Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

"Mitä nyt, d'Artagnan!" intti Atos; "Ranskan kuninkaatko saitoja? Sinä hupsuttelet, hyvä ystävä."

"Oh, sinä et milloinkaan myönnä lähimmäistesi vikoja, kun itse olet täydellinen. Mutta Henrik IV oli toden teolla kitupiikki, ja hänen poikansa Ludvig XIII samaten; tokihan tiedämme siitä jotakin, me? Gaston johti vian äärimmäisyyteen, ja siinä suhteessa hän on tehnyt itsensä koko ympäristönsä inhoamaksi. Henriette, naisparka, oli pakostakin saita, hän kun ei syönytkään joka päivä eikä vuosikausiin lämmittänyt huoneitaan; ja hän on antanut esimerkkiä pojalleen Kaarle II: lle, suuren Henrikin lapsenlapselle, joka on visukinttu äitiinsä ja isoisäänsä. Enkö ole oikein esittänyt saiturien sukujuurta?"

"D'Artagnan, hyvä ystävä", huudahti Atos, "olet kovin äkeissäsi Bourbonien kotkarodulle!"

"Ja koreimman edustajan unohdin… bearnelaisemme toisen lapsenlapsen, neljännentoista Ludvigin, entisen isäntäni! Tottapa hän on itara, kun ei tahtonut edes lainata miljoonaa Kaarle-serkulleen. No, näen sinun tuskastuvasi. Onneksi olemmekin jo asuntoni lähellä tai oikeastaan Monk-ystäväni talolle tulossa."

"Hyvä d'Artagnan, et tuskastuta minua, vaan murehdutat. On tosiaan surkeata nähdä noin ansiokas mies syrjässä siitä asemasta, joka hänelle kuuluu palvelustensa perusteella; minusta sinun nimesi, hyvä ystävä, tuntuu yhtä loistavalta kuin sodan ja valtiotaidon mainehikkaimmat. Luynesit, Bellegardet ja Bassompierret ovat tuskin ansainneet menestystään ja kunniaansa niin pätevästi kuin samat edut olisivat meidän osallemme tulevia. Olet oikeassa, satakertaisesti oikeassa, veikkonen."

D'Artagnan huokasi, ja astuen ystävänsä edellä sen talon kuistille, missä Monk asui Cityn laidalla, hän sanoi:

"Salli minun jättää huoneeseeni kukkaroni, sillä minä en pääsisi enää takaisin Ranskaan, jos tungoksessa Lontoon näppärät taskuvarkaat, joiden maine on Pariisissakin tunnettu, puhaltaisivat minulta loputkin lanttini. Hyvillä mielin minä läksin Ranskasta, mutta hulluna ilosta sinne palaan, kun kaikki entiset ennakkoluuloni englantilaisia vastaan ovat tulleet takaisin ja saaneet paljon uusia lisäkseen."

Atos ei vastannut mitään.

"Odotahan siis silmänräpäys", jatkoi d'Artagnan, "niin tulen mukaasi. Tiedän kyllä, että sinulla on kiire päästä tuonne vastaanottamaan hyvityksiäsi; mutta usko minua, ei ole minullakaan vähemmin kiire saada nauttia sinun ilostasi, vaikkakin etäämmältä… Malta hetkinen."

Ja d'Artagnan harppasi jo eteiseen, kun muuan talousvirkailija – puolittain palvelija ja puolittain sotamies, joka Monkin asunnossa täytti ovenvartijan ja vahtisotilaan tehtävät, – pysähdytti muskettisoturimme, virkkaen hänelle englanninkielellä:

"Pardon, mylord!"

"No, mitä nyt?" tuumi puhuteltu. "Antaako kenraalikin minulle lähdön?.. Ei muuta puutukaan kuin että hänkin kääntyy minua hylkimään!"

Nämä ranskaksi lausutut sanat eivät vähääkään tehonneet virkailijaan, joka ei osannut muuta kieltä kuin karkeata skotlantilaismurretta. Mutta Atokseen ne koskivat syvästi, sillä alkoihan näyttää siltä, että d'Artagnan oli oikeassa.

Englantilainen näytti d'Artagnanille kirjettä.

"From the general", hän ilmoitti.

"Kas niin, siinäpä se, – hyvästelypaperini", sanoi gascognelainen.

"Tarvitseeko sitä lukeakaan, Atos?"

"Sinun täytyy erehtyä", vakuutti Atos, "tai muutoin minä et tunne täällä enää muita kunniallisia ihmisiä kuin sinut ja itseni."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä ja repäisi rikki kotelon, samalla kun englantilainen järkähtämättömänä siirsi hänen lähelleen ison lyhdyn, jonka valossa oli helppo lukea.

"No, mitä nyt?" kysyi Atos nähdessään lukijan kasvoja sävyn muuttuvan.

"Kas, vilkaise itse", virkkoi muskettisoturi.

Atos otti paperin ja luki:

"Herra d'Artagnan, – kuningas on kiihkeästi pahoitellut, että te ette ollut saapunut Paavalin-kirkkoon hänen seurueessaan. Hänen majesteettinsa sanoo, että te osoitatte huonoa kohteliaisuutta, ja saman valituksen teen minäkin omalta osaltani, hyvä kapteeni. On vain yksi keino laiminlyönnin korjaamiseksi. Hänen majesteettinsa odottaa minua kello yhdeksältä Saint-Jamesin palatsissa; tahdotteko tulla sinne samalla tunnilla kuin minäkin? Hänen armollinen majesteettinsa määrää teille sen hetken audienssia varten, jonka hän haluaa teille suoda."

Allekirjoituksena oli Monk.

33.
Kaarle-kuninkaan hovissa

"No?" huudahti Atos lempeän nuhtelevasti, kun Monkin kirje oli luettu.

"Ka", selitti d'Artagnan punehtuneena mielihyvästä ja hieman häpeästäkin, oltuaan niin pikainen syyttämään kuningasta ja Monkia, "tämä on kohteliaisuutta… joka ei tosin sido mihinkään… mutta kohteliaisuutta joka tapauksessa."

"Minun olikin työläs uskoa nuorta ruhtinasta kiittämättömäksi", huomautti Atos.

"Seikka on sellainen, että hänen nykyisyytensä on vielä kovin likellä menneisyyttä", tuumi d'Artagnan, "mutta kyllä minulla tähän asti oli täysi syy sanoilleni."

"Sen myönnän, hyvä ystävä, sen myönnän. Kas, jopa on katsantosi jälleen kirkastunut! Et voi uskoa, kuinka tyytyväinen nyt olen."

"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä" sanoi d'Artagnan; "minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on tuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin vihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle, veikkonen, lähtekäämme!"

Atos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset suuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä väenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten varjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun kaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä hoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten pukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi ilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta puolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja d'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.

Äkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä, saattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen hymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin valtias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen koittavan.

"Hyvät herrat", virkkoi Monk kääntyen, "pyydän teitä tästälähtein muistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin tasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka haltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen valtani."

Kaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja anojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen ja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien muiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi lausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti silmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori hallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.

"Hyvää iltaa, hyvät herrat!" sanoi hän. "Onko kenraali Monk täällä?"

"Tässä olen, sire", vastasi vanha sotapäällikkö.

Kaarle riensi hänen luokseen ja tarttui sydämellisesti hänen käsiinsä.

"Kenraali", hän lausui äänekkäästi, "olen juuri vahvistanut valtuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän vertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä valtakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole vetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät herrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän sillä sijalla osakseen kunnioitustanne."

Kaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti yleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta järkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle:

"Ajatella, että tuo herttuaallisuus, tuo maa- ja merivoimien päällikkyys, kaikki tuo mahtavuus on mahtunut kuusi jalkaa pitkään ja kolme jalkaa leveään kirstuun!"

"Veikkoseni", muistutti Atos, "monet paljon loistokkaammatkin suuruudet saavat sijansa vielä pienemmissä kirstuissa, ja ainiaaksi!"

Samassa Monk huomasi molemmat aatelismiehet, jotka pysyttelivät syrjässä odotellen tungoksen loittonemista herttuan läheltä. Hän raivasi äkkiä tiensä heidän luokseen, niin että hän yllätti heidät kesken järkeilyn.

"Puhuitte minusta?" hän virkkoi hymyillen.

"Mylord", vastasi Atos, "puhuimme myöskin Jumalasta."

Monk meni miettiväiseksi, mutta sanoi sitten hilpeästi:

"Hyvät herrat, puhukaamme myöskin hiukan kuninkaasta, jos suvaitsette, sillä teille kai tulee puheillepääsy hänen majesteettinsa luo."

"Kello yhdeksän", vastasi Atos.

"Kello kymmenen", vastasi d'Artagnan.

"Menkäämme jo suoraa päätä työhuoneeseen", esitti Monk ja viittasi molempia ulkomaalaisia astumaan edellä, mutta siihen ei kumpainenkaan tahtonut suostua.

Tämän aito ranskalaisen kohteliaisuuskiistan aikana kuningas palasi lehterin keskikohdalle.

"Kas, siinähän ovat ranskalaiseni!" sanoi hän huolettoman keveästi, jota sävyä mitkään pettymykset ja vastoinkäymiset eivät olleet häneltä hälventäneet. "Ranskalaiseni, lohdutukseni onnettomuuksissa!"

Atos ja d'Artagnan kumarsivat.

"Herttua, viekää nämä herrat työhuoneeseeni. Tulen sinne heti, messieurs", hän lisäsi ranskaksi.

ja hän suoriutui kiireesti hoviseurueestaan, palatakseen ranskalaistensa luo, kuten hän heitä nimitti.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän työhuoneeseensa astuessaan, "hyvillä mielin näen teidät jälleen."

"Sire, minua ilahduttaa sanomattomasti, kun saan tervehtiä teidän majesteettianne palatsissanne."

"Monsieur, te tahdoitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen, ja olen teille siitä kiitollinen. Jollei minua arveluttaisi sekaantua ylipäällikkömme oikeuksiin, niin tarjoisin teille arvonne mukaisen paikan lähelläni."

"Sire", vastasi d'Artagnan, "erotessani Ranskan kuninkaan henkivartiosta lupasin ruhtinaalleni, etten enää rupea minkään kuninkaan palvelukseen."

"Vai niin!" sanoi Kaarle; "sepä ikävää minulle! Olisin kovin mielelläni tehnyt paljonkin hyväksenne; te miellytätte minua."

"Sire…"

"Mutta enkö sentään voi saada teitä pyörtämään sanaanne?" jatkoi Kaarle hymyillen. "Herttua, auttakaa te minua. Jos teille tarjottaisiin – toisin sanoen, jos minä tarjoaisin teille muskettisoturieni päällikkyyden?"

D'Artagnan kumarsi vielä syvempään kuin edellisellä kerralla.

"Minun olisi mielipahakseni kieltäydyttävä teidän armollisen majesteettinne tarjouksesta", hän sanoi. "Aatelismiehellä on vain sanansa omaa, ja sanani olen antanut Ranskan kuninkaalle, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne."

"Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää", lopetti kuningas kääntyen Atokseen päin.

Ja hän jätti d'Artagnanin mitä katkerimman pettymyksen valtaan.

"Ah, sanoinhan sen!" tuumi muskettisoturi; "tyhjiä sanoja, hyvää vihkivettä! Kuninkailla on aina ihmeellinen kyky tarjota meille mitä tietävät mahdottomaksi ottaa vastaan, jotta saavat haitatta näytellä jalomielisyyltä. Tyhmyri, kolminkertainen tyhmyri olin, kun hetkeksikään toivoin!"

Sillävälin Kaarle tarttui Atoksen käteen. "Kreivi", hän haastoi, "te olette ollut minulle toinen isä: se palvelus, jonka olette minulle tehnyt, ei ole maksettavissa. Olen kuitenkin ajatellut palkita teitä. Isäni teki teistä Sukkanauha-ritarin; se on arvo, josta kaikki Euroopan kuninkaatkaan eivät voi ylpeillä. Leskikuningatar nimitti teidät Pyhän Hengen tähdistön jäseneksi, ja se on yhtä loistava kunnianosoitus. Minä liitän niihin ritarimerkkeihin tämän Kultaisen Taljan tunnuksen, jonka minulle lähetti Ranskan kuningas, saatuaan apeltaan Espanjan kuninkaalta naittamisensa muistoksi kaksi tällaista arvomerkkiä; mutta vastikkeeksi pyydän teiltä vielä erästä palvelusta."

"Sire", esteli Atos hämmentyneenä, "Kultaisen Taljan tunnusko minulle, kun maassani on ainoastaan kuninkaalla se kunnia!"

"Minä tahdon, että te isänmaassanne ja kaikkialla olette kaikkien niiden tasalla, joita hallitsijat ovat kunnioittaneet suosiollaan", selitti Kaarle ottaessaan ketjun kaulastaan, "ja minä olen varma siitä, kreivi, että isäni hymyilee minulle haudastaan."

"On kumma paikka", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa polvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti, "on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen valelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun päälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!"

Atos nousi jälleen; Kaarle syleili häntä sydämellisesti.

"Kenraali", hän virkahti Monkille.

Mutta hän oikaisi heti hymyillen:

"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni… Minun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin likellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten Ludvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja Skotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan puhuttelutapaani."

Herttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta, ainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin paisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään anteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun, vaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.

"Mordioux", murisi d'Artagnan, "yhä satelee! Uh, järki tässä jo sekoaa!"

Ja hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä, että kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi hyvästelemään hallitsijaa.

"Mitä, lähdettekö jo, luottamusmieheni?" virkkoi kuningas herttualle.

"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt… Päivän mielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa."

"Mutta ettehän voine lähteä ilman herra d'Artagnania?" sanoi kuningas.

"Kuinka niin, sire?" kysyi vanha soturi.

"Oh, kai te toki sen tiedätte?" vastasi kuningas.

Monk katseli Kaarlea ihmeissään.

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne", hän sanoi, "mutta minä en tiedä… mitä tahdotte sanoa."

"Ahaa; se on mahdollista; mutta jos te unohdattekin, muistanee herra d'Artagnan."

Muskettisoturin kasvot ilmaisivat kummastusta.

"No, ettekö asu herra d'Artagnanin kanssa yhdessä, herttua?" pitkitti kuningas.

"Kyllä, sire, minulla on ollut kunnia tarjota herra d'Artagnanille asunto."

"Johtuiko se aivan vapaaehtoisesti teistä itsestänne?"

"Se tuntui minusta luonnolliselta, sire."

"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan… vanki oleskelee aina voittajansa luona."

Monk punastui nyt vuorostaan. "Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki", hän myönsi.

"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi. Mutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra d'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne."

D'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen alkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.

"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita", hän sanoi. "Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun hän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa, että minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No niin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen teille velkaa."

Ihastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä vastasi d'Artagnan:

"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun minulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk vain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat. Mutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson saaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko maailmassa pitää vain hänen miekkaansa."

"Odds fish, kuten isäni sanoi!" huudahti Kaarle II; "siinäpä ritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?"

"Totisesti, kautta kunniani, sire!" vastasi herttua.

Ja hän veti miekkansa.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "tässä pyytämänne. Monellakin on ollut parempi säilä, mutta niin koruton kuin onkin aseeni, en ole milloinkaan luovuttanut sitä kellekään."

D'Artagnan otti ylpeästi säilän, joka oli vastikään luonut kuninkaan.

"Ohoh!" huudahti Kaarle; "mitä! Kalpako, joka on toimittanut minulle takaisin valtaistuimeni, joutuisi pois kuningaskunnastani eikä myöhemmällä kuuluisi kruununi kalleuksiin? Ei, kautta sieluni, niin ei saa käydä! Kapteeni d'Artagnan, annan kaksisataatuhatta livreä siitä säilästä; jos se on liian vähän, niin sanokaa!"

"Liian vähän se on, sire", vastasi d'Artagnan tavattoman vakavasti. "En tahtoisi sitä ollenkaan myydä, mutta teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky. Tottelen siis, mutta se kunnioitus, johon olen velvollinen läsnäolevaa maineikasta urhoa kohtaan, vaatii minua arvioimaan voittoni vakuuden kolmannesta korkeampaan hintaan. Pyydän siis kolmesataatuhatta livreä miekasta tai lahjoitan sen teidän majesteetillenne sinänsä."

Ja pidellen miekkaa kärjestä hän ojensi sen kuninkaalle.

Kaarle II purskahti iloiseen nauruun.

"Ritarillinen mies ja hauska toveri! Odds fish, eikö totta, herttua? Eikö totta, kreivi? Hän miellyttää minua totisesti, ja kiinnyn häneen yhä enemmän. Kas tässä, chevalier d'Artagnan", hän sanoi, "ottakaa tämä."

Astuen pöydän ääreen hän otti kynän ja kirjoitti kolmensadantuhannen livren maksumääräyksen rahastonhoitajalleen.

D'Artagnan otti osoituksen ja virkkoi totisen näköisenä kääntyen Monkiin päin:

"Tiedän kyllä pyytäneeni vieläkin liian vähän, mutta olkaa varma siitä, herttua, että minä olisin mieluummin kuollut kuin antanut ahneuden ohjata toimintaani."

Kuningas alkoi jälleen hohottaa kuin valtakuntansa huolettomin nuori mies.

"Käykää vielä tapaamassa minua ennen kuin matkustatte, chevalier", pyysi hän; "tahdon oikein kunnollisesti päästä hyvälle tuulelle ennen ranskalaisten poistumista läheltäni."

"Kah, sire, hyväntuulisuuden laita ei ole sama kuin herttuan miekan, ja sitä saa teidän majesteettinne pyytää minulta ilmaiseksi", vastasi d'Artagnan, jonka jalat tuskin enää koskettivat lattiaa.

"Ja te, kreivi", lisäsi Kaarle Atokseen kääntyen, "tulkaa tekin vielä; minulla on tärkeä tehtävä toimitettavaksenne. Kätenne, herttua!"

Monk puristi kuninkaan kättä.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi Kaarle ojentaen kumpaisenkin kätensä ranskalaisille, jotka koskettivat kädenselkää huulillaan.

"No, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Atos heidän tultuaan ulos.

"Hiljaa!" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; "en ole vielä palannut rahastonhoitajan luota… räystäs voi pudota päähäni."

34.
Rikkauden kiusoja

D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi, pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.

Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II: n rintakuvalla.

D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.

Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.

Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän lopuksi virkkoi d'Artagnanille:

"Ottakaa rahanne, sir."

Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän ei ollut tiennytkään.

Hän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti syvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei otsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei ole liikaa.

D'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt ketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä pöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi kuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit kultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi gascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen lukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja niin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen avain tepsinyt.

Hän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten keksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien valmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi kelvollisen rahakirstun.

Kauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn varrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja lupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta pelosta.

"Saatte minulta ihan uuden laitteen", takasi hän. "Vähäisinkin lukon murtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön tykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta häiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?"

"Se on tosiaankin nerokasta", huudahti d'Artagnan; "se pienoinen vaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä ehdot?"

"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä maksettava koneiston tullessa", vastasi taituri.

D'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki Lontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja viisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä, mitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.

"Mietin asiaa", hän virkkoi; "kiitoksia, sir."

Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut lähennellyt aarretta.

Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.

"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka niin hartaasti toivoit varallisuutta…?"

"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia kuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin pyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja, niin miten menetellään?"

"Se riippuu asianhaaroista…"

"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä tuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen… eikö niin?"

"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei minulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa."

"Lainaatko niitä korolla?"

"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa omaisuuteni isompaa osaa."

"Niin, sen tiedän."

"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja rikkaampikin, kun vain haluat."

"Mutta keräätkö talteesi tuottoa?"

"En."

"Mitä sanot paksuun muuriin koverretusta kätköstä?"

"Sellaista en ole koskaan käyttänyt."

"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu liikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?"

"Ei suinkaan."

"Hyväinen aika, miten siis menetteletkään?"

"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan, hyvä d'Artagnan."

"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja viiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin hyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun on edustettava säätyasemaasi."

"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin minä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi."

"Kolmesataatuhatta livreä! Siinähän on kaksi kolmannesta liikaa."

"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut… olin kuulevinani… jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on yhtiökumppani…"

"Ah, hitto, se on totta!" huudahti d'Artagnan punastuen; "onhan Planchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!.. No niin, siihen lohkeaa satatuhatta… Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin sointuva… Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas. Sinullapa on muisti!"

"Välttävä, Jumalan kiitos!"

"Kunnon Planchet", murisi d'Artagnan, "hän ei tehnytkään vähäistä kaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se on puhuttu."

"Paljonko annat hänelle kaikkiaan?"

"Ka", virkkoi d'Artagnan, "hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä minä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja joutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä."

"Hyvä ystävä, olen varma sinusta", sanoi Atos tyynesti, "ja minulla ei ole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat paremmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos noudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat, onko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua voimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit."

"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti tervehtimään kuningasta."

"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia", ilmoitti Atos, "ja sitten pidän sinulle seuraa."

"Lainaisitko minulle Grimaudia?"

"Kernaasti. Mihin aiot häntä käyttää?"

"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä vartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien vieressä."

"Hyvä on", vastasi Atos levollisesti.

"Ja hän ei kai poistu paikalta, vai mitä luulet?"

"Ei sen enempää kuin pistoolitkaan."

"Lähden siis hänen majesteettinsa luo. Näkemiin!"

D'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II hoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa runsaan tunnin.

Kävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli d'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta juuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet kuninkaan luo.

Kaarle II hykersi kämmeniään, vastaanottaessaan ystävämme kiitokset.

"Chevalier", hän sanoi, "te ette ole missään kiitollisuudenvelassa minulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo oivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme… hänen ylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa."

Ja kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi keskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.

"Johtuupa mieleeni kysyä", jatkoi Kaarle, "onko rakas Monkimme todellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?"

"Anteeksiko? Tottahan toki, sire."

"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus… Odds fish, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin! Teidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier."

"Mutta, sire…"

"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen… Mutta hänellä on niin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja kulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta itsetuntoa, – grande supercilium, tiedättehän."

"Latinaa minä vielä varmasti opettelen", päätti d'Artagnan itsekseen.

"Malttakaas", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, "minun pitääkin saada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää…"

D'Artagnan pureskeli viiksiään.

"Salliiko teidän majesteettinne minun lausua toden?"

"Puhukaa suoraan, chevalier, puhukaa."

"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään… Jos teidän majesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan halukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua surmauttaa minut."

Kuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin pelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.

"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää huolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse palveluksiani…"

"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi yhä arveluttavammaksi.

"Jos teidän majesteetillanne ei ole mitään käskettävänä."

Kaarle pääsi jälleen melkein vakavaksi.

"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä.

Tunteeko hän teitä?"

"Ei, sire; mutta… tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky nuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle."

"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen sattuessa turvautua teihin."

"Sire, kaikki teidän majesteetillenne rakas on minulle pyhää."

"Hyvä!.. Parry! Tulehan, hyvä Parry!"

Sivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat säteillä, kun hän näki ranskalaisen.

"Mitä Rochester tekee?" kysyi kuningas.

"Hän on kanavalla naisten kanssa", vastasi Parry.

"Entä Buckingham?"

"Samoin."

"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo – hän on Buckinghamin herttua, chevalier – ja pyydät herttuaa esittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle."

Parry kumarsi ja hymyili d'Artagnanille.

"Chevalier", jatkoi kuningas, "tämä on teidän hyvästelyaudienssinne; saatte sitten matkustaa milloin haluatte."

"Kiitän, sire."

"Mutta solmikaakin rauha Monkin kanssa."

"Oh, sire…"

"Te tiedätte, että muuan laivani on käytettävissänne?"

"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta minä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat minun tähteni."

Kuningas löi d'Artagnania olalle.

"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni tähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte mielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet."

D'Artagnan katseli kuningasta ihmeissään.

"Hän on muuan kreivi de la Fère… sama, jota te puhuttelette Atokseksi", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella naurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. "Hyvästi, chevalier, hyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä."

Senjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut viereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin seisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.

Vanhus tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa ja vei hänet puutarhaan.