"Ja mikä sen kunnon pojan nimi on?" kysyi tummapukuinen mies herttaisesti.
"Ange Pitou. Hän on orpo poika parka, jonka säälistä olen ottanut luokseni, eikä hän edes tiedä, mitä kirja käsittelee."
"Kiitos, herra Billot", sanoi päällysmies, heittäen liinavaatteet kaappiin ja sulkien sitten kaapin, mutta säilyttäen laatikon kainalossaan. "Ja sanokaahan, missä tuo verraton poika on?"
"Olin huomaavinani hänen istuvan pihalla. Menkää ottamaan häneltä kirja, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa."
"Pahaa, me! Ettehän te, herra Billot laisinkaan tunne meitä! Me emme tahto tehdä pahaa kärpäsellekään."
Ja he lähestyivät paikkaa, joka oli heille mainittu. He näkivät Pitoun, joka pituutensa vuoksi näytti peloittavammalta kuin hän olikaan. Arvellen silloin, että molemmat poliisit tarvitsisivat hänen apuaan saadakseen nuoren miehen vangiksi, riisui päällysmies viitan yltään, kääri siihen laatikon ja kätki erääseen nurkkaan lähettyvilleen.
Mutta Catherine oli kuunnellut painaen korvansa oveen ja epäselvästi erottanut sanat: kirja, tohtori ja Pitou. Kun hän siis huomasi odottamansa myrskyn puhkeavan, oli hän koettanut lieventää sen tuhoa. Silloin hän oli kuiskannut Pitoulle, että tämän piti sanoa kirjaa omakseen. Olemme kertoneet, mitä tapahtui, miten Pitoun kädet sidottiin, miten päällysmies ja hänen apulaisensa kytkivät Pitoun kiinni ja miten Catherine vapautti hänet käyttäen hyväkseen sitä aikaa, jolloin poliisit läksivät etsimään pöytää ja tummapukuinen mies viittaansa ja laatikkoa. Olemme niinikään kertoneet, kuinka Pitou pakeni hypäten aidan yli, mutta emme ole kertoneet, miten tummapukuinen mies ovelana miehenä käytti hyväkseen tätä pakoa.
Kun poliisitarkastaja oli suorittanut hänelle määrätyt tehtävät, tarjosi Pitoun pako hänelle ja hänen apulaisilleen oivallisen pakotilaisuuden.
Tummapukuinen mies ei mitenkään voinut toivoa saavansa Pitouta kiinni, mutta hän kiihotti apulaisiaan sekä esimerkeillä että sanoilla. Kun hän näki heidän juoksevan poikki apilaniittyjen ja viljapeltojen, olisi luullut heitä Pitoun verivihollisiksi, vaikka he sydämessään siunasivatkin tämän pitkiä sääriä.
Heti kun Pitou oli kadonnut metsään ja hekin olivat päässeet sen suojaan, seisahtuivat he erään pensaan taakse. Juoksuretkellä oli heihin liittynyt kaksi muuta apulaista, jotka olivat lymyilleet talon läheisyydessä ollakseen päällikön käskystä valmiit rientämään apuun.
"Toden totta", sanoi päällysmies, "olipa onni, että tuolla nuorella miehellä oli kirja eikä laatikkoa. Meidän olisi muutoin ollut pakko tavoittaa häntä kiinni kievarinratsuilla. Hitto vieköön, sillä miehellä ei olekaan ihmisen sääriä, vaan hirven jäntereet."
"Se on totta", myönsi eräs poliisi, "mutta hänellä ei ollut laatikkoa, vaan se on teillä, eikö olekin, herra Pas-de-Loup?"
"Niin on, ja tässä se on", sanoi mies, jonka nimen ensi kertaa kuulimme. Tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan lisänimi, jonka hän oli saanut astuntansa kepeyden ja hiiviskeleväisyyden vuoksi.
"Meillä on siis oikeus saada luvattu palkinto."
"Kas tässä", sanoi päällysmies ottaen taskustaan neljä kultarahaa ja ojentaen ne apulaisilleen tekemättä mitään erotusta niiden välillä, jotka olivat toimineet, ja niiden, jotka olivat vain odottaneet.
"Eläköön herra luutnantti!" huusivat poliisit.
"Te huudatte syyttä suotta; eläköön herra luutnantti!" sanoi Pas-de-Loup. "Kun huutaa, pitää tietää, mitä huutaa. Herra luutnantti ei suorita palkkiota."
"Vaan kuka?"
"Eräs hänen ystäviänsä tai ystävättäriänsä, en tiedä tarkoin, joka tahtoo pysyä tuntemattomana."
"Voinpa lyödä vetoa siitä, että hän on sama, joka saa laatikon", virkahti toinen apuri.
"Ringoulot, ystäväiseni", myönsi tummapukuinen mies, "olenhan aina sanonut, että sinulla on terävä arvostelukyky. Mutta odottaessamme tämän arvostelukyvyn kehittyvän ja kantavan hedelmiä on kai meidän parasta lähteä liikkeelle. Tuon kirotun isännän kanssa ei ole hyvä olla tekemisissä, ja kun hän huomaa laatikon kadonneen, voi hän usuttaa kintereillemme renkinsä, ja ne ovat sellaisia miehiä, että voivat käyttää pyssyä yhtä hyvin kuin paras hänen majesteettinsa henkivartiostolainen."
Tämä oli kai enemmistön mielipide, sillä nämä viisi poliisia jatkoivat matkaansa pitkin metsän reunaa pysyäkseen piilossa ja joutuivat kolmen neljännespenikulman päässä maantielle.
Tämä varovaisuus olikin tarpeen, sillä heti kun Catherine oli nähnyt tumman miehen ja poliisin lähtevän ajamaan takaa Pitouta, jonka nopeuteen nuori tyttö luotti, arvaten hänen pääsevän pakoon, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi, huusi hän oven avaajiksi renkejä, jotka kyllä olivat huomanneet jotakin merkillistä olleen tekeillä, vaikka eivät tienneetkään mitä se oli.
Miehet kiiruhtivat noudattamaan käskyä, ja heti kun Catherine oli vapaana, riensi hän pelastamaan isänsä.
Billot näytti olevan mietteissään. Hän ei rynnännyt huoneesta, vaan asteli epäluuloisena ja ovelle tultuaan palasi keskilattialle. Olisi voinut luulla, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen, mutta ei myöskään rohjennut nähdä poliisien rikkomia ja avaamia huonekaluja.
"No", kysyi Billot, "he siis ottivat pojalta kirjan, eikö niin?"
"Sen kyllä uskon, isä, mutta häntä itseään he eivät saaneet kiinni."
"Ketä, häntäkö?"
"Pitouta. Hän pääsi pakoon. Ja jos he yhä vielä juoksevat hänen jäljessään, niin he lienevät jo Cayollesissa ja Vauciennessa."
"Sitä parempi! Poika-parka! Minä olen tämän saanut aikaan."
"Isä hyvä, älkää siitä olko huolissanne, ajatelkaamme vain itseämme. Voimme pitää varmana, että Pitou kyllä suoriutuu kaikesta. Mutta, hyvä Jumala, millainen epäjärjestys täällä on! Katsokaahan, äiti!"
"Voi minun liinakaappiani!" huudahti rouva Billot. "He eivät ole säästäneet liinakaappiani. Senkin ryövärit!"
"Ovatko he pöyhineet liinakaappia?" huudahti Billot.
Hän riensi sen kaapin luo, jonka päällysmies, niinkuin olemme kertoneet, oli huolellisesti sulkenut, ja pisti kätensä sikin sokin olevien vaatteiden sisään.
"Tämä ei voi olla mahdollista!" sanoi hän.
"Mitä etsitte, isä?" kysyi Catherine.
Billot katsoi säikähtyneenä ympärilleen.
"Katso, katso, löydätkö sitä mistään. Se ei ole täällä, ei tässäkään kaapissa, ei tämän pöydän laatikossa; ja sehän olikin tuolla… Itsehän sen sinne panin. Minä näin sen vielä eilen. Nuo konnat eivät etsineetkään kirjaa, vaan lipasta."
"Mitä lipasta?" kysyi Catherine.
"Kyllähän sinä sen tiedät."
"Tohtori Gilbertin lipastako?" kysäisi rouva Billot, joka tärkeinä hetkinä pysyi vaiti, antaen toisten toimia ja puhua.
"Niin, tohtori Gilbertin lipasta!" huudahti Billot haroen sormillaan tuuheata tukkaansa. "Tuota kallisarvoista lipasta!"
"Te kauhistutatte minua, isä", sanoi Catherine.
"Minua onnetonta!" huudahti Billot raivoissaan. "Minähän en aavistanutkaan tätä! En muistanutkaan lipasta! Mitähän tohtori sanoo? Mitä hän ajattelee tästä? Että olen petturi, pelkuri, viheliäinen vätys!"
"Mutta, hyvä Jumala, mitä siinä lippaassa sitten olikaan, isä?"
"En tiedä. Sen vain tiedän, että olin luvannut tohtorille suojella sitä hengelläni, ja minun olisi pitänyt antaa surmata itseni puolustaessani sitä."
Ja Billot teki sellaisen epätoivoa ilmaisevan liikkeen, että vaimo ja tytär säikähtyneinä peräytyivät.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuletteko hulluksi, isä?" sanoi Catherine purskahtaen itkuun. "Vastatkaahan minulle!" huusi hän. "Taivaan nimessä, vastatkaa minulle!"
"Pierre, ystäväiseni", sanoi rouva Billot, "vastaahan toki tyttärellesi, vastaa vaimollesi."
"Hevoseni! hevoseni!" huusi maanviljelijä. "Tuokaa tänne hevoseni!"
"Minne lähdette, isä?"
"Ilmoittamaan tohtorille. Tohtorin täytyy saada tästä tieto."
"Mutta mistä hänet löydätte?"
"Pariisista. Näithän kirjeestä, jonka hän meille lähetti, että hän aikoi Pariisiin. Hänen pitäisi nyt olla siellä. Minä menen Pariisiin. Hevoseni! Hevoseni!"
"Ja tällä tavalla jätätte meidät, isä! Jätättekö meidät tällaisena hetkenä? Mehän jäämme epätoivon ja tuskan valtaan!"
"Minun täytyy lähteä", sanoi maanviljelijä, "minun täytyy." Ja hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli häntä. "'Jos kadotat tämän lippaan', sanoi tohtori minulle, 'tai jos se sinulta varastetaan, niin heti sen huomattuasi riennä ilmoittamaan minulle, olen missä tahansa. Mikään ei saa sinua pidättää, ei edes ihmishenki.'"
"Kaikkivaltias Jumala! Mitähän tuossa lippaassa onkaan?"
"Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että se jätettiin minun huostaani ja että se on varastettu. Kas, tuossahan on hevoseni. Koulussa olevan pojan kautta saan kyllä tietää, missä isä on."
Ja viimeisen kerran syleillen vaimoaan ja tytärtään hän hyppäsi satulaan ja läksi peltojen halki kiitämään Pariisia kohden.
IX
MATKALLA PARIISIIN
Palatkaamme Pitoun luo.
Pitouta ajoi eteenpäin kaksi maailman suurinta kiihoittajaa: pelko ja rakkaus. Pelko oli hänelle sanonut suoraan:
"Joudut vankilaan tai saat selkääsi. Ole varuillasi, Pitou!"
Tämä kiihoitti häntä juoksemaan kuin hirvi. Ja rakkaus oli hänelle sanonut Catherinen suun kautta: "Pelastakaa itsenne joutuin, rakas Pitou!" Ja Pitou oli karannut.
Nämä kaksi yllykettä saivat aikaan, että Pitou ei enää juossut, vaan hän lensi.
Jumala on todellakin suuri; Jumala on erehtymätön.
Pitoun pitkät koivet näyttivät rumilta ja paksut polvet peloittavilta tanssisalissa, mutta metsässä ne olivat hyödyllisiä silloin, kun pelko pullisti rintaa ja sydän sykähteli kolme kertaa sekunnissa!
Ei herra de Charny, jolla oli pienet jalat, kauniit polvet ja säännölliset pohkeet, olisi voinut juosta sillä tavalla.
Pitou muisti tarinan hirvestä, joka lähteen reunalla suri hoikkia koipiansa. Ja vaikka Pitoun otsassa ei ollutkaan sarvia, jotka hirvi on saanut hoikkien raajojensa hyvikkeeksi, soimasi hän itseään siitä, että oli halveksinut kinttujaan.
Pitou harppoi metsän halki, jättäen Cayollesin oikealle puolelleen ja Yvorsin vasemmalle, ja kääntyi joka tienhaarassa katsoakseen tai pikemmin kuunnellakseen, sillä pitkään aikaan hän ei enää ollut nähnyt mitään – takaa-ajajat kun tämän hirveän kyydin vaikutuksesta olivat jääneet jäljelle; hänhän oli heti alussa päässyt tuhannen askeleen päähän heistä, ja tämä välimatka yhä vain kasvoi.
Miksi olikaan Atlanta naimisissa! Pitou olisi juoksullaan ottanut osaa kilpailuun kukistaakseen Hippomeneen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua niinkuin tämän viekkaaseen keinoonsa käyttäen kolmea kultaomenaa.
Olemmehan kertoneet, että Pas-de-Loupin kätyreillä, jotka ilokseen olivat löytäneet etsimänsä aarteen, ei ollut pienintäkään halua ajaa Pitouta takaa. Mutta eihän Pitou sitä tiennyt.
Kun todellisuus ei häntä enää ajanut takaa, vainosi varjo.
Mustapukuisilla miehillä taas oli se täydellinen luottamus itseensä, josta ihminen tulee laiskaksi.
"Juokse, juokse!" sanoivat he pistäen kätensä housuntaskuun ja kilistellen Pas-de-Loupilta saamaansa palkkiota. "Juokse, miekkonen, kyllä me aina sinut tavoitamme silloin kun tahdomme."
Sivumennen sanoen ei se ollutkaan mitään turhanpäiväistä kerskailua, vaan täyttä totta.
Ja Pitou juoksi kuin olisi kuullut Pas-de-Loupin apurien syrjähuomautukset.
Kun hän oli mutkitellut matkallaan, samoin kuin metsänpedot tekevät johdattaakseen metsämiehen harhaan, – kun hän oli sotkenut jälkensä sellaiseen sokkeloon, ettei Nimrod itse olisi voinut päästä niistä selville, teki hän äkkiä päätöksensä ja kääntyi oikealle, päästäkseen Villers-Cotteretsista Pariisiin johtavalle tielle jotakuinkin Gondrevillen kankaan kohdalla.
Tehtyään tämän päätöksen hän kiiti pensaitten halki, kääntyi suoraan oikealle, ja neljännestunnin päästä hän näki maantien, hiekkanummet sen molemmin puolin ja puut tien varrella.
Tunti senjälkeen, kun hän oli talosta lähtenyt oli hän kuninkaallisella maantiellä.
Hän oli tänä aikana juossut melkein puoliviidettä penikulmaa. Enempää ei voi vaatia hyvältä hevoseltakaan, joka porhaltaa täyttä laukkaa.
Hän katsoi taakseen. Ei ketään näkynyt tiellä.
Hän silmäili eteenpäin. Kaksi naista ajoi aasiensa selässä.
Pikku Gilbert oli kerran näyttänyt Pitoulle kuvallista jumaltarustoa.
Tähän aikaan oli ihmisillä paljon mielenkiintoa jumaltarustoon.
Olympon jumalien ja jumalattarien tarinat kuuluivat nuoren olennon kasvatukseen. Katsellessaan kuvia oli Pitou oppinut taruston. Hän oli nähnyt Jupiterin muuttuvan häräksi vietelläkseen Euroopan ja joutseneksi, käyttäytyäkseen sopimattomasti Tyndaroksen tyttären kanssa. Hän oli nähnyt toistenkin jumalien muuttavan mitä eriskummaisimmalla tavalla hahmoaan. Mutta että hänen majesteettinsa poliisi olisi muuttunut aasiksi, sitä hän ei vielä koskaan ollut nähnyt! Eihän kuningas Midaksellakaan ollut aasista muuta kuin korvat – ja hän oli kuningas – ja hän sai mielensä mukaan kaikki muuttumaan kullaksi; hänellä olisi siis ollut varaa ostaa nelijalkaisten nahkoja kokonaisina.
Rauhoittuen hiukan siitä, mitä hän näki, tai oikeammin sanoen siitä, mitä ei nähnyt, Pitou istahti ruohikkoon tien varrelle, kuivasi hihallaan hikisiä kasvojaan ja maaten tuoreen apilan keskellä hikoili täydessä levossa.
Mutta kukkien suloisen tuoksun keskelläkään Pitou ei voinut unohtaa emäntä Billotin suolalihaa ja puolentoista naulan painoista mustaa leivänkimpaletta, jonka Catherine laski hänen eteensä joka aterian alkaessa, siis kolme kertaa päivässä. Tämä leipä maksoi siihen aikaan neljä ja puoli souta naula, – yletön hinta, joka vastaa nykyisen raha-arvon mukaan vähintään yhdeksää souta. Tästä leivästä oli koko Ranskassa puute, ja kun sitä sai, pidettiin sitä sen kuuluisan leivoksen veroisena, jota herttuatar Polignac kehoitti Pariisin neuvosherroja syömään silloin, kun jauhoista oli puute.
Pitou siis filosofisesti päätteli, että neiti Catherine oli maailman jalomielisin prinsessa ja että ukko Billotin talo oli koko maailman ylellisin palatsi.
Samoin kuin israelilaiset korvessa, käänsi hänkin sitten huoaten katseensa itään päin, tuota onnellista maalaistaloa kohden.
Huokaaminen ei muuten olekaan vastenmielistä miehelle, jonka täytyy saada hengähdellä hurjan juoksun jälkeen.
Pitou hengähti syvään huokaillessaan ja tunsi siihen asti sekavien ajatustensa selvenevän sitä mukaa kuin hengästys tasaantui.
"Miksi", tuumi hän silloin, "onkaan minulle tapahtunut näin paljon merkillisiä asioita niin perin lyhyen ajan kuluessa? Miksi on sattunut enemmän kolmessa päivässä kuin koko elinaikanani? Se johtuu siitä, että näin unta kissasta, joka rakensi riitaa kanssani."
Ja hän teki liikkeen, joka ilmaisi, että nyt hänelle oli selvinnyt, mistä kaikki onnettomuudet johtuivat.
"Niin kyllä", jatkoi Pitou hetkisen mietittyään, "mutta tämä ei ole sitä logiikkaa, josta kunnianarvoisa apotti Fortier puhui. Kaikki nämä asiat eivät ole johtuneet siitä, että näin unta vihaisesta kissasta. Unet on annettu ihmisille ainoastaan varoitukseksi. Enköhän enää muistakaan, mikä kirjailija on sanonut: 'Olet nähnyt unta, ole varuillasi'. Cave, somniasti."
"Somniasti", toisti Pitou sitten kauhuissaan; "jokohan taas horjahdin kielivirheeseen? En suinkaan, tein vain lyhennyksen; kieliopin mukaan minun olisi pitänyt sanoa somniavisti."
"Tämäpä ihmeellistä", keksi Pitou ihaillen itseään, "kuinka hyvin osaan latinaa senjälkeen, kun minun ei sitä tarvitse oppia."
Ja täten kehaistuansa itsekseen Pitou läksi jatkamaan matkaansa.
Pitou asteli nopeasti, vaikka entistä tyynemmin. Tällä tavoin hän saattoi edetä kaksi penikulmaa tunnissa.
Tuloksena tästä olikin, että Pitou kahta tuntia myöhemmin oli sivuuttanut Nanteulin ja marssi Dammartinia kohden.
Äkkiä hänen herkkä korvansa erotti hevosen kavioiden kopsetta.
"Oho", äännähti Pitou, samalla lausuen Vergiliuksen kuuluisan säkeen:
"Quadrupedante putrem sonitu quatit ungula campum."
Ja hän katseli. Mutta ei nähnyt mitään.
Olivatkohan ne aasit, jotka hän oli jättänyt taakseen Levignanin luona, tuolla tavoin kiihtyneet laukkaamaan? Ei, sillä teräskenkä siellä iski tiehen; Haramontissa Pitou ei tiennyt kenenkään muun aasin olevan kengitetyn kuin muori Sabotin juhdan, ja tämänkin vain senvuoksi, että muori Sabotin kuljetti postia Villers-Cotteretsin ja Crespyn välillä.
Hän siis hetkiseksi unohti kuulemansa töminän ja jatkoi miettimistään.
Keitähän olivat ne miehet, jotka olivat kyselleet tohtori Gilbertiä, sitoneet hänen kätensä, ajaneet häntä takaa, kunnes hän nyt viimein oli päässyt karkuun heidän hätyytykseltään?
Mistähän tulivatkaan koko piirissä tuntemattomat kolkonnäköiset nuuskijat?
Mitä erikoista heillä oli tehtävänä hänen, Pitoun kanssa, joka ei koskaan ollut heitä nähnytkään eikä siis heitä tuntenutkaan?
Vaikka hän ei niitä tuntenutkaan, niin kuinka he tunsivat hänet? Miksi neiti Catherine oli käskenyt hänen mennä Pariisiin ja antanut hänelle matkakuluja varten kultarahan, arvoltaan neljäkymmentäkahdeksan frangia, mikä vastasi kahtasataa neljääkymmentä naulaa leipää, neljän soun mukaan. Sillähän hän eläisi kahdeksankymmentä päivää, lähes kolme kuukautta, jos olisi jonkun verran säästäväinen.
Otaksuikohan neiti Catherine, että Pitou saattoi pysytellä kolme kuukautta talosta poissa?
Äkkiä Pitou sävähti.
"Oho!" sanoi hän. "Tuo kavioiden kapse kuuluu jälleen!"
Hän seisahtui.
"Tällä kertaa en erehdy", tuumi Pitou, "tuo ääni johtuu siitä, että hevonen juoksee täyttä laukkaa. Mäen kohdalla sen saan nähdä."
Tuskin Pitou oli tämän lausunut, kun hevonen ilmestyi pienelle kukkulalle, jonka hän oli jättänyt taakseen, noin neljänsadan askeleen päähän.
Pitou, joka ei ollut otaksunut, että poliisi voisi muuttua aasiksi, käsitti varsin hyvin, että poliisi voi nousta ratsun selkään saadakseen pakoon päässeen saaliinsa uudelleen kiinni. Pelko, joka vähäksi aikaa oli hänet jättänyt, valtasi hänet uudelleen ja teki hänen koipensa pitemmiksi ja vikkelämmiksi kuin kahta tuntia aikaisemmin, jolloin hän jo niin ihmeellisellä vauhdilla niitä käytteli.
Pitempään tuumimatta, taakseen katsomatta, koettamatta salatakaan pakoansa, luottaen vain hyviin jäntereihinsä Pitou hyppäsi maantienojan toiselle puolelle ja riensi peltojen poikki Ermenonvilleä kohden. Pitou ei tiennyt, mikä Ermenonville oli. Hän näki vain taivaan rannalla muutamia puiden latvoja ja päätteli: jos vain pääsen noiden puiden luo, jotka epäilemättä ovat metsän reunassa, niin olen pelastettu.
Ja hän kiiti Ermenonvilleä kohden.
Tällä kertaa oli voitettava täyttä laukkaa ajava hevonen. Pitoulla ei enää ollut sääriä, vaan siivet.
Päästyään noin sata askelta pitkin peltoja hän kääntyi katsomaan ja näki ratsumiehen pakottavan hevosensa tekemään saman suuren hyppäyksen ojan yli kuin hänkin oli tehnyt.
Tästä hetkestä ei pakolainen epäillytkään, että ratsumies ajoi häntä takaa, ja hän lisäsi vauhtiaan enää katsomattakaan taakseen, jotta ei hukkaisi aikaa. Häntä ei nyt jouduttanut eteenpäin hevosen kavioiden kapse, sillä se hukkui niityn ruohikkoon, vaan häntä hoputti ajajan huutelu, joka muistutti jälkimäistä tavua hänen nimestään: tämä huu! huu! kuulosti kovin kiukkuiselta, kaikuessaan ilmassa, jonka läpi Pitou kiiti.
Mutta kymmenen minuutin ajan kirmattuaan tällä tavalla Pitou tunsi tukehtuvansa ja päätänsä pyörryttävän. Silmät alkoivat harhailla kuopissaan. Hänestä tuntui kuin hänen polvensa tavattomasti paisuisivat, keuhkot täyttyisivät pienillä kivillä. Toisinaan hän kompastui vakoihin, hän, joka tavallisesti juoksi niin, että kaikki kengännaulat näkyivät.
Lopulta hevonen, joka on luotu juoksemaan nopeammin kuin kaksijalkainen, lyhensi välimatkaa, ja Pitou kuuli ratsastajan jo selvästikin mainitsevan hänen nimeään: Pitou, Pitou!
Yhtäkaikki Pitou koetti jatkaa matkaansa. Hänen liikkeensä olivat käyneet koneellisiksi. Vain jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta hän riensi eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa herpaantuivat. Hän horjui, kaatui kasvot maata vasten, päästäen syvän huokauksen.
Mutta samassa kun hän vaipui maahan ja päätti ainakaan omin voimin olla siitä nousematta, tunsi hän lonkassaan kovan piiskaniskun. Hänelle tuttu kova kirosana kaikui, ja tuttu ääni huusi:
"Senkin tolvana! Pässinpää, oletko vannonut ottavasi hengiltä Cadetin?"
Hevosen nimen kuullessaan Pitou pääsi lopullisesti epäilyksistänsä.
"Ahaa", sanoi hän tehden puolikäännöksen, jolloin ei enää maannut kasvot maata vasten, vaan selällään. "Sehän on herra Billotin ääni."
Se oli todellakin isäntä itse. Kun Pitou oli varma siitä, kuka hänellä oli edessään, kohosi hän istualleen.
Maanviljelijä oli pysäyttänyt Cadetin, joka oli ihan valkoisena vaahdosta.
"Rakas herra Billot", huudahti Pitou, "kuinka hyvä olettekaan, kun tällä tavalla ajatte minun jäljestäni! Minä vannon teille, että olisin palannut taloon heti kun neiti Catherinen antamat rahat olisivat loppuneet. Mutta koska nyt olette täällä, niin ottakaa kultarahat takaisin, sillä teillehän ne kuuluvat, ja palatkaamme taloon."
"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Billot. "Niinkuin nyt olisi puhe talosta! Missä ne urkkijat ovat?"
"Urkkijatko?" kysyi Pitou, joka ei oikein käsittänyt, mitä tällä sanalla tarkoitettiin, sillä se oli vasta hiljattain tullut käytäntöön.
"Niin, urkkijat!" sanoi Billot, "ne tummapukuiset miehet, kyllähän sinä ymmärrät."
"Vai ne! Mutta arvaattehan varsin hyvin, rakas herra Billot, etten minä halunnut jäädä heitä odottamaan."
"Hyvä! He ovat siis takanamme."
"Tottahan toki. Kun on juossut niinkuin minä, niin täytyihän käydä sillä lailla."
"Jos olet siis varma asiastasi, niin miksi juokset pakoon?"
"Jotta en jäisi alakynteen, sillä luulin heidän päämiehensä ottaneen hevosen takaa-ajoonsa."
"Kas, kas, etpä olekaan niin tyhmä kuin luulin. Koska siis tie on vapaa, niin heipä hei, Dammartiniin."
"Mitä! Heipä hei!"
"Niin, nouse ja lähde kanssani."
"Me lähdemme siis Dammartiniin?"
"Niin. Otan hevosen ukko Lefrancilta ja jätän omani sijaan. Eihän Cadet jaksa enää juosta, mutta sillä tavalla pääsemme vielä tänä iltana Pariisiin."
"Vaikka vain, herra Billot, vaikka vain!"
"No niin, – heipä hei!"
Pitou koetti totella.
"Kyllähän minä tahtoisin, rakas herra Billot, mutta minä en pääse", sanoi hän.
"Etkö voi nousta?"
"En."
"Mutta äskenhän hyppäsit koholle kuin lohi."
"Niin kyllä, äsken kuulin äänenne ja sain piiskaniskun kylkeeni. Mutta se ei luonnista kahta kertaa. Nyt olen tottunut ääneenne, ja mitä tulee piiskaanne, niin en usko teidän sillä enää lyövän minua, sen paremmin kuin Cadet-parkaakaan, joka näyttää olevan yhtä palavissaan kuin minäkin."
Pitoun loogillisuus, mikä oli vain sitä, jota apotti Fortier oli opettanut, teki vaikutuksensa ja melkein sai Billotin mielen heltymään.
"Ei minulla ole aikaa surkutella tässä sinun kohtaloasi", sanoi hän Pitoulle. "Koeta kuitenkin nousta taakseni Cadetin selkään."
"Mutta silloinhan se raukka kuolee heti", sanoi Pitou.
"Joutavia! Puolen tunnin päästä olemme ukko Lefrancin luona."
"Mutta, rakas herra Billot, minun mielestäni on tarpeetonta minun tulla ukko Lefrancin luo."
"Kuinka niin?"
"Sillä jos teillä on asiaa Dammartiniin, niin minulla ei ole."
"Mutta minä tahdon, että sinä tulet minun matkassani Pariisiin. Minulla on sinusta siellä hyötyä. Sinulla on vankat nyrkit, ja olen varma siitä, että siellä päin kohta aletaan huitoa."
"Ahaa, niinkö arvelette?" sanoi Pitou, jota tämä usko ei laisinkaan miellyttänyt.
Hän kapusi Cadetin selkään, Billotin kiskoessa häntä kuin jauhosäkkiä.
Maanviljelijä palasi maantielle ja käytti niin hyvin kannuksiaan ja polviaan, että vajaan puolen tunnin päästä oli lupauksensa mukaisesti päässyt Dammartiniin.
Billot oli tullut kaupunkiin erään tuntemansa sivukujan kautta. Hän meni ukko Lefrancin taloon, jätti Pitoun ja Cadetin pihalle ja riensi suoraa päätä tupaan, missä ukko Lefranc, aikoessaan lähteä tarkastamaan vainioitansa, parhaillaan napitti sääryksiä jalkaansa.
"Pian, pian tänne, veliseni, paras hevosesi", sanoi hän ennen kuin toinen ennätti tointuakaan hämmästyksestään.
"Se on Margot", sanoi Lefranc. "Se on juuri satuloituna, kun aioin lähteä ratsastamaan."
"Hyvä on, vaikkapa siis Margot. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että voin ajaa sen kuoliaaksi."
"Miksi sinä aiot Margotin pakahduttaa?"
"Siksi, että minun vielä tänä iltana täytyy olla Pariisissa", sanoi Billot synkän näköisenä.
Ja hän teki käsillään vapaamuurariliiton merkin.
"Aja sitten Margot piloillekin", sanoi ukko Lefranc; "siinä tapauksessa otan Cadetisi."
"Sovittu asia."
"Juot kai lasin viiniä?"
"Kaksikin."
"Mutta ethän näy olevan yksinäsi?"
"Seurassani on muuan kunnon poika, jonka vien mukanani, ja hän on niin uupunut, ettei ole jaksanut tulla tänne asti. Lähetä hänelle jotakin virkistävää."
"Heti, heti", sanoi isäntä.
Kymmenen minuutin päästä kumpikin heistä oli juonut pullollisensa ja Pitou syönyt kaksi naulaa leipää ja puoli naulaa silavaa. Hänen syödessään talon hyväntahtoinen renki hieroi häntä apilastukolla niinkuin lempi-hevosta.
Näin hieromisen jälkeen virkistyneenä Pitou joi vuorostaan lasillisen viiniä, joka oli otettu kolmannesta pullosta; se tyhjentyi hyvinkin pian, kun Pitou oli ottanut osaa siihen. Billot nousi ratsun selkään, ja Pitou istahti suorana kuin seiväs hänen taaksensa satulaan.
Oiva hevonen läksi heti kannusten kiihoittamana porhaltamaan Pariisia kohden urheasti kaksoistaakkansakin alla, koko ajan tuuhealla hännällään huitoen kärpäsiä ja samalla pudistaen tomua Pitoun selästä sekä toisinaan sipaisten hänen laihoja sääriänsä, jotka näkyivät paljaina sukkien mentyä lättään.