XXV
KUNINGATTAREN LUONA
Sillä aikaa kun kuningas valmistautui filosofisesti taistelemaan vallankumousta vastaan, ottaen selkoa salatieteistä, oli kuningatar toisella tavalla perusteellisena ja syvänä filosofina koonnut ympärilleen suureen työhuoneeseensa kaikki ne, joita nimitettiin uskollisiksi, ehkä sen vuoksi, että kuningatar ei vielä ollut antanut heille tilaisuutta uskollisuutensa osoittamiseen.
Kuningattarenkin luona kerrottiin kamalan päivän kaikki yksityiskohdat. Hän oli ensimäisenä saanut kaikesta tiedon, sillä kun tunnettiin hänen uhkarohkeutensa, ei kukaan arkaillut kertoa hänelle vaarasta.
Kuningattaren luona oli kenraaleja, hoviherroja, pappeja ja naisia.
Ovilla ja näiden ovien eteen ripustettujen verhojen takana oli ryhmä nuoria upseereja. He olivat urhoollisia ja innostuneita, sillä he näkivät tässä kauan aikaa odotetussa kapinassa tilaisuuden käyttää turnajaisten tavoin aseitaan naisten edessä.
Kaikki kuningasvallan ystävät ja palvelijat olivat jännittyneinä kuunnelleet Pariisin uutisia, joita Lambescq kertoi. Ruhtinasherttua oli ottanut tapauksiin osaa ja rientänyt Tuilleriein taistelusta vielä tomuisen rykmenttinsä kanssa Versaillesiin, kertoakseen jonkinmoisena lohdutuksena tosiseikat henkilöille, jotka liioittelivat kylläkin suuren vaaran vielä suuremmaksi.
Kuningatar istui pöydän ääressä.
Hän ei ollut enää lempeä ja kaunis morsian, Ranskan suojelusenkeli, jommoisena olemme hänet nähneet tämän kertomussarjan alussa astuvan rajan yli oliivinlehvä kädessään. Hän ei edes enää ollut tuo kaunis ja siro prinsessa, jonka olemme nähneet prinsessa de Lamballen kanssa astuvan eräänä iltana Mesmerin salaperäiseen asuntoon nauravana ja epäilevänä tarkkaamaan taiturin ihmesoikkoa, kysyäkseen millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi.
Ei! Hän oli ylpeä ja päättäväinen kuningatar, joka rypisti silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti. Hän oli nainen, jonka sydän oli menettänyt osan rakkaudestaan, saaden hellän ja elävöittävän tunteen sijalle ensimmäiset pisarat sappea, jota sittemmin taukoamattomasti valui vereen.
Hän oli se nainen, joka vastasi Versaillesin kuvagallerian kolmatta taulua, ei enää Marie-Antoinette, ei enää Ranskan kuningatar, vaan se, jota alettiin yleisesti nimittää Itävallattareksi.
Hänen takanaan oli puolittain lojuvassa asennossa nuori liikkumaton nainen, jonka pää oli taivutettu taaksepäin sohvapielukselle, toinen käsi otsalla. Se oli rouva de Polignac.
Nähdessään Lambescqin herttuan teki kuningatar sellaisen epätoivoista iloa ilmaisevan liikkeen kuin sanoakseen: "Vihdoinkin saamme tietää kaikki."
Ruhtinas kumarsi, samalla viitaten pyytävänsä anteeksi, että hänen saappaansa olivat tomuiset, vaatteensa tahraiset ja miekkansa käyristynyt, niin ettei se ollut kokonaan mennyt tuppeen.
"No, herra de Lambescq"; aloitti kuningatar, "te tulette siis Pariisista?"
"Niin, teidän majesteettinne."
"Mitä kansa tekee?"
"Surmaa ja polttaa."
"Huumauksen vai vihan vallassa?"
"Julmuuden riivaamana."
Kuningatar mietti kuin aikoen olla samaa mieltä kansasta. Sitten hän jatkoi pudistaen päätänsä:
"Ei, ruhtinas", sanoi hän, "kansa ei ole julma, ei ainakaan syyttä.
Älkää siis peitelkö minulta mitään. Onko se hulluutta? Onko se vihaa?"
"Minä luulen, että se on hulluuteen asti menevää vihaa."
"Vihaa ketä kohtaan? Nyt te jälleen epäröitte, ruhtinas. Jos kerrotte tuolla tavoin, en tiedustelekaan teiltä, vaan toimitan jonkun Pariisiin ottamaan selkoa. Hän tarvitsee matkaan tunnin, kuulustellakseen tunnin ja palatakseen tunnin. Kolmen tunnin päästä hän kertoisi Pariisin tapahtumat yksinkertaisesti ja selvästi kuin Homeroksen sanansaattajat." Herra de Dreux-Brézé lähestyi hymyhuulin.
"Mutta, madame", huomautti hän, "mitä te välitätte Pariisin rahvaan vihasta! Eihän se mitenkään koske teihin. Rahvas voi vihata mitä muuta tahansa, mutta ei teitä."
Kuningatar ei ollut edes huomaavinaankaan tätä kohteliaisuutta.
"Kertokaa, kertokaa, ruhtinas", pyysi hän Lambescqilta.
"No siis! Kansa toimii vihan vallassa."
"Vihaten minuako?"
"Kaikkea, mikä sitä vallitsee."
"No niin, siinä toki totuus, tunnen sen!" sanoi kuningatar päättäväisesti.
"Olen soturi, teidän majesteettinne", lausui ruhtinas.
"Hyvä, hyvä! Puhukaa siis meille soturin tavoin. Mitä meidän siis on tehtävä?"
"Ei mitään, madame."
"Mitä! Ei mitään", huudahti kuningatar käyttäen hyväkseen mutinaa, jonka nämä sanat olivat synnyttäneet hänen koristepukuisten ja kultamiekkaisten seuralaistensa keskuudessa, " – ei mitään! Te, lotringilainen ruhtinas, tulette sanomaan sellaista kuningattarelle hetkenä, jona omien sanojenne mukaan kansa surmaa ja polttaa. Te sanotte, ettei ole mitään tehtävänä."
Uusi sorina, mutta tällä kertaa ilmaisten hyväksymistä, vastasi Marie-Antoinetten sanoihin.
Hän kääntyi, loi katseen ympäröivään joukkoon ja etsi kaikkien näiden hehkuvien silmien joukosta niitä, joista välkkyi kirkkain tuli, luullen sen kuvastavan suurinta uskollisuutta.
"Ei mitään!" vakuutti ruhtinas; "sillä jos annetaan pariisilaisten tyyntyä, niin he tyyntyvät: he eivät ole sotaisia muulloin kuin ärsytettäessä. Miksi heille soisimme taistelun kunnian ja menisimme kamppailun vaaraan? Pysykäämme levollisina, ja kolmen päivän päästä ei Pariisissa enää ole mistään puhetta."
"Mutta Bastilji, monsieur!"
"Bastilji! Sen portit suljetaan, ja ne, jotka ovat sen valloittaneet, suljetaan sinne, siinä kaikki."
Ääneti kuuntelevan joukon keskuudesta kuului heikkoa naurua.
Kuningatar jatkoi:
"Olkaa varuillanne, ruhtinas, nyt te rauhoitatte minua liiaksi." Ja miettiväisen näköisenä, nojaten leukaansa kämmeneen, hän astui rouva de Polignacin luo, joka kalpeana ja surullisen näköisenä oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
Kreivitär oli kuunnellut näitä uutisia ilmeisen kauhun vallassa. Hän hymyili vasta silloin, kun kuningatar seisahtui hänen eteensä ja hymyili hänelle, ja sittenkin se hymy oli kalpea ja väritön kuin kuoleva kukka.
"No, kreivitär", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä kaikesta?"
"En mitään", kuului vastaus.
"Mitä? Ette mitään?"
"En."
Ja hän pudisti päätänsä tavattoman masentuneen näköisenä.
"Kas, kas", sanoi kuningatar hiljaa kumartuen kreivittären korvaa kohden, "Diane-ystävättäremme pelkää."
Sitten hän lisäsi hiljaa:
"Mutta missä on uskalias rouva de Charny? Tunnen tarvitsevani hänen apuaan rauhoittuakseni."
"Kreivitär aikoi poistua", sanoi rouva de Misery, "kun hän sai käskyn mennä kuninkaan luokse."
"Vai kuninkaan luo!" vastasi Marie-Antoinette hajamielisesti.
Vasta silloin kuningatar huomasi, kuinka kummallinen hiljaisuus oli syntynyt hänen ympärilleen.
Nämä uskomattomat, ennenkuulumattomat tapaukset, joista tiedot olivat saapuneet peloittavien iskujen tavoin Versaillesiin, olivat herättäneet rohkein missäkin pikemmin hämmästyksen kuin pelon masennustilan. Kuningatar huomasi, että hänen täytyi saada nämä lannistuneet mielet virkistymään.
"Eikö kukaan siis neuvo minua?" kysyi hän. "Ellei, niin sitten neuvon itse itseäni."
Jokainen lähestyi Marie-Antoinettea.
"Kansa ei ole paha", sanoi hän, "sitä on vain johdettu harhaan. Se vihaa meitä, sillä se ei tunne meitä: lähestykäämme sitä."
"Siis rangaistaksemme heitä", virkahti muuan ääni, "sillä se on epäillyt hallitustansa, ja se on rikos."
Kuningatar katsoi sinne päin, mistä ääni oli tullut, ja tunsi parooni de Bezenvalin.
"Tekö se olettekin, herra parooni", sanoi hän; "annatteko meille jonkun hyvän neuvon?"
"Neuvo on jo lausuttu, madame", vastasi Bezenval kumartaen.
"Kuningas siis rangaiskoon", sanoi Marie-Antoinette, "mutta hyvän isän tavoin."
"Ken rakastaa, hän rankaisee", vahvisti parooni.
Sitten hän jatkoi kääntyen Lambescqin ruhtinaan puoleen:
"Ettekö ole samaa mieltä kanssani, ruhtinas? Kansahan on tehnyt murhia…"
"Joita se itse valitettavasti sanoo vain vastatoimeksi", lausui lempeä ja kirkas ääni, jonka kuullessaan kuningatar käännähti.
"Olette oikeassa, prinsessa. Ja juuri siinä kansa erehtyykin, rakas Lamballe. Siksi olemmekin anteeksiantavia."
"Mutta", jatkoi prinsessa aralla äänellään, "ennenkuin päättää, pitääkö rangaista, olisi kai harkittava, kyetäänkö voittamaan."
Kaikki huudahtivat vastustaen totuutta, joka kuului tämän ylevän olennon suusta.
"Voittamaan! Entä sveitsiläiset?" sanoi muuan.
"Ja saksalaiset?" muistutti toinen.
"Ja kaarti?" esitti kolmas.
"Epäillään armeijaa ja aatelistoa!" huudahti nuori mies, joka oli puettu Berchenyn husaarien luutnantin asuun. – "Olemmeko ansainneet sellaisen häpeän? Ajatelkaahan, madame, että huomispäivänä, jos kuningas vain tahtoo, hän voi koota neljäkymmentä tuhatta miestä, lähettää ne Pariisiin ja hävittää Pariisin. Ajatelkaa, että neljäkymmentä tuhatta uskollista sotilasta vastaa puolta miljoonaa kapinoitsevaa pariisilaista."
Täten puhunut nuori mies olisi epäilemättä voinut virkkaa monta muuta tällaista painavaa perustetta, mutta hän vaikeni äkkiä nähdessään kuningattaren katseen kiintyneen puoleensa. Hän oli puhunut keskeltä upseeriryhmää ja innostuksessaan mennyt pitemmälle kuin hänen sotilasarvonsa ja hovisäännöt sallivat. Hän siis vaikeni, kuten mainitsimme, häpeissään sanojensa vaikutuksesta. Mutta se oli jo myöhäistä: kuningatar oli tarttunut lauseisiin.
"Tunnetteko siis tilanteen?" kysyi hän ystävällisesti.
"Tunnen, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies punastuen; "minä olin Champs-Elyséesilla."
"Puhukaa siis pelkäämättä, puhukaa."
Lambescqin ruhtinas ja parooni de Bezenval peräytyivät yhtaikaa askeleen taaksepäin, ikäänkuin pitäen arvolleen sopimattomana ottaa osaa tällaiseen neuvotteluun. Kuningatar ei huomannut tai ei tahtonut huomata tätä väistymistä.
"Sanotte siis, että kuninkaalla on neljäkymmentä tuhatta sotilasta?" lausui kuningatar.
"Niin, teidän majesteettinne."
"Pariisin lähistöllä?"
"Saint-Denisissä, Saint-Mandéssa, Montmartrella ja Grenellessä."
"Selittäkää yksityiskohtaisesti", huudahti kuningatar.
"Madame, ruhtinas de Lambescq ja parooni de Bezenval voivat sen tehdä paljoa paremmin kuin minä."
"Jatkakaa. Kuuntelen mielelläni teidän puhuvan noista yksityiskohdista. Kuka komentaa näitä neljääkymmentä tuhatta miestä?"
"Ensiksikin herrat de Lambescq ja de Bezenval. Sitten Condén prinssi, herra de Narbonne-Fritzlar ja herra de Salkenaym."
"Onko se totta, ruhtinas?" kysyi kuningatar kääntyen ensiksimainitun puoleen.
"On", myönsi tämä kumartaen.
"Montmartrella on kokonainen kanuunaosasto", jatkoi nuori mies. "Kuudessa tunnissa voidaan koko Montmartren läheinen esikaupunki tuhota. Kun Montmartre antaa ampumismerkin, kun Vincennes vastaa siihen, kun kymmenen tuhatta miestä tulee Champs-Elyséesin kautta, toiset kymmenen tuhatta Enfer-vallituksen kautta, kymmenen tuhatta Saint-Martin-portista, kymmenen tuhatta Bastiljin kautta, kun Pariisi kuulee laukauksia kaikilta neljältä taholta, ei se voi puolustautua kahtakymmentäneljää tuntia kauempaa."
"Ainakin yksi siis selittää ihan suoraan. Tuossa on täydellinen suunnitelma. Mitä te siihen sanotte, herra de Lambescq?"
"Minä vastaan", lausui ruhtinas halveksivasti, "että husaariluutnantti on täydelleen kenraali."
"Hän on ainakin", sanoi kuningatar, joka huomasi nuoren upseerin kalpenevan suuttumuksesta, "hän on ainakin soturi, joka ei vaivu epätoivoon."
"Kiitos, madame", lausui nuori mies kumartaen. "En tiedä, mitä teidän majesteettinne päättää tehdä, mutta pyydän saada kuulua niihin, jotka ovat valmiit kuolemaan teidän tähtenne. Näin tehdessäni täytän vain velvollisuuteni, jonka neljäkymmentä tuhatta sotilasta on valmiina täyttämään samaten, päälliköistämme puhumattakaan."
Ja viime sanat virkkaessaan nuori mies kumarsi kohteliaasti ruhtinaalle, joka oli häntä melkein solvaissut.
Tämä sävyisyys herätti kuningattaren huomiota vielä enemmän kuin sen edellä lausuttu uskollisuuden vakuutus.
"Mikä on nimenne, monsieur?" kysyi hän nuorelta upseerilta. "Parooni de Charny, madame", vastasi tämä kumartaen. "De Charny!" huudahti Marie-Antoinette punastuen vastoin tahtoaan. "Oletteko kreivi de Charnyn sukulainen?"
"Olen hänen veljensä, madame."
Ja nuori mies kumarsi sirosti vielä syvempään kuin äsken.
"Minun olisi pitänyt tuntea", sanoi kuningatar voittaen häminsä ja luoden varman katseen ympäristöönsä; "ensimmäisistä lausumistanne sanoista muuan uskollisimpia palvelijoitani. Kiitos, parooni. Mistä johtuu, että nyt vasta näen teidät ensi kertaa hovissani?"
"Madame, vanhempi veljeni, joka on astunut täyttämään isämme tehtäviä, määräsi minut jäämään rykmenttiin, ja niinä seitsemänä vuonna, joina minulla on ollut kunnia kuulua kuninkaan armeijaan, en ole käynyt muuta kuin kaksi kertaa Versaillesissa."
Kuningatar katsoi pitkään nuoren miehen kasvoihin.
"Olette veljenne näköinen", sanoi hän. "Aion torua häntä siitä, että hän on antanut teidän itse pitää huolta tulostanne hoviin."
Kuningatar kääntyi ystävättäreensä kreivittäreen päin, joka koko tämän kohtauksen aikana oli ollut liikkumattomana.
Mutta niin ei ollut muun seurueen laita. Kun upseerit innostuivat kuningattaren nuorelle miehelle osoittaman ystävällisyyden johdosta, suurensivat he parhaimpansa mukaan tunteitaan kuningasvaltaa kohtaan, ja joka ryhmän kuuli nyt sanoissaan osoittavan sellaista sankaruutta, että sillä olisi luullut voivan voittaa vaikka koko Ranskan.
Marie-Antoinette käytti hyväkseen tätä mielialaa, joka silminnähtävästi mielisteli hänen salaisia ajatuksiaan. Hän tahtoi mieluummin taistella kuin alistua, kuolla kuin väistyä. Saatuaan kuulla ensimmäiset pariisilaiset uutiset, hän oli heti päättänyt ryhtyä itsepäiseen toimintaan tätä kapinallisuutta vastaan, joka uhkasi niellä kaikki Ranskan yläluokan etuoikeudet.
Mikä sokea, mikä järjetön voima onkaan numeroissa ja toiveissa! Numero, jonka jälkeen liitetään nollia, sivuuttaa piankin kaikki mahdollisuuden rajat.
Samanlaisia ovat salavehkeilijän tai tyrannin toiveet. Perin heikoille toiveille perustuu ensin innostus, tälle rakentuu jättiläismäisiä ajatuksia, jotka sitten yhdestä ainoasta tuulenhenkäisystä haihtuvat pikemmin kuin olivat paisuneet.
Kun nuori varakreivi de Charny oli lausunut muutaman sanan, kun ympärillä kaikui innostuneitten seuralaisten hurraahuutoja, kuvitteli Marie-Antoinette jo olevansa suuren armeijan etunenässä. Hän oli kuulevinaan vaarattomien kanuunoittansa jyskeen ja iloitsi siitä kauhusta, jonka nämä saivat aikaan pariisilaisissa, kuin todellisesta voitosta.
Hänen ympärillään miehet ja naiset, nuoruuden, luottamuksen ja rakkauden huumaamina, kerskuivat loistavista husaareista, muhkeista rakuunoista, peloittavista sveitsiläisistä, jyrisevistä kanuunaväkijoukoista ja pilkkasivat rahvaan kömpelöitä seipäännenään kiinnitettyjä peitsiä, joiden kärkiin kuitenkin kerran oli pistettävä Ranskan aateliston kuuluisimpien jäsenten päät.
"Minä pelkään enemmän peistä kuin pyssyä", sopersi prinsessa de Lamballe.
"Siksi, että se näyttää rumemmalta, rakas Thérèse", vastasi kuningatar nauraen. "Mutta ole rauhassa. Eivät meikäläiset pariisilaiset piikkimiehet vastaa Moratin kuuluisia sveitsiläisiä piikkimiehiä, ja nykyajan sveitsiläisillä ei ole olemassa ainoastaan piikkejä, vaan myös musketit, joilla he osaavat, Jumalan kiitos, erinomaisen hyvin ampua."
"Siitä minä kyllä vastaan!" sanoi parooni de Bezenval.
Kuningatar kääntyi vielä kerran rouva de Polignacin puoleen nähdäkseen, olivatko nämä monet vakuutukset vihdoinkin rauhoittaneet häntä. Mutta kreivitär oli entistä kalpeampi ja vapisi yhä enemmän.
Hellyydessään tätä ystävätärtä kohtaan kuningatar toisinaan uhrasi kuninkaallisen ylpeytensäkin ja pyysi häntä näyttämään iloisemmalta.
Nuori nainen pysyi synkkänä ja näytti vaipuneen kovin tuskallisiin ajatuksiin. Mutta tämä masentuminen ei saanut muuta aikaan kuin suretti kuningatarta. Nuorissa upseereissa säilyi innostus yhtä suurena, ja jättäen päällikkönsä syrjään he kokoontuivat nuoren toverinsa varakreivi de Charnyn ympärille, ryhtyen luomaan taistelusuunnitelmaa.
Keskellä tätä kuumeista hyörinää tuli kuningas yksinään sisään, kenenkään ilmoittamatta, vailla kaikkia ritarimerkkejä ja hymyillen. Kuningatar, joka vielä oli huumeissaan muissa herättämästään innostuksesta, riensi häntä kohden.
Heti kuninkaan tultua kaikki keskustelu vaikeni, ja täydellinen hiljaisuus tuli sen sijalle. Jokainen tahtoi kuulla valtiaansa sanan, joka sähköttää ja alistaa.
Kun pilviin on kokoontunut kylliksi paljon sähköä, riittää pieninkin sysäys saamaan räjähdyksen aikaan. Hovilaisten silmissä olivat kuningas ja kuningatar kaksi toisiansa lähestyvää sähkövoimaa, josta kohta salama iskee. Vavisten odotettiin ensimmäisiä sanoja kuninkaan suusta.
"Madame", lausui Ludvig XVI, "kaikkien näiden tapausten keskellä on unohdettu tarjota minulle illallista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun aterioida omalla puolellanne."
"Täällä!" huudahti kuningatar hämmästyneenä.
"Jos teille vain sopii."
"Mutta… sire…"
"Keskustelitte, se on kyllä totta. Mutta syödessä minä kyllä puhelenkin."
Yksi ainoa sana, illallinen, oli jäähdyttänyt kaiken innostuksen. Mutta kuullessaan nuo viimeiset sanat: "Syödessäni minä kyllä puhelenkin", ei nuori kuningatarkaan voinut uskoa muuta kuin että noin suuren rauhallisuuden takana oli hiukan sankarillisuutta.
Kuningas tahtoi epäilemättä levollisuudellaan osoittaa olevansa järkkymätön näiden kamalien tapausten edessä.
Niin kyllä! Maria Teresian tytär saattoi uskoa, että Ludvig Hurskaan jälkeläinen ei tällaisena hetkenä ollut riippuvainen jokapäiväisen elämän aineellisista huolista.
Marie-Antoinette erehtyi. Kuninkaan oli nälkä, siinä kaikki.
XXVI
KUNINKAAN ILLALLINEN HEINÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ 1789
Marie-Antoinette antoi määräyksen, ja kuninkaalle tarjottiin illallinen pienessä pöydässä kuningattaren omassa työhuoneessa.
Mutta kävikin toisin kuin kuningatar oli odottanut. Ludvig XVI pysyi vaiti, jotta mikään ei häiritsisi häntä aterioidessa.
Marie-Antoinetten koettaessa saada innostusta leimuamaan kuningas ahmi ruokaa suuhunsa.
Upseerien mielestä ei tämä aterioimisen ilo sopinut Ludvig Hurskaan jälkeläiselle; he muodostivat ryhmiä, joiden mieliala ei ehkä ollutkaan niin kunnioittava kuin tilanne olisi vaatinut.
Kuningatar punastui; kärsimättömyyttä ilmeni hänen kaikissa liikkeissään. Tämä hieno, ylhäismielinen, hermoherkkä luonne ei voinut käsittää, että ruumis saa voiton sielusta. Hän lähestyi kuningasta, tuodakseen siten pöydän luo kaikki ne, jotka siitä loittonivat.
"Sire", lausui hän, "eikö teillä ole mitään määräyksiä annettavana?"
"Mitä määräyksiä?" kysyi kuningas, suu täynnä ruokaa. "Ettekö tahdo tänä vaikeana hetkenä olla meidän Egerianamme?"
Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi käsiksi tryffeleillä höystettyyn pyyhyn.
"Sire", sanoi kuningatar. "Numa oli rauhaa rakastava kuningas. Mutta tänä hetkenä ajatellaan, että me tarvitsemme sotaisen kuninkaan, ja jos teidän majesteettinne tahtoo ottaa esikuvakseen muinaisuuden, ei teidän sovi olla Tarquiniuksena, vaan Romuluksena."
Kuningas hymyili niin rauhallisesti, että se melkein tuntui autuaallisuudelta.
"Ovatko nuo herratkin sotaisia?" kysyi hän.
Ja hän kääntyi upseerien ryhmää kohti. Aterioiminen oli tehnyt hänen katseensa kirkkaammaksi, ja toisten mielestä siitä loisti urhoollisuus.
"Olemme, sire!" huusivat kaikki yhtaikaa. "Me emme vaadi muuta kuin sotaa!"
"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi kuningas. "Toden totta tuotatte minulle suurta mielihyvää todistaessanne täten, että voin tarpeen tullen luottaa teihin, Mutta minulla on tänä hetkenä sekä neuvosto että vatsa. Edellinen neuvoo, mitä minun tulee tehdä, jälkimäinen, mitä teen."
Hän purskahti nauruun ja ojensi palvelevalle upseerille ruuan jätteitä täynnä olevan lautasen, ottaakseen puhtaan. Hämmästyksen ja nyreyden mutinaa kuului tästä aatelisjoukosta, joka olisi ollut valmis vuodattamaan verensä kuninkaan viittauksesta.
Kuningatar kääntyi poispäin ja polki jalkaa. Lambescqin ruhtinas astui hänen luokseen.
"Katsokaahan, madame", sanoi hän; "hänen majesteettinsa ajattelee epäilemättä samoin kuin minäkin, että parasta on odottaa. Se on varovaisuutta, ja vaikka minussa ei sitä ole, niin varovaisuus on tällaisina aikoina välttämätön ominaisuus."
"Niin kyllä, se on välttämätön ominaisuus", lausui kuningatar purren huultansa.
Ja peräti murheellisena hän meni nojautumaan lieden reunaa vasten, katse suunnattuna yöhön, sielu epätoivon valtaamana.
Kuninkaan ja kuningattaren erilaisen mielialan huomasi jokainen. Kuningatar saattoi vaivoin pidättää kyyneleitään. Kuningas söi hyvällä ruokahalulla, joka aina on ollut Bourbon-suvun jäsenillä.
Vähitellen alkoi sali tyhjentyä. Ryhmät supistuivat niinkuin päivänpaisteessa lumi sulaa puistoissa ja hangen sijasta näkyy siellä täällä musta, kasvuton maa.
Kun kuningatar näki tämän sotaisen ryhmän haihtuvan, johon hän oli täydellisesti luottanut, oli hän tuntevinaan koko mahtinsa katoavan, kuten muinoin Herran henkäisyn edessä hupenivat assyrialaisten ja amalekilaisten armeijat, jotka yö tai meri ainiaaksi nieli kadoksiin.
Hän heräsi tästä herpaantumisesta kuullessaan kreivitär Julesin lempeän äänen, kun tämä lähestyi häntä kälynsä Diane de Polignacin kanssa.
Tämän äänen kuuluessa palasi häipynyt tulevaisuus, suloinen tulevaisuus, kukkineen ja palmuineen ylpeän naisen sydämeen. Luotettava ja todella uskollinen ystävätär oli kallisarvoisempi kuin kymmenen kuningaskuntaa.
"Oh, sinä, sinä", lausui hän sulkien kreivitär Julesin syliinsä, "minulle jää siis kuitenkin yksi ystävä."
Ja kauan pidätetyt kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään, virtasivat pitkin poskia ja kostuttivat hänen poveaan. Mutta nämä kyyneleet eivät olleet katkeria, vaan suloisia; ne eivät ahdistaneet, vaan kohottivat rintaa.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus, jollaikaa kuningatar painoi kreivittären rintaansa vasten.
Herttuatar pidellen kälyään kädestä katkaisi vaitiolon.
"Madame", sanoi hän niin aralla äänellä, että tuntui kuin häntä olisi hävettänyt lausua ajatuksiaan, "en usko hänen majesteettinsa hylkivän ehdotusta, jonka aion tehdä."
"Mitä ehdotusta?" kysyi kuningatar; "puhukaa, herttuatar, puhukaa."
Ja valmistautuessaan kuuntelemaan herttuatarta kuningatar nojautui suosikkinsa kreivittären olkapäätä vasten.
"Madame", jatkoi herttuatar, "ajattelemani ehdotuksen on tehnyt henkilö, jonka pätevyyttä teidän majesteettinne pitää arvossa: hänen kuninkaallinen korkeutensa madame Adélaïde, kuninkaan täti. Olot ovat vaikeat. Ihmiset ovat liioitelleet suosiota, joka meidän suvullamme on teidän majesteettinne silmissä. Panettelu tahraa sitä jaloa ystävyyttä, jota te olette suvainnut osoittaa meille palkkioksi kunnioittavimmasta uskollisuudestamme."
"Mutta, herttuatar", virkkoi kuningatar alkaen hiukan kummeksua, "enkö mielestänne ole ollut kylliksi urhoollinen? Enkö ole rohkeasti puolustanut ystävyysliittojani yleistä mielipidettä, hovia, kansaa, kuningasta vastaan?"
"Päinvastoin, madame. Teidän majesteettinne on niin ylevästi puolustanut ystäviään, että olette tarjonnut oman rintanne ottamaan vastaan kaikki iskut. Kun nyt vaara on suuri, jopa peloittavakin, olisivat nämä samat kuningattaren puolustamat ystävät raukkamaisia ja huonoja alamaisia, elleivät tekisi kuningattarelle samaa palvelusta."
"Se on hyvin, se on kauniisti sanottu!" virkkoi Marie-Antoinette syleillen innoissaan kreivitärtä, jota hän kaiken aikaa oli painanut poveaan vasten, toisella kädellään puristaen rouva de Polignacin kättä.
Mutta molemmat kalpenivat sen sijaan että olisivat ylpeinä kohottaneet päänsä saadessaan osakseen hallitsijattarensa syleilyn.
Rouva Jules de Polignac koetti irroittautua kuningattaren syleilystä, mutta tämä painoi hänet vain rintaansa vasten.
"Mutta", sopersi rouva Diane de Polignac, "teidän majesteettinne ei kai oikein ymmärrä, mitä meillä on kunnia ilmoittaa torjuaksemme ne iskut, jotka uhkaavat valtaistuinta, kuningattaren persoonaa, ehkä juuri sen ystävyyden vuoksi, jota olemme saaneet nauttia. On olemassa tuskaa tuottava keino, sydämillemme raskas uhraus, mutta meidän on siihen alistuttava, sillä välttämättömyys vaatii sitä."
Nämä sanat kuullessaan oli kuningattaren vuoro kalveta, sillä hän tunsi, että voimakkaan ja uskollisen ystävyyden sijasta ilmenikin pelko tämän esipuheen ja tämän arkuuden takaa.
"Puhukaa suoraan", sanoi hän. "Sanokaa, herttuatar, mitä tarkoitatte tuolla uhrauksella?"
"Uhraus koskee yksinomaan meitä", vastasi tämä. "Jumala tietää, miksi meitä Ranskassa vihataan. Kun erkaannumme valtaistuimen luota, saa se entisen loistonsa, näette jälleen palaavan kansan rakkauden, joka meidän läsnäolomme johdosta on joko sammunut tai häiriintynyt."
"Aiotteko poistua?" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kuka sen on sanonut? Kuka sitä on vaatinut?"
Ja hän lykkäsi hellästi hänet hiukan loitommalle kädellään ja katsoi hätääntyneenä kreivitär Julesiin, joka painoi päänsä kumaraan.
"En minä", sanoi kreivitär Jules. "Minä en tahdo muuta kuin jäädä tänne."
Mutta hän sanoi sen sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut lausua:
Käskekää minun lähteä, madame ja minä lähden.
Oi, pyhä ystävyys, pyhä side, joka voi liittää kuningattaren ja alamaisen eroamattomasti toisiinsa! Oi pyhä ystävyys, joka on sankarillisempi kuin rakkaus ja kunnianhimo, nuo kaksi ihmissydämen jaloa tautia! Kuningatar kaasi kumoon alttarin, jonka hän sinulle oli sydämeensä rakentanut. Hänen ei tarvinnut muuta kuin luoda yksi ainoa katse nähdäkseen sen, mitä hän kymmeneen vuoteen ei ollut huomannut: kylmyyttä ja omanvoitonpyyntöä; ovathan ne puolustettavissa, ovat ehkä oikeutettuja, anteeksiannettavia, mutta voiko tätä menettelyä puolustaa, pitää oikeutettuna, antaa anteeksi se, joka vielä rakastaa, kun toinen jo on lakannut rakastamasta?
Marie-Antoinette kosti tämän tuntemansa tuskan luomalla vain jääkylmän katseen ystävättäreensä.
"Vai tämä on teidän mielipiteenne, herttuatar Diane!" sanoi hän painaen kuumeisen kätensä rintaansa vasten.
"Valitettavasti en itse ole tätä määrännyt", vastasi Diane, "ei oma tahtoni ole tähän pakoittanut, vaan kohtalo."
"Niin, kyllä, herttuatar", sanoi Marie-Antoinette, Ja hän kääntyi kreivitär Julesin puoleen lausuen:
"Ja mitä te, kreivitär, sanotte?"
Kreivitär vastasi vuodattamalla omantunnon soimauksen synnyttämän polttavan kyyneleen; hän oli täysin herpaantunut.
"Hyvä on", sanoi kuningatar, "hyvä on. Suloista on nähdä, kuinka paljon saan rakkautta osakseni. Kiitos, kreivitär. Olette täällä vaarassa, tämän rahvaan raivo ei tunne mitään rajoja, olette oikeassa, ja minä vain olen ollut mieletön. Tahdotte jäädä, uhrautuvaisuutenne pakottaa teitä siihen, mutta minä en voi ottaa vastaan tätä uhrautuvaisuutta."
Kreivitär loi kauniit silmänsä kuningattareen. Mutta kuningatar ei lukenut niistä ystävän uhrautumista, vaan naisellista heikkoutta.
"Te siis, herttuatar, olette päättänyt lähteä?" jatkoi kuningatar.
Ja hän korosti erikoisesti sanaa "te."
"Niin olen, teidän majesteettinne."
"Ehkä jollekin maatilallenne… kauas… hyvin kauas…"
"Madame, erotessani teistä tuottaa viisikymmentä penikulmaa yhtä paljon tuskaa kuin sataviisikymmentäkin."
"Lähdette siis ulkomaille?"
"Niin kyllä, madame."
Huokaus vihloi kuningattaren sydäntä, mutta ei päässyt hänen huuliltaan.
"Ja minne lähdette?"
"Reinin varrelle, madame."
"Hyvä. Puhuttehan saksaa, kreivitär", sanoi kuningatar sanomattoman surullisesti, "sillä minähän sitä olen teille opettanut. Kuningattarenne ystävyys on siis ainakin tässä suhteessa hyödyttänyt teitä, ja siitä olen onnellinen."
Hän kääntyi sitten kreivitär Julesin puoleen sanoen:
"En tahdo erottaa teitä. Tahdotte jäädä ja annan täyden arvon teidän aikomuksellenne. Mutta minä pelkään teidän puolestanne, minä tahdon teidän lähtevän, minä käsken tiedän lähteä!"
Ja tällä kohtaa hän vaikeni, – kaikista urhoollisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei olisi jaksanut mielenliikutustaan hillitä, ellei kuningas, joka ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, olisi alkanut puhua.
Hänen majesteettinsa oli ennättänyt jälkiruokaan.
"Madame", virkkoi kuningas, "täällä on muita. Olkaa varovainen."
"Mutta, sire", huudahti kuningatar syrjäyttäen kaikki muut tunteet kuninkaallisen arvokkuutensa tieltä, "ensinhän teidän on annettava määräyksiä. Näettehän, täällä ei ole enää muita kuin kolme henkilöä, mutta juuri niiden kanssa olette tekemisissä: herrat de Lambescq, de Bezenval ja de Broglie. Antakaa määräykset!"
Kuningas kohotti epäröiden katseensa.
"Mitä te, herra de Broglie, ajattelette tästä kaikesta?" kysyi hän.
"Sire", vastasi vanha marski, "jos poistatte armeijan pariisilaisten näkyvistä, niin sanotaan, että pariisilaiset ovat sen voittaneet. Jos pidätte sen näkyvissä, täytyy armeijan voittaa heidät."
"Hyvin sanottu!" lausui kuningas, puristaen marskin kättä.
"Hyvin sanottu!" yhtyi herra de Bezenval.
Lambescqin ruhtinas yksinään pudisti päätänsä.
"Mitä siis on tehtävä?" kysyi kuningas.
"Komentakaa: eteenpäin!" sanoi vanha marski.
"Niin… eteenpäin!" huudahti kuningatar.
"Koska siis tahdotte: eteenpäin!" sanoi kuningas.
Tänä hetkenä ojennettiin kuningattarelle kirjelippu, jossa oli seuraavat sanat: "Taivaan nimessä, madame, älkää hätäilkö! Odotan pääseväni teidän majesteettinne puheille."
"Hänen käsialaansa!" jupisi kuningatar.
Sitten hän kääntyi kirjeentuojan puoleen sanoen:
"Onko kreivi de Charny huoneessani?" sanoi hän.
"Hän saapui perin tomuisena ja luulenpa verisenäkin", vastasi uskottu.
"Odottakaa hetkinen, hyvät herrat", sanoi kuningatar de Bezenvalille ja de Broglielle, "odottakaa minua täällä; palaan kohta."
Ja hän riensi omaan huoneeseensa. Kuningas ei ollut liikauttanutkaan päätänsä.