Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

41.
Kertomus

Kardinaalin häijyys ei ollut jättänyt lähettiläälle paljonkaan sanottavaa. Sanat "päässeenä takaisin valtaistuimelle" olivat kuitenkin herättäneet kuninkaan erityistä huomiota, ja hän virkkoi kreiville, jota oli pitänyt silmällä tämän esittäytymisestä asti:

"Suvaitsisitteko antaa meille muutamia lähempiä tietoja asiain tilasta Englannissa, monsieur? Tehän tulette siitä maasta, olette ranskalainen, ja arvomerkeistänne näen teidät sekä ansiokkaaksi että korkeaan säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi."

"Kreivi de la Fère onkin teidän majesteettinne entisiä palvelijoita", huomautti kardinaali leskikuningattareen kääntyen.

Itävallan Anna oli unohtavainen, – kuningattarena, jonka elämässä myrskyt olivat vuorotelleet kauniiden päivien kanssa. Hän katsoi Mazariniin, jonka vahingoniloinen hymy lupasi hänelle jotakin ilkeyttä; sitten hän toisella silmäyksellä pyysi Atokselta selitystä.

"Monsieur", jatkoi kardinaali, "oli muskettisoturina edesmenneen kuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.²⁹ Monsieur tuntee hyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja; hän on peräti ansiokas alamainen."

Nämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina vapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen mielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta ja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi sankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen sydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren valtaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se huomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset henkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella noita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja vanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.

"Puhukaa, monsieur", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen epäilysten ja muistojen häiriöstä.

"Niin, puhukaa", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat palanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.

"Sire", aloitti kreivi, "kuningas Kaarle II: n kohtalo on kerrassaan muuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet aikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön."

Mazarin alkoi yskiä, vetäytyen vuoteelleen.

"Kuningas Kaarle II", jatkoi Atos, "on lähtenyt Haagista, ei enää pakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka kaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun tervehtimänä."

"Suuri ihmetyö tosiaankin", sanoi Mazarin, "sillä jos on kerrottu totta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään saanut hyvästelykseen musketinlaukauksia."

Kuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei Filip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin taputuksena hänen leikkipuheelleen.

"Toden totta, ihme se on ollut", sanoi kuningas; "mutta niin paljon kuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää kuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä miehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?"

"Mutta", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon pahastuttamisesta, "eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle luovutti valtaistuimen kenraali Monk?.."

"Sen toki tiedän", vastasi Ludvig XIV lujasti; "kysyn herra lähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita."

"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen", vastasi Atos, "sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi herra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi viholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen, uhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki uhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman yhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän kiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi."

"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää", virkkoi kuningas.

"Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?"

"He ovat ranskalaisia, sire."

"Sepä todella hauska tieto!"

"Entä ne kaksi aatosta?" kysäisi Mazarin. "Ne minussa herättävät suurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt."

"Niin", jupisi kuningas.

"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä kahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille kultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja ostaa tällä summalla Monkin kannatus."

"Ho, hoo!" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. "Mutta samainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?"

"Niin, herra kardinaali, ja siitä syystä olen rohjennut sanoa sitä aatosta miehuulliseksi samoin kuin uhrautuvaiseksikin. Oli siis aikeena, jos herra Monk kieltäytyisi välittäjän tarjouksista, saattaa voimaan kuningas Kaarle II: n omistusoikeus tuohon miljoonaan, joka silloin piti korjata talteen kenraalin kunniantunnon välityksellä eikä alamaisvelvollisuuden varassa… Tämä onnistui muutamista vastuksista huolimatta; kenraali osoittausi ritarilliseksi ja salli siirtää pois kullan."

"Minusta tuntuu", huomautti kuningas varovasti ja mietteissään, "kuin Kaarle II Pariisissa oleskellessaan ei olisi tiennyt tästä miljoonasta."

"Minun nähdäkseni", sanoi kardinaali häijysti, "hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon, mutta piti mieluisampana kahta."

"Sire", vastasi Atos vakavasti, "hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut rahaa kyytihevoseen, – niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän useasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen kätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä säälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies – teidän majesteettinne alamaisia – olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka edesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen."

"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja uhkarohkeaan", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. "Millainen se oli?"

"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn kuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois tieltä se este."

"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi", huomautti Mazarin, "ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta teilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla."

"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", vastasi Atos kuivakiskoisesti; "en sanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan toimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys, josta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.³⁰ Se kuului sitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän vihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan. Se ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra Monkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen."

Kuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa nuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:

"Hei, mainiota!"

"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?" ihmetteli kuningas. "Mutta Monk oli leirissään…"

"Ja aatelismies toimi yksinään, sire."

"Merkillistä!" kummasteli Filip.

"Hämmästyttävää todellakin!" huudahti kuningas.

"Kas vain, siinä nyt kaksi jalopeuran pentua on päässyt kahleistaan", tuumi kardinaali itsekseen. Ja sävynsä nyreyttä salaamatta hän kysyi ääneen:

"Näistä seikoista en ole tiennyt; takaatteko tietonne varmasta lähteestä saaduiksi, monsieur?"

"Sitäkin helpommin, herra kardinaali, kun olen nähnyt ne tapaukset."

"Te!"

"Niin, monseigneur."

Kuningas oli väkisinkin työntynyt likemmäksi kreiviä; Anjoun herttua oli kääntynyt päin ja lähenteli tätä toiselta puolelta.

"Sitten, monsieur, sitten?" huudahti kumpainenkin yhtaikaa.

"Sire, kaapattuaan haltuunsa herra Monkin vei ranskalainen hänet kuningas Kaarle II: n luo Hollantiin. Kuningas päästi herra Monkin heti vapaaksi, ja kenraali kiitollisuudessaan palautti Kaarle II: lle Ison-Britannian valtaistuimen, jonka puolesta niin monet urhot olivat turhaan taistelleet."

Filip ihastuksissaan taputti käsiänsä. Malttavaisempana Ludvig XIV kääntyi kysymään kreiviltä:

"Onko tämä kaikissa kohdissaan totta?"

"Ehdottoman tarkalleen, sire."

"Joku aatelismieheni tunsi tuon miljoonan salaisuuden ja säilytti sen?"

"Niin, sire."

"Hänen nimensä?"

"Teidän nöyrin palvelijanne", vastasi Atos säveästi.

Ihaileva sorina paisutti Atoksen sydäntä. Hänen toki kannattikin tuntea ylpeyttä. Itse kardinaalikin kohotti kätensä ilmaan.

"Monsieur", sanoi kuningas, "toivoakseni keksin keinon palkitakseni teitä." Atos liikahti.

"Oh, en rehellisyydestänne – sen hyvittäminen nöyryyttäisi teitä; mutta minun on palkittava teitä siitä, että olette auttanut veljeni Kaarle II: n pääsyä valtaistuimelle."

"Tietenkin", mukasi Mazarin.

"Hyvän asian voittoa, joka tuottaa ylenpalttista riemastusta Ranskan koko kuningassuvulle", lisäsi Itävallan Anna.

"Mutta jatkaakseni: onko myös totta", tiedusti Ludvig XIV, "että joku mies on yksinään tunkeutunut Monkin luo hänen leirissään ja anastanut hänet haltuunsa?"

"Sillä miehellä oli kymmenen alempisäätyistä apuria."

"Ei sen enempää tukea?"

"Ei muuta."

"Ja kuka hän olikaan?"

"Herra d'Artagnan, teidän majesteettinne muskettisoturien entinen luutnantti."

Itävallan Anna punehtui. Mazarin näytti nolostuen käyvän yhä kellastuneemmaksi; Ludvig XIV: n sävy synkkeni, ja hänen kalpealla otsallaan helmeili hikipisara.

"Millaisia miehiä!" jupisi hän ja loi tahtomattaankin ministeriin silmäyksen, joka olisi tätä värähdyttänyt, jollei sairas olisi juuri silloin kätkenyt päätänsä pielukseen.

"Monsieur", huudahti nuori Anjoun herttua laskien naisellisenvalkoisen ja siron kätensä Atoksen käsivarrelle, "pyydän teitä sanomaan sille urholle, että kuninkaan veli huomenna juo hänen maljansa sadan parhaan aatelismiehemme läsnäollessa!"

Ja kun nuori mies sen lausuttuaan huomasi toisen kalvosinröyhelönsä joutuneen siinä innostuksen purkauksessa epäjärjestykseen, ryhtyi hän mitä huolellisemmin laittamaan sitä kuntoon.

"Puhukaamme asioista, sire", virkkoi Mazarin, joka ei haltioitunut eikä käyttänyt kalvosinröyhelöitä.

"Niin, monsieur", vastasi kuningas. "Esittäkää toimeksenne annettu ilmoitus, herra kreivi", lisäsi hän kääntyen Atokseen.

Atos aloitti asiansa ja tarjosi juhlallisesti lady Henriette Stuartin kättä kuninkaan nuorelle veljelle. Neuvottelua kesti tunnin ajan; sitten avattiin kamarin ovet hovilaisille, jotka asettuivat jälleen paikoilleen niinkuin illanviettoon ei olisi sattunut mitään keskeytystä. Atos pääsi taas lähestymään Raoulia, joten isä ja poika saivat puristaa toistensa kättä.

42.
Mazarin heittäytyy tuhlariksi

Mazarinin yrittäessä toipua kuumeellisesta vaivaannuksestaan Atos ja Raoul vaihtoivat muutamia sanoja kamarin sopessa.

"Olet siis Pariisissa, Raoul?" virkkoi kreivi.

"Niin, monsieur, herra prinssin palattua."

"En voi keskustella kanssasi tässä paikassa, missä meitä tarkkaillaan, mutta lähden piankin asuntooni ja odotan sinun saapuvan sinne heti kun palveluksesi sallii."

Raoul kumarsi. Condén prinssi astui samassa suoraan heidän luokseen. Prinssillä oli se kirkas ja syvälletunkeva katse, joka on ominainen jalolaatuisille saalistajalinnuille; hänen kasvoissaankin oli useita tähän yhdennäköisyyteen viittaavia piirteitä. Tiedetään, että prinssin kyömynenä terävänä ulkoni vain hiukan kuperasta otsasta, joka oli pikemmin matala kuin korkea; hovin naljailijat, jotka olivat nerollekin armottomia, väittivätkin Condén maineikkaan prinssisuvun nykyisen päämiehen saaneen siten oikeastaan kotkan nokan eikä inhimillistä nenää.

Tämä terävä katse ja koko ulkomuodon hallitsevainen sävy tavallisesti hämmensivät prinssin puhuttelemia henkilöitä enemmän kuin Rocroyn sankari olisi voinut vaikuttaa suoranaisella majesteettisuudella tai säännöllisellä kauneudella. Sitäpaitsi hänen ulkonevat silmänsä leimahtelivat niin herkästi, että prinssillä kaikki elostuminen näytti kiivaudelta. Hänen säätyarvonsakin johdosta koko hovimaailma kunnioitti herra prinssiä, ja monetkin kehittivät kunnioitustansa pelokkuudeksi, nähden vain hänet ratkaisevana tekijänä urallaan. Ludvig de Condé siis lähestyi kreivi de la Fèreä ja Raoulia, ilmeisesti aikoen saada tervehdyksen toiselta ja puhutella toista.

Kukaan ei kyennyt kumartamaan arvokkaamman pidättyvästi kuin kreivi de la Fère. Hän halveksi sovittaa kunnioittavaan tervehtimiseen kaikkia niitä vivahduksia, joihin hovilaista tavallisesti kannustaa ainoastaan liehittelyn halu. Atos tunsi omakohtaisen arvonsa ja kumarsi prinssille kuin kunnon ihmiselle, parantaen jollakin epämääräisellä myötätunnon herättämisellä sitä jäykkyyttä, joka olisi voinut loukata ylimmän arvon korskeutta.

Prinssi aikoi lausua jotakin Raoulille. Atos ehätti edelle.

"Jos herra varakreivi de Bragelonne", virkkoi hän, "ei olisi teidän korkeutenne vähäpätöisimpiä palvelijoita, niin pyytäisin häntä ilmoittamaan teille nimeni, prinssi."

"Minulla on kunnia puhutella kreivi de la Fèreä", sanoi Condén prinssi heti.

"Suojelijaani", lisäsi Raoul punehtuen.

"Valtakunnan kunniakkaimpia miehiä", jatkoi prinssi, "Ranskan ensimmäisiä ylimyksiä, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon hyvää, että mieleni on usein tehnyt lukea teidät ystäviini."

"En ole sen kunnian arvoinen, monseigneur, muutoin kuin teidän korkeuttanne kohtaan tuntemani kunnioituksen ja ihailun perusteella", vastasi Atos.

"Herra de Bragelonne", virkkoi prinssi, "on kunnon upseeri, jonka näkee olleen hyvässä koulussa. Voi, herra kreivi, teidän aikananne oli päälliköillä vasta sotureita…"

"Totta kyllä, monseigneur, mutta nytpä sotureilla on vasta päälliköitä."

Tämä kohteliaisuus, joka ei ollenkaan tuntunut imartelulta, sävähdytti ilahduksella miestä, jota koko Eurooppa piti sankarina ja joka jo saattoi tuntea kylläännystä ylistyksiin.

"Mieltäni pahoittaa", huomautti prinssi, "että te olette vetäytynyt syrjään palveluksesta, herra kreivi, sillä kuningas joutuu alinomaa sotaan Hollannin tai Englannin kanssa, ja silloin ei puutu tilaisuuksia teidänlaiseltanne mieheltä, joka tuntee Ison-Britannian niinkuin Ranskan."

"Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, että tein viisaasti vetäytyessäni yksityiselämään", sanoi Atos hymyillen. "Ranska ja Iso-Britannia elävät tästälähtein sisaruksina, jos uskon aavistuksiani."

"Aavistuksianne?"

"Malttakaahan, monseigneur, mitä puhutaankaan tuolla herra kardinaalin pöydässä?"

"Peliseurassa?"

"Niin, monseigneur, siellä on tekeillä jotakin erityistä."

Kardinaali oli tosiaan kohoutunut kyynärpäänsä varaan ja tehnyt merkin Anjoun herttualle, joka lähestyi häntä.

"Monseigneur", sanoi kardinaali, "suvaitkaa, pyydän, koota haltuunne kaikki nuo kultarahat."

Hän osoitti suunnatonta keltaisten ja välkkyvien kolikkojen röykkiötä, jonka kreivi de Guiche oli vähitellen kasannut hänen eteensä yhä ihmeellisen onnen suosimana.

"Minulleko?" huudahti nuori prinssi.

"Nämä viitisenkymmentätuhatta écua, niin, monseigneur, ovat teidän."

"Te lahjoitatte tuon summan minulle?"

"Olen pelannut teidän lukuunne, monseigneur", vastasi kardinaali riutuneemmin, niinkuin lahjoituksen työläys olisi näännyttänyt hänen kaikki ruumiilliset voimansa tai sielunkykynsä.

"Voi, hyvä Jumala", jupisi Filip melkein huumaantuneena ilosta, "ihana päivä!"

Ja kouristaen sormensa haravaksi hän sulloi kaikki taskunsa täyteen kultaa. Runsas kolmannes kuitenkin vielä jäi pöydälle.

"Chevalier", Filip kutsui suosikkiansa Lotringin junkkarisi "tule tänne."

Suosikki riensi saapuville.

"Pistä sinä loput taskuusi", sanoi nuori prinssi.

Seurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin liikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille, jotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä suojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin anteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista meidän päivinämme arvosteltaisiin.

Hovilaiset tunsivat vain kateutta. Kuningas käänsi pois päänsä.

"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa", haastoi nuori prinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki, mennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. "Ei milloinkaan… Jopa se painaa, – sataviisikymmentätuhatta livreä!"

"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin uhkean pelivoiton?" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa kreivi de ja Fèren kanssa. "Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas kardinaalimme?"

"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo päältäkinpäin näkee."

"Kuihtunut hän on… Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta livreä!.. Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi? Keksikääpä joku järjellinen syy."

"Monseigneur, malttakaa hiukan, – Anjoun herttua tulee tänne päin puhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos he säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä."

Samassa lausuikin Lotringin junkkari puoliääneen Filipille:

"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa teille näin suuren summan… Varokaa, teiltä tippuu rahoja, monseigneur… Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin antelias?"

"Kuten arvelin", supatti Atos prinssin korvaan, "tästä kenties tulee vastaus kysymykseenne."

"Sanokaa toki, monseigneur!" tiukkasi chevalier kärsimättömästi, samalla kun hän taskujansa punniten arvioitsi, mikä määrä hänen osalleen oli summasta pirahtanut.

"Huomenlahja, chevalier!"

"Mitä! Huomenlahja!"

"Niin vainkin: minä menen naimisiin!" vastasi Anjoun herttua huomaamatta, että hän juuri sivuutti Condén prinssin ja Atoksen, jotka kumpainenkin kumarsivat syvään.

Chevalier loi nuoreen herttuaan niin kummallisen katseen, niin vimmaisen, että kreivi de la Fère hätkähti.

"Te… te naimisiin?" hän tankkasi. "Oh, mahdotonta! Tekisittekö sen hupsuuden!"

"Kah, minä vain teen mitä teetetään", vastasi Anjoun herttua. "Mutta tule pian, mennään sijoittamaan rahat säilyyn."

Nauraen ja rupatellen hän kumppaninsa kanssa katosi kumartelevaa ihmiskujaa pitkin.

"Siinä siis se salaisuus?" virkkoi Condén prinssi hiljaa Atokselle.

"Minä en sitä ole teille sanonut, monseigneur."

"Hän ottaa puolisokseen Kaarle II: n sisaren?"

"Niin luulen."

Prinssi mietti tuokion, ja hänen silmissään välähti salama.

"Kas niin", virkkoi hän hitaasti kuin itsekseen, "taaskin säilät seinälle… pitkäksi aikaa!" Ja hän huokasi.

Ainoana kuulijana yksistään Atos käsitti, mitä kaikkea sisältyi siihen äkillisesti murskautuneiden pyrkimysten, sammuneiden mielikuvien, pettyneiden toiveiden hiljaiseen purkaukseen.

Heti kun prinssi de Condé kumarsi seurueelle hyvästelyksi, läksi kuningaskin. Atos uudisti merkillä Bragelonnelle äskeisen kehoituksensa kahdenkeskiseen kohtaukseen. Vähitellen kamari tyhjentyi, ja Mazarin jäi yksikseen tuskiin, joita hän ei enää yrittänytkään salata.

"Bernouin! Bernouin!" huusi hän särkyneellä äänellä.

"Mitä monseigneur tahtoo?"

"Guénaud… kutsuttakoon Guénaud", ähkäisi hänen ylhäisyytensä; "minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani."

Kauhistunut kamaripalvelija juoksi työhuoneeseen antamaan määräyksen, ja lääkäriä noutamaan rientänyt ratsumies karautti kuninkaan vaunujen editse Saint-Honoré-kadulle.

43.
Guénaud

Kardinaalin kutsu oli kiireellinen, eikä tohtori Guénaud siekaillutkaan.

Hän tapasi potilaansa makaamassa pöhistynein säärin, sinertävän kalpeana ja vatsan painostusta valittavana. Mazarinilla oli ollut julma nivelsäryn kohtaus, ja hän kärsi kamalia kipuja, maltittomana kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut koettelemuksiin.

"Ah, nyt olen pelastettu!" huudahti hän lääkärinsä ilmestyessä.

Guénaud oli hyvin oppinut ja ymmärtäväinen tieteensä edustaja, jonka maine ei kaivannut Boileaun arvosteluja. Sairaudentapauksissa hän kohteli potilaita kuin turkkilainen, vaikka hänen edessään olisi kuningas vääntelehtinyt. Niinpä hän ei vastannutkaan Mazarinille kuten ministeri odotti: "Niin, tässä lääkäri, paetkoon tauti!" Päin vastoin, hän silmäili sairasta hyvin totisen näköisenä.

"Hohoi", mutisi hän.

"Mitä nyt, Guénaud!.. Noin vakavana?"

"Sävyni on tautinne mukainen, monseigneur, – teidän tilanne on vakava."

"Nivelsärkyä… niin, niin, nivelsärky se vain repii."

"Kehittyneenä muiksikin vioiksi, monseigneur."

Mazarin ponnistausi kyynärpäänsä varaan ja katsoi häneen kysyvästi, virkahtaen:

"Mitä sanottekaan? Olenko pahemmin sairas kuin itse uskonkaan?"

"Monseigneur", aloitti Guénaud istuutuen vuoteen vierelle, "teidän ylhäisyytenne on raskaasti uurastanut kaiken ikänne, olette kokenut paljon rasitusta."

"Mutta minä en mielestäni vielä ole kovinkaan vanha… Herra de Richelieu-vainaja oli kuollessaan vain seitsemäntoista kuukautta nuorempi minua, ja hänen loppunaan oli satunnainen kuolettava tauti. Minä olen vielä nuori, Guénaud, ajatelkaa toki: vasta täyttänyt viisikymmentäkaksi vuotta."

"Hoo, enemmän teillä on ikää, monseigneur… Kuinka kauan kestikään frondelaisliikettä?"

"Miksi sitä kysytte, Guénaud?"

"Lääketieteellistä laskelmaa varten, monseigneur."

"No, siinä suunnilleen kymmenen vuotta… roihuten tai kytevänä."

"No niin, suvaitkaa laskea jokainen frondelaisvuosi kolmeksi tavalliseksi… saamme kolmekymmentä; lisäten kaksikymmentä viiteenkymmeneenkahteen tulette kahdenkahdeksatta ikäiseksi, monseigneur… ja se on jo korkea ikä."

Puhuessaan hän koetti potilaansa valtimoa. Tämä osoitti niin huolestuttavia oireita, että lääkäri keskeytyksistä huolimatta heti jatkoi:

"Laskemmekin frondelaisvuodet nelinkertaisiksi, ja te olette niin ollen jo kahdeksankymmenenkahden vuoden vanha!"

Mazarin vaaleni vielä entisestään ja virkkoi heikosti:

"Puhutteko tosissanne, Guénaud?"

"Voi, niin vakavasti, monseigneur!"

"Kautta rantain ilmoitatte siis minulle, että olen arveluttavasti sairaana."

"Niin, totisesti, monseigneur, – saatanhan suoraankin lausua sen teidän ylhäisyytenne kaltaiselle järkevälle ja rohkealle miehelle."

Kardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli surku.

"Tauteja on monenlaisia", yritti Mazarin. "Toisista läpäisee."

"Niin kyllä, monseigneur."

"Eikö tosiaankin?" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! "sillä mitä merkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi nero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama taito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot käytettävissään?"

Guénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: "Ottakaa huomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä sokeasti, ja niinpä…"

"Sen kyllä tiedän", myönsi Guénaud.

"Paranenhan siis?"

"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei suurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala on asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa, eikä siinä auta mikään…"

"Onko tautini… siis… kuolemaksi?" kysyi Mazarin.

"On, monseigneur."

Kardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena.

Mutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.

"Guénaud", hän sanoi jälleen kohoutuen, "sallikaa minun vielä vedota tuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja kysyä heiltä neuvoa… tahdon elää vaikka millä keinoin."

"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko", vastasi Guénaud, "että minä olen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin kallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että ulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä… hankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa."

"Ja mitä ne sanovat?"

"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö allekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo tutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia tauteja olemme havainneet. Ensiksikin…"

"Ei, ei, Guénaud", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, "minä antaudun, minä antaudun!"

Kiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali keräsi ajatuksiaan ja voimiansa.

"Toinen asia", aloitti hän sitten: "onhan luonnonparantajia, puoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua johonkuhun orvietaanikaupustelijaan,³¹ jonka lääke kymmenen tappaessaan pelastaa sata."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden kuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut viisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien ostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette ole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa."

"Mennyttä siis", jupisi kardinaali, "kaikki lopussa!"

Hän silmäili synkästi ympäristönsä ylellisyyttä.

"Tämä kaikki täytyy jättää!" huokasi hän. "Olen kuollut, Guénaud, olen kuollut!"

"No, ette vielä, monseigneur", rauhoitti lääkäri.

Mazarin tarttui hänen käteensä.

"Paljonko on aikaa?" hän kysyi tähdäten suuret silmänsä tiukasti lääkärin levollisiin kasvoihin.

"Monseigneur, sellaista ei koskaan sanota."

"Tavallisille ihmisille, ei kai; mutta minulle… minulle, jonka jokainen minuutti vastaa aarretta, sanokaa minulle, Guénaud, sanokaa!"

"Ei, ei, monseigneur."

"Minä tahdon, kuuletko! Oi, anna minulle kuukausi, niin maksan sinulle satatuhatta livreä päivässä!"

"Monseigneur", vastasi Guénaud lujalla äänellä, "Jumala teille antaa armopäivät enkä minä. Eikä Jumala myönnä teille kahta viikkoa enempää!"

Kardinaali päästi tuskallisen huokauksen ja vaipui pielukselleen kuiskaten:

"Kiitos, Guénaud, kiitos!"

Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti leimuavin katsein:

"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!"

"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."

"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen – kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"