Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

44.
Colbert

Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on yhtä suuri aihe.

Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka; silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia. Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä mies ulkonaisesti määriteltynä.

Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta, jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä. Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen³² herra Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.

Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään huolimatta – isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa. Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, – Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.

Ollessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa, johon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten avulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian toimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli silloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet vielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli Sedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa Itävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen lankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta kirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille varsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä kaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun hän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä molemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai toimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi lähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta hyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta. Kirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se takaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili miettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan kirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa ääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa toteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.

Colbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö ja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.

Hän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa määräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen takaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.

"Se onkin ihan välttämätöntä", sanoi Letellier.

Colbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei auta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin kirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen lähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.

Mazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili armollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.

"Milloin saan vastauksen, monseigneur?" kysyi kuriiri nöyrästi.

"Huomenna."

"Huomisaamuna?"

"Niin, monsieur."

Asiamies kääntyi ovelle, koetettuaan ylväintä kumarrustansa. Seuraavana päivänä hän oli odottamassa kello seitsemästä.

Mazarin ei ollut hänestä millänsäkään. Colbert istui järkkymättömänä odotushuoneessa ja vuoronsa tullessa astui kardinaalin luo kello kymmeneltä.

Mazarin antoi hänelle silloin sinetillä suljetun käärön, jonka koteloon oli kirjoitettu valtiosihteeri Michel Letellierin osoite. Colbert silmäili kääröä huolellisesti; kardinaali omaksui hyvin herttaisen ilmeen työntäessään häntä ovelle päin.

"Ja leskikuningattaren kirje, monseigneur?" tiedusti Colbert.

"Se on muiden paperien mukana, käärössä", vastasi Mazarin.

"Ah, hyvä on", sanoi Colbert, – ja asettaen hattunsa polvien väliin hän alkoi irroittaa sinettiä. Mazarinilta pääsi huudahdus.

"Mitä teettekään?" hän virkahti tuimasti.

"Avaan käärön, monseigneur."

"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä vielä kuultukaan!"

"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee kysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!"

"Missä sitten on vika?"

"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen, monseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi unohtaa… Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän kirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy käärössä."

"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!" kivahti Mazarin kiukustuneena; "menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua toiste puhuttelette!"

Ja niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen tempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta tämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi aikanaan päässyt voitolle.

Joka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon seisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta itsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä leskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään tätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan ankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä, tarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin, niinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä. Mazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert läksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen alkuperäisyydestä.

Se käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä Mazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja halusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.

Tämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten kehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen vapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin laittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi. Valtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä ei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus oli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta lähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden käyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.

Guénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä istuutumaan ja aloitti:

"Puhelkaamme hiukan, herra Colbert, ja vakavasti, sillä minä olen sairaana ja voin kukaties kuolla."

"Ihminen on kuolevainen", vastasi Colbert.

"Sitä olen aina pitänyt muistissani, herra Colbert, ja sitä ajatellen olen uurastanut… Te tiedätte, että olen koonnut hiukan omaisuutta…"

"Kyllä tiedän, monseigneur."

"Paljoksiko suunnilleen arvioitsette sen omaisuuden, herra Colbert?"

"Neljäksikymmeneksi miljoonaksi viideksisadaksikuudeksikymmeneksituhanneksikahdeksisadaksi livreksi ja yhdeksäksi souksi kahdeksaksi denieriksi", vastasi Colbert.

Kardinaali huoahti raskaasti ja katseli Colbertia ihaillen, mutta sitten hän suvaitsi hymyillä.

"Tiettyjä rahoja", lisäsi Colbert vastaukseksi tähän hymyyn.

Kardinaali hätkähti vuoteellaan.

"Mitä sillä tarkoitatte?" hän kysyi.

"Tarkoitan", selitti Colbert, "että paitsi noita neljääkymmentä miljoonaa viittäsataakuuttakymmentätuhattakahtasataa livreä ja yhdeksää souta kahdeksaa denieriä on erikseen kolmetoista miljoonaa, joista ei tiedetä."

"Huh!" huokasi Mazarin; "sitä miestä!"

Samassa Bernouin pisti päänsä sisälle ovesta.

"Mitä nyt!" ärähti Mazarin; "miksi minua häiritään?"

"Teatiinimunkki, teidän ylhäisyytenne rippi-isä, oli kutsuttu täksi illaksi; hän ei voisi tulla uudestaan ennen kuin ylihuomenna."

Mazarin katseli Colbertia, joka otti heti hattunsa ja sanoi:

"Tulen sitten myöhemmällä, monseigneur."

Mazarin epäröitsi.

"Ei, ei", vastasi hän, "minulla on yhtä paljon tekemistä teidän kanssanne kuin hänen. Te sitäpaitsi olette toinen ripittäjäni… ja mitä lausun toiselle, sen saa toinenkin kuulla. Jääkää vain, Colbert."

"Mutta, monseigneur, suostuneeko hengellinen isä poikkeamaan katumuksenteon kahdenkeskisyydestä?"

"Älkää siitä välittäkö, siirtykää seinäkomeroon."

"Voisin odottaa ulkopuolella, monseigneur."

"Ei, ei, on parempi, että kuulette kunnon miehen ripin."

Colbert kumarsi ja siirtyi makuusijan ja seinän väliseen solaan.

"Tulkoon teatiini-isä vain tänne", määräsi Mazarin vetäessään vuodeuutimet kiinni.

45.
Kunnon miehen rippi

Munkki astui huoneeseen tyynesti, olematta kovinkaan hämmästynyt siitä melusta ja kuhinasta, jota huolestuminen kardinaalin terveydentilasta oli aiheuttanut koko talossa.

"Tulkaa, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi Mazarin luotuaan vielä silmäyksen seinäsolaan päin, "tulkaa ja lohduttakaa minua."

"Se on velvollisuuteni, monseigneur", vastasi hengenmies.

"Istukaa nyt ensin mukavasti, sillä minä aloitan yleisellä tunnustuksella; te voitte siten heti antaa minulle kunnollisen synninpäästön, ja silloin luulen saavani rauhallisemman mielen."

"Monseigneur", huomautti rippi-isä, "te ette ole niin sairas, että yleinen rippi olisi pakollinen… Ja se olisi hyvin väsyttävääkin, säästäkää voimianne!"

"Otaksutte siis, että siitä tulee pitkäkin, teidän kunnianarvoisuutenne?"

"Miten voisi uskoa muutakaan, kun ihminen on viettänyt niin täyteläistä elämää kuin teidän ylhäisyytenne?"

"Oi, se on totta… Niin, kertomusta voisi kestää pitkälle."

"Jumalan laupeus on suuri", vakuutti munkki nenäänsä puhuen.

"No", lausui Mazarin, "alanpa jo itse pelkäillä sietäneeni kovin paljon sellaista, mitä Herra saattaa pitää tuomittavana."

"Niin, eikö totta?" sanoi munkki yksinkertaisesti, vetäen viekkaat ja suipot myyränkasvonsa syrjään lampun hohteesta. "Sellaisia synnintekijät ovat: unohtavaisia ensimmältä, sitten arvelevaisia, kun on myöhäistä."

"Synnintekijät?" kertasi Mazarin. "Minusta tuo ihan kuulosti synnyntekijöiltä, ikäänkuin olisitte ivallisesti tahtonut nuhteeksi viitata niihin sukuluetteloihin, joita olen antanut laatia syntyni ylentämiseksi… minä, joka todella olen kalastajan poika?"

"Hm!" äännähti munkki.

"Siinä on ensimmäinen syntini, teidän kunnianarvoisuutenne, – hylättävä myötämielisyys, sillä olenhan suvainnut, että minut on pantu polveutuvaksi Rooman vanhoista konsuleista, T. Geganius Macerinus I: stä, Macerinus II: ta ja Proculus Macerinus III: sta, joista Haolanderin kronikka kertoo… Macerinuksesta Mazariniin oli päätelmä houkutteleva. Macerinus vähennysmuotona merkitsee laihanläntää. Voi, teidän kunnianarvoisuutenne, Mazarini kelpaa nyt varsin hyvin vahvistusmuotona merkitsemään laihaa kuin Latsarus. Katsokaa!" Ja hän näytti näivettyneitä käsivarsiaan ja kuumeen kuihduttamia raajojansa.

"Jos olettekin syntyisin kalastajaperheestä", virkkoi teatiinimunkki, "niin en näe siinä teille mitään kiusallista… sillä olihan Pyhä Pietarikin kalastaja, ja vaikka te olette kirkkoruhtinas, monseigneur, on hän ollut kirkon ylimmäinen. Siirtykäämme edelleen, jos suvaitsette."

"Niin, no, olenhan toki uhannut Bastiljilla erästä Bounetia, avignonilaista pappia, joka tahtoi julkaista Casa Mazarinista aivan liian ihmeellisen sukuselvityksen."

"Jotta se olisi ollut todennäköinen?" huomautti munkki.

"Oi, minua kyllä houkutteli silloin ylpeyden pahe, teidän kunnianarvoisuutenne… toinen synti."

"Se oli mielen ailahdusta, eikä sellaisista erheistä voi ketään nuhdella. Edelleen, edelleen."

"Olin siis ylpeydessä… Nähkääs, teidän kunnianarvoisuutenne, minä koetan jakaa tunnustukseni pääsyntien mukaan."

"Hyvin tehty, jako on kyllä minullekin mieleen."

"Se ilahduttaa minua. Teidän tulee nyt tietää, että vuonna 1630… voi, siitäkin on jo yksineljättä vuotta!"

"Te olitte silloin yhdeksänkolmatta vanha, monseigneur."

"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona muskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin kuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan solmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni."

"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa", huomautti ripittäjä; "se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa kunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te olette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen osoittamasta urheudesta."

Mazarin taivutti nöyrästi päätänsä.

"Niin", sanoi hän, "mutta seuraukset!"

"Mitkä seuraukset?"

"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret… Sitten kun olin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, – kun olin haistanut ruutia ja hyörinyt rintamalla, – sitten minä hiukan väheksyin kenraaleja."

"Ahaa!"

"Siinä paha… enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää sotapäällikköä."

"On tosiasia", virkkoi teatiinimunkki, "että meikäläiset kenraalit eivät ole paljonkaan kunnostautuneet."

"Oh, onhan herra prinssi!" huudahti Mazarin; "häntä olen pahoin kiusannut, olen tosiaan!"

"Häntä ei tarvitse surkutella, hän on koonnut kylliksi kultaa ja kunniaa."

"Vaikka nyt niinkin… mutta esimerkiksi herra de Beaufort, jolle toimitin niin paljon kärsimyksiä Vincennesin tyrmässä?"

"Kah, hänhän oli kapinallinen, ja valtion turvallisuus vaati sitä uhrausta… Siirtykäämme seuraavaan kohtaan.

"Lienenkin jo esittänyt loppuun ylpeyden. Tulee toinen synti, jonka määrittelemistä arastelen…"

"Kyllä minä sen määrittelen… puhukaa vain asia."

"Se on hyvin suuri synti, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Saa nähdä, monseigneur."

"Teidän on täytynyt kuulla erityisistä väleistä, joita minulla on ollut… hänen majesteettiinsa leskikuningattareen… Pahansuopaiset ihmiset…"

"He ovat tyhmiä, monseigneur! Eikö ollut valtion edun ja nuoren kuninkaan menestyksen kannalta välttämätöntä, että te olitte hyvän ymmärtämyksen kannalla kuningattaren kanssa? Siirtykäämme vain edelleen."

"Voin vakuuttaa teille", sanoi Mazarin, "että te kevennätte sielultani raskaan taakan."

"Vähäpätöisyyksiä kaikki!.. Ryhtykäämme vakaviin seikkoihin."

"Onhan niitä kunnianhimo, teidän kunnianarvoisuutenne .."

"Se raivaa tietä suuriin saavutuksiin, monseigneur."

"Tiarankin tavoittelu?.."

"Paavius on kristillisyyden etummainen sija – miksette olisi sitä asemaa saanut haluta?"

"On julkisuudessa väitetty, että minä siinä pyrkimyksessä myin Cambrain espanjalaisille."

"Te olette kenties itse sallinut painattaa sellaisia lentolehtisiä, hätyyttelemättä niiden kirjoittajia?"

"Niin, teidän kunnianarvoisuutenne, sikäli on sydämeni tosiaan puhdas.

Nyt en enää tiedäkään muuta kuin pikku hairahduksia tunnollani."

"Ilmaiskaa."

"Pelaaminen."

"Se kyllä on maallista, mutta oikeastaan teitä on asemannekin velvoittanut järjestämään seuraelämää kotiinne."

"Pidin voittamisesta…"

"Ei ole pelaajaa, joka tahtoo hävitä."

"Puijasinkin hiukan…"

"Käytitte tavallista tilaisuutta. Siirtykäämme seuraavaan."

"No, ei nyt enää mikään raskauta tuntoani, teidän kunnianarvoisuutenne. Antakaa minulle synninpäästö, jotta sieluni Jumalan kutsuessa voi esteettömästi nousta Hänen valtaistuimensa juurelle asti."

Rippi-isä ei liikuttanut käsivarsiansa eikä huuliaan.

"Mitä odotatte, teidän kunnianarvoisuutenne?" kysyi Mazarin.

"Odotan ripityksen loppua, monseigneur."

"Mutta minä olen jo valmis."

"Oh, ei! Teidän ylhäisyytenne erehtyy."

"En tietääkseni."

"Miettikää tarkoin."

"Olen miettinyt mahdollisimman perusteellisesti."

"Sitten minä autan muistianne."

"Katsotaan."

Munkki köhi muutaman kerran.

"Ette ole puhunut minulle ahneudesta, joka on pääsyntejä sekin, ettekä miljoonistanne", huomautti hän sitten.

"Miljoonistaniko? Hyvä isä, minkätähden ottaisin puheeksi omaisuuteni?"

"Olemme siinä kohden eri mieltä, katsokaas. Te sanotte sitä summaa omaksenne, mutta minä luulen, että rahat ovat oikeammiten muille kuuluvia."

Mazarin siirsi kylmän kätensä hiestyvälle otsalleen.

"Kuinka niin?" hän änkkäsi.

"No, teidän ylhäisyytenne on koonnut suuret varat kuninkaan palveluksessa…"

"Hm, suuretko… ei liikaa."

"Se sikseen, mutta mistä se varallisuus on lähtöisin?"

"Valtiolta."

"Valtio merkitsee kuningasta."

"Ja mikä siitä tulee päätelmäksenne?" kysyi Mazarin alkaen vapista.

"En voi sitä harkita ilman omaisuusluetteloanne. Laskekaamme hiukan, jos sallitte: Teillä on Metzin hiippakunta?"

"Niin."

"Saint-Clementin, Saint-Arnoudin ja Saint-Vincentin apottikunnat siihen liitettyinä?"

"Niin."

"Ranskassa teillä on Saint-Denisin apottikunta, tuottoisa lääni."

"Kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Teillä on myös Clunyn apottikunta, hyvin runsastuloinen!"

"On vielä sekin."

"Ja Saint-Médardin luostarikunta Soissonsin piirissä, – sadantuhannen livren vuositulot sieltä!"

"En sitä kiellä."

"Samoin Saint-Victorin luostarikunta Marseillen piirissä, etelän parhaita!"

"Niin, hyvä isä."

"Hyvinkin miljoona vuotuista tuottoa kaikkiaan. Kardinaalin ja ministerin tulot mukaan luettuina pääsemme kenties kahteen miljoonaan vuodessa. Kymmenessä vuodessa kaksikymmentä miljoonaa, jotka viidentoista korolla asteittain tuottavat toiset kaksikymmentä miljoonaa kymmenessä vuodessa kasvua."

"Onpa teissä laskumiestä pyhäksi isäksi!"

"Sen jälkeen kun teidän ylhäisyytenne on sijoittanut teatiiniveljeskuntamme siihen luostariin, joka meillä on Saint-Germain-des-Presin lähellä, olen nyt jo kuusitoista vuotta laatinut järjestön tilit."

"Ja nähdäkseni minunkin, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Pitää tietää hiukan kaikkea, monseigneur."

"No, mikä tästä tulee päätökseksi?"

"Että kuorma on liian iso teidän mahtuaksenne paratiisin portista."

"Olisinko kadotettu?"

"Varmasti, ellette luovuta takaisin."

Mazarin parahti surkeasti.

"Luovuta takaisin! Mutta kelle, hyvä Jumala?"

"Rahojen oikealle isännälle, kuninkaalle!"

"Mutta kuninkaaltahan olen kaikki saanut!.."

"Suokaa anteeksi, kuningas ei kirjoittele sellaisia maksumääräyksiä!"

Mazarinin huokaukset voimistuivat voihkinaksi. "Synninpäästö!" ähkäisi hän.

"Mahdotonta, monseigneur… Palauttakaa, palauttakaa", vastasi munkki.

"Mutta olettehan ollut suopea kaikille synneilleni, – miksette tällekin?"

"Syystä että sen jättäminen silleen olisi kuningasta vastaan rikkomus, jota hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle, monseigneur", vastasi ripittäjä.

Sitten hän poistui katuvaisen luota syvää sääliä ilmaisevin kasvoin, astuen kuitenkin ulos ovesta yhtä jäntevänä ryhdiltään kuin oli tullutkin.

"Hohoi! armias taivas!" valitti kardinaali. "Tulkaa tänne, Colbert; tunnen itseni kovin sairaaksi, hyvä ystävä!"