen itse aukon kohdalle, tähtään itse ja sytytän sen itse tällä sytyttimellä."
"Tekö?"
"Niin."
"Ennenkuin uskon teidän tekevän sellaisen rikoksen…"
"Johan sanoin, että olen soturi ja tunnen vain saamani määräykset."
"Siis", sanoi Billot vieden Launayn ihan muurin reunalle ja osoittaen vuoron perään kahteen eri suuntaan Saint-Antoinen esikaupunkiin ja bulevardille, "nuo antavat teille vastedes määräyksiä."
Ja hän osoitti Launaylle kahta mustaa, tiheätä, karjuvaa laumaa, joka johtuessaan taipumaan bulevardien mutkittelun mukaan kiemurtelivat jättiläiskäärmeenä; tämän pään ja ruumiin kyllä näki, mutta viimeiset kiemurat katosivat mäen taakse, jolta se laskeusi alas.
Ja koko tämä yletön matelija kimalteli välkkysuomuista.
Siellä oli ne joukot, jotka Billot oli määrännyt saapumaan Bastilji-aukiolle. Toista johti Marat, toista Gonchon.
Kahdelta puolen ne nyt lähestyivät heiluttaen aseitaan ja päästäen peloittavia huutoja.
Launay kalpeni tämän nähdessään ja nosti keppinsä.
"Kanuunoittenne luo!" huusi hän.
Sitten hän uhkaavana lähestyi Billotia.
"Ja te, onneton", sanoi hän, "te tulette tänne muka neuvottelemaan toisten aikoessa hyökätä! Tiedättekö, että olette ansainnut kuoleman?"
Billot huomasi liikkeen ja salamannopeasti tarttui Launayhin niskasta ja vyötäisiltä.
"Ja te ansaitsisitte", huusi hän, "että heittäisin teidät muurin yli, murskataksenne luunne vallihautaan. Mutta, Jumalan kiitos, aion taistella toisella tavalla."
Tänä hetkenä kajahti tavattoman voimakas huuto, joka nousi alhaalta ylös asti, kiirien ilmassa kuin vihuri, ja de Losme, Bastiljin majuri, ilmestyi torninhuipulle.
"Hyvä herra", sanoi hän Billotille, "hyvä herra, näyttäkää toki itsenne. Kansa luulee, että teille on käynyt onnettomasti, ja vaatii teitä nähdäkseen."
Billotin nimi, jonka Pitou oli ilmaissut kansalle, kaikui keskellä huutoja.
Billot päästi irti Launayn, joka pisti miekkakeppinsä huotraan.
Sitten nämä kolme miestä epäröivät hetkisen, jona aikana kuului uhkaus- ja kirohuutoja.
"Näyttäkäähän itsenne", sanoi Launay, "ei sen vuoksi, että pelkäisin noita huutoja, vaan osoittaakseni, että olen kunniallinen mies."
Silloin Billot pisti päänsä muurin aukosta ja heilutti kättänsä.
Tämän nähdessään kansa taputti käsiään. Vallankumous tavallaan pisti päänsä esiin Bastiljista tämän kansanmiehen muodossa, joka ensimmäisenä oli noussut sen muurin harjalle.
"Hyvä on", sanoi Launay. "Kaikki on nyt meidän välillämme loppunut. Teillä ei ole enää mitään täällä tehtävää. Teitä kutsutaan tuonne alas. Menkää."
Billot käsitti varsin hyvin, kuinka maltillinen nyt oli tämä mies, jonka käsiin hän oli uskaltanut henkensä. Hän astui samoja portaita alas, joita oli noussutkin, ja kuvernööri asteli hänen järjestään.
Majuri jäi. Kuvernööri oli hiljaa antanut hänelle määräyksiä.
Kaikesta huomasi, että Launay ei toivonut mitään muuta kuin että neuvottelijasta tulisi mahdollisimman pian hänen vihollisensa.
Billot meni pihan poikki sanaakaan virkkamatta. Sitten hän näki tykkimiesten seisovan kanuunain vieressä. Sytytin paloi peitsen päässä.
Billot seisahtui heidän eteensä.
"Ystävät!" sanoi hän heille; "muistakaa, että olen tullut pyytämään päällikköänne välttämään verenvuodatusta ja että hän on pyyntöni hyljännyt."
"Kuninkaan nimessä", käski Launay jalkaa polkien, "poistukaa täältä!"
"Olkaa varuillanne", lausui Billot; "jos ajatte minut pois kuninkaan nimessä, voin palata kansan nimessä."
Sitten hän kääntyi sveitsiläisten kaartilaisten puoleen.
"Sanokaa", lausui hän, "kenen puolella olette?"
Sveitsiläiset olivat vaiti. Launay näytti sormellaan rautaporttia.
Billot tahtoi vielä koettaa parastaan.
"Kansan nimessä, kuvernööri", sanoi hän, "veljienne nimessä!"
"Veljieni! Te sanotte veljikseni noita, jotka huutavat: Alas Bastilji! Kuolema kuvernöörille! He ovat ehkä teidän veljiänne, mutta eivät suinkaan minun!"
"Ihmisyyden nimessä siis!"
"Ihmisyyden nimessä, joka yllyttää teidät satatuhantisena laumana tänne tappamaan näiden muurien sisään suljetut sata miestä!"
"Jos luovutatte Bastiljin kansalle, niin pelastatte heidän henkensä."
"Ja menetän oman kunniani."
Billot vaikeni. Hän oli voimaton tämän sotilaallisen johdonmukaisuuden edessä. Mutta hän kääntyi uudelleen sveitsiläisten ja invalidien puoleen sanoen:
"Antautukaa, ystäväni, vielä on aika. Kymmenen minuutin päästä se on liian myöhäistä."
"Ellette aivan heti lähde täältä", ärjäisi de Launay vuorostaan, "niin kautta aateliskunniani käsken ampua teidät kuoliaaksi."
Billot vaikeni heti, pani käsivartensa rinnalleen ristiin, katsoi kerran vielä terävästi kuvernööriin ja meni.
XVII
KUKISTUNUT SUURUUS
Heinäkuun polttavan päivän paahteessa odotti joukko väristen ja huumaantuneena. Gonchonin miehet liittyivät Maratin miehiin. Saint-Antoinen esikaupunki tervehti ja tunnusti veljikseen Saint-Marceaun esikaupungin miehet.
Gonchon johti miehiään. Marat oli kadonnut.
Näky aukiolla oli peloittava.
Billotin huomatessaan kaikki huusivat entistä kovemmin.
"Kuinka kävi?" kysyi Gonchon astuen hänen luokseen.
"Hän on urhoollinen mies", vastasi Billot.
"Mitä tarkoitatte tuolla: Hän on urhoollinen mies?" kysyi Gonchon.
"Että hän on itsepäinen."
"Hän ei siis aio luovuttaa Bastiljia?"
"Ei."
"Hän päättää uppiniskaisesti kestää piirityksen?"
"Niin on."
"Ja luuletteko hänen kestävän kauankin?"
"Kuolemaan asti."
"Olkoon siis niin. Hän kuolkoon."
"Kuinka paljon miehiä me viemmekään surman suuhun!" sanoi Billot epäillen ehkä, oliko Jumala hänelle antanut tätä oikeutta, jonka kenraalit, kuninkaat ja keisarit itselleen ottavat, he kun ovat etuoikeutettuja vuodattamaan verta.
"Turhaa puhetta!" sanoi Gonchon. "Ihmisiä on maailmassa liian paljon, koska puolellakaan kansasta ei ole kylliksi leipää. Eikö ole totta?" jatkoi Gonchon kääntyen joukon puoleen.
"On, on!" huusi joukko jalon uhrautumisen vallassa.
"Mutta vallihauta?" kysyi Billot.
"Sitä ei tarvitse täyttää muuta kuin yhdeltä kohdalta", vastasi Gonchon, "ja minä olen laskenut, että puolet meistä täyttäisi ruumiillaan koko vallihaudan. Eikö ole totta, ystävät?"
"On, on!" vastasi joukko yhtä valmiina uhrautumaan kuin äskenkin.
"Olkoon siis menneeksi!" sanoi Billot kauhuissaan.
Tänä hetkenä ilmestyi Launay majuri Losmen ja parin upseerin seurassa eräälle vallitukselle.
"Alas!" huusi Gonchon kuvernöörille.
Tämä käänsi selkänsä sanaakaan vastaamatta.
Gonchon olisi voinut sietää uhkaukset, mutta ei sietänyt halveksimista. Hän kohotti heti karbiininsa, ja eräs kuvernöörin seuralaisista kaatui.
Sata laukausta, tuhannen laukausta kuului heti, ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet tätä merkkiä, ja luodit tekivät valkoisia piirtoja linnan harmaihin torneihin.
Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä laukaustuiskua, ikäänkuin kansa itse olisi tyrmistynyt teostansa.
Sitten näkyi erään tornin huipulta välähdys, joka hukkui savupilveen. Kuului pamaus, jota samassa tuskanhuudot tiheästä kansanjoukosta säestivät. Ensimmäinen kanuuna oli laukaistu Bastiljista. Ensimmäinen veri vuoti. Taistelu oli alkanut.
Se, mitä tämä äsken niin uhkamielinen joukko tunsi, muistutti pelkoa. Bastilji, tällä yhdellä ilmauksella osoittaessaan ryhtyvänsä puolustautumaan, esiintyi koko suuressa voimakkuudessaan. Kansa oli epäilemättä toivonut, että tänä sille suotujen myönnytysten aikana suoriuduttaisiin tästäkin hankkeesta ilman verenvuodatusta.
Kansa erehtyi. Tämä kanuunanlaukaus ilmaisi laumalle, mihin jättiläismäiseen yritykseen se oli puuttunut.
Hyvin tähdätty muskettituli, joka tuiskusi eräältä Bastiljin korokkeelta, seurasi heti.
Sitten tuli uusi hiljaisuus, jonka keskeytti vain muutama huuto, muutama huokaus, muutama sieltä täältä kuuluva valitus.
Senjälkeen näki koko tämän joukon valtavasti vavahtelevan: kansa kokosi haavoittuneet ja kuolleet.
Mutta kansa ei ajatellutkaan pakoa, tai jos se ajatteli, ei se kehdannut suuren lukumääränsä tähden.
Bulevardit, Saint-Antoine-katu, Saint-Antoinen esikaupunki olivatkin vain suurena ihmismerenä, joka aallolla oli pää, joka päässä leimuavat silmät ja uhkaava suu.
Heti ilmestyi kaikkiin esikaupungin rakennusten ikkunoihin ampujia, niihinkin, jotka olivat pyssynkantaman ulkopuolella.
Jos pengermille tai valliaukkoihin ilmestyi invalidi tai sveitsiläinen, lähetti heti sata pyssyä luodin sinne, ja luotisade rikkoi sotilaan turvana olevan kiven kulmat.
Mutta pian väsyttiin ampumaan kiviseiniin. Luodit etsivät elävää lihaa. Lyijyn vaikutuksesta tahdottiin veren virtaavan eikä tomun pölyävän.
Jokainen antoi neuvoja keskellä väentungosta ja hälinää.
Puhujien ympärille muodostui piiri, ja kun huomattiin heidän neuvonsa mahdottomiksi, siirryttiin taas toisaalle.
Joku vaunuseppä ehdotti rakennettavaksi kivien heittokoneen, jommoisia muinaiset roomalaiset käyttivät, jotta tämän avulla jymäytettäisiin aukko Bastiljin muureihin.
Muutamat palosotilaat esittivät, että heidän ruiskuillaan sammutettaisiin kanuunain sytyttimet ja kostutettaisiin sankkireiät, vaikka voimakkainkaan ruisku ei olisi voinut lennättää suihkua lähimainkaan muurien korkeuteen.
Muuan oluenpanija, joka johti Saint-Antoinen esikaupungin miehiä ja jonka nimi sittemmin on tullut surkean kuuluisaksi, ehdotti, että sytytettäisiin linna heittämällä sinne eilen vallattua valmu- ja laventeliöljyä, joka saataisiin liekehtimään fosforin avulla.
Billot kuunteli kaikkia näitä ehdotuksia. Viimeisen kuultuaan hän sieppasi kirveen eräältä puusepältä ja asteli eteenpäin, luotien sadellessa ympärillä ja kaataessa väkilaumassa miehiä, jotka seisoivat yhtä tiheässä kuin tähkäpäät pellolla. Hän pääsi pienelle vartiohuoneelle, joka oli ensimmäisen nostosillan luona, ja luotien rapisten sadellessa katolle hän hakkasi nostoketjut poikki ja pudotti sillan alas.
Joukko katseli läähättäen tätä mieletöntä yritystä, johon tarvittiin neljännestunti aikaa. Aina laukausten rätistessä odotti jokainen uskaliaan miehen kaatuvan. Joukko unohti oman vaaransa, muistaen vain tuon miehen täpärän aseman. Kun silta putosi alas, päästi väenpaljous huikean karjunnan ja ryntäsi ensimmäiseen pihaan.
Tämä liike oli niin äkillinen, niin vauhdissaan vastustamaton, että puolustamista ei yritettykään.
Hurjat ilonhuudot ilmaisivat Launaylle tämän ensi saavutuksen. Kukaan ei edes ottanut huomatakseen, että muuan mies oli murskaantunut raskaan puusillan romahduksessa.
Silloin nuo neljä kanuunaa, joita kuvernööri oli näyttänyt Billotille, alkoivat kuin luolan pohjalta valaista ja laueten yhtaikaa hirmuisella paukkeella lakaisivat koko etupihan puhtaaksi.
Rautamyrsky oli raivannut väkijoukkoon verisen uoman. Kymmenen tai kaksitoista kuollutta, viisitoista tai kaksikymmentä haavoittunutta oli ilmoittamassa, missä kuulat olivat liikkuneet.
Billot oli liukunut katolta alas ja maahan tultuaan tapasi Pitoun, joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli ilmestynyt paikalle. Pitoulla oli tarkka silmä, sillä siihenhän salametsästäjät harjaantuvat. Hän huomasi kanuunamiesten vievän sytyttimen sankkireikään, tarttui Billotin takinliepeeseen ja veti hänet äkkiä taaksepäin. Muuan muurin kulmaus suojasi heitä tämän ensimmäisen yhteislaukauksen aikana.
Tästä hetkestä alkaen muuttuu asema perin vakavaksi. Melu käy hirvittäväksi, tungos kamalaksi, kymmenentuhatta pyssyä laukaistaan yhtaikaa Bastiljin ympärillä, tuottaen suurempaa vaaraa parittajille kuin piiritetyille. Viimein ranskalaisten kaartilaisten käyttämä kanuuna liittää karjuntansa tähän muskettien räiskeeseen.
Kamala jyty huumaa joukon ja alkaa peloittaa piiritettyjä, jotka tietävät pienen lukumääränsä ja käsittävät, etteivät, he milloinkaan voi saada aikaan yhtä suurta pauketta kuin se on, joka nyt lyö heiltä korvat lukkoon.
Bastiljin upseerit tuntevat vaistomaisesti sotilaittensa heikontuvan; he tarttuvat pyssyihin ja laukaisevat.
Tänä hetkenä, kanuunain ja pyssyjen paukkuessa, kansajoukon karjuessa, kun se ryntää kokoamaan kuolleet tehdäkseen näistä ruumiista uuden aseen, joka haavojensa kautta huutaa kostoa, ilmestyy ensimmäisen pihan suulle joukko aseettomia, rauhallisia porvareita. He raivaavat joukkoa tieltänsä syrjään ja astuvat eteenpäin valmiina uhraamaan henkensä, suojanaan vain valkoinen lippu, joka heitä turvaa ja ilmaisee heidät rauhanvälittäjiksi.
Se on Kaupungintalolta saapunut uusi lähetystö. Valtuusmiehet tietävät hyökkäyksen alkaneen. He tahtovat estää verenvuodatusta ja pakottavat Flessellesin tekemään uusia ehdotuksia kuvernöörille.
Nämä lähetit tulevat kaupungin nimessä pyytämään, että de Launay lopettaisi ampumisen ja pelastaakseen kansalaisten, linnaväen ja oman henkensä ottaisi linnan sisälle sata porvarikaartin miestä.
Matkallaan lähetit antavat tästä tiedon. Aloittamastansa yrityksestä itsekin kauhuissansa, nähdessään kuolleita ja haavoittuneita kannettavan paareilla, on kansa valmis kannattamaan tätä esitystä. Jos kuvernööri suostuu puolinaiseen tappioon, niin se kyllä tyytyy puolinaiseen voittoon.
Heidän tullessaan toiseen pihaan ammunta taukoo. Heitä viitataan astumaan eteenpäin, ja he lähestyvät, jalat liukastuen veressä, harppaillen ruumiiden yli, ojentaen kätensä haavoittuneille.
Heidän suojassaan kansa ryhmittyy. Ruumiit on viety pois, veri vain on jäljellä, värittäen punaisilla suurilla läiskillä pihan kivityksen.
Linnan puolelta on herjetty ampumasta. Billot poistuu yrittääkseen saada piirittäjätkin keskeyttämään toistaiseksi kaikki vihollisuudet. Portilla hän tapaa Gonchonin aseitta, innostuneena heittäytyen vaaraan, niin tyynenä kuin olisi haavoittumaton.
"No", kysyi hän Billotilta, "miten on lähetystön käynyt?"
"Se on tullut Bastiljiin", vastasi Billot. "Lopettakaa ampuminen."
"Se on tarpeetonta", sanoi Gonchon niin varmasti kuin olisi Jumala antanut hänelle voiman lukea tulevaisuutta. "Ei hän suostu mihinkään."
"Vaikka ei suostuisikaan, niin kunnioittakaamme sotatapoja, koska olemme sotilaiksi ryhtyneet."
"Olkoon niin", mukautui Gonchon.
Sitten hän kääntyi kahden rahvaanmiehen puoleen, jotka hänen kerallaan näyttivät komentavan tätä suurta joukkoa.
"Mene, Elie, mene Hullin, kukaan ei saa nyt enää laukaista pyssyään."
Molemmat apulaisjohtajat riensivät täyttämään määräyksen, ja vähitellen muskettien rätinä heikkeni, kunnes lopulta vaimeni kokonaan.
Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus. Sitä käytettiin haavoittuneiden hoitamiseen, joiden luku nyt jo nousi kolmeenkymmeneenviiteen tai neljäänkymmeneen.
Tämän lepotovin aikana kuultiin kellon lyövän kaksi. Hyökkäys oli alkanut puolelta päivin. Kaksi tuntia jo siis oli rynnistelty.
Billot oli palannut paikoilleen, ja nyt Gonchon seurasi häntä.
Hän silmäili levottomana ristikkoon päin; hänen kärsimättömyytensä oli ilmeinen.
"Mikä teidän on?" kysyi häneltä Billot.
"Ellei Bastiljia valloiteta kahden tunnin kuluessa, on kaikki hukassa", vastasi toinen.
"Kuinka niin?"
"Siksi, että hovi saa tietää, millaisia hommia meillä on, ja lähettää Bezenvalin sveitsiläiset ja Lambesqin rakuunat, jolloin joudumme kahden tulen väliin."