Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

52.
D'Artagnanin opetus

D'Artagnan joudutti askeleitaan ja vei Raoulin kamariin, jonka maustekauppias oli luovuttanut entiselle isännälleen. Planchet oli ulkosalla, mutta päivällispöytä oli katettu kuntoon. Kunnon liikemiehen oloissa ilmeni erityistä säännöllisyyttä sotilaallisen täsmällisyyden jäljiltä.

D'Artagnan johti puheen takaisin Raoulin tulevaisuuteen.

"Isäsi pitää sinua lujilla?" aloitti hän.

"Oikeudenmukaisesti, herra chevalier."

"Tiedän kyllä, että Atos on oikeudentuntoinen, mutta hän saattaa olla hiukan umpikourainen rahoista?"

"Hän antaa minulle kuninkaallisella kädellä, herra d'Artagnan."

"Älä yhtään arastele, poikaseni; jos jolloinkin satut moniaan pistolin puutteeseen, niin onhan vanha muskettisoturi käsillä."

"Hyvä herra d'Artagnan…"

"Sinä kai pelaat hiukan?"

"En milloinkaan."

"Sitten sinulla on onnea naisten parissa… Sinä punastut… Kas nyt pikku Aramista!.. Hyvä junkkarini, sellainen käy vielä kalliimmaksi kuin pelaaminen. Hävittyään tosin saa tapellakin, se on korvausta. Niin, mutta – uh! pikku vetistelijäkuningashan on määrännyt sakkoa niille, jotka paljastavat miekkansa! On sitä siinäkin hallitus, Raoul-parka, onpa tosiaankin! Ajatella, että minun aikanani piiritettiin muskettisotureita niinkuin Hektoria ja Priamosta Troijan kaupungissa, ja silloin naiset itkivät ja muurit nauroivat ja sadat retkut taputtivat käsiään karjuen: 'surmatkaa, surmatkaa' – mutta eipä vain napattu kiinni ainoatakaan muskettisoturia! Mordioux, sellaista ei nykyinen sukupolvi enää saa nähdäkseen."

"Te arvostelette ankarasti kuningasta, hyvä herra d'Artagnan, ja tuskin kuitenkaan tunnette häntä."

"Minäkö! Kuulehan, Raoul, – paina tarkoin mieleesi, mitä sanon: ennustan sinulle päivä päivältä, tunti tunnilta, mitä hän nyt tekee. Kardinaalin kuoltua hän itkee; no, se on vähimmin ääliömäistä, mitä hän voi tehdä, olletikin jos hän ei murehdi sielussaan."

"Edelleen?"

"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee Fountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille, jolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja hänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo habsburgilaiset espanjattaret,³⁴ minä."

"Edelleen?"

"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset sveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa hän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon menee hyvinkin viisi souta päivässä."

"Voi, älkää puhuko noin!"

"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain tai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään, mitä se minuun kuuluu?"

"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa kuninkaasta… Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin pahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin loukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.

"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! Pardieu, isäsi on kyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu syvälle."

"Jo nyt jotakin, chevalier!" sanoi Raoul nauraen; "nyt alatte morkata isäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette tänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin muut köyhyys!"

"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää; olen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu haarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta teeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään totuuden."

"Minkä niin, hyvä herra d'Artagnan?"

"Sano minun perässäni: 'Mazarin oli kelmi'."

"Hän on nyt kenties juuri kuollut."

"Sitä suurempi syy; minä sanonkin: oli; jos en toivoisi hänen olevan vainajana, niin pyytäisin sinua lausumaan: 'Mazarin on kelmi.' No, sano se nyt ystävyydestä minua kohtaan."

"Eipä minulla ole mitään sitä vastaan."

"Sano siis!"

"Mazarin oli kelmi", lausui Raoul hymyillen muskettisoturille, jonka kasvot kirkastuivat aivan kuin hänen onnellisina päivinään.

"Maltas hiukan", pyysi viimemainittu. "Olet virkkanut esilauseen, mutta nyt tulee päätelmä. Sano minun perässäni, Raoul, sano minun perässäni: 'Mutta minä johdun kaipaamaan Mazarinia.'"

"Chevalier!"

"Et tahdo sanoa sitä; no, niinpä kertaankin sinulle: mutta sinä johdut kaipaamaan Mazarinia."

Nauraen he väittelivät vielä tämän periaatteellisen ohjelmatunnustuksen sanamuodosta, kun muuan puotipalvelija astui sisään.

"Kirje herra d'Artagnanille", ilmoitti hän.

"Kiitos… Kah!" huudahti muskettisoturi.

"Kreivin käsialaa", sanoi Raoul.

"Niin, totisesti."

D'Artagnan avasi kirjeen.

"Rakas ystävä", kirjoitti Atos, "minua on pyydetty kuninkaan käskystä tavoittamaan sinua…"

"Minua!" äännähti d'Artagnan, kirjeen pudotessa hänen kädestään pöydälle.

Raoul otti kirjeen ja luki ääneen jatkon:

"Kiirehdi. Hänen majesteetillaan on hyvin tärkeätä asiaa, ja hän odottaa sinua Louvressa."

"Minua!" kertasi muskettisoturi toistamiseen.

"Hei hei", sanoi Raoul.

"Ho hoo", vastasi d'Artagnan. "Mitä tämä merkitsee?"

Ensimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä kerran.

"On merkillistä, että kuningas kutsuttaa minut luokseen", tuumi hän.

"Miksi niin", kysyi Raoul; "tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista palvelijaa kuin te olette?"

"Hohoi!" huudahti upseeri väkinäisesti; "jopa teet pilaa minusta, Raoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut minua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa, miten sitä sanoisikaan."

"Pahempaa! Mitä sitten, herra chevalier?"

"Sinä olet nuori, olet luottavainen, ihailtavan viaton… Kuinka mielelläni soisinkaan olevani vielä sinun tasollasi! Ollapa neljänkolmatta iässä, sileäotsainen ja ajatukset levossa muusta paitsi mikäli tytöt, rakkaus tai kauniit aikomukset niitä askarruttavat… Oi, Raoul, niin kauan kun et ole vastaanottanut kuninkaitten hymyilyjä ja kuningattarien luottamuksia, – niin kauan kuin et ole nähnyt kahden kardinaalin kuolemaa, joista toinen oli tiikeri ja toinen kettu, niin kauan kun et… Mutta mitä hyödyttää tämä lepertely? Meidän täytyy erota, Raoul."

"Miten tuon sanottekaan minulle! Noin totinen sävy!"

"Ka, sen tämä asia sietääkin… Kuulehan, minulla on tärkeä asia sinulle."

"Sanokaa vain, herra d'Artagnan."

"Muista heti ilmoittaa isällesi, että olen matkustanut."

"Mitä! Poisko matkustatte?"

"Tietysti, pahus vieköön!.. Sanot minun lähteneen päätähavin Englantiin, asuakseni pikku maatalossani."

"Englantiin! Te!.. Mutta kuninkaan käsky?"

"Huomaanpa sinut yhä vain yksinkertaisemmaksi: luuletko aivan tosissasi, että minä ihan tieten tahtoen laittaudun tästä Louvreen ja antaudun tuon kruunatun sudenpennun kynsiin?"

"Sudenpentu! kuningas? Oletteko järjiltänne, herra chevalier?"

"Päinvastoin, en ole koskaan ollut paremmin järjilläni kuin juuri nyt. Sinä et oivalla, mitä hän tahtoo minusta, tuo Ludvig Hurskaan arvoisa poika! Mutta, mordioux, se onkin politiikkaa… hän ihan yksinkertaisesti aikoo toimittaa minut Bastiljiin."

"Minkätähden?" huudahti Raoul aivan kauhuissaan kuulemastansa.

"Sen johdosta, mitä hänelle eräänä päivänä haastoin Bloisissa… kiivailin silloin, ja hän muistaa sen."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Että hän oli pelkuri, vetelys, nauta."

"Voi, hyvä Jumala!.." hirmustui Raoul; "onko mahdollista, että sellaisia sanoja kirposi kieleltänne?"

"En kenties puhunut juuri kirjaimellisesti siten, mutta ajatus oli sama."

"Mutta kuningas olisi vangituttanut teidät heti?"

"Kellä? Minullahan oli muskettisoturien päällikkyys; hänen olisi ollut pakko käskeä minun retuuttaa vankilaan itseni, siihen en olisi mitenkään suostunut, olisin noussut vastarintaan jommassakummassa ominaisuudessa… Ja sitten siirryin Englantiin… ei näkynyt enää d'Artagnania… Nyt on kardinaali kuollut tai kuolemaisillaan, on kuultu minun tulleen Pariisiin, minut tahdotaan siepata kiinni."

"Kardinaali oli siis teidän suojelijanne?"

"Kardinaali tunsi minut; hän tiesi minusta erityisiä yksityispiirteitä ja minä samaten hänestä: me pidimme toisiamme molemminpuolisesti arvossa… Ja luovuttaessaan sitten sielunsa paholaiselle hän tietenkin on kehoittanut Itävallan Annaa toimittamaan minut hyvään säilyyn. Menehän siis kertomaan isällesi, mitä on tapahtunut; hyvästi!"

"Rakas herra d'Artagnan", sanoi Raoul ihan järkkyneenä, vilkaistuaan ulos ikkunasta, "te ette voi edes paeta."

"Kuinka niin?"

"Tuolla alhaalla näkyy joku sveitsiläisupseeri odottavan teitä."

"Entä sitten?"

"Hän tietysti vangitsee teidät."

D'Artagnan purskahti raikuvaan nauruun.

"Oh, tiedän kyllä, että jos asetutte vastarintaan ja antaudutte taisteluunkin, te suoriudutte voittajana. Mutta se on kapinaa, ja te olette itse upseeri, joten tiedätte, mitä sotakuri merkitsee."

"Peijakkaan poika! Sitä kasvatusta, sitä todistelukykyä!" murisi d'Artagnan.

"Hyväksyttehän käsitykseni?"

"Tietenkin. En menekään kadulle, missä tuo taulapää odottelee, vaan livahdan koreasti takaportaista. Minulla on onneksi hyvä hevonen tallissa; ratsastan sen ensin pakahduksiin, siihen minulla on varoja, ja ratsun toisensa jälkeen revähdyttäen pääsen yhdessätoista tunnissa Boulogneen; tie on tuttu… Älä sano isällesi muuta kuin yksi seikka."

"Mitä niin?"

"Että… se minkä hän hyvin tietää on Planchetin tallessa yhtä viidennestä vailla, ja että…"

"Mutta, rakas herra d'Artagnan, ajatelkaa sentään vielä: jos pakenette, niin teitä vastaan tehdään kaksikin hankalaa väitettä."

"Mitä muka sanotaan, ystäväiseni?"

"Ensiksikin, että olette pelännyt."

"Hoo, kuka niin sanoo?"

"Kuningas ensimmäisenä."

"No niin, mutta… hän puhuu silloin totta. Minua peloittaa."

"Toiseksi väitetään, että tunnette itsenne syylliseksi."

"Syylliseksi! Mihinkä?"

"Niihin rikkomuksiin, joita viaksenne luetaan."

"Sekin on totta… Ja sinä siis neuvot minua lähtemään teljettäväksi Bastiljiin?"

"Kreivi de la Fère neuvoisi teille samaa kuin minäkin."

"Perhana, sen kyllä tiedän", virkkoi d'Artagnan miettivästi; "sinä olet oikeassa, minä en pääse tästä. Mutta jos minut todella pistetään suoraa päätä tyrmään?"

"Me vapauttaisimme teidät sieltä", sanoi Raoul säveän levollisesti.

"Mordioux!" huudahti d'Artagnan tarttuen hänen käteensä, "sinäpä lausuit sen urheaan tapaan; tuo on ilmettyä Atosta! No niin, minä menen. Älä unohda viimeistä ohjettani."

"Yhtä viidennestä vailla", sanoi Raoul.

"Niin. Sinä olet kunnon poika, ja tahdonkin, että lisäät vielä yhden seikan tuohon viimeiseen."

"Sanokaa vain!"

"Se on se, että jos teidän ei onnistu nykäistä minua Bastiljista ja minä kuolen sinne – sellaista on nähty – , jos minusta siis tulee ilkeä vanki, tähän asti toki oltuani siedettävä ihminen, lahjoitan siinä tapauksessa kolme viidennestä sinulle ja neljännen isällesi."

"Chevalier!"

"Mordioux, jos haluatte sitä käyttää messujen luetuttamiseen sieluparkani hyväksi, niin sehän on teidän vallassanne."

Sen sanottuaan d'Artagnan otti seinältä hankkiluksensa, kiinnitti miekan kupeelleen, sieppasi hatun, jonka sulka oli ihan uutukainen, ja ojensi kätensä Raoulille, joka syöksähti hänen syliinsä.

Myymälään päästyänsä hän loi silmäyksen puotipalvelijoihin, joissa kohtaus herätti jonkunlaisen levottomuuden häiritsemää ylpeyttä, ja pisti kätensä rusinalaatikkoon, ennen kuin astui upseeria kohti, joka järkkymättömänä odotteli oven edustalla.

"Ahaa, tuttua väkeä!.. Tehän siinä olettekin, herra von Friedisch!" huudahti muskettisoturi iloisesti. "Kas, kas, ystäviä siis vangitaan?"

"Vangitaan!" äännähtivät kauppa-apulaiset keskenään.

"Se olemas minä", lausui sveitsiläinen. "Hyvä päivä, monsir d'Artagnan!"

"Pitääkö minun luovuttaa miekkani? Sanonpa teille, että se on pitkä ja raskas: jättäkää se minulle Louvreen asti, – tunnen oloni kovin kömpelöksi kaduilla ilman säilää, ja vielä kohelommaksi joutuisitte te kahden kantajana."

"Kuningas ei sanomas", vastasi sveitsiläinen; "bitägä deitän miekka."

"No, hyvä; siinä kuningas osoitti mieluista kohteliaisuutta.

Lähtekäämmekin siis vain kiireesti."

Hra von Friedisch ei ollut luonnostaan puhelias, ja d'Artagnanilla oli niin paljon ajattelemista, että hän haipui puheluluonnostaan. Planchetilta ei ollut pitkä matka Louvreen; kymmenessä minuutissa tultiin perille. Alkoi jo olla pimeä.

Herra von Friedisch tahtoi mennä sisään vahtiportista.

"Ei", esteli d'Artagnan, "siten menetämme aikaa; menkäämme pikku portaista."

Sveitsiläinen noudatti d'Artagnanin neuvoa ja johti hänet Ludvig XIV: n työhuoneen eteiseen.

Siellä hän kumarsi vangilleen ja sanaakaan virkkamatta palasi vartiopaikalleen.

53.
Kuningas

D'Artagnan ei ollut ehtinyt ihmetellä, miksi häneltä ei ollut otettu pois miekkaa, kun jo työhuoneen ovi avautui ja kamaripalvelija huusi:

"Herra d'Artagnan!"

Muskettisoturi suoristausi paraatiasentoon ja astui sisään uljas ilme silmissään, otsa tyynenä ja viikset kierrettyinä jäykiksi.

Kuningas istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Hän ei ollut millänsäkään muskettisoturin astunnan kajahdellessa permantokuutioista, ei edes kääntänyt päätänsä. D'Artagnan eteni ihan keskilattialle, ja huomatessaan, ettei kuningas ollut hänestä tietääkseen, hän varsin hyvin oivalsi sen olevan teeskentelyä, jonkunlaista hankalaa johdantoa selitykselle, jota valmisteltiin. Niinpä hän käänsi selkänsä ruhtinaalle ja alkoi hyvin harrastavasti tarkastaa kattoreunuksen freskomaalauksia ja laen halkeimia.

Tätä kenttäliikettä säesti lyhyt ja äänetön tuuminta:

– Vai niin, tahdot nöyryyttää minua, – sinä, jonka olen nähnyt kapalossa, sinä, jonka olen pelastanut kuin oman lapseni, – sinä, jota olen palvellut kuin Jumalaa, eli palkattomana. Maltas, maltas, kyllä saat nähdä, mihin pätee mies, joka on viheltänyt hugenottien sotalaulua kardinaalille päin silmiä, todelliselle kardinaalille!

Samassa Ludvig XIV kääntyi häneen päin.

"Te siis olette saapunut, herra d'Artagnan", hän sanoi.

D'Artagnan näki liikkeen ja jäljitteli sitä.

"Niin, sire", vastasi hän.

"Hyvä on; olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen laskenut yhteen."

D'Artagnan vain kumarsi vastaukseksi.

– Tämä on jotensakin kohteliasta, – ajatteli hän, – ja siihen ei minulla ole mitään sanomista.

Ludvig piirrälsi rajusti kynällään ja viskasi sen vihaisesti kädestään.

– Oikein, laittaudu nyt suutuksiin, jotta pääset vauhtiin, – ajatteli muskettisoturi; – paremminhan sitten osaan minäkin sovittaa sävyäni: ensimmäisellä kerralla Bloisissa en vielä tyhjentänytkään sydäntäni.

Ludvig nousi ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; sitten hän pysähtyi d'Artagnanin eteen ja katseli tätä sekä käskevästi että hyväntahtoisesti.

– Mitä hän tahtoneekaan minusta? No, anna tulla vain! hän ajatteli muskettisoturi.

"Monsieur", aloitti kuningas, "te kai tiedätte, että herra kardinaali on kuollut?"

"Olen sitä arvellut, sire."

"Niinmuodoin tiedätte myös, että nyt olen oma herrani"

"Se ei suinkaan johdu kardinaalin kuolemasta, sire; mies on itsenäinen, kun vain tahtoo."

"Niin kyllä; mutta muistanette vielä kaikki, mitä sanoitte minulle Bloisissa?"

– Kas, siinä sitä nyt ollaan, – ajatteli d'Artagnan, minä en siis erehtynyt. No, sitä parempi; siinä on todistus, että minulla vieläkin on varsin hyvä vainu.

"Ette vastaa?" virkahti Ludvig.

"Sire, luulen muistavani…"

"Luulette vain?"

"Siitä on pitkä aika."

"Ellette te muista, niin minä kyllä muistan. Te sanoitte minulle seuraavasti, – kuunnelkaa minua tarkoin."

"Minä olen pelkkänä korvana, sire, sillä keskustelu todennäköisesti kääntyy minulle mielenkiintoiseksi."

Ludvig tähysti muskettisoturia vielä kerran; tämä siveli hattunsa sulkaa, sitten viiksiään, ja odotti pelottomasti.

Ludvig XIV jatkoi:

"Te lähditte palveluksestani, monsieur, lausuttuanne koko totuuden?"

"Niin, sire."

"Toisin sanoen, selitettyänne minulle mitä luulitte todeksi minun ajatus- ja toimintatapani suhteen. Hyvä niinkin. Aloititte huomautuksella, että olitte palvellut sukuani neljäneljättä vuotta ja tunsitte väsymystä."

"Niin, sen kyllä sanoin, sire."

"Ja sitten tunnustitte, että väsymys oli vain veruke, – että todellisena syynä olikin tyytymättömyys."

"Olin tosiaan tyytymätön, mutta se mieliala ei tietääkseni ole missään tullut ilmi; jos rohkeana miehenä puhuinkin avonaisesti teidän majesteetillenne, en ole kenenkään muun seurassa edes ajatellut silloin lausumaani suuntaan."

"Älkää suotta puolustelko, herra d'Artagnan, vaan kuunnelkaa edelleen. Lausuttuanne minulle sen moitteen, että olitte tyytymätön, saitte vastaukseksi lupauksen; minä sanoin teille: 'Odottakaa'. Onko se totta?"

"Kyllä, sire, totta niinkuin se, mitä minä siihen sanoin."

"Te vastasitte minulle: 'Myöhemmällä? Ei, vaan nyt heti, tähän tarpeeseeni…' Älkää puolustelko, minä pyydän… Se oli aivan luonnollista; mutta te ette säästellyt ruhtinastanne, herra d'Artagnan."

"Sire… säästellyt!.. mitätön sotilas kuningasta!"

"Te kyllä ymmärrätte minua hyvin; te tiedätte, että olin myötätunnon tarpeessa; tiedätte, etten minä ollut valtias, että perustin toivoni tulevaisuuteen. Mutta tulevaisuudesta puhuessani te vastasitte minulle: 'Eroni… heti paikalla!'" D'Artagnan puri viiksiään.

"Se on totta", hän mutisi.

"Te ette imarrellut minua ahdinkoni aikana", lisäsi Ludvig XIV.

"Mutta", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, "jos en imarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään pettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira ovenne edessä, – hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä luuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin eroa, josta teidän majesteettinne puhuu."

"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän olisi tullut kohditella minua… Mitä näittekään moitittavaa kuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II: lle?.. Tai sanokaamme pikemmin… että hän ei ottanut puolisokseen neiti de Mancinia?"

Tämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän katseen.

– Kah, kah! – ajatteli jälkimmäinen; – eipä hän ole ainoastaan muistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!

"Teidän tuomionne", jatkoi Ludvig XIV, "kohtasi sekä kuningasta että ihmistä… Mutta, herra d'Artagnan… se heikkous… sillä tehän katsoitte sitä heikkoudeksi?"

D'Artagnan ei vastannut.

"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta eikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, – kohottaessaan ja tukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt ansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs, niin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut minua?"

"Sire…"

"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi pahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta."

D'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään sävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.

"Lienette sittemmin harkinnut?" aloitti Ludvig XIV jälleen.

"Mitä niin, sire?" kysyi d'Artagnan kohteliaasti.

"Kaikkea nyt puheena ollutta, monsieur."

"Kyllä, sire, tietysti…"

"Ja olette kaiketi vain odottanut tilaisuutta, ottaaksenne sananne takaisin?"

"Sire!"

"Minusta tuntuu kuin epäröitsisitte."

"En oikein ymmärrä sitä, minkä sanomisella teidän majesteettinne minua kunnioittaa."

Ludvig rypisti kulmiaan.

"Suokaa minulle anteeksi, sire; minulla on hyvin hidas käsityskyky… oivallan kaikkea vaivalloisesti, – joskin kerran selville päästyäni säilytän hyvin mielessäni."

"Niin, teillä on nähdäkseni hyvä muisti."

"Melkein yhtä hyvä kuin teidän majesteetillanne."

"Antakaakin minulle siis pian selvyys… aikani on kallista. Mitä olette tehnyt sen jälkeen kun saitte eronne?"

"Olen menestynyt, sire."

"Se on kova sana, herra d'Artagnan."

"Teidän majesteettinne näkyy antavan sille ikävän merkityksen. Tunnen kuningasta kohtaan syvää kunnioitusta, ja jos pitkällinen tottumukseni leiri- ja kasarmielämään saattaakin aiheuttaa esiintymiseeni säädyttömyyttä, on teidän majesteettinne liian korkealla yläpuolellani, loukkaantuaksenne sanasta, joka viattomasti luiskahtaa soturin suusta."

"Tiedänkin tosiaan, että te olette suorittanut loistavan urotyön Englannissa, monsieur. Pahoittelen vain, että te olette rikkonut lupauksenne."

"Minäkö?" huudahti d'Artagnan.

"Epäilemättä… Te vakuutitte pidättyvänne palvelemasta ketään muuta ruhtinasta, kun otitte eron väestäni. Kuitenkin työskentelitte kuningas Kaarle II: n lukuun, ihmeellisellä tavalla siepatessanne kenraali Monkin."

"Suokaa anteeksi, sire, minä työskentelin omaan lukuuni."

"Onnistiko?"

"Niinkuin viidennentoista vuosisadan seikkailijaa."

"Mitä sanotte onnistamiseksi? menestykseksi?"

"Sataatuhatta écua, sire, jotka nyt omistan palkkiona viikon puuhasta, – kolmin verroin suurempana summana kuin olen kaikkiaan pidellyt viidenkymmenen vuoden mittaan."

"Kaunis erä… mutta teillähän lienee kunnianhimoa?"

"Minulla, sire? Jo neljännestä pidin aarteena, ja vakuutan teille, etten ajattele pääomani lisäämistä."

"Mitä! Aiotte olla jouten?"

"Niin, sire."

"Hylätä miekkanne?"

"Se on jo tehty."

"Mahdotonta, herra d'Artagnan", sanoi Ludvig päättävästi.

"Mutta, sire…"

"Minä en tahdo sitä", selitti nuori ruhtinas niin vakavalla ja käskevällä äänellä, että d'Artagnan liikahti hämmästyneenä ja rauhattomanakin.

"Salliiko taidan majesteettinne minun virkkaa sanasen vastaukseksi?" kysyi hän.

"Puhukaa."

"Tämän päätöksen tein ollessani köyhä ja puilla paljailla."

"Vaikka niinkin. No!"

"Ja nyt tänä päivänä, kun toimellisuudella olen saanut huolettoman aseman, teidän majesteettinne riistäisi minulta vapauteni, tuomitsisi minut kokemaan kovaa, kun voin elää mukavasti?"

"Sopiiko teidän, monsieur, tutkistella minun tarkoituksiani ja vetää minua tilille?" sanoi Ludvig melkein vihaisesti; "kuka on teille sanonut, mitä minä teen ja miten teidän käy?"

"Sire", vastasi muskettisoturi rauhallisesti, "suorapuheisuus ei nähtävästi enää olekaan keskustelumme ohjeena niinkuin sinä päivänä, jolloin selitimme kantaamme Bloisissa."

"Ei, monsieur, kaikki on muuttunut."

"Onnittelen teidän majesteettianne siitä vilpittömästi, mutta…"

"Mutta te ette usko sitä?"

"Minä en ole mikään suuri valtiomies, mutta minulla on silmää liikeasioissa; se on niissä jokseenkin taattu, ja minä en näe asemaa ihan siinä valossa kuin teidän majesteettinne. Mazarinin hallituskausi on päättynyt, mutta nyt alkaa finanssimiesten valtakausi. Heillä on rahat: teidän majesteettinne ei useinkaan saane niitä nähdäkseen. Noiden nälkäisten susien kynsissä eläminen on nuivaa miehelle, joka on suunnitellut itselleen riippumatonta tulevaisuutta."

Samassa joku koputti työhuoneen oveen; kuningas kohotti ylpeästi päätänsä.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän; "herra Colbert tuo minulle raportin. Astukaa sisään, herra Colbert!"

D'Artagnan siirtyi syrjään. Colbert ilmestyi, kädessään papereita ja tuli kuninkaan eteen. On sanomattakin selvää, että gascognelainen käytti tilaisuutta tarkastaakseen ovelalla ja terävällä katseellaan näin esiintyneitä uusia kasvoja.

"Tutkinto on siis toimitettu?" kysyi kuningas Colbertilta.

"Niin, sire."

"Ja tuomarien lausunto…?"

"Se kuuluu, että syytetyt ovat ansainneet omaisuutensa ja henkensä menetyksen."

"Vai niini" sanoi kuningas silmää räpäyttämättä, samalla luoden syrjäkatseen d'Artagnaniin. "Entä teidän mielipiteenne, herra Colbert?"

Colbert vuorostaan silmäsi d'Artagnania. Tämä kiusallinen tarkkaaja pidätti sanat hänen huulilleen. Ludvig XIV oivalsi pulan.

"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tässä on herra d'Artagnan; ettekö tunne herra d'Artagnania?"

Molemmat miehet tähystivät nyt toisiansa, – d'Artagnan avoimin ja säihkyvin katsein, Colbertilla silmät puoliummessa ja sumeina. Toisen suora rohkeus vaikutti toiseen epämieluisasti; virkamiehen viekas tirkistys oli soturille vastenmielinen.

"Kas, siinä on monsieur, joka teki kauniin kaappauksen Englannissa", virkkoi Colbert keveästi kumartaen d'Artagnanille.

"Ahaa", sanoi gascognelainen, "tehän nappasitte hopean sveitsiläisten nauhuksista, monsieur… Kiitettävää säästäväisyyttä!"

Virkamies oli luullut saavansa muskettisoturin hämilleen, mutta tämä näki hänen lävitseen.

"Herra d'Artagnan", selitti kuningas, huomaamatta näitä sävyjä, joista ainoakaan ei olisi välttänyt Mazarinin silmää, "tässä on kysymys veronkantajista, jotka ovat kavaltaneet minulta; minä vangitutan heidät ja vahvistan nyt heidän kuolemantuomionsa."

D'Artagnan hätkähti. "Ohoh!" äännähti hän.

"Mitä sanotte?"

"En mitään, sire; sellaiset asiat eivät kuulu minun piiriini."

Kuningas piteli jo kynää, ja hänen kätensä läheni paperia.

"Sire", lausui Colbert puoliääneen, "minun tulee huomauttaa teidän majesteetillenne, että jos esimerkki onkin välttämätön, voi sen täytäntöönpano sentään kohdata vaikeuksia."

"Mitä nyt?" virkahti Ludvig XIV.

"On otettava huomioon", jatkoi Colbert tyynesti, "että veronkantajiin kajoaminen on samaa kuin yli-intendentin viraston hätyyttäminen. Nuo kaksi onnetonta, nuo nyt syyhyn saatetut rikolliset ovat mahtavan miehen erityisiä ystäviä, ja mestauksen tapahtuessa, jonka muuten voisi kaikessa hiljaisuudessa toimittaa Châtelet-vankilassa, epäilemättä syntyy levottomuuksia."

Ludvig punastui ja kääntyi d'Artagnaniin, joka hiljakseen pureskeli viiksiään, säälivästi hymyillen virkamiehelle ja samalla kuninkaallekin, joka niin kauan kuunteli häntä.

Sitten Ludvig XIV tarttui kynään, ja niin nopealla liikkeellä, että käsi vapisi, piirsi hän nimensä molempien Colbertin ojentamien paperien alle. Terävästi katsoen jälkimmäistä kasvoihin hän sitten lausui:

"Herra Colbert, puhuessanne minulle asioista jättäkää niin usein kuin mahdollista sana 'vaikeuksia' pois esityksistänne ja mielipiteistänne, ja mitään älkää sanoko mahdottomaksi."

Colbert kumarsi hyvin nöyryytettynä siitä, että sai muskettisoturin läsnäollessa tällaisen ojennuksen; hän teki lähtöä, mutta halukkaana korvaamaan nolaustansa hän vielä virkkoi:

"Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne, että takavarikkoon tuomittu omaisuus nousee viiteen miljoonaan livreen."

– Sievoinen summa, – ajatteli d'Artagnan.

"Joten kassatilini nyt päättyy…?"

"Kahdeksaantoista miljoonaan livreen, sire", vastasi Colbert kumartaen.

– Lempo soikoon! – jupisi d'Artagnan, – onpa se jo komeata!

"Herra Colbert", lisäsi kuningas, "menkäähän parvekkeen kautta, missä herra de Lyonne odottaa, ja käskekää hänen tuoda se kirjelmä, jonka hän on määräyksestäni laatinut."

"Heti paikalla, sire; teidän majesteettinne ei tarvitse minua enää tänä iltana?"

"En, monsieur; hyvästi!"

Colbert poistui.

"Palatkaamme asiaamme, herra d'Artagnan", aloitti Ludvig XIV jälleen niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. "Te näette, että rahakysymyksessä toki on jo huomattava muutos tapahtunut."

"On, nollasta kahdeksaantoista", vastasi muskettisoturi reippaasti. "Kas tätä teidän majesteettinne olisi tarvinnut sinä päivänä, jolloin hänen majesteettinsa Kaarle II tuli Bloisiin! Eivät olisi nämä kaksi valtakuntaa nyt epäsovussa, sillä minun täytyy mainita, että siinäkin näen kompastuskiven."

"Ja minä ensiksikin sanon teille, monsieur, että olette kohtuuton", muistutti Ludvig, "sillä jos Kaitselmus olisi sallinut minun sinä päivänä antaa veljelleni miljoonan, niin te ette olisi lähtenyt palveluksestani ettekä siis myöskään menestynyt, kuten äsken sanoitte… Mutta paitsi tätä tyydytystä on minulla toinenkin, ja minun epäsopuni Ison-Britannian kanssa älköön tuottako teille huolta."

Kamaripalvelija ilmoitti samassa herra de Lyonnen.

"Astukaa sisään, monsieur", sanoi kuningas; "te olette säntillinen, kuten kunnon palvelijan tuleekin. Katsokaamme veljelleni Kaarle II: lle menevää kirjettä."

D'Artagnan heristi korviaan.

"Vain hetkinen, monsieur", sanoi Ludvig huolettomasti gascognelaiselle; "minun on lähetettävä virallinen suostumukseni veljeni Anjoun herttuan ja lady Henrietten Stuartin avioliittoon."

– Hänpä tuntuu jakelevan minulle puusteja, – tuumi d'Artagnan kuninkaan vahvistaessa kirjeen allekirjoituksellaan ja lähettäessä pois herra de Lyonnen; – mutta totisesti tunnustan, että mitä useamman läimäyksen saan, sitä tyytyväisempi olen.

Kuningas saattoi katseellaan herra de Lyonnea, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä; siirrähtipä hänkin kolme askelta ikäänkuin aikoen seurata ministeriänsä. Mutta sen verhot edettyään hän pysähtyi, seisoi tovin alallaan ja palasi muskettisoturin luo.

"Nyt, monsieur", hän sanoi, "jouduttakaamme asia päätökseen. Sanoitte minulle Bloisissa, että te ette ollut rikas."

"Nyt olen, sire."

"Niin, mutta se ei kuulu minuun; teillä on omat varanne, minun rahojani, – minulla ei ole ollut osuutta vaurastumiseenne."

"En kuitenkaan ymmärrä, mitä teidän majesteettinne suvaitsee sanoa."

"No, pitemmittä puheitta vastatkaa suoraan: tyydyttekö vakinaiseen kahdenkymmenentuhannen livren vuosirahaan?"

"Mutta, sire…" aloitti d'Artagnan silmät suurina.

"Tyydyttekö neljään ratsuun tamineinensa ja tarpeinensa sekä sellaisiin lisävaroihin kuin harkitsette satunnaisten tilaisuuksien ja tehtävien erityisiin menoihin tarvitsevanne? Vai pidättekö parempana, että kaikki määrätään kiinteäksi vuotuiseksi summaksi, – sanokaamme neljäksikymmeneksituhanneksi livreksi? Vastatkaa!"

"Sire, teidän majesteettinne…"

"Te hämmästytte, se on aivan luonnollista, ja sitä odotinkin; mutta vastatkaa, antakaa kuulua, – muutoin ei teillä nähdäkseni enää ole sitä nopeata päättäväisyyttä, jota olen aina pitänyt arvossa ominaisuutenanne."

"On varma tosi, sire, että kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa on varsin komea palkka; mutta…"

"Ei mitään muttaa. Kyllä tai ei: onko se kunnollinen hyvitys?"

"Oh, totisesti."

"Siis tyydytte siihen? Sepä hyvä! Onkin parempi, että pidätte eri tiliä ylimääräisistä kuluista; ne saatte järjestää Colbertin kanssa. Siirtykäämme tärkeämpiin asioihin."

"Mutta, sire, sanoinhan teidän majesteetillenne…"

"Että tahdoitte levätä, sen kyllä tiedän; mutta siihen vastasin minä, että se aikomus ei sovellu minun tahtooni… Minä lienen määrääjä?"

"Niin, sire."

"No hyvä! Teistähän oli taannoin tulossa muskettisoturien kapteeni?"

"Niin, sire."

"Kas tässä valtakirjanne allekirjoitettuna. Panen sen pöytälaatikkooni. Kun tulette takaisin eräältä toimitettavaksenne ajattelemaltani retkeltä, saatte samana päivänä itse ottaa valtakirjan laatikosta."

D'Artagnan epäröitsi vielä ja piti päätänsä kumarassa.

"No, no, monsieur", haastoi kuningas, "teidät nähdessään teitä voisi luulla tietämättömäksi siitä, että hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa³⁵ hovissa muskettisoturien päällikkö saa arvosijansa Ranskan marskien yläpuolella?"