Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

62.

Eläköön Colbert!

Kamalan näytelmän esitti Grève-tori katselijalle tänä hetkenä. Kymmenettuhannet tältä matkalta yhteensulautuvat ihmispäät kuvastuivat ikäänkuin laajana vainiotasankona, jonka tähkäpäitä tuuli huojuttelee. Tuon tuostakin kuului etäältä jotakin käsittämätöntä kohua, joka sai väkimeren aaltoilemaan entistä rajummin ja tuhannet silmät siinä väläyttelemään salamoita, ja toisinaan tungettiin ulkoreunoilta niin voimakkaasti keskelle päin, että lainehtiva ahdinko valtameren hyökyjen tavoin hyrskehti kaupunginvartion rivejä vasten, jotka olivat asettuneet hirsipuiden ympärille. Silloin tapparakeihäiden varret mätkähtelivät etumaisten tungeksijain päähän ja hartioihin, ja joskus käytettiin kärkiäkin, jolloin vartion ympäri avautui laaja tyhjä kehä. Se ala vallattiin reunimmaisten kustannuksella, jolloin nämä vuorostaan saivat kokea äkillistä puristusta Seine-virran rintasuojuksia vasten. Ylhäältä ikkunastaan d'Artagnan näki yli koko torin, ja hän havaitsi sisäiseksi tyytyväisyydekseen, että ne muskettisoturit ja henkivartion miehet, jotka olivat tulleet vedetyiksi tungokseen, kykenivät nyrkeillään ja miekankahvoillaan raivaamaan itselleen tilaa. Huomasipa hän myöskin, että heidän onnistui kaksinkertaisia voimia antavan yhteishengen avulla liittyä koolle lähes viisikymmentä miestä käsittäväksi ryhmäksi, joten joukon ydin oli saapuvilla ja hänen äänensä ulottuvilla, ja ainoastaan kymmenisen eksynyttä näkyi enää lentelehtivän edestakaisin tungosmainingeissa. Mutta eivät ainoastaan muskettisoturit ja kaartilaiset kääntäneet puoleensa d'Artagnanin huomiota. Hirsipuiden ja etenkin Saint-Jeanin holvikäytävän lähistöllä liikehti rähisevä ja rauhaton pyörre, jossa vilahteli rohkeita kasvoja ja päättäväisiä ilmeitä; yksinkertaisten piirteiden ja välinpitämättömän ällistelyn keskeltä merkkejä vaihdettiin ja toistensa käsiä puristeltiin. D'Artagnan keksi juuri vilkkaimmissa ryhmissä liikuskelemassa sen ritarin, jonka oli nähnyt tulevan puutarhansa veräjästä ja sitten pitävän puhetta krouvissa. Hän jakoi nyt miehiä osastoiksi ja antoi heille määräyksiä.

"

Mordioux

!" jupisi d'Artagnan äkkiä; "minä en erehtynyt, tunnen hänet, – siinä on Menneville. Mitä hittoa hän täällä tekee?"

Asteittain paisuva kumea hälinä keskeytti d'Artagnanin mietteet ja veti hänen katseensa toisaalle. Sen kohun nostatti tuomittujen saapuminen; runsaslukuinen osasto kaupunginvartiota marssi edellä ja näkyi jo holvikäytävän kulmauksessa. Koko väenpaljous alkoi päästellä äänekkäitä huutoja, josta syntyi hirvittävä rääkynä. D'Artagnan näki Raoulin kalpenevan; hän löi nuorta miestä tukevasti olalle. Pauhinan kuullessaan lämmittäjät kääntyivät kysymään, kuinka pitkällä oltiin.

"Tuomitut ovat saapumassa", vastasi d'Artagnan.

"Hyvä", tuumivat miehet lisäten puita pesään.

D'Artagnan katseli heitä rauhattomana; ilmeisesti tarkoitettiin tällä käsittämättömällä lämmittämisellä jotakin eriskummaista.

Kuolemaan määrätyt ilmestyivät torille. He kävelivät pyövelin takana; viisikymmentä vartiomiestä kulki kujana heidän kummallakin puolellaan. Molemmat olivat mustissa puvuissa; kasvot olivat kalpeat, mutta päättäväiset. He kurkoittausivat kärsimättöminä katselemaan ihmismeren yli, joka askeleella kohoten varpailleen.

D'Artagnan huomasi tuon liikkeen.

"Hitto vieköön!" sanoi hän; "ihan he ovat kiihkeitä näkemään hirsipuunsa."

Raoul kavahti taaksepäin, silti kykenemättä kerrassaan poistumaan ikkunasta. Kauhullakin on vetovoimansa.

"Kuolemaan! Kuolemaan!" kiljui viisikymmentätuhatta kurkkua.

"Niin, kuolemaan!" karjui satakunta raivopäätä ikäänkuin väenpaljous olisi heiltä odottanut vastausta.

"Hirteen, hirteen!" mylvi suuri lauma; "eläköön kuningas!"

"Kah sepä omituista!" mutisi d'Artagnan; "minä luulin, että hirttäminen on herra Colbertin ansiota."

Samassa syntyi tukalampi tungos, joka hetkeksi pysähdytti tuomittujen kulun. Ne rohkeat ja päättäväiset miehet, joita d'Artagnan oli pitänyt silmällä, olivat voimakkaasti raivaten tietä ja ihmisten ylikin kavuten lähteneet vartiokujaa kohti. Vasta heidän päästyään lähelle kykeni kulkue jälleen etenemään.

Mutta äkkiä nuo samaiset miehet alkoivat luikkailla "eläköön Colbert!" ja tekivät vartiota vastaan hyökkäyksen, jota kaupunginpalvelijat turhaan yrittivät vastustaa. Ahdistajain takana työntyi rahvas päälle. Syntyi hirmuinen melu ja sekamelska. Nyt eivät huudot enää ilmaisseet kärsimättömyyttä ja riemastusta, vaan kajahtelivat tuskan parahduksina, sillä tapparakeihäät ja miekat tekivät työtänsä, ja musketeillakin alettiin ampua.

Tästä kummallisesta myllerryksestä ei d'Artagnan ensin voinut eroittaa mitään, mutta sitten sekasorrosta äkkiä selkisi ikäänkuin näkyväinen tarkoitus, nimenomainen tahto.

Tuomitut oli riistetty vartijainsa käsistä, ja noita onnettomia laahattiin nyt

Pyhän Neitsyen kuvan

 krouviin päin. Heihin käsiksi hyökänneet huusivat: "Eläköön Colbert!" Kansa epäröi; se ei tiennyt, pitikö estellä kaupunginvartiota vai tämän ahdistajia, kunnes Colbertin karjujat alkoivat selittää kantaansa toisilla huudoilla: "Ei tarvita nuoraa! Alas hirsipuu! tuleen, tuleen! Polttakaamme varkaat! roviolle kiristäjät!"

Tämä vankkojen kurkkujen julistama ohjelma herätti valtavaa mieltymystä. Väestö oli tullut vain katsomaan tuomion täytäntöönpanoa, mutta nyt sille tarjoutuikin tilaisuus olla itse siinä osallisena, ja parempaa ei katurahvas pyytänytkään. Se lyöttäysikin heti vartion hätyyttäjien puolelle ja kiljui vähemmistön mukana, josta täten tuli koko yleisön suuri enemmistö: "Niin, niin, roviolle varkaat! Eläköön Colbert!"

"

Mordioux

!" huudahti d'Artagnan; "tästä näkyy tulevan vakava juttu!"

Toinen lieden luona hyörineistä miehistä lähestyi ikkunaa, palava kekäle kädessään.

"Kas, kas", virkahti hän, "tulee jo kiire!" Sitten hän kääntyi toveriinsa ja sanoi: "Tuo on merkki!"

Ja hän asetti roihuavan kekäleensä äkkiä seinälaudoitusta vasten.

Pyhän Neitsyen kuvan

 krouvirakennus oli vanhuuttaan kuiva, ja tuli pääsi heti vauhtiin.

Sekunnissa alkavat ohuet sisustuslaudat rätistä, ja räiskyvä liekki kohoaa korkealle. Murhapolttajien huutoihin vastaa mieletön ulvonta ulkoa.

D'Artagnan on katsellut torille eikä tiedä kolttosesta mitään, ennenkuin tuntee yhtaikaa savun ja kuumuuden.

"Hohhoi!" huudahtaa hän kääntyen; "onko tuli irti? Mitä hornaa!

Oletteko te järjiltänne vai raivopäitä, hyvät ihmiset?"

Miehet katselevat häntä hämmästyneinä.

"Mitä kummaa!" sanovat he; "sehän on sovittua!"

"Sovittuako, että te poltatte taloni!" ärjäisee d'Artagnan temmaten murhapolttajalta kekäleen ja sohaisten sen hänen kasvoihinsa. Toinen aikoo tulla toverinsa avuksi, mutta Raoul tarttuu häneen, nostaa ilmaan ja heittää ulos ikkunasta, d'Artagnanin paiskatessa toisen alas portaita.

Ensimmäiseksi vapautuneena vastustajastaan Raoul kiskaisee laudoituksen irti ja heittää pirstaleet savuavina pitkin lattiaa. Yhdellä silmäyksellä näkee d'Artagnan, että tulipalosta ei ole enää vaaraa, ja hän juoksee ikkunaan.

Sekasorto on yltynyt äärimmäisilleen. Kiljutaan hellittämättömästi: "Ampukaa! murhaa! hirteen! roviolle! Eläköön Colbert ja eläköön kuningas!"

Ryhmä, joka on siepannut tuomitut kaupunginvartiolta, on lähestynyt taloa, joka näyttää olevan heidän aikeittensa määräpaikkana. Menneville on joukkueen etunenässä ja karjuu kaikuvammin kuin yksikään:

"Polttakaa ne! Polttakaa ne! Eläköön Colbert!"

D'Artagnan alkaa käsittää. Tahdotaan polttaa tuomitut, ja hänen talonsa on suunniteltu heidän roviokseen.

"Seis!" kiljaisee hän miekka kädessä ja toinen jalka ikkunalaudalla.

"Mitä tahdotte, Menneville?"

"Herra d'Artagnan!" huutaa tämä; "tilaa, tilaa!"

"Tuleen ne! Polttakaa varkaat! Eläköön Colbert!" luikkailee joukko.

Nämä huudot sisuttavat d'Artagnania.

"Lempo soikoon sitä alhaisuutta!" sanoo hän; "korvennettaviksiko nuo viheliäiset raukat, jotka on tuomittu ainoastaan hirsipuuhun!"

Portin edustalla seinää vasten tungettu uteliasten joukko sulloutuu sillävälin niin sankaksi parveksi, että se sulkee tien. Menneville ja hänen miehensä, jotka laahaavat tuomittuja, ovat ainoastaan kymmenen askeleen päässä portista. Menneville tekee äärimmäisen ponnistuksen.

"Tilaa! Tilaa!" huutaa hän pistooli kädessä.

"Polttakaamme! Polttakaamme!" kertaa joukko. "Kapakkatalo on tulessa. Polttakaamme varkaat! Polttakaamme kiristäjät

Pyhän Neitsyen kuvassa

!"

Ei enää epäilystäkään; d'Artagnanin talo tosiaankin tahdotaan tuhota.

D'Artagnan muistaa sen huudon, jolla aina ennen on ollut suurta menestystä hänen seikkailuissaan.

"Tänne, muskettisoturit!.." hän karjaisee jylisevällä äänellä, joka pauhaa kovemmin kuin kanuuna, meri tai myrsky; "tänne muskettisoturit!.."

Ja laskeutuen käsivarsiensa varaan riipuksiin ulokkeelta hän pudottautuu ihmisjoukkoon; tämä alkaa loitota talosta, josta sataa ihmisiä. Raoul on maassa yhtä nopeasti. Kumpaisellakin on paljastettu miekka kädessään. Kaikki lähistön muskettisoturit ovat kuulleet kutsun, kääntyneet katsomaan ja tunteneet d'Artagnanin.

"Kapteenin luo! Kapteenin luo!" he luikkailevat, ja tungos avautuu heidän edessään niinkuin laivan keula halkoo vedenpintaa. Samassa d'Artagnan ja Menneville joutuvat vastatusten. "Tie auki!" huutaa Menneville nähdessään, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä koskettaakseen ulko-ovea.

"Tästä ei pääse kukaan!" vastaa d'Artagnan.

"Vai niin", äännähtää Menneville laskien pistoolin d'Artagnanin rintaa vasten. Mutta ennen kuin hän ehtii painaa liipasinta on d'Artagnan miekkansa kahvalla iskenyt Menneville käden ylöspäin ja survaissut terän hänen lävitseen.

"Sanoinhan sinulle, että sinun piti pysyä alallasi", hän lausuu Mennevillen kierähtäessä jalkoihinsa.

"Antakaa tilaa! Raivatkaa pääsy!" huutavat Mennevillen toverit, jotka aluksi ovat säikkyneet, mutta hetimiten taas tyyntyvät huomatessaan, että heillä on vastassaan vain kaksi miestä. Mutta nämä kaksi miestä ovat satakätisiä jättiläisiä; kalpa heiluu heillä kuin arkkienkelin tulinen miekka. Se sohii kärjellä läimäyttelee lappeella, iskee terällä. Jokainen heilautus kellistää miehensä. "Kuninkaan puolesta!" huutaa d'Artagnan jokaisella surman viuhtaisullaan. "Kuninkaan puolesta!" kertaa Raoul.

Se huuto on tunnussanana muskettisotureille, jotka sen opastamina rientävät d'Artagnanin luo.

Kaupunginvartion miehet sillävälin tointuvat säikähdyksestään; he karkaavat hätyyttäjäinsä niskaan, he ruhjovat ja lyövät maahan järjestelmällisesti kuin muurinmurtaja kaikki tieltänsä. Nähdessään miekkain välähtelevän ja veren roiskuvan väkijoukko hajaantuu pakosalle, tallaten toisiansa ensi tungeksimisessa. Kuuluu viimeksi epätoivoisia kirahduksia ja huudetaan armoa; se on voitettujen esiintymisen loppuna.

Molemmat tuomitut ovat joutuneet takaisin vartiomiesten huostaan. D'Artagnan lähestyy heitä ja sanoo nähdessään heidät kalpeina ja kuolemantuskassa:

"Reipastautukaa, ihmisparat; te olette säästyneet siitä hirmusta, jolla nuo kurjat teitä uhkasivat. Kuningas on tuominnut teidät hirsipuuhun. Teidät hirtetään vain. No, viekää nyt heidät, ja sillä hyvä."

Pyhän Neitsyen kuvalla

 ei ole enää mitään hätää. Tuli on veden puutteessa sammutettu kahdella viinitynnyrillä. Eloonjääneet salaliittolaiset ovat paenneet puutarhan kautta. Vartiomiehet laahaavat tuomittuja hirsipuiden luo. Tuossa tuokiossa nyt lopetetaankin koko homma. Pyöveli välittää hyvin vähän taiteensa muodollisuuksista ja suoriutuu noista kahdesta onnettomasta yhdessä minuutissa.

Sillävälin tungeksitaan d'Artagnanin ympärillä; häntä onnitellaan ja ylistellään. Hän pyyhkii hikistä otsaansa ja hurmeista miekkaansa ja kohauttaa hartioitaan, kun näkee jaloissaan Mennevillen, joka vääntelehtii kuolonkamppauksen viimeisissä kouristuksissa. Ja säälittelevän Raoulin kääntäessä katseensa toisaanne d'Artagnan osoittaa muskettisotureille hirsipuiden kolkkoa taakkaa.

"Ihmispoloiset", hän sanoo; "toivoakseni he sentään siunasivat minua kuolinhetkenään, kun pelastuivat julmista kärsimyksistä."

Nämä sanat sattuvat Mennevillen korvaan hänen juuri itse vetäessään viimeisen henkäyksensä. Synkeä ivahymy väikkyy hänen huulillaan; hän tahtoo vastata, mutta siihen ponnistukseen ehtyy elinvoima. Hän heittää henkensä.

"Voi, tämä on ollut hirvittävä näytelmä!" jupisi Raoul; "lähtekäämme, chevalier."

"Ethän liene haavoittunut?" kysyi d'Artagnan.

"En, Jumalan kiitos."

"Hyvä juttu! Hiisi vieköön, oletpa reipas urho! Sinulla on isäsi pää ja Portoksen käsivarsi. Ah, olisipa Portos ollutkin täällä, niin olisi vasta saatu nähdä ihmeitä!"

Ja ikäänkuin jotakin muistaen hän mutisi sitten:

"Mutta missähän hiidessä kunnon Portos voineekaan oleilla?"

"Tulkaa, chevalier, tulkaa!" pyyteli Raoul.

"Maltas nyt vielä vain minuutti, ystäväiseni, jotta ehdin periä kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistoliani; tulen heti takaisin. – Talo tuottaa hyvin", tuumi d'Artagnan mennessään takaisin

Pyhän Neitsyen kuvaan

, "mutta nyt silti mieluummin soisin sen olevan jossakin toisessa osassa kaupunkia, vaikkapa saisin hiukan vähemmänkin vuokraa."

63.

Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille

Edelläkuvatun verisen melskeen kehittyessä loppuun Grève-torilla pistivät viimeiset puutarhaveräjän vartioksi jääneet miehet miekkansa jälleen huotraan ja auttoivat erään joukostaan ratsun selkään, joka valmiiksi satuloittuna odotti veräjän takana. Sitten he pakenivat joka suunnalle kuin lentoon säikytetty lintuparvi, toiset kavuten muurien yli ja toiset ilmeisesti hädissään syöksähtäen etäisemmille porteille. Ratsaille noussut kannusti hevostaan niin rajusti, että elukkaparka oli loikata yli muurin, ja karautti Baudoyer-aukion poikki lähikaduille kuin salama, ihmisvilinässä kaataen ja ruhjoen mitä tielle sattui, kunnes hän kymmenen minuutin kuluttua pujahti sisälle yli-intendentin kaupunkitalon portista vielä enemmän hengästyneenä kuin hevosensa.

Kavioiden kopseen kaikuessa katukiveykseltä ilmestyi abbé Fouquet erääseen pihanpuoliseen ikkunaan, ja ratsastaja ei ehtinyt hypätä maahankaan, kun hän puolittain ojentuen ulos ikkunasta tiedusti:

"Miten ovat asiat, Danicamp?"

"Kaikki on päättynyt", vastasi ratsastaja.

"Päättynyt?" huusi abbé; "he ovat pelastuneet?"

"Ei, monsieur", vastasi ratsastaja, "heidät hirtettiin."

"Hirtettiin!" toisti abbé vaaleten.

Samassa avautui sivuovi, ja Fouquet astui huoneeseen kalpeana, vääntynein kasvonpiirtein, huulet raollaan pidätellen tuskan ja kiukustuksen huudahdusta. Hän pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan, mitä pihalta puhuttiin ikkunaan.

"Teitä kurjia!" ärjäisi abbé; "ette siis taistelleet?"

"Niinkuin jalopeurat."

"Pikemmin kuin jänishousut!"

"Monsieur!"

"Sata päättäväistä miekkamiestä vastaa yllätyksessä kymmentätuhatta kaupunginpalkkalaista. Missä Menneville on, se pöyhkeä kerskuri, joka ylvästeli palaavansa joko kuolleena tai voittajana?"

"Hän on pitänyt sanansa, monsieur. Hän on hengetön."

"Hengetön! Kuka hänet on surmannut?"

"Hornanhenki ihmisen hahmossa, – kymmenellä tulisella säilällä aseistautunut jättiläinen, joka yhdellä tempaisulla sammutti tulipalon, taltutti mylläkän ja polkaisi Grève-torin kiveyksestä esille sata muskettisoturia."

Fouquet kohotti otsaansa, jolla helmeili kylmä hiki.

"Oi, Lyodot ja d'Eymeris kuolleet, kuolleet, kuolleet!" mutisi hän; "ja minä olen häväisty!"

Abbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja kalmankalpeana:

"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei onnistunut, niin Jumalan tahto…"

"Vaikene, abbé, vaikene!" huusi Fouquet; "sinun puolustelusi ovat herjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus oikein tapahtui."

"Mutta, hyvä veli…"

"Tottele!"

Abbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen askeleet portaissa.

Samalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä suojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi rahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä varovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa, pakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa pakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.

"Lausukaa tietonne", sanoi Gourville Danicampin tullessa huoneeseen.

"Monsieur", aloitti sanansaattaja, "olimme saaneet määräyksen siepata vangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois."

"Elävältä poltettaviksi, eikö niin, abbé?" keskeytti Gourville.

"Niin, niin, sellaisen käskyn oli Menneville saanut. Menneville tiesi mitä piti tehdä, mutta hän on nyt kuollut."

Tämä tieto näytti tyynnyttävän Gourvilleä sen sijaan että se olisi häntä masentanut.

"Elävältä poltettaviksi?" toisti sanansaattaja ikäänkuin epäillen, tokko tämä hänelle ja hänen kumppaneilleen ilmoitettu ainoa ohje oli tarkoitettu toimeenpantavaksi.

"Niin, teidän piti laahata heidät suoraa päätä roviolle", uudisti abbé raakaluontoisesti.

"Aivan oikein, monsieur, aivan oikein", myönteli mies koettaen saada kahden puhuttelijansa kasvoista selville, olisiko hänen hyvä vai paha selostaa tapauksia täysin totuudenmukaisesti.

"Kertokaahan siis", sanoi Gourville.

"Vankeja oltiin tuomassa Grève-torille", jatkoi Danicamp, "raivostunut kansa tahtoi, että heidät pitikin polttaa eikä hirttää."

"Kansalla oli omat syynsä", huomautti abbé; "edelleen?"

"Mutta juuri kun kaupunginvartio oli hajoitettu ja rovioksi aiottu talo torin varrella sytytetty, heitti äsken mainitsemani raivohenkinen jättiläinen – jonka sanotaan olleen sen talon omistaja – erään nuoren miehen avustamana ulos ikkunasta tulen hoitelijat, huusi puolelleen ihmisjoukossa olleet muskettisoturit, hyppäsi itse alas torille ensimmäisestä huonekerrasta ja huiteli niin hurjasti miekallaan, että kaupunginvartio pääsi jälleen voitolle, vangit siepattiin takaisin ja Menneville monen muun mukana surmattiin. Uudestaan kiinni jouduttuaan tuomitut saivat kuolemansa kolmessa minuutissa."

Kaikesta itsehillinnästään huolimatta ei Fouquet voinut olla kumeasti voihkaisematta.

"Ja tuo talonomistaja", kysyi abbé, "mikä hän oli nimeltään?"

"Sitä en osaa sanoa, kun en häntä nähnytkään; minulle oli määrätty puutarhassa vartiopaikka, jonne ilmoiteltiin aseman kehityksestä. Ohjeenani oli kaiken päätyttyä rientää kiireimmän kautta tuomaan teille tieto tuloksesta. Käskyn mukaan karautin täyttä vauhtia liikkeelle, ja nyt olen tässä."

"Oikein tehty, monsieur; meillä ei ole enää muuta kysyttävää teiltä", sanoi abbé yhä ahdistuneemmalla mielellä nähden sen hetken lähenevän, jolloin hän joutuisi haastelemaan veljensä kanssa kahden kesken.

"Oletteko saanut maksunne?" kysyi Gourville.

"Osasuorituksen, monsieur", vastasi Danicamp.

"Tässä on kaksikymmentä pistolia; menkää, monsieur, älkääkä unohtako puoltaa aina kuninkaan todellisia etuja kuten tänäänkin."

"Kyllä muistan, monsieur", vastasi mies kumartaen ja pistäen rahat taskuunsa. Hän poistui.

Fouquet oli tähän asti seisonut liikkumattomana, mutta nyt hän nopeasti astahti abbén ja Gourvillen väliin. Kumpainenkin avasi yhtaikaa suunsa puhuakseen.

"Ei mitään puolusteluja", kielsi rahaministeri, "eikä soimauksen sanaakaan ketään vastaan! Jos minä en olisi ollut huono ystävä, niin en olisi uskonut Lyodotin ja d'Eymerisin vapautusta kellekään toiselle. Minä yksin olen syypää; vain minua siis kohtaavat moitteet ja pahoittelut. Jätä minut, abbé."

"Et kuitenkaan", vastasi viimemainittu, "estäne minua etsityttämästä sitä riiviötä, joka Colbertin puolesta sekaantui hyvinsuunniteltuun hankkeeseemme, – sillä jos harras kiintymys ystäviinsä on hyvää valtioviisautta, en luule huonoksi sitäkään menettelyä, että hellittämättömästi ahdistaa vihollisiaan."

"Heitä sinä silleen valtioviisaus, abbé; mene nyt vain äläkä toimita minulle kuulumisia itsestäsi ennen kuin määrään toisin, – minusta tuntuu, että meidän on nyt asetuttava hyvin hiljaisiksi ja varovaisiksi. Sinulla on kamala esimerkki edessäsi. Ei mitään kostotoimia sinun ja väkesi taholta; sen kiellän jyrkästi."

"Ei mikään käsky", murisi abbé, "voi pidättää minua hyvittämästä sukuni kärsimää rikollista häväistystä."

"Kuules nyt", huudahti Fouquet äänellä, jonka jyrkkä sävy ei enää sallinut mitään vastaväitteitä, "jos haudot ainoatakaan ajatusta pienimmäksikään poikkeukseksi minun tahdostani, niin heitätän sinut Bastiljiin kahden tunnin kuluessa sen ilmenemisestä. Toimi sen mukaan, abbé!"

Abbé kumarsi punastuen.

Fouquet viittasi Gourvilleä mukaansa ja suuntasi jo askeleensa työhuonettaan kohti, kun kamaripalvelija korkealla äänellä ilmoitti:

"Chevalier d'Artagnan."

"Kuka se on?" kysyi Fouquet välinpitämättömästi Gourvilleltä.

"Muuan hänen majesteettinsa muskettisoturien entinen luutnantti", vastasi tämä samaan tapaan.

Fouquet ei viitsinyt edes ajatella ilmoitetun käynnin tarkoitusta, vaan astui vain edelleen.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", sanoi Gourville, "mutta mieleeni johtuu, että kun tuo urho on eronnut kuninkaan palveluksesta, hän nyt luultavasti tuleekin nostamaan neljännesvuoden osuutta eläkkeestä, joka hänelle lienee myönnetty."

"Menköön hiiteen!" huudahti Fouquet; "miksi valitseekin näin pahan ajan!"

"Sallikaa minun siis lausua hänelle epäys sievässä muodossa, sillä minä tiedän hänet mieheksi, joka nykyisissä olosuhteissamme on parempi saada ystäväksi kuin vihamieheksi."

"Vastatkaa hänelle miten haluatte", sanoi Fouquet.

"Äh,

mon Dieu

", puuttui puheeseen abbé mielensä karvautta nurkuakseen, "vastatkaa mutkattomasti, ettei ole rahoja, olletikaan muskettisotureille."

Mutta abbé oli tuskin ehtinyt virkkaa varomattomia sanojaan, kun raolleen jäänyt ovi ammahti selälleen ja d'Artagnan ilmestyi esiin.

"Niin, herra Fouquet", sanoi hän, "kyllä minä tiesinkin, ettei täällä ole rahoja muskettisotureille. En tänne tullutkaan saamaan rahoja, vaan ainoastaan kieltävän vastauksen. Se on nyt annettu; kiitos! Sanon vain hyvästi ja menen nostamaan herra Colbertilta, mitä muodon vuoksi pyysin teiltä."

Ja hän astui ulos kumarrettuaan jotensakin keveästi.

"Gourville", virkahti Fouquet, "riennä tuon miehen perässä ja tuo hänet takaisin luokseni."

Gourville totteli, tavoittaen d'Artagnanin portaissa. Askeleita kuullessaan tämä kääntyi ja huomasi Gourvillen.

"

Mordioux

, hyvä herraseni", hän sanoi, "teillä rahamiehillä on ikävät tavat! Saavun herra Fouquetin luo nostamaan hänen majesteettinsa myöntämää rahaerää ja minut otetaan vastaan kuin almua ruinaava kerjäläinen tai hopeakaluja vaaniva veijari."

"Te mainitsitte herra Colbertia, hyvä herra d'Artagnan? Sanoitte lähtevänne herra Colbertin luo?"

"Tietysti menen sinne, vaikkapa vain vaatimaan häneltä selvyyttä miehistä, jotka tahtovat polttaa taloja huutaen: 'Eläköön Colbert!'" Gourville heristi korviaan.

"Ohoo", hän huudahti, "te tarkoitatte Grève-torin mellakkaa!"

"Mitäs muutakaan."

"Mutta miten se teitä erityisemmin liikuttaa?"

"Hitto! Eikö muka minuun kuulu mitään se, että herra Colbert tahtoo käyttää taloani roviona?"

"Taloanne!.. teidän talonneko siis tahdottiin polttaa?"

"

Pardieu!

, niin oli."

"

Pyhän Neitsyen kuvan

 krouvirakennus kuuluukin teille?"

"Ostin sen viikko sitten."

"Ja te olitte se urhoollinen soturi, se voimallinen miekkamies, joka hajoititte väkijoukon, kun se aikoi polttaa tuomitut?"

"Hyvä herra Gourville, asettukaa minun asemaani: minä olen esivallan väline ja yksityinen talonomistaja; sotilaana on velvollisuuteni puoltaa kuninkaan käskyjen toteuttamista, talonomistajana on etuni mukaista varjella kiinteimistöäni joutumasta tuhaksi. Niinpä noudatin sekä omakohtaisen hyödyn vaatimuksia että velvollisuuden ääntä, kun toimitin herrat Lyodotin ja Eymerisin takaisin kaupunginvartion huostaan."

"Tekö siis heitittekin erään miehen ulos ikkunasta?"

"Sen taisi tehdä toverini", vastasi d'Artagnan vaatimattomasti.

"Te surmasitte Mennevillen?"

"Kovasti pahoitellen", vastasi d'Artagnan kumartaen kuin onnittelusta kiittääkseen.

"Ja teidän ansiotanne on, että molemmat tuomitut hirtettiin?"

"Sen sijaan että heidät olisi elävältä poltettu, niin, monsieur, ja sen katson kunniakseni. Pelastin nuo poloiset julmasta kidutuksesta. Ajatella, hyvä herra Gourville, että heidät tahdottiin korventaa elävältä! Sellainen raakamaisuus on ihan käsittämätöntä."

"Menkää, hyvä herra d'Artagnan, menkää", sanoi Gourville tahtoen säästää Fouquetin näkemästä sitä miestä, joka oli tuottanut hänelle niin ankaran iskun.

"Ei", puuttui puheeseen Fouquet, joka oli eteisen ovelta kuullut koko keskustelun, "ei, herra d'Artagnan, tulkaa päin vastoin takaisin sisälle."

D'Artagnan pyyhki miekkansa kahvasta viimeisen veripisaran, joka oli välttänyt aikaisemman tarkastuksen, ja astui sitten huoneeseen. Jälleenkin hän seisoi vastapäätä noita kolmea miestä, joiden kasvoilla oli mitä erilaisin ilme: abbé näytti kiukkuiselta, Gourville tyrmistyneeltä, Fouquet apealta.

"Suokaa anteeksi, herra ministeri", virkkoi d'Artagnan, "mutta aikani on kallista; minun on mentävä intendentin luo vaatimaan selitystä ja noutamaan neljännekseni."

"Mutta te saatte rahat täältä, monsieur", ilmoitti Fouquet.

D'Artagnan katseli yli-intendenttiä hämmästyneesti.

"Tiedän kyllä, että teille vastattiin aivan ajattelemattomasti, monsieur, – kuulin sen itse", jatkoi ministeri; "noin ansiokkaan miehen pitäisi olla jokaiselle tunnettu."

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on siis maksuosoitus?" lisäsi Fouquet.

"On, monsieur."

"Antakaa se minulle, niin suoritan sen itse; tulkaa."

Hän viittasi Gourvilleä ja veljeänsä pysymään alallaan ja vei d'Artagnanin työhuoneeseensa.

"Paljonko teille on tuleva?" hän kysyi heidän päästyään sinne.

"Viisituhatta livreä vain, monsieur."

"Nostettavaa palkkaa?"

"Palkan neljännes."

"Viisituhatta livreä neljännekseltä!" virkahti Fouquet tähdäten tutkivan silmäyksen muskettisoturiin; "kuningas maksaa teille siis kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa?"

"Niin, monseigneur, kaksikymmentätuhatta kyllä; tuntuuko se teistä liialliselta?"

"Minustako!" lausui Fouquet ja hymyili katkerasti. "Jos minä olisin osannut arvioida ihmisiä,