Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

70
D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman selvitä

D'Artagnan asettui heti hyökkääväksi. "Nyt sanottuani sinulle kaikki, parahin ystävä, tai oikeammin sinun keksittyäsi kaikki, kerropas minulle sinä, mitä teet täällä noin pölyisenä ja savisena?"

Portos pyyhki otsaansa ja vastasi ylpeästi silmäillen ympärilleen:

"Mutta pitäisipä sinun helpostikin nähdä, mitä minulla on täällä tekeillä."

"Kyllähän, kyllä näenkin, että sinä nostelet kiviä."

"Hoo, se tapahtui vain näyttääkseni noille vetelyksille, mihin mies pätee!" sanoi Portos halveksivalla äänellä. "Mutta käsität kai…"

"Niin, ethän varsinaiseksi hommaksesi harjoittane sellaista voimailua, vaikkakin moni nostelee kiviä toimeentulokseen ja tulee toimeen kuitenkin huonommin siinä kuin sinä. Siksipä äsken kysyinkin sinulta, mitä parooni täällä tekee."

"Minä tutkin topografiaa, chevalier."

"Tutkit maastomittauksia?"

"Niin; mutta mitä sinä itse teet tuossa porvarillisessa asussa?"

D'Artagnan huomasi tehneensä virheen, lausuessaan ihmettelynsä ulkonaisesta esiintymisestä, joka johti Portoksen keksimään vastakysymyksen. Onneksi hän oli valmistautunut senkin varalta.

"Mutta tiedäthän", sanoi hän, "että minä toden teolla olen porvari.

Puvussani ei siis ole mitään merkillistä, kun se on asemani mukainen."

"Mitä joutavia, – sinä olet muskettisoturi!"

"Sinä et seuraa aikaasi, veikkonen; minä olen ottanut eron."

"Vielä mitä!"

"No totisesti, kautta kunniani!"

"Ettäkö olet jättänyt palveluksen?"

"Jättänyt olen."

"Heittänyt kuninkaan silleen?"

"Kerrassaan."

Portos kohotti käsivartensa korkeutta kohti kuten aivan tavattoman sanoman saaja hämmästystään ilmaisee. "Oh, se on ihan käsittämätöntä", virkahti hän.

"Ja kuitenkin totta."

"Ja mikä sinut siihen sai?"

"Kuningas alkoi karvastuttaa sisuani; Mazarin oli minulle jo kauan ollut vastenmielinen, kuten tiedät; niinpä heitin asetakkini orrelle."

"Mutta Mazarin on kuollut?"

"Sen, hiisi vieköön, tiedän; mutta eronpyyntöni oli tehty ja hyväksytty kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän jätti maailman. Vapaaksi mieheksi päästyäni riensin Pierrefondsiin tapaamaan rakasta Portos-ystävääni. Olin kuullut puhuttavan erinomaisesta ajanvietto-jaoituksestasi ja halusin kahdeksi viikoksi jakaa aikani samalla tavoin."

"Hyvä ystävä, tiedäthän, että taloni ei ole sinulle avoinna pariksi viikoksi, vaan vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi, iäksesi."

"Kiitos, veikkoseni!"

"Mutta maltas – etköhän tarvitse rahaa?" jatkoi Portos helisyttäen viitisenkymmenen louisdorin pivollista taskussaan. "Siinä tapauksessa… tiedäthän?"

"Ei, minä en tarvitse mitään; olen tallettanut säästöni Planchetille, joka maksaa minulle korkoa niistä."

"Säästösi? Sinä?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan; "miksen minä olisi pannut vähän säästöön kuten muutkin, Portos?"

"Minulla ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan; päinvastoin olen sinusta aina epäillyt… tarkoitan, Aramis on aina arvellut, että sinä haalit jotakin kirstun pohjalle. Minähän en ikinä sekaannukaan taloudellisiin asioihin; otaksun vain, että muskettisoturin säästöt eivät voi olla kovinkaan tuntuvia."

"Eivät sinun säästöihisi verraten, Portos, joka olet miljoonamies; mutta annankin sen seikan nyt arvosteltavaksesi. Minulla oli eräässä paikassa kaksikymmentäviisituhatta livreä…"

"Sievä erä", sanoi Portos alentuvasti.

"Ja siihen lisäsin", jatkoi d'Artagnan, "viime kuun kahdeksantenakolmatta päivänä kaksisataatuhatta livreä."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi, kaunopuheisesti kysyen muskettisoturilta: – Mistä lemmosta kaappasit moisen summan, hyvä ystävä?

"Kaksisataatuhatta livreä!" huudahti hän viimein.

"Niin, ja kun vanhan säästön ohella otan lukuun ne kaksikymmentätuhatta, jotka minulla on nyt mukanani, pääsen kahteensataanneljäänkymmeneenviiteentuhanteen livreen."

"Mutta mistä onkaan tuommoinen omaisuus lähtöisin?"

"Älähän huoli, minä kerron sinulle koko jutun myöhemmin, ystäväiseni; mutta kun sinulla itselläsi on sitä ennen paljon sanottavaa minulle, niin jääköön minun selvitykseni oikealle vuorolleen."

"Mainiota!" ihasteli Portos; "nyt olemme kaikin rikkaitta. Mutta mitä kertomista minulla muka on sinulle?"

"Ensiksikin tietysti, kuinka Aramis nimitettiin…"

"Ahaa, Vannesin piispaksi."

"Juuri niin", sanoi d'Artagnan, "Vannesin piispaksi. Hänpä on päässyt pitkälle – kelpo Aramis!"

"On, on! Ottamattakaan lukuun, että hän ei pysähdy siihen."

"Mitä! Etkö luule hänen tyytyvän sinipunaisiin sukkiin, ja pitääkö hänen vielä saada punainen hattu?"

"Hst! Se hänelle on jo luvattu."

"Tyhjää! Kuningas luvannut?"

"Kuningasta mahtavampi."

"Äh, lempo, sinähän puhut minulle aivan uskomattomia, veikkonen!"

"Miksi uskomattomia? Eikö Ranskassa aina ole joku kuningasta mahtavampi?"

"Onhan kyllä. Kuningas Ludvig XIII: n aikana herttua de Richelieu, holhoushallituksen kestäessä Mazarin, Ludvig XlV: n hallitessa tietenkin herra…"

"Kas, kas!"

"Herra Fouquet."

"Siinä näet! Mainitsit hänet ensi arvauksella."

"Herra Fouquet siis on luvannut Aramiille kardinaalin hatun?"

Portos omaksui pidättyvän sävyn.

"Rakas ystävä", hän sanoi, "Jumala varjelkoon minua puuttumasta muiden asioihin ja olletikin ilmaisemasta salaisuuksia, joiden säilyttämistä heidän etunsa saattaa vaatia. Tavatessasi Aramiksen hän kyllä sanoo sinulle, minkä hän katsoo tarpeelliseksi."

"Oikein, Portos, ja sinä olet ihan varmuuslukko. Palatkaamme sinuun."

"Niin", sanoi Portos.

"Olet siis täällä tutkimassa topografiaa?"

"Aivan."

"Pentele, kylläpä sinä olet uhkeissa hommissa!"

"Kuinka niin?"

"No, nuo linnoitustyöt ovat ihan ihmeteltäviä."

"Sitäkö mieltä olet?"

"Totisesti. Ilman säännöllistä piiritystä Belle-Isle on valloittamaton."

Portos hykerteli kämmeniään.

"Niin kyllä luulen minäkin", hän sanoi.

"Mutta kuka lempo tämän loukon onkaan näin linnoittanut?"

Portos röyhistäysi.

"Enkö ole sanonut sinulle sitä?"

"Et."

"Etkä sinä aavista?"

"En; voin ainoastaan sanoa, että sen miehen on täytynyt tutkia kaikki järjestelmät ja nähdäkseni omaksua paras."

"Annahan jo olla", sanoi Portos, "säästä kainouttani, hyvä d'Artagnan."

"Ah, niinkö?" huudahti muskettisoturi; "sinäkö se… Voi turkanen!"

"Minä pyydän, veikkonen…"

"Sinä siis oletkin keksinyt, piirtänyt ja suhditellut nämä vallinsarvet, välivarustukset, kaarivallit ja juuri valvottavanasi olevat katetut käytävät?"

"Heitä jo…"

"Sinä siis olet sommitellut tuon lynetin edestakaisine kulmauksineen!"

"Hyvä ystävä…"

"Sinä siis olet oivaltanut antaa kanuunaporteillenne tuon kaltevuuden, joka on niin tehokas suoja tykkimiehille?"

"Ka, hitossa, niin!"

"Oi, Portos, Portos, sinun edessäsi täytyy kumartaa maahan, sinä olet ihailtava! Mutta sinä olet aina salannut minulta tuon merkillisen nerosi! Toivoakseni näytät minulle tätä kaikkea yksityiskohtaisesti, veikkoseni."

"Mikään ei ole helpompaa. Tuolla on asemapiirrokseni!

"Katsotaanpa."

Portos vei kumppaninsa sen paaden luo, jota hän käytti pöytänä ja jolle pohjapiirustus oli levitetty. Sen alareunaan oli kirjoitettu Portoksen peloittavalla käsialalla:

"Tähän asti käytetyn neliön tai suorakaiteen sijasta otaksutte asemanne suljetuksi säännölliseen kuusikulmioon, kun nurkkausten ja sivujen lisääntyminen on oikein käytettynä etu suunnikkaaseen verraten. Paikallisten mittasuhteiden mukaan määräätte kuusikulmionne jokaisen sivun pituuden ja ja'atte kunkin kahtia, vetäen sitten leikkauskohdasta monikulmion keskipisteeseen päin kohtisuoran viivan, joka mitaltaan vastaa kuudettaosaa sivun pituudesta. Kunkin sivun päätepisteistä taasen piirrätte kaksi halkaisijaa, jotka leikkaavat kohtisuoran viivan. Nämä kaksi suoraa viivaa ovat puolustuslinjoina."

"Diable", virkkoi d'Artagnan pysähtyen tähän kohtaan selostusta, "tämähän on täydellinen järjestelmä, tämä, Portos?"

"Ihan täydellinen", vastasi Portos. "Luehan edelleen."

"Ei, olen lukenut tarpeeksi; mutta kun olet itse johtamassa näitä töitä, hyvä Portos, niin miksi käytät järjestelmääsi kirjallisesti laadittuna?"

"Oh, ystäväiseni, on ajateltava kuolemaa."

"Mitä! Kuolemaako?"

"Niinpä tietenkin; olemmehan kuolevaisia!"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "sinulla on vastaus kaikkeen, veikkonen."

Hän laski asemapiirustuksen takaisin kivelle. Mutta niin hetkellisesti kuin hänellä olikin se ollut käsissään, hän oli kuitenkin Portoksen jättiläiskirjaimien alta keksinyt paljon hienomman käsialan, ja tämä muistutti häntä eräistä Marie Michonille⁴⁶ sepitetyistä kirjeistä, joihin hän oli nuoruutensa päivinä tutustunut. Alkuperäistä kirjoitusta oli moneen kertaan hangattu kumipalalla, ja sen jäljet olisivatkin välttäneet vähemmän harjaantunutta silmää kuin muskettisoturimme.

"Mainiota, parooni, mainiota!" kiitti hän vielä.

"Ja nyt tiedät kaikki, mitä halusitkin kuulla, eikö niin?" kysyi Portos pöyhistellen.

"Voi, johan nyt toki; osoita minulle vain vielä viimeinen suosiollisuus, veikkoseni."

"Puhu pois; minä olen täällä määrääjä."

"Sano mielikseni tuon herrasmiehen nimi, joka käyskentelee tuolla alhaalla sotamiesten takana."

"Lakeija kintereillään? Ja seurassaan tuo mustapukuinen nahjus?"

"Juuri niin."

"Hän on herra Gétard."

"Mikä hän on miehiään, ystäväiseni?"

"Hän on talon arkkitehti."

"Minkä talon?"

"Herra Fouquetin."

"Ahaa, sinä siis kuulut Fouquetin huonekuntaan, sinäkin, Portos?" huudahti d'Artagnan.

"Minäkö! Mitenkä?" vastasi topografi punehtuen hiusmartoa myöten.

"Puhuthan talosta, tarkoittaessasi Belle-Isleä, niinkuin olisi kysymyksessä Pierrefondsin linna."

Portos puraisi huultansa.

"Hyvä ystävä", hän sanoi, "Belle-Isle kuuluu herra Fouquetille, eikö niin?"

"Selvä seikka."

"Niinkuin Pierrefonds minulle?"

"Aivan."

"Olet käynyt Pierrefondsisssa?"

"Sanoinhan viimeksi pistäytyneeni siellä ei kahtakaan kuukautta takaperin."

"Oletko nähnyt siellä herrasmiestä, jolla on tapana käyskennellä viivoitin kädessä?"

"En, mutta olisin voinut nähdä, jos hän todella siten käyskentelee."

"No niin, se herrasmies on Boulingrin."

"Mikä herra Boulingrin on?"

"Siinä nyt ollaan. Jos joku hänen kävellessään viivoitin kädessä kysyy minulta: 'mikä on herra Boulingrin?' niin minä vastaan: 'hän on talon arkkitehti'. No niin, herra Gétard on Fouquetin Boulingrin. Mutta hänellä ei ole mitään tekemistä linnoitussuunnitelmissa, jotka kuuluvat yksinomaan minulle, ymmärräthän. Ei yhtään mitään."

"Ah, Portos", huudahti d'Artagnan antaen käsivarsiensa vaipua kuten miekkansa luovuttava voitettu, "sinä et ainoastaan ole jättiläistopografi, vaan lisäksi ensimmäisen luokan väittelijä."

"Niin, enkö siinä todistanut paikalleen?" arveli Portos, ja hän puhalsi kuin ankerias, jonka d'Artagnan oli äsken hellittänyt.

"Entä tuo nahjukseksi mainitsemasi", jatkoi d'Artagnan, "herra Gétardin saattolainen, – onko hänkin talon väkeä?"

"Oh", selitti Portos halveksivasti, "hän on joku Jupenet tai Juponet, runoilijan tapainen."

"Pitemmäksikö aikaa tullut tänne?"

"Niin luulen."

"Luulisin herra Fouquetin saavan kyllikseen runoilijoista jo mantereella; siellähän hänen pöytäseuraansa alati kuuluu Scudéry, Loret, Pélisson, La Fontaine. Toden sanoakseni, Portos, tuo viisuniekka alentaa sinun arvoasi."

"Kas, hän ei ole täällä runoilijana, ja se parantaa asian."

"Miten hän siis on täällä?"

"Kirjanpainajana, ja siitäpä muistankin, että minulla on sananen virkettavana sille pahukselle."

Portos viittasi Jupenetille, joka oli tuntenut d'Artagnanin eikä huolinut lähestyä, mutta Portos uudisti viittauksensa niin käskevästi, että hänen täytyi totella.

"Kuulkaas, herraseni", sanoi Portos, "tulitte saarelle vasta eilen ja teette jo tekosianne."

"Kuinka niin, herra parooni?" kysyi Jupenet vapisten.

"Käsipainimenne kolkkui kaiken yötä, monsieur, ja minä en saanut unta silmiini, corboeuf!"

"Monsieur…" tankkasi Jupenet arasti.

"Teillä ei ole vielä mitään painettavaa, ja sentähden ei teidän tarvitse kilkutella konettannekaan. Mitä te muka yöllä painoitte?"

"Sepittämäni keveän runonpätkän vain monistin, monsieur."

"Vai keveän! Mitä hulluja, monsieur, – painokone kitisi niin että se oli ihan surkeata. Sitä ei saa enää sattua, ymmärrättekö?"

"Ei, monsieur."

"Te lupaatte sen?"

"Minä vannon."

"Hyvä on; annan teille tämän kerran anteeksi. Hyvästi!"

Runoilija poistui yhtä nöyrästi kuin oli tullutkin.

"No niin, tuon hiturin nyt saatua ojennuksensa käykäämme aamiaiselle", esitti Portos.

"Oikein", myöntyi d'Artagnan, "haukatkaamme."

"Minun on vain huomautettava", lisäsi Portos, "että meillä ei ole kahta tuntia enempää käytettävänämme ateriaan, veikkonen."

"Mikäpä siinä auttanee muu kuin että yritämme saada sen riittämään.

Mutta miksi vain kaksi tuntia?"

"Syystä että kello yhdeltä minä korkeanveden vaiheessa lähden matkalle Vannesiin. Mutta kun tulen takaisin aamulla, hyvä ystävä, niin jää sinä tänne ja ole kuin kotonasi. Minulla on oiva kokki ja hyvä viinikellari."

"Ei, ei", keskeytti d'Artagnan, "minulla on parempi esitys. Sanot lähteväsi Vannesiin?"

"Niin oikein."

"Tervehtimään Aramista?"

"Niin."

"No hyvä, minä kun läksin Pariisista nimenomaan tapaamaan Aramista…"

"Se on totta."

"Tulenkin nyt mukaasi."

"Sehän sopii mainiosti."

"Minun pitikin ensin käydä tervehtimässä Aramista ja sitten sinua. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Olen aloittanut sinusta ja lopetan Aramikseen."

"Hyvä näin."

"Monenko tunnin matka täältä on Vannesiin?"

"Kah, noin kuuden tunnin. Kolmessa tunnissa purjehtii Sarzeaun satamaan, ja samassa ajassa pääsee ratsastaen Sarzeausta Vannesiin."

"Sepä on mukavaa! Ja sinä tietysti käyt usein Vannesissa, kun olet niin lähellä piispankartanoa?"

"Kyllä, kerran viikossa. Mutta odota, minä otan asemapiirustukseni."

Portos sieppasi pohjakaavansa, taivutti kartan huolellisesti kokoon ja pisti sen avaraan taskuunsa.

– Hyvä! – tuumi d'Artagnan; – luulenpa tietäväni, kuka Belle-Islen todellinen linnoitusmestari on.

Kahden tunnin kuluttua Portos ja d'Artagnan nousuveden mukana purjehtivat Sarzeauta kohti.

71.
Juhlakulkue Vannesissa

Matka Belle-Isleltä Sarzeaun satamaan luisti hyvinkin nopeasti toisella niistä pienistä kaapparialuksista, joista d'Artagnan oli Croisicissa kuullut puhuttavan; ne oli rakennettu pikapurjehdusta ja takaa-ajoa varten ja lymyilivät parhaillaan Locmaxian poukamassa. Toinen oli jo niin valmiissa kunnossa, että se neljänneksellä miehistöänsä kykeni välittämään Belle-Islen ja mantereen liikennettä.

D'Artagnan sai tälläkin kertaa tilaisuuden vakuuttautua siitä, että Portos insinööriksi ja topografiksi lyöttäytyessään ei silti ollut paljonkaan syventynyt valtiollisiin salaisuuksiin. Hänen täydellinen tietämättömyytensä olisi muuten kenen hyvänsä muun silmissä esiintynyt taitavana teeskentelynä. Mutta d'Artagnan tunsi niin hyvin ystävänsä olemuksen jok'ainoan lokeron, että hän kykeni keksimään tämän salaisuudet niinkuin järjestykseen kaavautuneet ja turhantyystät vanhatpojat osaavat ummessa silmin ottaa kirjastonsa hyllyltä sen ja sen niteen tai lipastostaan juuri tarvitsemansa vaatekappaleen. Jos siis ovela d'Artagnan perinpohjin penkoessansa Portostaan ei ollut löytänyt mitään, niin se oli vain varma todistus siitä, ettei mitään ollut saatavissakaan ilmi.

– Olkoon, – tuumi d'Artagnan, – puolen tunnin mittaan saan Vannesissa tietooni enemmän kuin Portokselle on kahdessa kuukaudessa selvinnyt Belle-Islellä. Sitä varten pitää minun vain estää Portos käyttämästä sitä ainoata sotajuonta, jonka olen jättänyt hänelle mahdolliseksi. Hän ei saa valmistaa Aramista minun tulooni.

Muskettisoturin ainoana huolena oli niin ollen pitää valppaasti silmällä Portosta. Oikeastaan Portos ei ansainnut tällaista epäluuloisuutta. Hänellä ei ollut mitään kierouden ajatusta. Kenties d'Artagnan oli ensi näkemällä herättänyt hänessä hiukan epäilyä, mutta hetimiten oli toveri saanut ainaisen sijansa tuossa kunnon sydämessä, eikä vähäisinkään pilvenhäivä sumentanut Portoksen suuria silmiä, jotka tuon tuostakin herttaisesti kiintyivät ystävään.

Maihin noustessa Portos tiedusti, olivatko hänen hevosensa valmiina, ja hän huomasikin ne tuotapikaa sen tien risteyksessä, joka Sarzeaun pikku kauppalaan poikkeamatta kiertää tämän laiteilta Vannesiin.

Ratsuja oli kaksi: herra du Vallonin ja hänen tallimestarinsa, sillä Portos oli pitänyt tällaista virkailijaa siitä saakka kun Mousqueton alkoi käyttää pyörälaatikkoa ainoana kulkuneuvonaan.

D'Artagnan odotti Portoksen tarjoutuvan lähettämään tallimestarinsa edeltäpäin hankkimaan lisähevosen, ja sitä esitystä hän aikoi asettua vastustamaan. Mutta hän laskeskeli suotta. Portos vain käskikin palkollisensa laskeutua alas ja odottaa Sarzeaussa hänen paluutansa, d'Artagnanin saadessa nousta tallimestarin sijalle.

"Oletpa tosiaan ennakoltanäkevä mies, hyvä Portos", virkkoi d'Artagnan ystävälleen, heidän lähtiessänsä ratsastamaan.

"Kyllähän, mutta tämä on Aramiksen kohteliaisuutta. Minulla ei ole omia hevosiani täällä, ja Aramis asetti tallinsa käytettäväkseni."

"Hyviä hevosia, mordioux, ollakseen piispan tallissa ruokittuja!" sanoi d'Artagnan. "On kyllä totta, että Aramis on aivan erikoinen piispa."

"Hän on pyhä mies", sanoi Portos melkein honottavasti ja kohottaen silmänsä taivasta kohti.

"Siinä tapauksessa hän on suuresti muuttunut", huomautti d'Artagnan, "sillä me olemme tunteneet hänet kutakuinkin maailmallisena."

"Armo on vaikuttanut hänessä", lausui Portos.

"Mainiota!" ihastui d'Artagnan; "se yllyttää haluani tavata kunnon Aramista", ja hän kannusti hevostaan, joka karkasi uuteen vauhtiin.

"Peste!" virkkoi Portos, "tätä menoa olemme tunnissa perillä."

"Paljonko onkaan taivalta, Portos?"

"Puolenviidettä lieuen verran."

"Sitä voisi sanoa joutuisaksi kiidätykseksi."

"Me olisimme saattaneet käyttää kanavatietä, veikkoseni, mutta hiiteen soutajat ja vetohevoset! Edelliset kuljettavat kilpikonnan kyydillä ja jälkimmäiset etanan, ja kun on tilaisuus puristaa hyvä juoksija polviensa väliin, niin ratsu on parempi kuin sekä soutajat että kaikki muut kulkuneuvot yhteensä."

"Ja etenkin sinulle, Portos, joka aina olet niin muhkea hevosen selässä."

"Minä olen painava, ystäväiseni; olen hiljattain punnituttanut itseni."

"Ja paljonko painat?"

"Kolme sentneriä!" vastasi Portos ylpeästi.

"Onpas sitä siinä!"

"Sentähden, käsitäthän, minulle täytyykin valita suoria tanakkaselkäisiä hevosia, muutoin ne revähtyvät allani parissa tunnissa."

"Niin, jättiläisen ratsuja, vai mitä?"

"Toverillisesti sanottu, ystäväiseni", vastasi insinööri sydämellisen majesteettisesti.

"Minusta näyttääkin", huomautti d'Artagnan, "että hevosesi jo hikoaa."

"Lempo soikoon, onhan nyt kuuma päiväkin! Ahaa, näetkö tuolla Vannesin?"

"Kyllä, aivan hyvin. Näyttää olevan varsin sievä kaupunki."

"Viehättävä, ainakin Aramiksen mielestä; minusta se kyllä on kovin tumma, mutta se väri tuntuu taiteilijoista olevan kaunis. Minua se pahoittaa."

"Miksi niin, Portos?"

"No, kun juuri annoin laastita valkoiseksi Pierrefonds-linnani, joka oli vanhuuttaan käynyt harmaaksi."

"Hm!" tuumi d'Artagnan; "valkoinen väri on totisesti paljon hauskempi."

"Kyllä, mutta Aramiksen sanojen mukaan vähemmän arvokas. Onneksi saa mustaakin väriä ostaa: annan uudestaan sivellä Pierrefondsin mustalla, ja siten on se asia autettu. Jos harmaakin väri on arvokas, niin musta linna se kaiketi vasta oikein muhkealta näyttää arvostelijoista, vai mitä arvelet?"

"Toden totta", sanoi d'Artagnan, "se on minusta oikea järkipäätelmä."

"Etkö ole koskaan käynyt Vannesissa, d'Artagnan?"

"En ikänäni."

"Et siis tunne kaupunkia?"

"En."

"No niin, maltas", virkkoi Portos kohottautuen jalustimissa, mikä liike sai hevosen etupuolen horjumaan, "näetkö torninhuippua tuolla auringon suunnassa?"

"Näenpä kyllä."

"Se on tuomiokirkko."

"Nimeltään?"

"Saint-Pierre. Nyt, maltas, näetkö toista ristiä tuolla esikaupungissa vasemmalla?"

"Ihan ihmeesti."

"Se on Saint-Paterne, Aramiksen helmaseurakunta."

"Ahaa!"

"Niin. Katsos, pyhä Paternus esitetään Vannesin ensimmäisenä piispana. Aramis tosin väittää, että siinä ei ole perää, ja kyllähän Aramis on niin laajatietoinen, että tuo käsitys saattaa olla vain para… vain paro…"

"Paradoksi", vihjaisi d'Artagnan.

"Niin juuri. Kiitos, kieleni lipsahti tässä helteessä."

"Jatkahan mielenkiintoista selittelyäsi, veikkonen, minä pyydän", sanoi d'Artagnan. "Mikä tuo iso valkoinen rakennus on, joka on täynnä ikkunoita?"

"Sekö! No, siinä on jesuiittihallinto. Pardieu, sinäpä osaat onnellisesti johtaa: näetkö hallintotalon lähellä isoa, pikku torneilla koristettua rakennusta – kauniiseen goottilaiseen tyyliin suunniteltua, kuten Gétardin tuhrus määrittelee?"

"Kyllä näen. Mitä siitä?"

"No, siinä asuu Aramis."

"Mitä! Eikö hän asu piispankartanossa?"

"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa, ja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle, että hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin. Ja samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja dominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni kohoaa pilviin."

"Erinomaista!"

"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on omat muurinsa, torninsa, vallihautansa, – rantalaiturikin päättyy sinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän pikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin purjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle."

"Portos, Portos, veikkoseni", huudahti d'Artagnan, "sinä ehtymätön tietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua enää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään."

"Nyt olemme perillä", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen keskustelulle toisen käänteen.

– Jo oli aikakin, – ajatteli d'Artagnan, – sillä Aramiksen hevonen sulaa kuin jäästä muovattuna.

He tulivat samassa esikaupunkiin, mutta olivat tuskin portilta edenneet sataa askelta, kun heitä hämmästytti havainto, että kaduille oli siroiteltu lehviä ja kukkasia. Vannesin vanhoille seinämuureille oli ripusteltu Ranskan vanhimpia ja harvinaisimpia kirjailtuja ryijyjä, ja rautaisilta ulokkeilta liehui pitkiä, valkoisia, kukkaskimpuilla koristeltuja hursteja. Kadut olivat autioina; koko väestö oli ilmeisesti kerääntynyt johonkin erityiseen paikkaan. Ikkunakaihtimet oli suljettu, ja raitista viileyttä tunkeutui huoneisiin koruverhojen suojasta, jotka loivat leveitä, mustia varjoja taaksensa seinille.

Eräässä kadunkulmassa osui vastatulleiden korviin äkkiä veisuuta. Pyhäpukuinen kansanjoukko vilahteli suitsutuskiehkuroista, jotka sinertävinä tuprahduksina kohosivat taivasta kohti, ja ruusunlehtipilviä leijui ilmassa talojen välikertain tasalle asti.

Kaikkien päiden yläpuolella näkyi ristejä ja lippuja uskonnon pyhinä vertauskuvina. Näiden alla ja ikäänkuin siunaavassa suojassa kulki parvi valkopukuisia ja sinikaunokkiseppeleillä somistautuneita nuoria tyttöjä. Molemmin puolin katua marssi kujana linnaväen sotilaita, kantaen kukkavihkoja muskettiensa piipuissa ja peitsiensä kärjissä. Se oli hengellinen juhlakulkue.

D'Artagnanin ja Portoksen katsellessa tätä kaikkea säädyllisyyden vaatimalla hartaudella, johon kätkeytyi äärimmäistä kärsimättömyyttä päästä eteenpäin, lähestyi kadunkulmaa upea kunniakatos sadan jesuiitin ja sadan dominikaanimunkin johtamana ja saattueenaan kaksi arkkidiakonia, rahastonhoitaja, penitentiarius ja kaksitoista kanunkia. Ilmaa järisytti ja kaikkien lähirakennusten ikkunoita helisytti jylisevällä äänellään esiveisaaja, joka oli varmaankin valikoitu Ranskan kaikista laulajista mahtavimpana, niinkuin keisarillisen kaartin eteisvartija etsitään valtakunnan jättiläisistä. Häntä seurasi neljä muuta, jotka näyttivät olevan mukana vain säestämässä täti elävää pitkäistä.

Kunniakatoksen alta näkyi kalpeat ja ylväät kasvot, mustat silmät, tumma, hopeahapsilla siroiteltu tukka, hieno ja sulkeutunut suu, ulkonevan kulmikas leuka. Tätä majesteettista päätä peitti piispan hiippa, joka hallitsevaisen ilmeen ohella antoi noille piirteille siveellisen ankaruuden ja hengellisen tutkistelun sävyä.

"Aramis!" huudahti muskettisoturi vastoin tahtoaan, kun tämä ylhäinen olento sivuutti hänet.

Kirkkoruhtinas hätkähti; hän näytti kuulleen tämän äänen niinkuin kuolleista heräävä virkoaa Lunastajan kutsulla. Hän kohotti suuret mustat silmänsä pitkien ripsien suojasta ja tähtäsi ne empimättä sille suunnalle, mistä huudahdus oli tullut. Yhdellä silmäyksellä hän näki Portoksen ja d'Artagnanin lähellään.

D'Artagnan puolestaan oli myös terävällä katseellaan pannut merkille kaikki. Kirkkoruhtinaan kuva kiireestä kantapäähän asti oli häipymättömästi painunut hänen mieleensä. Hänen huomiotaan oli etenkin muuan seikka herättänyt. Hänet havaitessaan oli Aramis punehtunut, ja melkein samassa silmänräpäyksessä oli ystävän jälleennäkemisen hillittyä ilahdusta kuvastavaan katseeseen yhtynyt valtiaan tutkivaisuutta. Ilmeisesti Aramis kysyi itsekseen:

– Miten on d'Artagnan täällä Portoksen kanssa, ja mitä tekemistä hänellä on Vannesissa?

Aramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui, kohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut silmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän pelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan ja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku salaisuus.

Suoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi kaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii ehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,⁴⁷ Aramis ojensi kauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti kimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen ystävänsä kumartumaan.

Kenties ajatuksiinsa syventyminen olisi tehnyt d'Artagnanista vastoin tahtoansa jumalattoman, niin että hän ei olisi taipunut pyhän siunauksen edessä; mutta Portos huomasi hänen mietiskelevän ilmeensä, ja ystävällisesti nojatessaan kätensä kumppanin selkään hän luhistutti tämän maata kohti. D'Artagnan huojui kyykkysillään ja oli kaatua nenälleen. Sillä välin Aramis ehti ohitse.

Niinkuin Antaios heti poukkosi maasta uusia voimia saaneena, samaten d'Artagnan oitis suoristausi, kääntyen Portokseen valmiina suutahtamaan. Mutta kunnon jättiläisen tarkoituksesta ei voinut erehtyä: hänen kasvoissaan kuvastui uskonnollisen sopivaisuuden vaikute, ja Portoksella sitäpaitsi aina sanat täydensivät ajatusta sen sijaan että olisivat sitä salanneet.

"Todellakin hienosti tehty", hän virkkoi, "että hän noin erityisesti antoi siunauksensa meille. Siinä on totisesti pyhä mies ja laupias sydän."

Vähemmin vakuuttuneena d'Artagnan ei vastannut sanaakaan.

"Kas niin, veikkonen", pitkitti Portos, "hän on nyt nähnyt meidät, ja huomaatko, että hän ei enää jatkakaan kulkuansa tavallisin juhlasaaton askelin kuten äsken, vaan jouduttaa vauhtiaan: katsohan, kuinka jono soluu kaksin verroin nopeammin! Kunnon Aramiksella on kiire tavata meidät ja syleillä ystäviänsä."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan ääneen, mutta itsekseen hän ajatteli:

– Se kettu näki minut ja saa nyt aikaa valmistuakseen vastaanottamaan minut.

Mutta juhlakulkue päättyi samassa, ja tie avautui. D'Artagnan ja Portos kiirehtivät suoraa päätä piispanpalatsiin, jota lukuisa ihmisjoukko piiritti nähdäkseen kirkkoruhtinaan paluun. D'Artagnan huomasi, että tämä yleisö oli suurimmaksi osaksi porvareita ja sotilaita. Tuollaisista puoluelaisista hän tunsi ystävänsä taidokkuuden. Aramis ei tosiaankaan hairahtunut tavoittamaan tyhjänpäiväistä kansansuosiota, hän valitti vähät sellaisen väen kiintymyksestä, joka ei voinut häntä mitenkään hyödyttää. Naiset, lapset, vanhukset, sielunpaimenten tavalliset seuraajat, eivät olleet hänen parveansa. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun ystävykset olivat astuneet piispalan kynnyksen yli, saapui Aramis kuin voitonjuhlija; sotilaat tekivät hänelle kunniaa kuin päällikölleen, porvarit tervehtivät häntä pikemmin ystävänä ja suojelijana kuin hengellisenä kaitsijanaan. Aramiksessa oli jotakin roomalaisista senaattoreista, joiden ovilla aina tunkeili suojatteja.

Portaiden juurella hän keskusteli puoli minuuttia jonkun jesuiitin kanssa, joka varovaisuuden vuoksi pisti päänsä kunniakatoksen alle. Sitten hän astui asuntoonsa, ovet sulkeutuivat hiljalleen, ja kansanjoukko hajaantui veisuun ja rukousten vielä kaikuessa.

Se oli ihana päivä. Maan tuoksuja sekoittui ilman ja meren leyhähdyksiin. Kaupunki huokui auvoa, iloa, voimaa.

D'Artagnan tunsi ikäänkuin näkymättömän käden luoneen kaikkivaltiaana tuon voiman, ilon, auvon ja levittävän hiveleviä tuoksuja sen ylitse.

– Ohoo, – sanoi hän itsekseen, – Portos on lihonut, mutta Aramiksesta on tullut suuri.