Ensi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja kiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa oppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja vapauttamaan tulleen joukon välillä.
Ulko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka osui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi katseensa taivasta kohden.
"Terve sinulle, kaunis vapaus!" sanoi hän. "Olen nähnyt sinun syntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve sinulle, kaunis vapaus!"
Ja tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen kansan huudot olleet hänelle vieraita.
Sitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.
"Billot", sanoi hän, "kansa on siis voittanut hirmuvallan?"
"Niin on."
"Ja te olette saapunut taistelemaan?"
"Vapauttamaan teidät."
"Tiesitte siis minun olevan vankilassa?"
"Poikanne ilmoitti sen minulle tänä aamuna."
"Sebastien-parka! Oletteko hänet tavannut?"
"Olen kyllä."
"Ja hän pysyi rauhallisena koulussaan?"
"Jätin hänet tappelemaan neljää hoitajaa vastaan."
"Onko hän sairas? Houraileeko hän?"
"Hän tahtoi tulla taistelemaan meidän kanssamme."
"Niinkö!" sanoi tohtori.
Ja riemun hymy väikkyi hänen huulillaan.
"Te siis sanoitte…" lausui hän kääntyen kysyvänä Billotin puoleen.
"Minä sanoin, että koska tohtori Gilbert on Bastiljissa, niin valloittakaamme Bastilji. Nyt Bastilji on valloitettu. Mutta siinä ei vielä ole kaikki."
"Mitä vielä?" kysyi tohtori.
"Lipas on varastettu."
"Lipas, jonka uskoin huostaanne?"
"Niin."
"Ja kuka sen varasti?"
"Mustapukuiset miehet, jotka tunkeutuivat taloon sillä tekosyyllä, että he etsivät kirjaanne. He vangitsivat minut, sulkivat varastohuoneeseen, tarkastivat koko talon, löysivät lippaan ja veivät sen mukanaan."
"Minä päivänä?"
"Eilen."
"Ohoo! Vangitsemiseni sattui omituisella tavalla tämän varkauden kanssa yhteen. Sama henkilö, joka toimitti minut vankilaan, on myös anastanut lippaan. Kun saan tietää, kuka on pannut toimeen vangitsemisen, tiedän myös, kuka varas on. – Missä on arkisto?" kysyi Gilbert kääntyen vanginvartijan puoleen.
"Hallituspihan varrella", vastasi tämä.
"Menkäämme siis arkistoon, ystävät, arkistoon!" huusi tohtori.
"Sallikaa minun tulla seurassanne", sanoi vanginvartija pysäyttäen hänet; "sallikaa minun tulla matkaanne tai puhukaa näille kunnon miehille minun puolestani, jotta mikään onnettomuus ei kohtaisi minua."
"Olkoon niin", sanoi Gilbert.
Sitten hän kääntyi joukon puoleen, joka ympäröi häntä uteliaana ja kunnioittavana.
"Ystävät", sanoi hän, "uskon tämän miehen huostaanne. Hän täytti velvollisuutensa avatessaan ja sulkiessaan ovia, mutta hän oli hyvä vangeille. Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa."
"Ei, ei", huudettiin joka taholta. "Ei hänen tarvitse mitään pelätä, ei mitään säikkyä, tulkoon vain kerallamme."
"Meillä ei ole aikaa heittää hetkeäkään hukkaan", huudahti Gilbert, "rientäkäämme arkistoon!"
Ja hän riensi hallituspihaa kohden, vieden mukanaan joukon, jonka etunenässä Billot ja Pitou yhä astelivat.
XIX
KOLMIO
Arkiston oven edessä paloi suuri rovio papereita.
Pahaksi onneksi oli joukon ensimmäisenä huolena voiton saatuaan hävitys. Se oli hyökännyt Bastiljin arkistoon.
Tämä oli suuri sali, jossa oli luetteloita ja kirjelmiä. Sinne oli koottu kaikkien sadan vuoden aikana Bastiljiin tuotujen vankien syytöspaperit ja henkilötiedot.
Kansa repi raivoissaan näitä papereita: se kai kuvitteli tällä tuhoamisella päästävänsä kaikki vangit vapaiksi.
Gilbert astui sisään Pitoun seuraamana. Hän tutki heti hyllyillä olevia luetteloja. Kuluvan vuoden luettelo oli poissa.
Tohtori, joka muuten oli tyyni ja rauhallinen mies, polki kiivaana jalkaansa.
Tänä hetkenä Pitou huomasi erään pojan, jommoisia aina esiintyy suurten joukkojen voitonhetkinä, kantavan päänsä päällä samalla tavalla sidottua kirjaa kuin ne, joita tohtori selaili, ja rientävän roviota kohden.
Hän juoksi pojan jäljestä ja oli pitkillä säärillään piankin saanut hänet kiinni.
Se oli vuoden 1789 luettelo.
Neuvottelua ei kestänyt kauan. Pitou mainitsi olevansa valloittajia ja selitti, mitä varten muuan vanki halusi tämän luettelon, jonka poika luovutti hänelle lohduttaen itseään sanomalla:
"Samapa tuo! Minä poltan jonkun toisen."
Pitou avasi luettelon, etsi, selaili, luki ja löysi viimeiseltä sivulta nämä sanat:
"Tänään, heinäkuun 9 päivänä 1789 tuotiin herra G., filosofi ja hyvin vaarallinen kirjailija. Suljettava täydellisesti salatuksi."
Hän vei luettelon tohtorille.
"Kas tässä, tätä kai te etsitte, herra tohtori?"
"Juuri tätä!" huudahti tohtori tarttuen luetteloon. Hän luki äsken mainitsemamme sanat.
"Ja nyt katsokaamme, mistä vangitsemiskäsky on tullut."
Ja hän etsi reunakirjoitusta.
"Necker!" huudahti hän; "minut on vangittu ministerin allekirjoittaman käskyn mukaan, ystäväni määräyksestä! Tässä piilee varmasti jotakin."
"Onko Necker ystäviänne?" kysyi joukko kunnioittavasti, sillä muistammehan, millainen vaikutus tällä nimellä oli kansaan.
"On, on, ystäväni, sen väitän", sanoi tohtori, "ja olen varma siitä, että Necker ei tiennyt minun olevan vankilassa. Mutta minä menen häntä tapaamaan, ja…"
"Tapaamaanko? Minne?" kysyi Billot.
"Versaillesiin tietysti."
"Herra Necker ei ole Versaillesissa, hän on maanpaossa."
"Missä?"
"Brysselissä."
"Mutta hänen tyttärensä?"
"Hänestä en tiedä", vastasi Billot.
"Tytär asuu maalla Saint-Ouenissa", vastasi muuan ääni joukosta.
"Kiitos", sanoi Gilbert tietämättäkään, ketä hän kiitti.
Sitten hän kääntyi polttajien puoleen.
"Ystävät", lausui hän, "historian nimessä, joka tästä arkistosta löytää tyrannien tuomion, riittää jo tämä hävitys. Tuhotkaa Bastilji perustuksiaan myöten, jotta siitä ei jää jälkeäkään, ei merkkiäkään, mutta pitäkää arvossa papereita, pitäkää arvossa luetteloja, sillä niissä on tulevaisuuden valaistus."
Kuultuaan nämä lauseet kansa älysi heti asian laadun.
"Tohtori on oikeassa", huusi sata ääntä. "Ei saa hävittää!
Kaupungintaloon kaikki paperit!"
Muuan palokuntalainen, joka viiden kuuden toverinsa kanssa oli pumpun kera tullut pihaan, johdatti suihkun rovioon, joka samoin kuin Aleksandrian rovio oli hävittämäisillään maailman arkiston, ja sammutti sen.
"Ja kenen toimesta teidät on vangittu?" kysyi Billot.
"Juuri sitä etsin, juuri sitä en tiedä. Nimen kohta on jätetty avoimeksi."
Sitten hän lausui hetkisen mietittyään:
"Mutta minä otan siitä selon."
Ja repien lehden, joka koski häntä, hän käänsi sen neljään osaan ja pisti taskuunsa. Sitten hän lausui kääntyen Billotin ja Pitoun puoleen:
"Ystävät, lähtekäämme, meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää."
"Lähtekäämme", sanoi Billot. "Mutta helpompi on niin sanoa kuin tehdä."
Kansa, joka uteliaana tungeksi Bastiljin pihoihin, seisoi taajana joukkona portin edustalla. Bastiljin portilla oli nimittäin muita vankeja.
Kahdeksan vankia, niiden joukossa Gilbert, oli vapautettu.
Heidän nimensä olivat: Jean Bechade, Bernard Laroche, Jean Lacaurège, Antoine Pujade, de White, kreivi de Solage ja Tavernier.
Ensiksimainitut neljä eivät herättäneet suurtakaan huomiota. Heitä oli syytetty vekselin väärentämisestä, vaikka mitään todistuksia ei ollut heitä vastaan, minkä vuoksi saattoi päättää syytöksen vääräksi. He olivat olleet Bastiljissa vasta kaksi vuotta.
Muut olivat kreivi de Solage, de White ja Tavernier, kuten sanottu.
Kreivi de Solage oli lähes kolmenkymmenen ikäinen mies; hän oli iloissaan ja innoissaan, syleili vapauttajiaan, puhui suurin sanoin heidän voitostaan, kertoi vankeudestaan. Hänet oli pidätetty vuonna 1782 ja suljettu Vincennesin linnaan isänsä hankkiman vangitsemiskäskyn perusteella. Vincennesistä hänet siirrettiin Bastiljiin, missä hän sai olla viisi vuotta näkemättä koskaan tuomaria, joutumatta koskaan kuulusteltavaksi. Kaksi vuotta takaperin oli hänen isänsä kuollut, eikä kukaan enää muistanut vankia. Jollei Bastiljia olisi valloitettu, niin epäilemättä ei kukaan olisi koskaan muistanut hänen olevan olemassa.
De White oli kuudenkymmenen vuotias vanhus. Hän äänsi sanat muukalaisen tavoin ja puhui sekavasti. Kysymyksiin, joita joka taholta sateli, hän vastasi, ettei hän tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut vankina ja mistä syystä. Hän muisti olevansa poliisiministeri de Sartinesin serkku, siinä kaikki. Muuan Guyon-niminen porttivahti muisti kerran nähneensä Sartinesin menevän Whiten vankilaan saadakseen häneltä allekirjoituksen erääseen valtakirjaan. Mutta vanki oli kokonaan unohtanut tämän tapauksen.
Tavernier oli vanhin kaikista; hän oli ollut vankina kymmenen vuotta Sainte-Margueriten saarella ja kolmekymmentä vuotta Bastiljissa. Hän oli nyt yhdeksänkymmenen vanha; tukka ja parta olivat lumivalkoiset. Silmät olivat pimeässä heikontuneet, ja hän näki kaikki epäselvästi. Kun tultiin hänen vankikoppiinsa, ei hän ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun puhuttiin hänelle vapaudesta, pudisti hän päätänsä, ja kun hänelle ilmoitettiin Bastiljin valloittamisesta, lausui hän: "Oho! Mitähän tästä sanovat kuningas Ludvig XV, madame de Pompadour ja herttua La Vrillière?"
Tavernier ei ollut edes hassahtanut, niinkuin White; hän oli jo kokonaan sammunut.
Näiden miesten ilo oli kammottava, sillä se huusi kostoa; niin suuressa määrässä se läheni kauhua. Pari kolme heistä näytti olevan kuolemaisillaan keskellä tätä sadantuhannen ihmisen hälyä, sillä eiväthän he Bastiljiin tulonsa jälkeen olleet koskaan kuulleet useamman kuin kahden henkilön puhuvan yhtaikaa. Hehän olivat tottuneet vain kuuntelemaan kosteuden hiljaista tihkumista hirsien läpi, hämähäkin verkonkudontaa ja toukan nakerrusta kuin näkymättömän kellon naksutuksena, tai säikkyvän hiiren rapisteluna.
Gilbertin tullessa innostuneet ihmiset ehdottivat, että vankeja kuljetettaisiin riemusaattuessa; siihen kaikki yksimielisesti yhtyivät. Gilbert olisi suonut pääsevänsä tästä kunnianosoituksesta vapaaksi, mutta kansa oli jo tuntenut hänet samoin kuin Billotin ja Pitoun.
Kuului huutoja: "Kaupungintalolle, Kaupungintalolle!" Ja Gilbert tunsi, kuinka parikymmentä ihmistä yhtaikaa nosti hänet korkealle.
Turhaan tohtori vastusteli, turhaan Billot ja Pitou jakelivat taistelutovereilleen tuimimpia nyrkiniskujaan; ilo ja innostus oli tehnyt ihon tunnottomaksi. Nyrkiniskut, peitsen varrella lyönnit, pyssyn tukilla töykkiminen, tuntui voittajista hellältä kuin hyväily ja vain lisäsi heidän huumaustaan.
Gilbertin oli siis pakko antaa nostaa itsensä "kilvelle". Tämä oli pöytä, jonka keskelle oli pistetty peitsi, jotta riemukulussa kannettava saisi siitä tukea.
Tohtori oli siten tämän ihmismeren yläpuolella, joka ulottui Bastiljista Saint-Jeanin pylväskaarelle asti. Se oli myrskyisä meri, jonka laineet veivät hänet mukanaan keskellä peitsiä, pistimiä ja kaikenlaisia ja kaikenaikaisia aseita.
Mutta samalla kertaa tämä peloittava ja vastustamaton meri kuljetti toistakin ryhmää, joka oli niin tiheä, että se muistutti saarta.
Tämä oli se ryhmä, joka riepoitti vankinaan de Launayta. Sen ympärillä kaikui yhtä voimakkaita huutoja kuin senkin ympärillä, joka vei vapautettuja vankeja, mutta nämä huudot eivät olleet riemuhuutoja, vaan murhankarjunaa.
Gilbert näki korkealta paikaltaan tarkoin tämän kauheuden.
Kaikista vapautetuista vangeista hän yksinään oli säilyttänyt henkisen tasapainonsa. Viisi vankeuspäivää oli ainoastaan synkkä pilkku hänen elämässään. Hänen silmänsä ei vielä ollut ennättänyt sammua tai heikontuakaan Bastiljin pimeydessä.
Tavallisesti tulevat taistelijat säälimättömiksi vain taistelun ajaksi. Tavallisesti ihmiset saapuessaan tulesta, missä ovat panneet henkensä vaaraan, ovat vihollisilleen armahtavaisia.
Mutta kaikissa suurissa kansankapinoissa, joita Ranska on saanut nähdä Jacquerie-meteleistä meidän päiviimme asti, on ollut joukkoja, jotka arkoina ovat pysyneet loitolla taistelusta. Pauhina on ärsyttänyt heidät, he ovat samalla julmia ja pelkureita ja etsivät voiton jälkeen tilaisuutta ottaa jollakin tavalla osaa siihen taisteluun, johon eivät uskaltaneet alussa mennä.
He ottavat silloin osuutensa tarttumalla kostoon.
Bastiljista lähdettyään kuvernööri kulki kamalaa kuolemaansa kohti.
Elie, joka oli ottanut vastatakseen de Launayn hengestä, marssi edellä. Häntä suojasi univormunsa, ja kansa ihaili häntä, nähtyään hänen ensimmäisten joukossa ottavan osaa taisteluun. Miekkansa kärjessä hän piti kirjettä, jonka de Launay oli Bastiljin ampuma-aukosta pistänyt kansalle ja jonka Maillard oli Elielle antanut.
Häntä seurasi kuninkaallisten verojen valvoja, pitäen kädessään linnoituksen avaimia, sitten Maillard kantaen lippua; heidän jäljestään tuli nuori mies, joka pistimensä nenässä piti koholla Bastiljin ohjesääntöä, kirottua määräystä, jonka tähden oli virrannut niin paljon kyyneleitä.
Sitten asteli kuvernööri Hullinin ja parin kolmen muun suojaamana, mutta he ihan hukkuivat keskellä uhkaavia nyrkkejä, heiluvia miekkoja ja kiiluvia peitsiä.
Tämän ryhmän ohella ja melkein sen kohdalla kulki pitkin sitä suurta Saint-Antoine-kadun valtaväylää, joka bulevardit yhdistää virtaan, toinenkin yhtä uhkaava, yhtä peloittava ryhmä, joka kuljetti majuri de Losmea. Olemme nähneet, kuinka hän hetkisen koetti taistella kuvernöörin tahtoa vastaan ja taipui nähdessään tämän päättäneen puolustautua viimeiseen asti.
Majuri oli urhoollinen, hyvä, kunnon mies. Monien kärsimyksiä hän saikin lieventymään tultuansa nimitetyksi Bastiljiin. Mutta kansa ei tästä tiennyt. Se piti loistavaan asuun puettua miestä kuvernöörinä. Kuvernööri oli harmaassa puvussa; hän oli riistänyt rinnastaan Pyhän Ludvigin ritarikunnan nauhan, ja kun ainoastaan ne, jotka hänet tunsivat, voivat varmasti sanoa, kuka hän oli, niin hän oli jossakin määrin turvassa.
Tämän kaiken sai nähdä Gilbertin synkkä katse, joka aina oli tutkiva ja tyyni keskellä häntä itseäänkin uhkaavia vaaroja. Bastiljista lähtiessään oli Hullin kutsunut luokseen varmimmat ja hartaimmat ystävänsä, tänä päivänä urhoollisimmin esiintyneet sotilaat, ja neljä viisi oli noudattanut hänen käskyään, toteuttaakseen hänen jalon aikeensa, pelastaakseen kuvernöörin. Kolmen miehen nimen on puolueeton historia säilyttänyt. He olivat Arné, Chollat ja de Lépine.
Nämä miehet joiden edellä kulkivat Hullin ja Maillard, koettivat varjella miestä, jonka kuolemaa satatuhatta vaati.
Heidän ympärilleen oli ryhmittynyt muutamia ranskalaiseen kaartiin kuuluvia krenatöörejä, joiden univormut olivat viimeisen kolmen päivän kuluessa saavuttaneet kansan suosion ja herättäneet sen ihailua.
Launay saattoi välttää iskut niin kauan kuin hänen ylevämieliset suojelijansa olivat hänen ympärillään, mutta hän ei päässyt solvauksista ja uhkauksista vapaaksi.
Jouy-kadun kulmassa ei kaartin krenatööreistä, jotka Bastiljista lähdettyä olivat liittyneet joukkoon, ollut ainoatakaan enää jäljellä. Innostunut kansa tai laskelmiaan tekevät murhaajat olivat riistäneet heistä toisensa toisen jälkeen, ja Gilbert oli nähnyt heidän katoavan niinkuin rukousnauhan helmet putoilevat.
Silloin hän käsitti, että voitto päättyisi verisesti. Hän tahtoi päästä korokkeena käytetyltä pöydältä, mutta rautaiset kädet pidättivät häntä siellä. Voimattomuudessaan hän lähetti Billotin ja Pitoun kuvernöörin avuksi, ja nämä ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen ihmislaineiden läpi sinne asti.
Puolustajien ryhmä kaipasikin jo apua. Chollat, joka koko päivänä ei ollut syönyt mitään, tunsi voimiensa loppuvan ja vaipui pyörtyneenä maahan. Suurella vaivalla saatiin hänet nostetuksi ja estettiin toiset tallaamasta häntä jalkoihinsa.
Mutta muuriin oli syntynyt aukko, pato oli saanut halkeaman.
Muuan mies ryntäsi tästä aukosta ja tarttuen pyssynsä piippuun tähtäsi sen tukilla kaikin voimin kuvernööriä päähän.
Mutta Lépine näki aiotun iskun, heittäytyi käsivarret levällään Launayn suojaksi, ja saikin itse otsaansa sen lyönnin, joka oli aiottu kuvernöörille.
Iskun huumaamana, veren sokaisemana hän horjuen nosti kätensä kasvoilleen, ja kun hän jälleen saattoi nähdä, oli hän jo kahdenkymmenen askeleen päässä kuvernööristä.
Tänä hetkenä Billot saapui hänen luokseen vetäen Pitouta jäljessään. Hän huomasi kuvernöörin tulevan tunnetuksi siitä, että hän yksinään oli avopäin. Billot otti oman hattunsa, ojensi kätensä ja pani hatun kuvernöörin päähän. Launay kääntyi ja tunsi Billotin.
"Kiitos", sanoi hän, "mutta teette mitä tahansa, ette voi minua pelastaa."
"Kun vain pääsemme Kaupungintalolle", sanoi Hullin, "vastaan kyllä kaikesta."
"Sen uskon", vastasi Launay, "mutta pääsemmekö sinne asti?"
"Jumalan avulla ainakin koetamme", sanoi Hullin.
Oli syytä toivoa sitä, sillä alettiin jo tulla Kaupungintalon torille. Mutta tämä oli täynnä kansaa, käsivarret paljaina, ja he heiluttivat miekkoja ja peitsiä. Katuja kiertävä huhu oli kertonut Bastiljin kuvernööriä ja majuria tuotavan, ja joukko odotti kuin koiraparvi, jota kauan on pidätetty kuono tuleen päin näyttämässä hampaitaan.
Heti, nähdessään kulkueen saapuvan, se ryntäsi sitä kohden.
Hullin huomasi ankarimman, viimeisen taistelun olevan edessä. Jos hän vain sai Launayn portaitten juurelle ja siitä portaille, voitaisiin pelastua.
"Avuksi, Elie, avuksi, Maillard, avuksi kaikki rohkeat ihmiset!" huusi hän. "Meidän kaikkien kunnia on vaarassa!"
Elie ja Maillard kuulivat huudon. He hyökkäsivät kansanjoukkoa vastaan. Mutta kansa väistyi heidän tieltään ja sulki rivit heidän takanaan.
Elie ja Maillard joutuivat täten erilleen pääryhmästä, jonka luokse eivät päässeet takaisinkaan.
Joukko huomasi, mitä se täten oli voittanut, ja rynnisti eteenpäin. Jättiläiskäärmeen tavoin se kietoi renkaansa ryhmän ympärille. Billot kiskaistiin paikaltaan, nostettiin ilmaan ja vietiin loitommalle. Pitou, joka seurasi Billotia, joutui samaan pyörteeseen. Hullin kompastui Kaupungintalon portaitten ensimmäiseen astuimeen ja kaatui. Hän nousi, mutta kaatui kohta uudelleen, ja tällä kertaa Launay kaatui hänen kerallaan.
Kuvernööri pysyi sinä, mitä hän oli. Hän ei valittanut, ei rukoillut armoa, vaan huusi kovalla äänellä:
"Senkin tiikerit, älkää kiduttako minua, vaan tappakaa edes paikalla."
Tuskin koskaan on mitään määräystä täytetty niin täsmällisesti kuin tätä. Silmänräpäyksessä kumartui suuri joukko kaatuneen Launayn puoleen, ja aseelliset kädet kohosivat iskuun. Vähään aikaan ei nähnyt mitään muuta kuin koukkuisia käsiä ja iskeviä aseita. Sitten nousi ilmaan ruumiista irroitettu pää verisenä peitsen kärjessä. Kasvoille oli jäänyt kylmä ja halveksiva hymy.
Hän oli ensimmäinen.
Gilbert oli nähnyt tämän kaiken. Tälläkin kertaa hän oli tahtonut rientää avuksi, mutta parisataa kättä pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja huokasi syvään.
Tämä pää kohosi kuin tervehtiäkseen viimeisellä katseellaan juuri sen ikkunan kohdalle, jonka ääressä Flesselles valtuusmiesten suojaamana seisoi.
Äkkiä kuului kamala huuto siltä kohtaa, missä Launayn ruumis makasi. Hänen taskujaan tyhjennettäessä oli löydetty kirje, jonka kauppiaitten esimies oli hänelle lähettänyt ja jota hän oli näyttänyt de Losmelle.
Tämä kirje oli tällainen, niinkuin muistamme:
'Kestäkää paikallanne! Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.
de Flesselles.'
Hirveätä sadattelua kuului kadulta, kohoten Kaupungintalon ikkunaa kohti, jonka ääressä Flesselles oli.
Tietämättä syytä tähän hän tajusi uhkauksen ja vetäytyi kiireesti taaksepäin.
Mutta kansa oli hänet nähnyt ja tiesi, missähän oli. Kaikki riensivät portaita ylös, ja tällä kertaa oli ryntäys niin yleinen, että Gilbertiä kantavat miehet jättivät hänet seuratakseen tulvaa, joka nousi vihanvimman vaikutuksesta.
Gilbertkin pyrki Kaupungintaloon, ei suinkaan uhatakseen, vaan suojellakseen Flessellesiä. Hän oli jo ennättänyt nousta pari kolme astuinta, kun tunsi jonkun vetävän häntä voimakkaasti taaksepäin. Hän kääntyi vapautuakseen tästä viimeisestä kahleesta, mutta tällä kertaa hän tunsi Billotin ja Pitoun.
"Oi", sanoi hän, joka ylempänä olevalta paikaltaan näki, mitä tapahtui torilla, "mitä tuolla tehdään!?"
Ja hän osoitti kädellään Tixeranderie-katua.
"Tulkaa, tohtori, tulkaa", pyysivät Billot ja Pitou yhtaikaa.
"Niitä murhaajia!" huusi tohtori. "Niitä murhaajia!"
Siinä hetkenä näet kaatui majuri de Losme kirveen iskusta. Vihassaan kansa sekoitti itsekkään ja julman kuvernöörin, joka oli ollut onnettomien vankien vainooja, ja jalon miehen, joka aina oli koettanut niitä suojata.
"Niin, niin", sanoi hän, "lähtekäämme pois, sillä minua alkaa hävettää, että tuollaiset miehet ovat minut vapauttaneet."
"Tohtori", sanoi Billot, "olkaa siitä varma, että siellä taistelleet eivät täällä tee murhia."
Samassa kun tohtori astui portaita alas, joita hän oli aikonut nousta auttaakseen Flessellesiä, syöksyi ovesta mennyt joukko takaisin. Keskellä tätä ihmisvirtaa rimpuili muuan mies.
"Palais-Royaliin! Palais-Royaliin!" huusi kansa.
"Niin, hyvät ystävät, niin, ystävät, Palais-Royaliin!" kertasi mies.
Ja hän vyöryi virtaa kohden, niinkuin ihmishyöky ei olisikaan tahtonut viedä häntä Palais-Royaliin, vaan suoraan Seine-jokeen.
"Siinä on jälleen mies, jonka he aikovat teurastaa!" huudahti Gilbert. "Koettakaamme pelastaa ainakin tämä."
Mutta tuskin hän oli ennättänyt lausua nämä sanat, kun kuului pistoolin laukaus ja Flesselles katosi savuun.
Gilbert peitti molemmin käsin silmänsä karvaan suuttumuksen vallassa. Hän kirosi tätä kansaa, joka suuruudestaan huolimatta ei voinut pysyä puhtaana, vaan tahri voiton kolminkertaisella murhalla.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, näki hän kolme päätä peitsien nenässä.
Ensimmäinen oli Flessellesin, toinen de Losmen ja kolmas de Launayn.
Yksi oli kaupungintalon portaiden yläpäässä, toinen keskellä Tixeranderie-katua ja kolmas Pelletier-rantakadun keskellä.
Täten ne muodostivat kolmion.
"Oi, Balsamo, Balsamo!" lausui tohtori huoaten, "tuollainenko kolmio siis edustaa vapautta?"
Ja hän pakeni Vannerie-kadulle, vieden mukanaan Billotin ja Pitoun.