XXI
ROUVA DE STAËL
Istuessaan vaunuihin entiselle paikalleen vastapäätä Billottia ja Pitouta oli tohtori kalpea, ja jokaisen hiussuortuvan juurella välkkyi hikipisara.
Mutta tämän miehen luonne oli sellainen, ettei hän masentunut minkään mielenliikutuksen vaikutuksesta. Hän painautui vaunujen kolkkaan ja painoi molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin tukahduttaakseen sen takaiset ajatukset. Kun hän hetkisen oltuaan liikkumatta otti kätensä otsaltaan, näkyikin tuskan vääntämien piirteiden sijasta tyynet kasvot.
"Te siis sanoitte, rakas Billot", lausui hän, "että kuningas on erottanut parooni de Neckerin."
"Niin, herra tohtori."
"Ja että Pariisin rauhattomuudet johtuvat osaksi tästä epäsuosiosta?"
"Paljonkin."
"Lisäsitte, että parooni heti läksi Versaillesista?"
"Hän sai kuninkaallisen kirjeen päivällistä syödessään. Tunnin päästä hän oli matkalla Brysseliin."
"Onko hän siellä nyt?"
"Pitäisi ainakin olla."
"Ei ole puhuttu siitä, että hän olisi matkalla pysähtynyt?"
"On kyllä, Saint-Ouenissa, sanoakseen hyvästi tyttärelleen paroonitar de Staëlille."
"Läksikö rouva de Staël hänen kerallaan?"
"Kuulin puhuttavan, että parooni matkusti ainoastaan vaimonsa seurassa."
"Ajuri", sanoi Gilbert, "pysäyttäkää ensimmäisen vaatekauppiaan luona."
"Aiotteko muuttaa pukua?" kysyi Billot.
"Aion kyllä! Tämä on liiaksi hankaantunut Bastiljin muureihin, eikä tällaisessa asussa mennä epäsuosiossa olevan ministerin tyttären luo. Etsikäähän taskuistanne, löytyykö sieltä muutamia kultarahoja."
"Oho", sanoi maanviljelijä, "te näytte jättäneen kukkaronne Bastiljiin."
"Se kuuluu vankilan sääntöihin", sanoi Gilbert hymyillen. "Kaikki arvoesineet jätetään linnan kansliaan."
"Ja jäävät sinne", lisäsi maanviljelijä.
Hän avasi ison kouransa, jossa oli parikymmentä kultarahaa.
"Ottakaa tuosta, tohtori", sanoi hän.
Gilbert otti kymmenen kultarahaa. Muutaman minuutin päästä vaunut pysähtyivät vaatekauppiaan oven eteen.
Gilbert vaihtoi Bastiljin muurien kehnäämän vaatekertansa mustaan, hyvin siistiin pukuun, jommoista Kansalliskokouksen kolmas sääty käytti. Sitten eräs hiustenkähertäjä ja kengänkiilloittaja täydensivät hänen ulkoasuaan, ja ajuri vei hänet Saint-Oueniin ulompien bulevardien kautta, jonne päästiin Monceaux-puiston taitse.
Gilbert pysähtyi parooni de Neckerin asunnon eteen Saint-Ouenissa juuri sinä hetkenä, kun Dagobertin tuomiokirkon kello löi seitsemän.
Tässä talossa oli ennen käynyt paljon vieraita; täällä oli nähty yhtäpäätä liikettä. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain Gilbertin vaunujen saapuminen. Talo ei kuitenkaan tehnyt samaa vaikutusta kuin isäntäväen hylkäämät tai epäsuosioon joutuneiden asumukset.
Portit oli suljettu ja piha autio, ilmaisten isäntäväen matkustaneen pois. Mutta missään ei näkynyt surun tai äkillisen lähdön merkkejä.
Linnan eteläisen siipirakennuksen kaikki ikkunaluukut olivatkin avoinna, ja kun Gilbert suuntasi askeleensa sitä kohden, lähestyi häntä paroonin väreihin puettu lakeija.
Silloin sukeutui ristikon läpi seuraava keskustelu:
"Parooni de Necker ei kai enää ole linnassaan?"
"Ei, herra parooni matkusti viime lauantaina Brysseliin."
"Ja rouva paroonitar?"
"Seurasi paroonia."
"Mutta rouva de Staël?"
"Rouva on täällä. Mutta en tiedä, voiko paroonitar ottaa vastaan, sillä tähän aikaan hän on kävelemässä."
"Ottakaahan selkoa siitä, missä hän on, ja ilmoittakaa hänelle tohtori Gilbert."
"Menen kysymään, onko hän vai eikö huoneissaan. Epäilemättä hän ottaa herran vastaan. Mutta jos hän on kävelemässä, niin olen saanut määräyksen olla häntä häiritsemättä."
"Hyvä on. Menkää siis, olkaa niin hyvä."
Lakeija avasi ristikon. Gilbert astui sisään.
Sulkiessaan ristikon lakeija loi tutkivan katseen ajoneuvoihin, joilla tohtori oli saapunut, ja hänen omituisen näköisiin tovereihinsa. Sitten hän poistui pudistaen päätänsä ymmärtämättä mitään ja arvellen, ettei kukaan muukaan voinut ymmärtää siinä, missä hän ei ymmärtänyt. Gilbert jäi vähäksi aikaa odottamaan.
Viiden minuutin päästä lakeija palasi. "Paroonitar on kävelemässä", ilmoitti hän. Ja hän kumarsi sanoakseen Gilbertille hyvästi. Mutta tohtori ei luopunut aikeistaan.
"Ystäväiseni", sanoi hän, "pyydän teitä poikkeamaan saamistanne määräyksistä ja huomauttamaan rouva paroonittarelle, että olen markiisi de Lafayetten ystävä."
Tohtorin lausuma nimi poisti puoliksi lakeijan arvelut ja kokonaan kultaraha, joka solui hänen käteensä.
"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua", sanoi lakeija.
Gilbert seurasi häntä. Mutta lakeija ei vienytkään häntä rakennukseen, vaan puutarhaan.
"Tällä puolella puistoa rouva paroonitar mieluummin liikkuu", sanoi mies osoittaen eräänlaatuista sokkelokäytävää. "Olkaa hyvä ja odottakaa täällä."
Kymmenen minuutin kuluttua kuului käytävältä lehtien kahinaa, ja kolmen- tai neljänkolmatta ikäinen kookas, pikemmin ylevän kuin sievän näköinen nainen ilmestyi Gilbertin silmien eteen. Hän näkyi hämmästyvän kohdatessaan noin nuorelta näyttävän miehen, kun oli odottanut tapaavansa keski-ikäisen.
Gilbert oli todellakin niin erikoinen ulkomuodoltaan, että saattoi heti herättää noin terävän havainnontekijän kuin kirjailijattaremme huomaavaisuutta.
Harvalla miehellä oli niin puhdaspiirteiset kasvot, ja väkevän tahdon vaikutuksesta nämä piirteet olivat käyneet liikkumattomiksi. Kauniit mustat, ilmeikkäät silmät olivat työstä ja kärsimyksistä verhoutuneet ja voimistuneet, ja tällöin oli niistä kadonnut se levottomuus, joka on nuoruuden viehätyksiä.
Syvä ja samalla kaunis piirto oli siinä hienon suupielen salaperäisessä syvennyksessä, josta kasvotieteilijät etsivät mietiskelyn tuntomerkkiä. Näytti siltä kuin vain aika ja liian varhainen vanhuus olisivat antaneet Gilbertille tämän ominaisuuden, mitä luonto ei ollut aikonutkaan hänelle suoda.
Otsa oli leveä ja kauniisti kaareutuva; se loiveni hiukan taaksepäin tukkaan asti, jota ei enää pitkään aikaan ollut jauhotettu valkoiseksi. Ja tämä otsa ilmaisi tietoja ja ajattelua, tutkimuksia ja mielikuvitusta. Gilbertin silmäkulmat olivat paksut kuten hänen opettajansa Rousseaunkin ja loivat silmille varjon, josta välkkyi elämää ilmaiseva valo.
Vaatimattomasta puvustaan huolimatta siis Gilbert esiintyi "Corinnen" vastaisen kirjoittajan mielestä harvinaisen komeana ja hienona, ja tätä vaikutusta lisäsivät vielä hänen hoikat, valkoiset kätensä sekä pienet, siropohkeisiin, jänteviin sääriin liittyvät jalkansa.
Paroonitar katseli vähän aikaa Gilbertiä.
Gilbert puolestaan käytti tätä tuokiota kumartaakseen jäykästi kveekarien tapaan, jotka suovat naisille veljellisen arvonannon, mutta eivät hymyilevää kohteliaisuutta.
Sitten hän vuorostaan nopeasti tarkasti jo kuuluisaksi tullutta nuorta naista, jonka älykkäistä ja ilmeikkäistä kasvoista kokonaan puuttui sulo. Hänen päänsä oli enemmän vähäpätöisen ja jokapäiväisen miehen pää kuin naisen, ja se liittyi uhkean täyteläiseen ruumiiseen.
Rouva de Staëlilla oli kädessään oksa, jonka kukkia hän ajatuksissaan pureskeli.
"Tekö olette tohtori Gilbert?" kysyi hän.
"Niin, rouva paroonitar."
"Noin nuori. Olette jo saavuttanut varsin suuren maineen, vai kuuluuko se ehkä isällenne tai jollekulle teitä vanhemmalle sukulaiselle?"
"En tunne muita Gilbertejä kuin itseni. Ja jos nimeeni liittyy, niinkuin sanotte, hiukan mainetta, on minulla täysi oikeus omaksua se."
"Olette käyttänyt markiisi de Lafayetten nimeä päästäksenne luokseni. Markiisi onkin puhunut teistä meille ja ylistänyt teidän loppumattomia tietojanne." Gilbert kumarsi.
"Tämä tietomääränne on sitä arvokkaampi, sitä mielenkiintoisempi", jatkoi paroonitar, "kun kaikesta päättäen ette ole mikään tavallinen kemisti, toisten kaltainen ammattilainen, vaan olette syventynyt elämäntieteen suurimpiin salaisuuksiin."
"Markiisi de Lafayette näyttää sanoneen teille, että olen jonkinmoinen taikuri", lausui Gilbert hymyillen, "ja jos hän on sen sanonut, niin tiedän hänen siksi älykkääksi, että hän on sen teille voinut todistaakin."
"Hän on todellakin kertonut teidän ihmeellisellä tavalla parantaneen toivottomia tapauksia sekä taistelukentällä että ameriikkalaisissa sairaaloissa. Kenraali kertoi teidän vaivuttaneen heidät keinotekoiseen uneen, joka siinä määrin oli oikean kuoleman kaltaista, että saattoi erehtyä."
"Tämä keinotekoinen kuolema on tulos tieteestä, joka tähän asti on vielä melkein tuntematon muille kuin muutamille valituille, mutta joka kyllä ajan mittaan tulee yleiseksi."
"Se on mesmerismiä? Eikö olekin?" kysyi rouva de Staël hymyillen.
"Niin juuri, mesmerismiä."
"Oletteko ehkä ollut sen mestarin oppilaana?"
"Mesmer ei valitettavasti ollut itsekään muuta kuin oppilas. Mesmerismi eli magnetismi oli muinaisaikuinen tiede, jonka jo kreikkalaiset ja egyptiläiset tunsivat. Se hukkui Keskiajan mereen. Shakespeare aavistaa sen Macbethissaan. Urbain Grandier löysi sen ja sai sen johdosta, kuolemantuomionsa. Mutta suuri mestari, minun opettajani, on kreivi de Cagliostro."
"Tuo puoskari!" virkahti rouva de Staël.
"Rouva paroonitar, älkäähän tuomitko aikalaistenne tavoin, vaan arvostelkaa niinkuin jälkimaailma tuomitsee. Tiedoistani saan kiittää tuota puoskaria ja maailma ehkä vapauttaan."
"Olkoon niin", vastasi rouva de Staël hymyillen. "Minä puhun tuntematta mitään, te puhutte tuntien kaiken alkusyyn; luultavaa siis on, että te olette oikeassa ja minä väärässä… Mutta palatkaamme meihin. Miksi olette ollut niin kauan poissa Ranskasta? Miksi ette ole tullut ottamaan paikkaanne Lavoisierin, Cabanisin, Condorcetin, Baillyn ja Louisin seurassa?"
Tämän viimeisen nimen kuullessaan Gilbert punastui hiukan. [Hovilääkäri Louis tunsi kreivitär de Charnyn ja Gilbertin nuoruudenaikaisen salaisuuden. – Suom.]
"Minun täytyy vielä paljon tutkia; en voi heti asettua mestarien rinnalle."
"Olette siis nyt kuitenkin saapunut tänne, mutta sopimattomaan aikaan. Isäni, joka mielellään olisi tahtonut edistää asioitanne, on jo kolme päivää ollut kuninkaan epäsuosiossa."
Gilbert hymyili.
"Rouva paroonitar", sanoi hän keveästi kumartaen, "kuusi päivää sitten jouduin parooni Neckerin määräyksestä Bastiljiin."
Rouva de Staël punastui vuorostaan.
"Sanotte sellaista, mikä minua suuresti ihmetyttää. Oletteko ollut Bastiljissa?"
"Olen kyllä."
"Mitä olitte tehnyt?"
"Ainoastaan ne, jotka minut sinne ovat toimittaneet, voivat sen minulle sanoa."
"Mutta olette siis päässyt sieltä pois?"
"Olen, sillä Bastiljia ei ole enää olemassa."
"Mitä, eikö Bastiljia ole olemassa?" sanoi rouva de Staël teeskennellen hämmästystä.
"Ettekö ole kuullut kanuunain pauketta?"
"Olen kyllä, mutta sellainen pauke ei vielä ilmaise mitään."
"Sallikaa minun huomauttaa, että rouva de Staël, parooni de Neckerin tytär, ei tänä hetkenä voi olla tietämättä, että kansa on valloittanut Bastiljin."
"Vakuutan teille", vastasi paroonitar hiukan hämillään, "että isäni lähdettyä en ole kuullut mitään näistä tapauksista ja olen vain surrut hänen lähtöään."
"Rouva paroonitar", sanoi Gilbert, "valtion kuriirit ovat siksi paljon tottuneet käymään Saint-Ouenin linnassa, että näinä neljänä tuntina, jotka ovat kuluneet Bastiljin valloituksesta, ainakin yhden on täytynyt eksyä tänne."
Paroonitar huomasi, ettei hän voinut vastata mitään valehtelematta suoraan. Valehteleminen oli hänelle vastenmielistä. Hän siirsi keskustelun toisaanne.
"Ja mikä saattaa teidät kunnioittamaan minua käynnillänne?" kysyi hän.
"Haluaisin saada puhutella parooni Neckeriä."
"Tiedättehän, ettei hän ole enää Ranskassa."
"Minusta paroonin lähtö tuntui siksi mahdottomalta, siksi epäpoliittiselta, sillä täytyihän hänen seurata olojen kehitystä…"
"Että…?"
"Että uskoin varmasti teidän, rouva paroonitar, ilmaisevan minulle, missä hän on."
"Te tapaatte hänet Brysselissä."
Gilbert loi paroonittareen tutkivan katseen.
"Kiitos", sanoi hän kumartaen. "Lähden siis Brysseliin, koska minulla on hänelle ilmoitettavana hyvin tärkeitä asioita."
Rouva de Staël näytti hiukan epäröivän, sitten hän sanoi: "Kaikeksi onneksi tunnen teidät ja tiedän teidät hyvin vakavaksi mieheksi, sillä noiden asioiden merkitys voi vähetä, jos toinen on välittäjänä… Mitä tärkeätä voi ollakaan enää isälleni hänen jouduttuansa epäsuosioon, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?"
"On tulevaisuus. Ja kenties minä en voi olla kokonaan vaikuttamatta tulevaisuuteen. Mutta onhan tämä tarpeetonta. Pääasia on minulle tavata parooni de Necker… Te siis sanotte hänen olevan Brysselissä?"
"Niin."
"Tarvitsen kaksikymmentä tuntia tätä matkaa varten. Tiedättekö, mitä merkitsee kaksikymmentä tuntia vallankumouksen aikaan ja kuinka paljon voi tapahtua kahdessakymmenessä tunnissa? Kuinka ajattelemattomasti parooni menettelikään järjestäessään kahdenkymmenen tunnin välimatkan itsensä ja tapausten, käden ja päämäärän välille!"
"Te kauhistutatte minua", sanoi rouva de Staël, "ja alan todellakin uskoa, että isäni on menetellyt ajattelemattomasti."
"Minkä sille mahtaa, kun kerran näin on tapahtunut. Minulla ei ole siis enää muuta tehtävää, kuin pyytää teiltä anteeksi, että olen häirinnyt. Hyvästi, madame."
Mutta paroonitar pidätti häntä.
"Johan sanoin, että säikytätte minua", jatkoi hän. "Teidän täytyy selittää kaikki, sanoa jotakin rauhoittavaa."
"Tänä hetkenä täytyy minun ajatella niin paljon mieskohtaisia etujani", sanoi Gilbert, "etten mitenkään voi ajatella toisten huolia. Nyt on kysymyksessä henkeni ja kunniani, samoin kuin olisi ollut parooni de Neckerin laita, jos hän olisi voinut heti kuulla kaiken sen, mitä sanon hänelle vasta kahdenkymmenen tunnin kuluttua."
"Hyvä herra, sallikaa minun muistaa eräs seikka, jonka jo kauan aikaa olen unohtanut, – ettei tällaisia asioita saa pohtia taivasalla, puistossa, missä jokainen voi meitä kuunnella."
"Olen teidän talossanne", sanoi Gilbert, "ja sallikaa siis minun huomauttaa, että te itse olette valinnut paikan, missä olemme. Mitä tahdotte? Noudatan määräyksiänne."
"Että suvaitsette lopettaa tämän keskustelun työhuoneessani."
"Ahaa", tuumi Gilbert, "jos tahtoisin saattaa hänet hämilleen, niin kysyisin, onko hänen työhuoneensa Brysselissä."
Mutta mitään kysymättä hän alkoi seurata paroonitarta, joka kiireesti läksi astumaan linnaa kohden.
Linnan edustalla odotti sama palvelija, joka oli saattanut Gilbertin puistoon. Rouva de Staël viittasi hänelle ja avaten itse ovet vei Gilbertin työhuoneeseensa, – miellyttävään olinpaikkaan, – missä oli pikemmin miehekäs kuin naisekas leima; toinen ovi ja kaksi ikkunaa olivat puistoon päin, joten yksikään vieras ei voinut sinne tulla eikä edes katsoakaan.
Sinne tultuaan paroonitar sulki oven ja kääntyi Gilbertin puoleen.
"Ihmiskunnan nimessä", lausui hän, "ilmaiskaa minulle, mikä tärkeä seikka teillä on isälleni ilmoitettavana ja miksi siis olette tullut Saint-Oueniin."
"Jos isänne voisi kuulla sanani", virkkoi Gilbert, "jos hän voisi tietää, että olen sama mies, joka olen lähettänyt kuninkaalle salaiset, mietelmäni Ajatusten ja edistyksen tilanteesta, niin olen varma siitä, että parooni de Necker ilmestyisi heti ja sanoisi: 'Tohtori Gilbert, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa, minä kuuntelen.'"
Tuskin oli Gilbert lopettanut tämän lauseen, kun Vanloon maalaaman seinätäytteen taakse kätketty ovi aukeni hiljaa ja parooni Necker astui hymyillen kapeille kiertoportaille, joiden yläpäästä hohti lampun valo.
Silloin rouva de Staël kumarsi Gilbertille, suuteli isäänsä otsalle, poistui samaa tietä kuin tämä oli tullut, nousi portaita, sulki seinätäytteen ja katosi.
Necker lähestyi Gilbertiä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Tässä olen, tohtori Gilbert. Mitä asiaa teillä on minulle? Olen valmis kuuntelemaan."
Molemmat istuutuivat.
"Herra parooni", aloitti Gilbert, "ilmaisen teille salaisuuden, joka paljastaa kaikki ajatukseni. Minä se neljä vuotta sitten toimitin kuninkaalle kirjan, joka selosti Euroopan nykyistä tilaa; ja minä sittemmin olen lähettänyt hänelle Yhdysvalloista teoksia, jotka käsittelevät kaikkia sovitteluja ja sisäisiä hallintojärjestelmiä, joista on ollut puhe Ranskassa."
"Joista kirjoista hänen majesteettinsa aina on puhunut minulle mitä suurimmalla ihastuksella ja syvällä kauhulla", sanoi parooni kumartaen.
"Niin, sillä ne ilmaisivat hänelle totuuden. Silloin oli kauhistuttavaa kuulla totuutta, ja kun kaikki tänään on muuttunut todellisuudeksi, on sitä kai vielä kauhistuttavampaa katsella?"
"Ehdottomasti", sanoi Necker.
"Onko kuningas antanut teille näitä kirjoja?"
"Ei kaikkia. Kaksi ainoastaan. Toinen koski valtion varoja, ja te olitte paria pientä kohtaa lukuunottamatta samaa mieltä kuin minäkin. Näinkin se on ollut minulle hyvin suuri kunnia."
"Ei siinä kaikki. Muuan kirja ennusti hänelle kaikki ne asiat, jotka nyt ovat täyttyneet."
"Niinkö?"
"Niin."
"Ja mitkä asiat? Sanokaahan."
"Mainitsen kaksi. Toinen oli se, että hänen eräänä päivänä täytyy muiden sitoumustensa vuoksi erottaa teidät."
"Ennustitteko hänelle minun joutuvan epäsuosioon?"
"Ennustin."
"Siinä on toinen asia. Mutta mikä oli toinen?"
"Oletteko ennustanut Bastiljin valloituksen?"
"Herra parooni, Bastilji ei ollut enää vain kuninkaallinen vankila, se oli tyranniuden tunnuskuva. Vapaus alkoi tunnuskuvan tuhoamisella. Vallankumous täydentää kaiken muun."
"Oletteko punninnut sanojenne kantavuutta?"
"Epäilemättä."
"Ettekä pelkää lausua ääneen tuollaista teoriaa?"
"Miksi sen tekisin?"
"Teillehän voisi käydä huonosti."
"Herra Necker", sanoi Gilbert hymyillen, "kun tulee juuri Bastiljista, ei pelkää enää mitään."
"Tuletteko Bastiljista?"
"Tulen, juuri tänään."
"Ja miksi olitte Bastiljissa?"
"Sitä kysyn teiltä."
"Minultako?"
"Niin juuri."
"Ja miksi minulta?"
"Siksi, että te minut sinne toimititte."
"Minäkö toimitin teidät Bastiljiin?"
"Kuusi päivää sitten. Eihän siitä ole kovin pitkää aikaa, joten teidän pitäisi se muistaa."
"Se on mahdotonta."
"Tunnetteko nimikirjoitustanne?"
Ja Gilbert näytti entiselle ministerille Bastiljin luettelon lehteä ja siihen liitettyä vangitsemiskäskyä.
"Tunnen kyllä", vastasi Necker, "tämä on oikea vangitsemiskäsky. Tiedättehän, että olen kirjoittanut mahdollisimman harvan alle ja että tämäkin mahdollisimman pieni määrä nousi neljään tuhanteen vuodessa. Huomasin jättäessäni virkani, että minut oli pantu kirjoittamaan nimeni muutamien avointenkin lomakkeiden alle. Valitettavasti on juuri tämä teidän ollut niiden joukossa."
"Minä en siis mitenkään voi syyttää teitä vangitsemisestani?"
"Ette suinkaan."
"Mutta", sanoi Gilbert hymyillen, "ymmärrättehän uteliaisuuteni. Täytyyhän minun saada tietää, ketä minun on kiitettävä vangitsemisestani. Olkaa siis niin hyvä ja ilmoittakaa se minulle."
"Se on hyvin helppoa. Varovaisuuden vuoksi en milloinkaan jättänyt kirjeitäni ministeristöön, vaan toin ne tänne joka ilta. Tämän kuun kirjeet ovat tämän kaapin B-laatikossa. Etsikäämme G-kirjaimen kohdalta."
Necker avasi laatikon ja selaili suurta kirjepinkkaa, jossa saattoi olla viisi- tai kuusisataa kirjettä.
"En säilytä muita kuin ne kirjeet, joiden avulla voin puolustautua joutuessani edesvastuuseen", sanoi entinen ministeri, "Pannessani toimeen vangitsemisen hankin itselleni vihamiehen. Olen siis varmasti torjunut iskun. Ihmettelisin, ellen sitä olisi tehnyt. G… G… tässä se on, Gilbert. Se isku on teitä kohdannut kuningattaren hovipiiristä."
"Vai kuningattaren hovipiiristä?"
"Niin, pyydetään vangitsemiskäsky erään herra Gilbertin pidättämiseksi. Ei mainita mitään ammattia. Mustat silmät, musta tukka. Sitten tuntomerkit. Matkustaa Havresta Pariisiin. Tuo Gilbert olitte siis te?"
"Minä. Voitteko luovuttaa minulle tuon kirjeen?"
"En, mutta voin ilmaista teille, kenen nimi on sen alla."
"Sanokaa."
"Kreivitär de Charny."
"Kreivitär de Charny", lausui Gilbert. "En tunne häntä. En ole hänelle tehnyt mitään."
Ja hän kohotti päänsä kuin etsiäkseen muistoistaan.
"Tähän liittyy vielä pieni lisäys, ilman allekirjoitusta, mutta käsialan tunnen. Katsokaa."
Gilbert kumartui ja luki kirjeen reunasta sanat: "Toimitettava viipymättä se, mitä kreivitär de Charny pyytää."
"Kummallista", sanoi Gilbert. "Kuningattaren sekaantumisen minä vielä voisin ymmärtää, sillä kirjassani oli puhe hänestä ja Polignaceista. Mutta tuo kreivitär de Charny…"
"Ettekö tunne häntä?"
"Se on varmaankin tekonimi. Mutta enhän muutenkaan tunne Versaillesin aatelistoa, kun olen ollut viisitoista vuotta poissa Ranskasta. Olen käynyt sillä välin täällä vain kaksi kertaa, ja viimeksi lähdin neljä vuotta sitten. Sanokaahan, kuka tuo kreivitär de Charny on?"
"Kuningattaren ystävätär, uskottu. Kreivi de Charnyn ihailtu puoliso, kaunotar ja hyve samalla kertaa, siis oikea ihmeolento."
"Mutta minä en tunne sitä ihmeolentoa."
"Jos niin on asian laita, hyvä tohtori, niin uskokaa siis, että olette jonkun valtiollisen juonen uhri. Puhuittehan kreivi de Cagliostrosta?"
"Kyllä."
"Olette tuntenut hänet?"
"Hän on ollut ystäväni, enemmän kuin ystäväni, – opettajani, enemmän kuin opettajani, – pelastajani."
"Siis on joko Itävalta tai paavinistuin vaatinut teidän vangitsemistanne. Olettehan kirjoittanut kirjoja."
"Niinpä kyllä."
"Aivan oikein. Kaikki nämä pikkumaiset kostonhankkeet kiertävät kuningatarta, joutuvat hänen läheisyyteensä niinkuin kompassin neula kääntyy pohjoiseen, kun magneetti vetää rautaa puoleensa. Teitä vastaan on tehty liitto, teitä on seurattu. Kuningatar on pannut kreivitär de Charnyn kirjoittamaan kirjeen, poistaakseen kaikki epäluulot. Siinä on salaisuuden selitys."
Gilbert mietti hetkisen.
Tällöin hän muisti sen varastetun lippaan, jonka kanssa ei Itävallalla, ei paavillisella istuimella eikä kuningattarella ollut mitään tekemistä. Tämä asia johdatti hänet oikealle tolalle.
"Ei", sanoi hän, "se ei ole syynä, ei voi olla. Mutta samapa tuo, siirtykäämme toisiin asioihin."
"Mihin?"
"Teihin?"
"Minuun? Mitä asiaa teillä on minulle?"
"Se, jonka itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, – että kolmen päivän päästä olette jälleen virassanne ja että silloin saatte hallita Ranskaa niin itsevaltiaasti kuin haluatte."
"Niinkö luulette?" sanoi Necker hymyillen.
"Niin tekin, koska ette ole Brysselissä."
"Mikä on lopputulos?" virkkoi Necker. "Meidänhän on päästävä lopputulokseen."
"Ja se on tämä. Ranska on teitä rakastanut, pian se jumaloi teitä. Kuningatar oli jo väsynyt siihen, että teitä rakastettiin; kuningas väsyy siihen, että teitä jumaloidaan. He tavoittelevat silloin kansan suosiota teidän kustannuksellanne, ettekä te sitä salli. Te joudutte silloin vuorostanne kansan epäsuosioon. Rakas parooni Necker, kansa on nälkäinen leijona, joka nuolee vain ravitsevaa kättä, olkoon tämä käsi kenen tahansa."
"Ja sitten?"
"Sittenkö? Te joudutte unohduksiin."
"Minäkö? Unohduksiin!"
"Juuri niin."
"Ja mikä minut siihen saattaa?"
"Olot ja tapaukset."
"Kautta kunniani, tehän puhutte kuin profeetta."
"Pahaksi onneksi olenkin hiukan sellainen."
"Mitä siis tapahtuu?"
"Mitä tapahtuu, sitä ei ole vaikea arvata, sillä se jo itää Kansalliskokouksessa. Esiin astuu puolue, joka nyt nukkuu, – erehdyin, joka valvoo, mutta pysyy piilossa. Tämän puolueen päällikkönä on periaate, sen aseena ajatus."
"Kyllä ymmärrän. Te puhutte orleansilaisesta puolueesta."
"En. Siitä olisin sanonut, että sen päällikkönä on mies ja aseena kansansuosio. Puhun puolueesta, jonka nimeä minulle ei vielä ole edes mainittukaan, tasavaltalaisesta puolueesta."
"Tasavaltalaisesta puolueestako? Jopa nyt jotakin!"
"Ettekö usko sitä?"
"Haaveilua!"
"Niin, haaveilua tulen kidassa, joka nielee teidät kaikki."
"No, lyöttäydynpä siis tasavaltalaiseksi! Olenkin jo sitä."
"Geneveläinen tasavaltalainen, aivan oikein."
"Mutta onhan minun mielestäni tasavaltalainen aina tasavaltalainen."
"Siinä on erehdys, herra parooni. Meidän tasavaltalaisemme eivät muistuta laisinkaan muiden maiden tasavaltalaisia. Meidän tasavaltalaisemme nielaisevat ensin kaikki etuoikeudet, sitten aateliston ja sitten kuninkuuden. Te liitytte meidän tasavaltalaisiimme, mutta he joutuvat perille ilman teitä, sillä te ette tahdo seurata heitä sinne, minne he menevät. Ei, parooni de Necker, te erehdytte, ette te ole tasavaltalainen."
"Jos sillä käsitätte tuota kaikkea, niin en todellakaan ole. Minä rakastan kuningasta."
"Niin minäkin", sanoi Gilbert, "ja kaikki ihmiset tänä hetkenä rakastavat samoin kuin mekin. Jos sanoisin tämän kaiken teitä tyhmemmälle ihmiselle, niin minulle vihellettäisiin, minua pilkattaisiin. Mutta uskokaa sanojani, herra parooni."
"Sen kyllä tahtoisinkin tehdä, jos tämä olisi otaksuttavaa, mutta…"
"Tunnetteko salaiset seurat?"
"Olen paljon kuullut niistä puhuttavan."
"Uskotteko niihin?"
"Uskon niiden olemassaoloon, mutta en niiden kaikkivoipaisuuteen."
"Kuulutteko mihinkään sellaiseen?"
"En."
"Oletteko edes vapaamuurari?"
"En."
"Mutta, herra ministeri, minä olen!"
"Olette siis jäsen?"
"Kaikkien seurojen jäsen. Herra ministeri, olkaa varuillanne, sillä suunnattoman suuri verkko kietoo kaikki valtaistuimet. Näkymätön tikari uhkaa kaikkia hallitsijoita. Meitä on kolme miljoonaa veljeä, kaikissa maissa ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Meillä on ystäviä rahvaan keskuudessa, porvaristossa, aatelistossa, prinsseissä, jopa hallitsijoissakin. Olkaa varuillanne, herra de Necker; hallitsija, jonka edessä kiivastutte, on ehkä jäsen. Palvelija, joka teille kumartaa, on ehkä jäsen. Henkenne ei ole turvassa, omaisuutenne ei ole turvassa, ei edes kunnianne ole turvassa. Kaikkea vallitsee näkymätön voima, jota vastaan ette voi taistella, kun ette tunne sitä, ja joka voi teidät tuhota, sillä se tuntee teidät. Katsokaahan, nämä kolme miljoonaa ihmistä ovat jo saaneet aikaan ameriikkalaisen tasavallan, ne koettavat nyt saada aikaan ranskalaisenkin tasavallan, sitten ne koettavat muodostaa euroopalaisen tasavallan."
"Mutta", sanoi Necker, "Yhdysvaltojen tasavalta ei minua säikytä: omaksun hyvin mielelläni sen ohjelman."
"Niin kyllä, mutta Ameriikasta meihin on olemassa syvä kuilu. Ameriikka on uusi maa, ilman ennakkoluuloja, ilman etuoikeuksia, ilman kuninkuutta, hedelmällinen maa, raiskaamaton metsä. Ameriikan toisella puolen on meri, joka sille avaa kaupan, ja toisella puolen aukeus, joka tarjoo kaikki mahdollisuudet sen asukkaille. Mutta Ranska!.. Mitä kaikkea saakaan hävittää Ranskassa, ennenkuin se muistuttaa Ameriikkaa!"
"Mihin te tällä kaikella tähtäätte?"
"Siihen, minne ehdottomasti joudumme. Mutta tahdon päästä siihen suuremmitta kolauksitta, asettamalla yrityksen etunenään kuninkaan."
"Lipuksiko?"
"Ei, vaan kilveksi."
"Kilveksi!" sanoi Necker hymyillen. "Ette te tunne kuningasta, jos tahdotte saada hänet näyttelemään sellaista osaa."
"Tunnen kyllä. Hyvä Jumala, hänhän on sellainen mies, jommoisia olen nähnyt tuhansia pienten ameriikkalaisten piirikuntien etunenässä, kunnon mies, vailla majesteettiutta, vailla vastustamiskykyä, vailla aloitekykyä, mutta eihän sille mahda mitään. Vaikkapa hänellä ei olisi mitään muuta kuin hänen pyhä kuninkaallinen arvonimensä, niin sekin on aina vallituksena äsken mainitsemiani miehiä vastaan, ja olkoon vallitus kuinka heikko tahansa, niin se on sentään parempi kuin ei mitään. – Muistan taistellessani Pohjois-Ameriikan villejä heimoja vastaan", jatkoi hän, "viettäneeni kokonaisia öitä pienen pensaikon takana. Vihollinen oli virran toisella puolen ja ampui meitä kohden. Pensaikko ei merkitse suurtakaan, vai mitä? Mutta sen sanon teille, että sydämeni sykki rauhallisemmin tuollaisen pensaikon takana, jonka oksat kuula taittoi kuin ne olisivat olleet lankoja, kuin aukealla tasangolla. Kuningas on minun pensaikkoni. Hänen takanaan näen vihollisen, mutta vihollinen ei näe minua. Tämän tähden, oltuani New Yorkissa tai Filadelfiassa tasavaltalainen, olen Ranskassa kuningasmielinen. Siellä meidän diktaattorimme nimi oli Washington. Herra ties, mikä sen nimeksi täällä tulee: tikari vaiko mestauslava."
"Te näette kaikki verenkarvaisena, tohtori!"
"Te näkisitte kaikki samanvärisenä, jos olisitte minun kerallani ollut tänään Grève-torilla!"
"Se on totta. Olen kuullut siellä surmatun ihmisiä."
"Katsokaahan, rahvas on kyllä sinänsä hyvä… mutta kun sen voima kerran…! Oi te ihmismyrskyt", huudahti tohtori Gilbert, "kuinka heikkoja teidän rinnallanne ovat taivaan myrskyt!"
Necker kävi miettiväiseksi.
"Ikävä, etten saa pitää teitä rinnallani", sanoi hän. "Tarpeen tullen te voisitte olla hyvänä neuvonantajana."
"Teidän rinnallanne, herra parooni, en olisi niin hyödyllinen, en ainakaan Ranskalle, kuin siellä, minne aion päästä."
"Mihin siis pyritte?"
"Kuulkaahan. Valtaistuimen lähellä on suuri valtaistuimen vihollinen, kuninkaan luona suuri kuninkaan vihollinen: se on kuningatar. Naisparka, joka unohtaa, että hän on Maria Teresian tytär, taikka joka ei muista sitä muutoin kuin ylpeilläkseen siitä. Hän uskoo pelastavansa kuninkaan, ja hän syöksee turmioon muutakin kuin kuninkaan, koko kuninkuuden. Meidän, jotka rakastamme kuningasta, jotka rakastamme Ranskaa, meidän täytyy liittyä yhteen ja kukistaa tämä mahti, hävittää tämä vaikutusvoima."
"Tehkää siis niinkuin sanoin teille: jääkää luokseni. Auttakaa minua."
"Jos jään luoksenne, niin meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa toimintamuoto; te olisitte minä, minä olisin te. Meidän täytyy erota, ja silloin me painamme kaksin verroin enemmän."
"Ja mihin tällä kaikella pääsemme?"
"Voimme viivästyttää lopputurmaa, mutta emme suinkaan sitä estää, vaikkakin olen varma sellaisesta apulaisesta kuin markiisi de Lafayettesta."
"Onko Lafayette tasavaltalainen?"
"Sen verran kuin joku markiisi voi olla. Jos meidän ehdottomasti täytyy alistua tasa-arvoisuuteen, niin valitkaamme ainakin suuraatelisten rinnallaolo. Minä rakastan tasa-arvoisuutta, joka kohottaa, mutta en sitä, joka alentaa."
"Ja te siis vastaatte Lafayettesta?"
"Ellei häneltä vaadita muuta kuin kuntoa, urhoollisuutta ja uhrautumista, niin vastaan hänen mukanaolostaan."
"Sanokaa, mitä siis tahdotte?"
"Suosituskirjettä hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XVI: lle."
"Teidän vertaisenne mies ei kaipaa suosituskirjettä, vaan pääsee ilman sitäkin minne tahtoo."
"Ei, tahdon esiintyä teidän kätyrinänne, se on edullisempaa.
Aikeisiini kuuluu juuri se, että te suosittelette minua."
"Ja mitä tavoitatte?"
"Tahdon päästä kuninkaan ylimääräiseksi lääkäriksi."
"Se on helppoa. Mutta kuningatar?"
"Kun kerran olen päässyt kuninkaan luo, niin se on minun asiani."
"Mutta jos hän vainoo teitä?"
"Silloin teen kuninkaan lujatahtoiseksi."
"Kuninkaan lujatahtoiseksi? Jos sen saatte aikaan, niin olette enemmän kuin ihminen."