Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

"Läsnäolonne ei kuitenkaan voi estää huhua leviämästä, jos se on jo päässyt liikkeelle."

"Eikä ole, ei se vielä ole puheena, mylord, siitä menen takuuseen. Joka tapauksessa olen vakaasti päättänyt erään seikan."

"Minkä sitten?"

"Että murskaan kallon ensimmäiseltä, joka on levittänyt sellaista juttua, ja vielä hänen ensimmäiseltä kuuntelijaltaankin. Sitten tulen takaisin Englantiin hakemaan suojaa ja kenties tointakin teidän armoltanne."

"Niin, tulkaa vain takaisin, tulkaa!"

"Valitettavasti, mylord, tunnen täällä ainoastaan teidät, ja voisi sattua, etten teitä enää tapaisikaan tai että unohdatte minut suuruudessanne."

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", vastasi Monk, "te olette peräti miellyttävä aatelismies, teillä on paljon järkeä ja rohkeutta. Te ansaitsette mahdollisimman suurta menestystä: tulkaa minun kanssani Skotlantiin, ja minä vannon toimittavani teille hallintoalueellani uran, jota ken hyvänsä voisi kadehtia."

"Oi mylord, tällä hetkellä se on mahdotonta. Minulla on nykyään pyhä velvollisuus täytettävänä: teidän kunnianne vartioiminen; minun tulee huolehtia, ettei yksikään koiranleuka pääse sumentamaan nimenne loistoa aikalaistenne ja kenties jälkimaailmankin silmissä."

"Jälkimaailman, herra d'Artagnan?"

"Niin, epäilemättä! Koko jutun pitää kaikissa kohdissaan pysyä salassa tulevaisilta sukupolvilta, sillä myönnättehän, että jos tuo viheliäinen tarina kuusisesta kirstusta pääsee leviämään, niin silloin sanottaisiin, että te ette alamaisvelvollisuudesta ja vapaasta tahdosta asettanut kuningasta takaisin valtaan, vaan kaupan hieromisella, johon teidät kovisteltiin Scheveningenissä? Turhaan saisin minä silloin selitellä asiain todellista menoa ainoana mukanaolleena todistajana; minuakaan ei uskottaisi, vaan sanottaisiin, että minäkin olen saanut osani saaliista ja pitänyt hyvänäni."

Monk rypisti kulmiaan.

"Maine, kunnia, rehellisyys", sanoi hän, "te olette vain tyhjiä sanoja!"

"Sumua", vahvisti d'Artagnan, "sumua, jonka läpi ei milloinkaan näe oikein selvästi."

"No niin, matkustakaahan sitten Ranskaan, hyvä herra d'Artagnan", virkkoi Monk; "menkää sinne, ja tehdäkseni Englannin teille paremmin asuttavaksi ja mieluisammaksi pyydän teitä vastaanottamaan minulta muistolahjan."

"No, jo nyt jotakin!" ajatteli d'Artagnan.

"Minulla on Clyde-virran rannalla", jatkoi Monk, "pieni maatalo, puiden ympäröimä cottage, joksi sellaista täällä nimitetään. Taloon kuuluu noin sata tynnyrinalaa maata. Annan sen teille."

"Oi, mylord…"

"Hitto, siellä olette kotonanne, ja sieltä saatte turvapaikan, josta äsken puhuitte."

"Minä… minäkö joutuisin niin suureen kiitollisuudenvelkaan teille, mylord! Minua todella hävettää!"

"Ei, ei, monsieur", tokaisi Monk viekkaasti hymyillen, "minähän jään ainiaan kiitolliseksi teille."

Ja puristaen muskettisoturin kättä hän lisäsi:

"Lähden heti laadittamaan lahjoituskirjan."

Samassa hän meni ulos.

D'Artagnan katseli hänen jälkeensä mietteissään ja liikuttuneenakin.

"Siinäpä on kuitenkin kunnon mies", tuumi hän. "On vain ikävä tietää, että hän toimii siten pelkästään pelosta eikä kiintymyksestä minua kohtaan. No, vielä minä hänessä herätän ystävyydenkin!"

Sitten hän tuokion mietittyänsä virkahti:

"Pyh! Mitä se hyödyttää? Hän on englantilainen!"

Ja hänkin poistui nyt, hiukan hämmentyneenä tästä sisällisestä taistelusta.

"Minä olen siis tilanomistaja", ajatteli hän. "Mutta miten lemmossa voin jakaa huvilani Planchetin kanssa? Pitäisikö luovuttaa hänelle tilukset ja itse ottaa rakennukset, tai saisiko hän linnan ja minä… Hyi olkoon! Herra Monk ei suvaitsisi, että minä maustekauppiaan kanssa jakaisin talon, jossa hän itse on asunut! Siihen hän on liian ylpeä. Sitäpaitsi, miksi puhua hänelle siitä? En ole yhtiön rahoilla hankkinut tuota kiinteimistöä, vaan yksinomaan älylläni; se siis kuuluu oikeudenmukaisesti minulle. Ja nyt tavoittamaan Atosta."

Hän suuntasi askeleensa kreivi de la Fèren asunnolle.

37.
Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin vakaannuttaa varapuolen

"Ehdottomasti", tuumi d'Artagnan, "minä olen nyt vauhdissa. Se onnentähti, joka kerran loistaa kaikkien ihmisten elämässä, – joka loisti Jobille ja Irikselle, juutalaisista onnettomimmalle ja kreikkalaisten köyhimmälle, on vihdoin noussut valaisemaan minullekin. Minä en tee mitään tyhmyyksiä, minä käytän sitä hyödykseni; kyllin myöhään jo maltun järkeväksi."

Hän aterioitsi sinä iltana peräti hyvällä tuulella ystävänsä Atoksen seurassa; hän ei puhunut tälle odottamastansa lahjoituskirjasta, mutta ei syödessään kuitenkaan voinut olla kyselemättä toveriltaan maatalon tuloista, siemenviljasta ja istutuksista. Toinen vastaili sävyisästi, kuten aina. Hän otaksui, että d'Artagnan aikoi lyöttäytyä tilanomistajaksi; kuitenkin hän aina väliin kaipasi ennen niin hilpeän veikkosensa vilkkautta ja hupaisia sutkauksia. D'Artagnan todella käyttikin lautaselle hyytynyttä rasvaa numeroiden piirtämiseen, laskien niistä suurenmoisia summia.

Määräys tai oikeammin lupa saapua laivaan ilmoitettiin heille illemmalla. Kreivin saadessa siitä kirjelmän ojensi toinen sanansaattaja d'Artagnanille pienen pergamenttitukon, joka oli somistettu kaikilla englantilaisten kiinteimistöpaperien virkasineteillä. Atos yllätti hänet selailemassa noita eri asiakirjoja, jotka yhdessä vahvistivat hänet skotlantilaisen herrastilan omistajaksi. Ymmärtäväinen – toiset olisivat sanoneet jalomielinen – Monk oli muuttanut lahjoituksen kaupaksi ja tunnusti vastaanottaneensa viisitoistatuhatta livreä tilan hintana.

Sanansaattaja oli jo poistunut. D'Artagnan luki lukemistaan, Atos katseli häntä hymyillen. Olkansa yli vilkaistessaan d'Artagnan näki tuollaisen hymyn ja pani koko pinkan takaisin koteloon.

"Suo anteeksi", sanoi Atos.

"No, sinä et lavertele, veikkonen", vastasi luutnantti; "aioinkin…"

"Ei, älä kerro minulle mitään, minä pyydän: luottamustehtävät ovat niin pyhiä, että niiden saajan ei sovi hiiskua niistä sanaakaan edes veljelleen tai isälleen. Niinpä minäkin, joka nyt puhun kanssasi ja rakastan sinua hellemmin kuin veljeä, isää ja koko maailmaa…"

"Paitsi Raouliasi?"

"Rakastan kyllä vielä enemmän Raoulia, jahka hänestä tulee täysi mies ja näen hänen kehittävän kaikin puolin luonnettaan ja toimintaansa… niinkuin olen nähnyt sinun sukeutuvan parhaalle tasollesi, hyvä ystävä."

"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise minulle?"

"Niin, hyvä d'Artagnan."

Gascognelainen huokasi.

"Oli aika", pahoitteli hän, "jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi avoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys Portokselle, Aramiille ja minulle'."

"Se on totta… Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden aikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!"

"No niin, Atos, tahdotko, että sanon sinulle erään seikan?"

"Puhu pois, veikkonen."

"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren valtakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en ollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien… Olen useinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt noita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja… Minä puolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta, ja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö todella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin, pidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa risaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon. Näetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin valitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on elämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää nahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi viheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon kiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin ystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä sydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani reikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan miekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni."

"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata", huomautti Atos, "se ei kuole ennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen yhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani, joka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa…"

"Minäkö?.. Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka turhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle tästälähtein käyneet!"

Ja hän sulloi asiakirjat avaraan taskuunsa.

Atos nousi pöydästä ja kutsui isännän maksaakseen aterian.

"En siitä asti kun tulin ystäväksesi", virkkoi d'Artagnan, "ole koskaan maksanut osuuttani. Usein avasi Portos, toisinaan Aramis ja melkein aina sinä kukkaronne jälkiruokaan päästyä. Nyt olen rikas ja tahdon koettaa, onko tällainen maksaminen todellakin sankarillista."

"Tee niin", mukausi Atos pistäen kukkaron takaisin taskuunsa.

Ystävykset läksivät sitten satamaan, d'Artagnanin malttamatta pidättyä vilkumasta taakseen, pitääkseen silmällä rakkaitten rahojensa kuljetusta. Yö oli juuri levittänyt paksun huntunsa Thamesin kellahtavan veden yli; purjehduksen valmisteluna kuului sitä tynnyrien kolinaa ja väkipyörien kitkettä, joka niin usein oli saanut muskettisoturien sydämen sykkimään voimakkaammin, silloin kun meren vaarat kuitenkin olivat vähäisimpiä, mitä he retkillään uhmasivat. Tällä kertaa heidän piti mennä suureen laivaan, joka odotti heitä Gravesendissä, ja Kaarle II, joka aina oli huomaavainen pikku seikoissa, oli lähettänyt huvipurrella kaksitoista skotlantilaisen kaartinsa miestä kunniavartioksi lähettiläälle, jonka hän toimitti Ranskaan. Puolenyön aikana toi pursi matkustajat laivaan, ja kello kahdeksan aamulla astuivat lähettiläs ja hänen ystävänsä laivasta Boulognen laiturille. Sillä välin kun kreivi hommasi Grimaudin kanssa hevosia, lähteäkseen suoraa päätä Pariisiin, riensi d'Artagnan majataloon, missä hänen pikku armeijansa piti määräyksen mukaan olla odottamassa. Nämä herrat olivat juuri aamiaisekseen nauttimassa ostereita, kalaa ja mausteviinaa, kun d'Artagnan ilmestyi. He olivat hyvin iloisella päällä, mutta kukaan ei ollut vielä ehtinyt järjen rajojen ulkopuolelle. Ihastuneella hurrauksella he tervehtivät kenraaliansa.

"Tässä nyt olen", sanoi d'Artagnan; "sotaretki on loppunut. Tulin suorittamaan jokaiselle sen palkanlisäyksen, joka oli luvassa."

Miesten silmät säihkyivät.

"Lyönpä vetoa, ettei rikkaimmallakaan teistä ole enää sataa livreä taskussaan?"

"Se on totta!" kajahti yhteen suuhun.

"Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan, "kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta. Kauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme haltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, – sillä nyt minun pitänee ilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin rahastonhoitaja."

Sana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa. D'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet täydellistä luottavaisuutta.

"Tämän rahastonhoitajan", pitkitti d'Artagnan, "minä vein puolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan sopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi olla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin kannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu pehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on."

Hän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki kurkoittivat vaistomaisesti kätensä.

"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni", sanoi d'Artagnan; "jos asialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin."

"No, ka!" mutisi seurue.

"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee kaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin välillä."

"Jo nyt!" kuului joukosta.

"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali Monkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin kuningas Kaarle II: n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä, hän kun on ystäviäni…"

Armeija vaihtoi tyytyväisiä silmäyksiä d'Artagnanin ylpeän katseen kanssa.

"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille takaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa hänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin kävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia sanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle silmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa saa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos kepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan teidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja Irlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua hirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka viikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä, ja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa tekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä seitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'…"

"Uhuh", huudahtivat apurit, "vieläkö lisää?"

"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'" Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!" viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan, nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki, hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"

"Täydellisesti", vakuutti tämä.

"Ja nyt rahoihin käsiksi!" sanoi d'Artagnan. "Sulkekaa ovet."

Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.

"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."

Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "jos teille olisi mahdollista hiukan kohentaa elämänlaatuanne, – jos teistä tulisi nyt kunnon kansalaisia…"

"Se on varsin vaikeata", virkahti muuan.

"Mutta miksi sitten niin, kapteeni?" kysyi toinen.

"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin virkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla…"

Hän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän näköisenä.

"Tulkaa minun kanssani, Menneville", sanoi hän. "Hyvästi, urhoolliset veikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta."

Menneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa heidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.

"Menneville", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, "te ette ole antanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan tapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen paremmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV: n Bastiljiakaan, mutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas: pienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan. Minulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani."

"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja että kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita."

"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies", sanoi muskettisoturi; "olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo viisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille entisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä. Käyttäkää ne hyväksenne."

"Kiitos, herra d'Artagnan!" sanoi Menneville.

"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi kansalaiseksi", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. "Olisi sääli, jos tuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi hukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi mieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se on sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden kuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja mordioux, minä teen teistä silloin jotakin!"

Menneville vannoi kuten äsken toveritkin pysyvänsä mykkänä kuin hauta. Kuitenkin on jonkun täytynyt juoruta, ja kun se ei mitenkään ole voinut olla kukaan noista yhdeksästä apurista eikä kai Mennevillekään, niin tuskinpa tarina voi olla muualta lähtöisin kuin d'Artagnanista, jolla gascognelaisena kieli hipoi huulia. Sillä ellei se ollut hän, niin ken se sitten olisi voinut lavertaa? Ja kuinka voitaisiin silloin selittää, että hengitysrei'illä varustetun kuusisen kirstun salaisuus on tullut meidän tietoomme, – ja niin täydellisessä muodossa, kuten lukija on havainnut, että olemme voineet kertoa seikkailun ihan yksityiskohtia myöten? Ne piirteetpä muuten luovat sekä uutta että odottamatonta valaistusta koko tähän osaan Englannin historiaa, jonka meidän arvoisat historioitsijakumppanimme ovat nykyhetkeen asti jättäneet varjoon.

38.
Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo seisemännellätoista vuosisadalla

Tilit järjestettyään ja hyödylliset ohjeensa lausuttuaan ei d'Artagnan ajatellut muuta kuin mahdollisimman pikaista pääsyä Pariisiin. Atoksella puolestaan oli kiire kotiin hiukan levähtämään. Jos matkamies on retken vaivoissa kuinkakin hyvin säilyttänyt ruumiin ja sielun voimat, näkee hän silti kauniinkin päivän ehtoopuolella mielihyväkseen yön tuovan hänelle pian uinahduksen. Boulognesta Pariisiin rinnakkain ratsastaessaan ystävykset olivatkin jonkun verran syventyneinä omiin ajatuksiinsa eivätkä haastelleet mistään siksi mielenkiintoisista asioista, että meidän tarvitsisi esittää niitä lukijalle. Yksityisiin mietteisiinsä antautuen ja kumpainenkin omalla tavallaan tehden tulevaisuuden suunnitelmia he ennen kaikkea harrastivat välimatkan lyhentämistä mahdollisimman joutuisasti. Neljännen päivän iltana saapuivat he Pariisin kaupunginportille.

"Mihin aiot mennä, hyvä ystävä?" kysyi Atos. "Minä ratsastan suoraan hotelliini."

"Ja minä oikopäätä yhtiökumppanini luo."

"Planchetin vieraaksi?"

"Niinpä tietenkin: Kultaiseen Huhmareeseen."

"On kai itsestään selvää, että tapaamme toisemme vielä?"

"Kyllä, jos jäät Pariisiin, sillä minä puolestani en täältä nyt hievahda."

"Ei, syleiltyäni Raoulia, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta hotellissani, matkustan viipymättä la Fèreen."

"No niin, hyvästi sitten, rakas, kunnon ystävä!"

"Näkemiin pikemmin, sillä mikä oikeastaan estäisi sinua tulemasta asumaan luokseni Bloisin seudulle? Olethan nyt vapaa, olet rikas; jos haluat, niin ostan sinulle kauniin tilan Chevernyn tai Bracieuxin ympäristöltä. Toisella puolellasi ovat maailman kauneimmat metsät, jotka ulottuvat Chambordin linnaan asti, toisella puolen ihanat suoseudut. Sinä, joka pidät metsästämisestä ja tahtoen tai tahtomattasi olet runoilija, veikkoseni, löydät sieltä fasaaneja, ruisrääkkiä ja villihanhia puhumattakaan loistavista päivänlaskuista ja venematkoista, jotka herättäisivät kateutta itse Nimrodissa ja Apollossa. Kaupantekoa valmisteltaessa sinä asut minun luonani, ja me ammumme harakoita viinitarhoissa kuten Ludvig XIII: lla oli tapana. Se on viisasta huviketta meille vanhoille."

D'Artagnan tarttui Atoksen käsiin.

"Hyvä kreivi", sanoi hän, "en esitystäsi hyväksy enkä epää! Annahan kun olen Pariisissa niin kauan kuin tarvitsen asioitteni järjestämiseen ja hiukan totuttautuakseni siihen peräti raskaaseen, mutta samalla valoisaan ajatuselämään, joka huikaisevana hyörii aivoissani. Olen rikas, näetkös, ja ennen kuin totun äveriäisyyteen, tulee minusta aluksi sietämätön olento – tunnenhan kyllä itseni. Vielä en kuitenkaan ole niin tyhmistynyt, että käyttäytyisin naurettavasti sellaisen ystävän edessä kuin sinä olet, Atos. Takki on kaunis, se on rikkaasti somisteltu kultarihmoilla, mutta se on uusi ja ahdistaa minua saumoista."

Atos hymyili.

"Kuten tahdot", sanoi hän. "Mutta tuosta takista puhuen, tahdotko, että annan sinulle neuvon, hyvä d'Artagnan?"

"Oh, hyvin mielelläni."

"Etkä loukkaannu?"

"Jopa nyt!"

"Kuulehan: kun joku myöhään ja äkkiä tulee rikkaaksi, täytyy hänen muuttumattomana säilyäkseen ruveta itaraksi, eli pidättäytyä kuluttamasta paljonkaan enempää rahoja kuin hän ennen käytteli, tai sitten heittäytyä tuhlariksi ja niin velkaantua, että hänestä tulee jälleen köyhä."

"Hm, nyt virkkamasi vivahtaa suuresti viisasteluun, järkeilijäveikkoseni."

"Sitä en usko. Tahdotko ruveta saituriksi?"

"En, hitto vieköön! Sitä jo olin, kun minulla ei ollut mitään. Toista laatua elämää minä haluan."

"Lyöttäydy siis tuhlariksi."

"Vielä vähemmän, helkkarissa! Pelkään pahasti velkoja. Saamamiehet tuntuvat kuvitteluissani paholaisilta, jotka kääntävät kadotettuja riehtilällä, ja kun kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, tunnen alituista kiusausta noiden lempolaisten löylyttämiseen."

"Sinä olet järkevin mies, mitä tunnen; sinua ei tarvitse kenenkään neuvoa. Tyhmiä ovat ne, jotka uskovat voivansa opettaa sinulle jotakin. Mutta emmekö jo olekin Saint-Honoré-kadulla?"

"Olemme tosiaan, hyvä Atos."

"Kas näetkö tuota matalaa ja pitkää valkoista taloa tuolla vasemmalla? Se on hotelli, jossa asun. Huomaat, että se on ainoastaan kaksikerroksinen. Minulla on hallussani alakerta; toinen on vuokrattu upseerille, joka toimensa vuoksi on poissa kahdeksan tai yhdeksän kuukautta vuodessa, niin että minä olen talossa kuin kotonani muun paitsi vuokran suhteen."

"Kylläpä sinä järjestätkin kaikki mukavasti, Atos! Käytännöllisesti ja kitsastelemattomasti! Nepä kaksi etua minäkin tahtoisin yhdistää. Mutta mikäs auttaa, sellainen tasapuolisuus on synnynnäistä, sitä ei voi hankkia."

"Imartelua! No niin, hyvästi nyt, veikkoseni! Viehän muuten terveiseni Planchetille; hän on kai aina yhtä ymmärtäväinen mies, vai miten?"

"Niin on, ja kuitenkin mies, jolla on sydäntä. Hyvästi, Atos!"

He erosivat. Koko tämän keskustelun aikana ei d'Artagnan ollut silmänräpäykseksikään päästänyt näkyvistänsä kuormahevosta, jonka vankkureissa rahasäkit ja matkareppu kellettivät heinien alla. Kello löi yhdeksän illalla Saint-Merrin tornissa; Planchetin puotipojat olivat sulkemassa myymälää. D'Artagnan pysähdytti kyytimiehensä Rue des Lombardsin kulmaan erään katoksen luo, kutsui luokseen Planchetin puotipalvelijan ja pyysi häntä pitämään silmällä sekä molempia hevosia että kuormamiestäkin. Sitten hän meni maustekauppiaan puheille. Tämä oli juuri lopettanut illallisensa ja välikerrassa nyt hieman huolestuneesti tutki almanakkaa, josta hän päivittäin pyyhki pois kunkin kuluneen vuorokauden. Juuri kun hän tapansa mukaan siinä kynänsä selkäpuolella huoaten pyyhkäisi pois nyt kuluneen päivän, kolautti d'Artagnan jalkansa kynnykseen, niin että kannukset helähtivät.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Planchet.

Arvoisa maustekauppias ei kyennyt virkkamaan enempää; hän oli tuntenut yhtiökumppaninsa. D'Artagnan astui sisään kumarassa ja synkin katsein. Gascognelaisella oli aatoksensa Planchetin varalle.

– Armias taivas! – ajatteli maustekauppias katsellessaan matkamiestä; – hän on murheissaan!

Muskettisoturi istuutui.

"Rakas herra d'Artagnan", sopersi Planchet hirveästi pamppailevin sydämin, "olette siis täällä! Ja miten jaksatte?"

"Varsin hyvin, Planchet, varsin hyvin", vastasi d'Artagnan syvään huokaisten.

"Ette toivoakseni ole haavoittunut?"

"Pyh!"

"Ah, minä huomaan", jatkoi Planchet yhä enemmän hätäännyksissään, "että retki on ollut vastuksellinen?"

"Niin", äännähti d'Artagnan.

Planchetin koko ruumista puistatti.

"Joisin jotakin", sanoi muskettisoturi surkean näköisenä nostaen päätänsä.

Planchet kiirehti itse kaapille ja kaatoi suuren lasillisen viiniä d'Artagnanille. Tämä katsoi pulloa.

"Mitä viiniä tämä on?" hän kysyi.

"Voi, sitä lajia, jota te mieluimmin juotte, monsieur", vastasi Planchet, "sitä hyvää vanhaa anjoulaista, joka eräänä päivänä oli meille kaikille käydä kovin kalliiksi."

"Haa!" virkkoi d'Artagnan raskasmielisesti hymyillen; "voi, Planchet-parka, sopiiko minun vielä juoda hyvää viiniä!"

"Kuulkaahan, rakas herrani", sanoi Planchet tehden yli-inhimillisen ponnistuksen, ja hänen pingoittuneet lihaksensa, kalpeutensa ja vavistuksensa ilmaisivat järkyttävää tuskaa. "Kuulkaahan, olen ollut sotilas, ja minulla siis on miehuutta; älkää antako minun kiusaantua pitempään, hyvä herra d'Artagnan: rahamme ovat mennyttä, niinhän?"

D'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta maustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain käännähtänyt tuolillaan.

"Ja jos niin olisi", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen, "mitä silloin sanoisit, ystäväparka?"

Planchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla hänen aikovan niellä kielensä, – niin paisui hänen kurkkunsa, silmien veristyessä.

"Kaksikymmentätuhatta livreä!" mutisi hän; "kaksikymmentätuhatta livreä sentään!.."

D'Artagnan – pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina sylissä – oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen huokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.

"No niin", aloitti hän, "minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme miehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä, monsieur."

"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka tapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä."

"Cordieu, monsieur", huudahti Planchet, "jos asemanne on sillä kannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun kanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me ja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä menemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä viimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen."

D'Artagnan ei voinut enää pidättäytyä.

"Mordioux!" äännähti hän hyvin liikutettuna; "kautta kunniani, sinä olet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt ilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla kadunkulmassa hevosta pussosinensa?"

"Mitä hevosta? Mitä pussosia?" kysyi Planchet, jonka sydäntä kouristi ajatus, että d'Artagnan oli menettämässä järkensä.

"No, niitä englantilaisia rahasäkkejä, mordioux!" selitti d'Artagnan säihkyvin kasvoin ja ihan muuttuneena miehenä.

"Voi, hyvä Jumala!" änkkäsi Planchet väistyen taaksepäin d'Artagnanin leimuavien katseitten tieltä.

"Tyhmyyksiä!" huudahti d'Artagnan; "sinä luulet minua pöpiksi. Lempo soikoon, minulla päinvastoin ei ole milloinhan ollut järkeni selkeämpänä ja sydämeni riemukkaampana! Nyt rahasäkeille, Planchet, rahasäkeille!"

"Mutta, taivasten tekijä, mille rahasäkeille?"

D'Artagnan työnsi Planchetin ikkunan ääreen.

"Näetkö tuolla alhaalla vajan edustalla hevosta?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Näetkö, kuinka sen selkä taipuu taakan alla?"

"Kyllä, kyllä!"

"Näetkö puotipalvelijasi juttelevan tuolla kyytimiehen kanssa?"

"Kyllä, kyllä, kyllä!"

"No, sinä kai tiedät miekkosen nimen, kun hän kerran on palveluksessasi. Huuda häntä."

"Abdon! Abdon!" kiljui Planchet ikkunasta.

"Tuo tänne hevonen", kuiskasi d'Artagnan.

"Tuo tänne hevonen!" luikkasi Planchet.

"Nyt kymmenen livreä kyytimiehelle", määräili d'Artagnan sellaiseen sävyyn kuin hänet olisi pantu johtamaan manöövereitä, "kaksi puotipoikaa kantamaan ylös kaksi ensimmäistä säkkiä, toiset kaksi tuomaan molemmat muut, – ja joutuin, mordioux, pane toimeksi!"

Planchet syöksyi alas portaita kuin paholaista pakoon. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua tulla tömistelivät puotipalvelijat portaissa taakkojensa köyristäminä. D'Artagnan lähetti heidät sitten takaisin ullakkokamareihin, sulki huolellisesti oven ja sanoi kääntyen maustekauppiaaseen, joka nyt vuorostaan näytti olevan menettämässä järkensä.

"Nyt olemme tuokion kaksistamme."

Hän levitti lattialle suuren huopapeitteen ja tyhjensi sen päälle ensimmäisen rahasäkin. Planchet ravisti sisällön toisesta; sitten d'Artagnan kiihtymyksestä vapisten veti puukollaan puhki kolmannen. Kun Planchet kuuli hopean ja kullan himartelevan kilinän, kun hän näki välkkyvien kolikkojen huppelehtavan säkeistä niinkuin kalat nuotasta päästettyinä, – kun hän tunsi pohkeita myöten kahlaavansa kulta- ja hopearahain yhä tulvivassa vuolteessa, silloin hänet tapasi pyörrytyskohtaus, hän kiepahti kuin salaman iskemänä ja tuupertui raskaasti korkealle rahakukkuralle, joka huumaavalla helinällä sortui hänen painostaan. Tukehtumaisillaan ilosta oli Planchet mennyt tainnuksiin. D'Artagnan viskasi hänen kasvoilleen lasillisen valkoista viiniä, joka heti toinnutti hänet.

"Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala!" soperteli Planchet pyyhkien viiksiään ja partaansa.

Siihen aikaan maustekauppiaat käyttivät jo ritarin viiksiä ja huovin leukapartaa, kuten nytkin; hopeakylvyt olivat vain jo siihen aikaan hyvin harvinaisia, ja nykyään ne ovat melkein tuntemattomia.

"Hiisi vieköön!" sanoi d'Artagnan, "tuossa on satatuhatta livreä teidän omaanne, herra yhtiökumppanini. Olkaa hyvä ja ottakaa roposenne; minä korjaan kasasta omani."

"Voi, mikä ihana summa, herra d'Artagnan, mikä ihana summa!"

"Puoli tuntia takaperin olin hiukan pahoillanikin sinun osuutesi lohkaisemisesta", tunnusti d'Artagnan, "mutta nyt en sitä enää sure; sinä olet kerrassaan kunniallinen maustekauppias, Planchet. Tehkäämme nyt tilit selviksi, sillä selvistä väleistä tulee hyvä ystävyys, sanotaan."

"Oi, kertokaa minulle ensin koko historia", pyysi Planchet; "sen täytyy olla vielä ihanampi kuin rahatkaan."

"Kautta sieluni, sitä en kiellä", vastasi d'Artagnan kierrellen viiksiään, "ja jos jolloinkin joku historioitsija huomaisi pyytää minulta tietoja, niin hän voisi sanoa, ettei hän ole ammentanut huonosta lähteestä. Kuuntelehan siis, Planchet, minäpä kerron."