Tänä päivänä oli herra de Charny, entisen tuttavamme kreivi de Charnyn [Päähenkilöitä "Rouva de la Motte" – ja "Kuningattaren kaulanauha" – romaaneissa. – Suom.] nuorempi veli, laittautunut huolettoman siroon aamupäiväpukuun. Hänellä oli kirkasväriset, ruumiinmukaiset housut, joissa säärten ja pohkeitten samalla hienot ja jäntevät piirteet oivasti ilmenivät. Jalassa oli tavallisten punakantaisten kenkien tai kääntövartisten saappaiden sijasta muhkeat nahkapauloilla kiinnitettävät pallopeli-sandaalit. Valkoiset liivit tehostivat vartalon soreutta; ruohikolla piteli palvelija käsivarrellaan kultanauhoilla koristettua vihreätä takkia.
Pelin kiihko antoi hänelle kaiken sen tenhon ja tuoreuden, jonka kahdenkymmenenkolmen vanhalta mieheltä jo olivat riistäneet pitkälliset ilta-istumiset, yölliset hurjastelut ja aamunkoittoon asti jatkuva kortinpeluu.
Mikään noista eduista ei kaiketikaan välttänyt nuoren tytön huomiota, mutta Pitoukin pani ne merkille. Katsellessaan de Charnyn käsiä ja jalkoja, hän ei enää ylpeillytkään omistaan, jotka olivat vieneet voiton suutarinpojan jaloista, ja hän tuli ajatelleeksi, että luonto olisi voinut hiukan huolellisemmin muovailla kaikkia niitä osia, joista hänen ruumiinsa oli koottu. Luonto olisi todellakin voinut kaikella sillä, mikä Pitoun jaloissa, käsissä ja polvissa oli liikaa, tehdä hänen pohkeensa varsin muhkeiksi. Mutta kaikki ei ollut oikealla paikallaan; siellä, missä olisi kaivattu siroutta, olikin järeyttä; missä olisi tarvittu pyöreyttä, siellä ei ollutkaan mitään.
Pitou silmäili sääriään samoin kuin sadun hirvi omiansa.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Catherine.
Pitou ei vastannut mitään; hän vain huokasi.
Peli oli päättynyt. Varakreivi de Charny käytti hyväkseen väliaikaa, mikä syntyi loppuneen pelin ja vasta alkavan välillä, tullakseen tervehtimään Catherinea. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän Pitou huomasi tytön poskien punastuvan ja käsivarren vapisevan.
Varakreivi nyökkäsi Pitoulle ja tuttavallisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan ylhäiset herrat osasivat puhua kääntyessään porvariston tai nuorten tyttöjen puoleen, tiedusteli Catherinen terveyttä, pyytäen häntä ensimmäiseen tanssiin. Catherine suostui. Nuori aatelismies kiitti hymyilyllä. Uusi peli alkoi, ja häntä kutsuttiin. Hän kumarsi Catherinelle ja meni yhtä notkeasti kuin oli tullutkin.
Pitou tunsi, kuinka helposti hänestä sai voiton tuollainen mies, joka puhui, hymyili, lähestyi ja poistui noin sulavasti.
Vaikka hän olisi kuluttanut kokonaisen kuukauden matkiakseen de Charnyn käytöstä, olisi siitä syntynyt vain irvikuva; sen Pitou ymmärsi ja samalla senkin, kuinka naurettavaksi hän siten tulisi.
Jos Pitoun sydän olisi tuntenut vihaa, niin tästä hetkestä alkaen hän olisi ollut katkera varakreivi de Charnylle.
Catherine jäi katselemaan peliä siihen asti, kunnes kilpaveikot kutsuivat palvelijansa luokseen ja ottivat takkinsa ylleen. Sitten hän meni tanssilavaa kohden Pitoun suureksi epätoivoksi, hän kun tänä päivänä huomasi pakolliseksi aina mennä juuri sinne, mihin ei tahtonut.
Herra de Charny ei vitkastellut. Pieni puvun muutos oli pallopelaajasta tehnyt komean tanssijan. Viulut alkoivat soida, ja hän tarjosi Catherinelle kätensä, muistuttaen äsken saamastansa lupauksesta.
Se, mitä Pitou tunsi nuoren tytön käsivarren irtautuessa hänen käsivarrestaan ja Catherinen punastuvana mennessä tanssivien piiriin, oli kai vastenmielisin elämys, mitä hänellä tähän asti oli ollut. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja maailma pimeni silmissä. Hän ojensi kätensä ja nojasi kaidepuuhun, sillä vaikka hänellä olikin tukevat jalat, tunsi hän niiden nyt herpaantuvan allansa.
Catherinella ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja ehkei todella ollutkaan siitä, mitä tapahtui Pitoun sydämessä. Hän oli samalla kertaa onnellinen ja ylpeä, onnellinen siitä, että sai tanssia, ylpeä siitä, että se tapahtui seudun komeimman aatelisen kanssa.
Jos Pitoun oli ollut pakko ihailla vain kreivi de Charnytä pallopelissä, niin hänen oli tunnustettava varakreivin suuret lahjat tanssimiehenäkin. Tähän aikaan ei ollut vielä tullut muodiksi käveleminen tanssiessa. Tanssi oli taidetta, joka kuului kasvatukseen. Lukuunottamatta kreivi de Lauzunia, joka sai menestyksestään kiittää sitä tapaa, millä hän suoritti osuutensa kuninkaallisessa katrillissa, oli moni aatelismies päässyt hovin suosioon sen perusteella, miten hän taivutti jalkaansa ja ojensi kenkänsä kärjen eteenpäin. Tässä suhteessa oli varakreivi sirouden ja täydellisyyden esikuva, ja hän olisi voinut Ludvig XIV: n tavoin tanssia näyttämöllä, saaden osakseen suosionosoituksia, vaikka hän ei olisi ollut kuningas eikä näyttelijä.
Taaskin katseli Pitou sääriänsä, ja hänen täytyi tunnustaa, että ellei niissä tapahtuisi perinpohjaista muutosta, ei hänen auttaisi koettaa saavuttaa sellaista menestystä, joka tänä hetkenä oli varakreivi de Charnyllä.
Tanssi päättyi. Catherinen mielestä sitä oli kestänyt ainoastaan hetkisen, Pitoun mielestä iankaikkisuuden. Kun Catherine palasi seuralaisensa luo ja tarttui hänen käsivarteensa, huomasi hän muutoksen, joka oli tapahtunut hänen ilmeissään. Nuorukainen oli kalpea, hiki virtasi otsalta, ja kosteissa silmissä kiilsi mustasukkaisuuden nostattama kyynel.
"Hyvä Jumala", sanoi Catherine, "mikä teitä vaivaa, Pitou?"
"Se", vastasi poika-parka, "etten koskaan uskalla tanssia teidän kanssanne, kun olen nähnyt teidän tanssivan varakreivi de Charnyn kanssa."
"Joutavia!" sanoi Catherine. "Ei noin pienen seikan vuoksi kannata vaipua epätoivoon. Te tanssitte niinkuin osaatte, ja minä nautin siitä yhtäkaikki."
"Tämän te sanotte lohduttaaksenne minua", väitti Pitou. "Mutta minä osaan arvostella itseäni, ja te nautitte aina enemmän tanssista tuon nuoren aatelismiehen kanssa."
Catherine ei vastannut mitään, sillä hän ei tahtonut valehdella. Mutta kun hänellä oli ystävällinen luonne ja kun hän näki poika-raukan sydämessä liikkuvan jotakin outoa, oli hän tätä kohtaan erittäin ystävällinen. Tämä ystävällisyys ei kuitenkaan voinut uudelleen herättää Pitoussa kadonnutta iloa. Ukko Billot oli ollut oikeassa: Pitou alkoi kehittyä mieheksi – hän kärsi.
Catherine tanssi vielä viisi tai kuusi tanssia, joista yhden varakreivi de Charnyn kanssa. Vaikka Pitou tällä kertaa kärsikin yhtä paljon, niin ulkonaisesti hän oli tyynempi. Hän seurasi katseillaan Catherinen ja hänen tanssitoverinsa jokaista liikettä. Pitäen silmällä heidän huultensa eleitä hän koetti arvata, mistä he puhuivat, ja kun tanssissa heidän kätensä liittyivät yhteen, koetti hän arvata, kohtasivatko ne toisensa vain tavallisesti vai puristivatko toisiaan.
Epäilemättä nuori tyttö oli odottanut vain tätä toista tanssia, sillä heti sen päätyttyä hän ehdotti kotimatkaa. Harvoin on mihinkään esitykseen suostuttu niin innokkaasti. Mutta isku oli isketty, ja astellen kiivaasti, Catherinen toisinaan häntä pidättäessä, hän pysyi koko ajan vaiti.
"Mikä teitä oikeastaan vaivaa?" kysyi Catherine, "ja miksi ette sano minulle halaistua sanaa?"
"Minä en puhu teille senvuoksi", sanoi Pitou, "etten osaa puhua samalla tapaa kuin herra de Charny. Mitä minä osaisin teille sanoa sen jälkeen, kun hän on tanssiessaan haastanut teille kaikenlaista kaunista?"
"Nyt teette ihan vääriä päätelmiä", sanoi Catherine; "me puhuimme teistä."
"Minustako, neiti, ja mitä te minusta puhuitte?"
"Hyväinen aika, herra Pitou, ellei suosijaanne löydy, niin täytyyhän teidän hankkia itsellenne toinen."
"Minä en siis enää kelpaakaan hoitamaan talon kirjanpitoa?" kysyi Pitou huoaten.
"Päinvastoin, herra Pitou, minä arvelen, että talon kirjanpito ei ole teille kylliksi hyvä toimi. Sillä kasvatuksella, jonka olette saanut, voitte päästä paljoa pitemmälle."
"Minä en tiedä, kuinka pitkälle pääsen. Sen vain tiedän, etten tahdo päästä minnekään, ellei se ole mahdollista ilman varakreivi de Charnytä."
"Miksi ette huolisi hänen kannatuksestaan? Sen mukaan, mitä kerrotaan, on hänen veljensä, kreivi de Charny, hyvin suuressa hovisuosiossa ja on mennyt naimisiin kuningattaren parhaimman ystävättären kanssa. Hän sanoi, että jos sillä voi ilahduttaa minua, niin hän hankkii teille paikan suolatulliin."
"Kiitos kaunis, neiti, mutta olenhan jo sanonut, että minun on hyvä olla näin kuin on, ja ellei isänne minua aja pois, niin jään taloon."
"Ja miksi hiidessä minä sinut ajaisin pois?" tokaisi karkea ääni, josta Catherine vapisten tunsi isänsä.
"Rakas Pitou", pyysi Catherine hiljaa, "älkää puhuko mitään herra Isidorista."
"Häh! Vastaahan toki."
"Enhän minä tiedä", sanoi Pitou hämillään, "ehkä ette pidä minua kylliksi oppineena, käyttääksenne minua apunanne."
"Vai en kylliksi oppineena! Sinähän osaat laskea kuin paras laskutaituri ja luet niin, että voitat meidän koulumestarimme, joka kuitenkin pitää itseään hyvin etevänä mestarina. Ei, Pitou, Jumala johdattaa minun luokseni ne ihmiset, jotka tulevat talooni, ja he pysyvät siellä niin kauan kuin Jumala, sen sallii."
Pitou palasi taloon kuultuaan tämän vakuutuksen. Mutta vaikka se merkitsikin paljon, niin se ei sittenkään merkinnyt kylliksi. Suuri muutos oli tapahtunut sen jälkeen kun hän talosta läksi. Hän oli kadottanut jotakin, mitä ei kadotettuaan enää löydä – luottamuksen omaan itseensä. Sentähden nukkuikin Pitou huonosti. Valvoessaan hän muisti tohtori Gilbertin kirjan; se oli kirjoitettu aatelisia vastaan, se soimasi etuoikeutettuun luokkaan kuuluvia väärinkäytöksistä ja leimasi pelkureiksi niitä, jotka näihin alistuivat. Nyt vasta Pitou alkoi mielestään ymmärtää kaikki ne kauniit asiat, joista hän aamulla oli lukenut, päätti aamulla herättyään tutkistella hiljaa itsekseen tuota teosta, jota oli lukenut ääneen jo kaikille.
Mutta kun Pitou oli nukkunut huonosti, heräsi hän myöhään. Yhtäkkiä hän päätti panna päätöksensä täytäntöön ja lukea kirjan. Kello oli seitsemän. Isäntä ei palaisi kotia ennen yhdeksää. Ja vaikkapa hän palaisikin aikaisemmin, ei hän voinut muuta kuin hyväksyä askartelun, johon itse oli kehoittanut.
Hän kiipesi portaina käytettäviä tikapuita alas ja istuutui Catherinen ikkunan alle. Olikohan sattuma johdattanut Pitoun juuri tälle paikalle, vai tiesikö hän, missä yhteydessä voisivat olla tämä penkki ja Catherinen ikkuna?
Pitou oli ottanut ylleen tavallisen pukunsa, jota ei vielä ollut ennätetty vaihtaa toiseen. Hänellä oli mustat housut, vihreä tallitakkinsa ja kuluneet kenkänsä. Hän otti kirjan taskustaan ja alkoi sitä katsahtaa.
Emme rohkene väittää, että hän alussa olisi lukenut yhteen menoon, vaan katse siirtyi tuontuostakin kirjasta ikkunaan. Mutta kun ikkunaan ei ilmestynyt mitään nuoren tytön päätä kukkien keskelle, kiintyivät Pitoun silmät kirjaan.
Totta on, että hänen kätensä ei aina muistanut kääntää kirjan lehtiä. Mitä enemmän hän näytti vaipuvan mietteisiinsä, sitä harvemmin käsi liikkui. Hänen ajatuksensa olivat muualla, ja lukemisen sijasta hän uneksi.
Äkkiä Pitou huomasi varjon painuvan kirjan lehdille, joita siihen asti oli valaissut aamuaurinko. Kun tämä varjo oli siksi tumma, ettei sitä voinut luoda mikään pilvi, täytyi syynä olla jokin läpikuultamaton esine. Jakun on olemassa sellaisia läpikuultamattomia esineitä, joita hyvin mielellään katselee, kääntyi Pitou hyvin äkkiä nähdäkseen, kuka oli tullut hänen ja päivän väliin.
Hän erehtyi. Läpikuultamaton esine, joka riisti häneltä sen valon, jota Diogenes vaati Aleksanterilta, ei ollutkaan mikään suloinen olento, vaan jokseenkin vastenmielinen.
Se oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies, joka oli Pitouta pitempi ja laihempi, puettu melkein yhtä ryysyiseen pukuun kuin hänkin, ja kumartuessaan hänen olkansa yli mies näytti lukevan yhtä tarkkaavaisesti kuin Pitou oli lukenut hajamielisesti.
Pitou hämmästyi suuresti. Tummapukuisen miehen huulille ilmestyi hymy, jolloin hänen suussaan näkyi neljä hammasta, kaksi yläleuassa ja kaksi alaleuassa, mennen toistensa lomaan kuin villisian hampaat.
"Amerikkalainen painos", sanoi mies puhuen nenäänsä, "neljänneskokoa: Ihmisten vapaudesta ja kansojen riippumattomuudesta. Painettu Bostonissa 1788."
Miehen puhuessa Pitoun silmät aukenivat hämmästyksestä yhä suuremmiksi, niin että miehen päätettyä lukemisensa hänen silmänsä olivat niin selällään kuin suinkin. "Bostonissa, 1788. Mitä siitä?" kysyi Pitou. "Se on tohtori Gilbertin teos", sanoi tummapukuinen mies. "Niin on", vastasi Pitou kohteliaasti.
Hän nousi, sillä hän oli aina saanut kuulla, että oli epäkohteliasta puhutella itseään korkeampia istualtaan, ja niin lapsellinen oli vielä Pitou, että hänen mielestään jokainen oli hänen yläpuolellaan.
Mutta noustessaan huomasi Pitou jotakin ruusunpunaista liikkuvan ikkunassa ja iskevän hänelle silmää. Se oli neiti Catherine. Nuori tyttö katsoi häneen kummallisesti ja viittoi omituisella tavalla.
"Tahtomatta olla tungetteleva", vastasi tummapukuinen mies, joka seisoi selin ikkunaan eikä siis laisinkaan huomannut mitä tapahtui, "sanokaa, kuka tämän kirjan omistaa?"
Pitou aikoi vastata, että kirja oli isäntä Billotin, kun hän kuuli sanat, jotka kuiskattiin melkein rukoilevalla äänellä: "Sanokaa, että se on teidän."
Tummapukuinen mies, jonka huomio oli kiintynyt katselemiseen, ei kuullut tätä supatusta.
"Hyvä herra", sanoi Pitou juhlallisesti, "tämä on minun." Tummapukuinen mies kohotti päätänsä, sillä hän oli havainnut, että Pitoun kummastunut katse oli tuon tuostakin kohdistunut määrättyyn suuntaan. Hän näki ikkunan, mutta Catherine oli aavistanut tummapukuisen miehen liikkeen ja kadonnut nopeasti kuin lintu.
"Mitä te tuonnepäin katsoitte?" kysyi mies.
"Sallikaa minun huomauttaa", sanoi Pitou hymyillen, "että te olette liian utelias. Curiosus eli paremmin avidus cognoscendi, niin kuin opettajani apotti Fortier määritteli."
"Te siis sanotte", lausui kysyjä vähääkään näyttämättä säikähtyvän tästä tietomäärästä, jonka Pitou oli ilmaissut nimenomaan herättääkseen tummapukuisessa miehessä hiukan parempia ajatuksia, "te siis sanotte, että kirja on omanne?"
Pitou vilkutti silmää, katsahtaen ikkunaan päin. Catherinen pää ilmestyi siihen ja nyökkäsi.
"Niin sanon", lausui Pitou. "Haluatteko ehkä lukea sen? Avidus legendi libri tai legendae historiaa."
"Hyvä herra", sanoi tummapukuinen mies, "kaikesta päättäen on asemanne paljoa korkeampi kuin mihin pukunne viittaa. Non divus vestitu, sed ingenio. Siinä tapauksessa vangitsen teidät."
"Mitä! Vangitsetteko minut?" äännähti Pitou ällistyneenä.
"Niin, sen teen. Olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua."
Pitou ei enää katsonut ilmaan, vaan ympärilleen ja näki kaksi poliisia, jotka näyttivät odottavan tummapukuisen miehen määräyksiä. Nämä molemmat poliisit olivat ilmestyneet kuin maan alta.
"Laatikaamme pöytäkirja, hyvät herrat", sanoi tummapukuinen mies.
Poliisi sitoi nuoralla Pitoun kädet ja otti tohtori Gilbertin kirjan huostaansa.
Sitten hän kytki Pitoun renkaaseen, joka oli kiinnitetty seinään ikkunan alle.
Pitou aikoi kiljaista, mutta hän kuuli tuon saman äänen, jolla oli tenhoinen vaikutus häneen, kuiskaavan: "Antakaa heidän toimia!"
Pitou salli siis heidän toimia, ja alistuvaisuus ilahdutti poliiseja ja varsinkin tummapukuista miestä. Mitään epäluuloa tuntematta he astelivat taloon, molemmat poliisit hankkimaan pöytää ja tummapukuinen mies… kohta saamme nähdä, miksi hän sinne meni.
Tuskin olivat nuo nuuskijat ennättäneet mennä taloon, kun ääni taas kuului.
"Nostakaa kätenne", sanoi se.
Pitou kohotti sekä kätensä että päänsä ja näki Catherinen kalpeat kasvot. Hänen kädessään oli puukko, "Vielä… vielä…" sanoi hän.
Pitou kohottautui varpailleen.
Catherine kumartui ikkunasta. Puukko viilasi narua, ja Pitou sai kätensä vapaiksi.
"Ottakaa puukko", sanoi Catherine, "ja leikatkaa vuorostanne poikki nuora, joka on sidottu renkaaseen."
Sitä ei tarvinnut Pitoulle sanoa kahta kertaa. Hän leikkasi nuoran poikki ja oli vapaa.
"Nyt", sanoi Catherine, "tässä on kaksi kultarahaa. Olette hyvä juoksija, paetkaa. Menkää Pariisiin ja ilmoittakaa tohtorille."
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, poliisit tulivat, ja kultarahat putosivat Pitoun jalkojen juureen.
Hän sieppasi ne sukkelasti. Poliisit olivat juuri astuneet kynnyksen yli ja seisoivat portailla hämmästyneinä katsellen, kuinka henkilö, jonka he äsken perin huolellisesti olivat sitoneet kiinni, nyt oli vapaana. Se näky sai Pitoun hiukset nousemaan pystyyn, ja hän muisti Eumenidein in crinibus angues.
Poliisit ja Pitou seisoivat nyt samoin kuin hirvi ja koira liikkumattomina katsellen toisiaan. Mutta samoin kuin heti koiran vähänkin liikahtaessa hirvi karkaa, teki Pitou poliisien lähtiessä liikkeelle suuren loikkauksen ja oli pensasaidan toisella puolella.
Poliisit päästivät huudon, jolloin saapui heidän päällysmiehensä, kainalossaan pieni laatikko. Päällysmies ei heittänyt aikaa hukkaan, vaan alkoi juosta Pitoun jäljestä. Molemmat poliisit seurasivat hänen esimerkkiään. Mutta he eivät Pitoun tavalla pystyneet hyppäämään kolmen ja puolen jalan korkuisen aidan yli; heidän täytyi siis tehdä kierros.
Mutta päästyään aidan kulmaukseen he näkivät Pitoun jo sadanviidenkymmenen askeleen päässä tasangolla, suuntautuen suoraa päätä metsää kohden, jonne oli matkaa tuskin neljännes penikulmaa ja jonne hän siis pääsisi muutaman minuutin kuluttua.
Kun Pitou tänä hetkenä kääntyi ja huomasi poliisien lähtevän ajamaan takaa rauhoittaakseen omaatuntoaan eikä suinkaan toivoen saada karkuria kiinni, lisäsi hän vauhtia ja katosi piankin metsän reunaan.
Neljännestunnin ajan Pitou vielä juoksi tällä tavoin. Hän olisi tarpeen tullen kipittänyt vaikka kaksi tuntia. Hänellä oli hirven keuhkot, niinkuin hänellä oli sen nopeuskin.
Mutta neljänneksen kuluttua, vaistomaisesti arvellen olevansa vaarasta vapaa, hän seisahtui, huohotti ja kuunteli. Kun hän oli varma siitä, ettei kukaan ajanut häntä takaa, sanoi hän:
"Tuskin voisi uskoa, että näin monta tapausta voi sattua kolmena päivänä."
Ja katsellen vuoroin kultarahojaan ja puukkoaan hän jatkoi:
"Olisin tahtonut ensin vaihtaa kultarahat pieniksi ja antaa pari kolikkoa neiti Catherinelle, sillä pelkään, että tämä puukko katkaisee meidän ystävyytemme. Mutta", lisäsi hän, "koska hän on tänään käskenyt mennä Pariisiin, niin mennään siis sinne."
Ja kun Pitou oli tarkastellut metsää, huomasi hän olevansa Boursonen ja Yvorsin välillä. Hän jatkoi matkaa pientä polkua myöten, joka vei Condrevillen kankaalle; sen poikki johti Pariisiin maantie.
VIII
MIKSI TUMMAPUKUINEN MIES OLI MENNYT TALOON SAMAAN AIKAAN KUIN MOLEMMAT POLIISIT
Palatkaamme nyt taloon ja kertokaamme tapauksista, joiden loppuna oli kaikki se, mitä Pitoulle tapahtui.
Kello kuuden aikaan aamulla oli pariisilainen poliisiasiamies kahden konstaapelin seuraamana saapunut Villers-Cotteretsin poliisikomisariuksen luo, esittänyt tälle valtuutensa ja kysynyt, missä maanviljelijä Billot asui.
Viidensadan askeleen päässä talosta päällysmies tapasi lampuodin, joka oli pellolla työssä. Tältä hän tiedusti, oliko herra Billot kotona. Lampuoti vastasi, ettei herra Billot milloinkaan tullut kotiaan ennen kello yhdeksää, jolloin hän söi aamiaistaan. Mutta juuri samalla lampuoti sattui katsomaan toisaanne ja näki noin kymmenen minuutin matkan päässä ratsumiehen keskustelevan paimenen kanssa.
"Tuolla juuri onkin etsimänne henkilö."
"Siis herra Billot?"
"Niin."
"Tuoko ratsumies?"
"Niin juuri."
"Hyvä on! Ettekö, ystäväiseni, tahtoisi tehdä isännällenne palvelusta?"
"Hyvin mielelläni."
"Menkää siis sanomaan hänelle, että talossa odottaa häntä Pariisista tullut herra."
"Vai niin!" sanoi lampuoti. "Eihän vain tohtori Gilbert ole saapunut?"
"Rientäkäähän ilmoittamaan", kehoitti päällysmies.
Lampuotia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän läksi astelemaan peltojen poikki, jotavastoin päällysmies ja molemmat poliisit kätkeytyivät puoliksi raunioina olevan muurin taakse melkein vastapäätä talon porttia.
Vähän ajan päästä kuului ratsastusta. Billot palasi.
Hän saapui talon pihamaalle, antoi ohjakset tallirengille ja riensi keittiöön varmana siitä, että tapaisi sinne tullessaan tohtori Gilbertin seisomassa lieden suuren katoksen alla. Mutta hän ei tavannutkaan muita kuin emäntä Billotin, joka istui keskellä huonetta kynimässä hanhiaan niin huolellisesti kuin tämä vaikea toimi vaatii.
Catherine oli omassa huoneessaan poimuttelemassa päähinettä seuraavaa sunnuntaita varten. Niinkuin huomaa, piti Catherine ennakolta huolta puvustaan, mutta naisillehan on melkein yhtä suuri nautinto pitää huolta koristuksistaan kuin koristella itseään.
Billot astui oven kynnykselle ja katsoi ympärilleen.
"Kuka on tullut minua tapaamaan?" tiedusti hän.
"Minä se olen", vastasi sulava ääni hänen takanaan.
Billot kääntyi ja huomasi tummapukuisen miehen sekä molemmat hänen apulaisensa.
"Oho!" sanoi hän astuen pari askelta taaksepäin. "Mitä asiaa teillä on?"
"Ei juuri mitään", sanoi sulavaääninen mies. "Panemme talossa toimeen kotitarkastuksen, emme mitään muuta."
"Kotitarkastuksenko?" äimistyi Billot.
"Kotitarkastuksen", kertasi päällysmies.
Billot loi katseen pyssyynsä, joka oli naulassa tulisijan yläpuolella.
"Sen jälkeen kun saimme Kansalliskokouksen", sanoi hän, "en olisi enää luullut kansalaisen joutuvan tällaisiin kiusoihin, jotka kuuluvat toiseen aikaan ja toiseen hallitusmuotoon. Mitä te tahdotte minusta, joka olen rauhallinen mies ja uskollinen kansalainen?"
Koko maailman poliisit ovat siinä suhteessa toistensa kaltaisia, etteivät he koskaan vastaa uhriensa kysymyksiin. Tarkastaessaan heidän taskujaan, vangitessaan heidät, sitoessaan heidän kätensä muutamat vain puhuvat sääliväisesti; ne ovat kaikkein vaarallisimmat, vaikka näyttävätkin kaikkein parhaimmilta.
Maanviljelijä Billotin luokse ilmestynyt mies kuului Tapinin ja Desgrésin luokkaan, siis miehiin, jotka ovat aina valmiit vuodattamaan kyyneleen uhriensa puolesta, mutta eivät milloinkaan käytä käsiään näiden kyynelten kuivaamiseen.
Niin tämäkin huokasi syvään, mutta samalla viittasi molemmille konstaapeleille, jotka lähestyivät Billotia. Silloin tämä ponnahti taaksepäin ja ojensi kätensä kuin tarttuakseen pyssyyn. Mutta käden esti tarttumasta tähän aseeseen – joka nyt juuri oli kaksin verroin vaarallinen, koska se olisi voinut tänä hetkenä surmata sekä sen, joka sitä käytti, että sen, jota kohden se oli suunnattu, kaksi pientä ja väkevää kättä.
Catherine oli tullut sisään juuri parahiksi estääkseen isäänsä tekemästä rikosta taistelemalla tuomioistuinta vastaan.
Ensimmäisen puuskan mentyä ohitse Billot ei enää vähääkään vastustellut. Päällysmies määräsi, että hänet oli pantava säilöön erääseen alikerran huoneeseen, Catherine toisen kerroksen huoneeseen, mutta mitä tuli rouva Billotiin, niin häntä poliisit pitivät niin vaarattomana, että jättivät hänet keittiöön. Päästyään tällä tavalla talon herraksi alkoi päällysmies tarkastaa kaappeja, laatikoita ja kirjoituspöytiä.
Kun Billot oli jäänyt yksin, aikoi hän paeta. Mutta niinkuin useimmissa talon alikerran huoneissa, oli tämänkin ikkunassa rautaristikot. Päällysmies oli heti ensi hetkessä huomannut ristikot, jotavastoin Billot, joka ne oli teettänyt, ei niitä muistanut.
Avaimenreiästä katsoessaan hän näki päällysmiehen apulaisineen pöyhivän kaikkea talossa.
"Mitä tämä on!" huudahti hän. "Mitä te nyt teette?"
"Näettehän itse, rakas herra Billot", sanoi päällysmies. "Me etsimme sellaista, mitä emme ole vielä löytäneet."
"Mutta tehän olettekin ehkä varkaita, rosvoja ja ryöväreitä."
"Kuinka te niin voitte sanoa!" lausui päällysmies oven takaa.
"Mehän olemme yhtä kunniallisia ihmisiä kuin tekin, mutta me olemme hänen majesteettinsa palveluksessa ja senvuoksi velvolliset noudattamaan hänen määräyksiään."
"Hänen majesteettinsa määräyksiä!" huudahti Billot. "Onko kuningas Ludvig XVI antanut teille määräyksen pöyhiä minun pöytälaatikoissani ja panna kaikki mullinmallin kaapeissani ja kirstuissani?"
"On."
"Hänen majesteettinsako?" kysyi Billot uudelleen. "Kun viime vuonna oli niin kova nälänhätä, että aioimme syödä hevosemme, – kun kaksi vuotta sitten heinäkuun 13 päivänä rae pieksi viljamme ihan piloille, silloin hänen majesteettinsa ei välittänyt meistä. Mitä tekemistä hänellä tänään on minun taloni kanssa, jota hän ei koskaan ole nähnytkään, ja minun kanssani, jota hän ei edes tunnekaan?"
"Suokaa anteeksi", sanoi päällysmies varovasti raottaen ovea ja näyttäen poliisipäällikön allekirjoittaman määräyksen, joka tavan mukaan alkoi sanoilla: "Kuninkaan nimessä. Hänen majesteettinsa on kuullut puhuttavan teistä. Vaikka hän ei mieskohtaisesti teitä tunnekaan, niin älkää hylkikö kunniaa, jonka hän teille tuottaa, vaan ottakaa soveliaalla tavalla vastaan henkilöt, jotka tulevat hänen nimessään luoksenne."
Ja päällysmies kumarsi kohteliaasti, vilkutti ystävällisesti silmäänsä, sulki oven ja jatkoi tarkastustaan.
Billot vaikeni ja pani käsivartensa ristiin, kävellen huoneessa edes takaisin kuin leijona häkissään. Hän tunsi joutuneensa ansaan ja olevansa näiden miesten mielivallasta riippuvainen.
Tarkastusta jatkettiin sanaakaan hiiskumatta. Nämä miehet näyttivät pudonneen taivaasta. Kukaan muu ei ollut heitä nähnyt kuin lampuoti, joka oli näyttänyt tietä. Pihalla eivät koirat olleet haukkuneet. Päällysmies oli varmaankin alallaan hyvin taitava eikä ensimmäistä kertaa tällaisella retkellä.
Billot kuuli Catherinen valitukset huoneesta, joka oli hänen huoneensa yläpuolella. Hän muisti tyttärensä ennustuksen, sillä varmaankin kotitarkastus johtui tohtori Gilbertin kirjan vuoksi.
Kello löi yhdeksän, ja ristikkoikkunan kautta Billot saattoi nähdä kaikki hommistansa palaavat työmiehet. Silloin hän ymmärsi, että vaaran hetkenä ainakin ylivoima, jollei oikeus, oli hänen puolellaan. Tämä varmuus sai hänen verensä kiehumaan. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan tarttui molemmin käsin oveen ja ravisti sitä niin kovasti, että parin sysäyksen jälkeen lukko irtaantui.
Poliisit näkivät silloin oven aukenevan ja isännän astuvan kynnykselle uhkaavan näköisenä. Kaikki oli talossa sikinsokin.
"Mutta sanokaahan", huudahti Billot, "mitä te talostani etsitte?
Hitto vieköön, sanokaa se heti, tai minä pakotan teidät sanomaan."
Työmiesten paluuta ei ollut huomaamatta niin tarkka silmä kuin poliisitarkastajan. Hän oli laskenut talon miehet ja varmistunut siitä, että hän ei vaaran hetkenä pysyisi voittajana. Hän siis lähestyi Billotia tavallista imelämpänä ja kumarsi maahan asti:
"Minä sanon teille sen, rakas herra Billot, vaikka se sotii tapojamme vastaan. Etsimme luotanne kapinallista julkaisua, yllyttävää lentokirjasta, jonka kuninkaallinen painohallitus on määrännyt hävitettäväksi."
"Kirjaa talonpojan luota, joka ei osaa lukea!"
"Eihän se mitään merkitse, jos olette kirjan kyhääjän ystävä ja hän on sen teille lähettänyt."
"Minä en ole mikään tohtori Gilbertin ystävä", vastasi Billot, "vaan hänen nöyrä palvelijansa. Minun kaltaiselleni halvalle talonpojalle olisi hänen ystävyytensä liian suuri kunnia."
Ajattelemattomuudessaan ei Billot ainoastaan tunnustanut, että hän tunsi kirjan tekijän, mikä olikin luonnollista, koska tämä oli hänen talonsa omistaja, vaan hän ilmaisi tuntevansa kirjankin. Nyt tunsi poliisitarkastaja itsensä varmaksi. Hän oikaisi vartalonsa ja omaksui herttaisimman ilmeensä koskettaessaan Billotin käsivarteen, ja hänen suunsa venyi sellaiseen hymyyn, että se näytti jakavan hänen kasvonsa kanteen osaan.
"Sa hänet mainitsit", sanoi hän; "tunnetteko tätä säettä, hyvä herra Billot"?
"Minä en tiedä mitään runoudesta."
"Sen on sepittänyt herra Racine, hyvin suuri kirjailija."
"No, mitä siis tuo säe tarkoittaa?" kysyi Billot kärsimättömänä.
"Sitä että paljastitte itsenne."
"Minäkö?"
"Te itse."
"Millä tavoin?"
"Mainitsemalla tohtori Gilbertin nimen, jota me hienotunteisuudessamme emme olleet lausuneet."
"Se on totta", mutisi Billot.
"Tunnustatte siis?"
"Teen enemmänkin."
"Oh, herra Billot, sepä tavatonta suosiollisuutta! Mitä siis teette?"
"Jos etsitte tuota kirjaa ja jos sanon, missä se on", jatkoi Billot kykenemättä täydellisesti salaamaan levottomuuttansa, "niin taukoatteko silloin pöyhimästä täällä joka paikassa?"
Päällysmies viittasi apulaisilleen.
"Ehdottomasti", sanoi hän, "koska me etsimme juuri tuota kirjaa. Mutta ehkä te annattekin meille vain yhden kappaleen", lisäsi hän hymyillen, "vaikka teillä olisi niitä kymmenen?"
"Minulla ei ole muuta kuin yksi", sen vannon.
"Meidän täytyy saada siitä varmuus, rakas herra Billot, tarkastamalla koko talo", päätti päällysmies. "Odottakaa siis kärsivällisesti vielä viisi minuuttia. Mehän olemme ainoastaan apulaisia, jotka olemme saaneet esimieheltämme määräyksen, ettekä te kai aio estää kunniallisia miehiä – kaikilla aloilla on sellaisia, herra Billot – ette kai aio estää kunniallisia miehiä täyttämästä velvollisuuttaan."
Tummapukuinen mies oli löytänyt oikean tavan. Siten piti puhutella Billotia.
"Tehkää se siis", sanoi hän, "mutta pitäkää kiirettä."
Ja hän käänsi heille selkänsä.
Päällysmies sulki varovasti oven ja vielä varovampana väänsi sen lukkoon. Billot kohautti olkapäitänsä, tietäen varsin hyvin, että hän voi survaista oven auki milloin vain tahtoi.
Tummapukuinen mies viittasi apulaisilleen, jotka ryhtyivät uudelleen toimeensa. Kaikki kolme ryhtyivät entistä innokkaammin penkomaan, ja kiireesti avattiin, tutkittiin, leviteltiin kirjat, paperit ja liinavaatteet.
Äkkiä ilmestyi eräästä kaapista, josta kaikki tavarat oli viskattu pois, pieni raudoitettu, tamminen laatikko. Päällysmies iski siihen kuin haukka saaliiseen. Heti kun hän sen näki, sitä tunnusteli, tunsi hän sen etsimäkseen esineeksi, piilotti sen sukkelaan viittansa alle ja viittasi molempia apulaisiaan lopettamaan tarkastuksensa.
Juuri tänä hetkenä Billot kävi kärsimättömäksi. Hän seisahtui suljetun oven eteen.
"Mutta minä sanon teille, että te ette sitä löydä, ellen ilmoita, missä se on", huusi hän. "Suotta te sekoitatte kaikki tavarani. Enhän minä ole mikään salaliittolainen! Kuuletteko? Vastatkaa, tai menen Pariisiin ja teen siellä valituksen kuninkaalle, Kansalliskokoukselle, koko maailmalle."
Tähän aikaan mainittiin vielä kuningas ennen kansaa.
"Kyllä kuulemme, rakas herra Billot, ja me alistummekin heti tahtoonne. Sanokaahan nyt meille missä se kirja on, ja kun nyt olemme varmat siitä, ettei teillä ole muuta kuin tämä yksi, niin otamme sen huostaamme ja lähdemme pois."
"Se kirja on erään kunnon pojan huostassa", lausui Billot, "jolle sen uskoin tänä aamuna vietäväksi eräälle ystävälle."