Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

72.
Vannesin piispan suuruus

Portos ja d'Artagnan olivat tulleet piispanpalatsiin sivuovesta, jonka ainoastaan ystävät tunsivat. Luonnollisesti oli Portos ollut d'Artagnanin ohjaajana. Arvokas parooni esiintyi jokseenkin joka paikassa kuin kotonaan. Mutta nyt oli kenties tikuttamassa jonkunlainen äänetön henkisen ylemmyyden kunnioittaminen, mikä ansiokas alistuvaisuus oli aina tehnyt Portoksesta soturin esikuvan ja erinomaisen kumppanin, – salaiset syyt, sanomme, saivat Portoksen noudattamaan hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispan luona jonkunlaista pidättyväisyyttä, jonka d'Artagnan ensiksi huomasi hänen käyttäytymisessään palvelijoita ja pöytävieraita kohtaan. Tämä pidättyminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että Portos ei olisi tehnyt kysymyksiä. Siten saatiin tietää, että hänen kunnianarvoisuutensa oli juuri palannut huoneisiinsa ja valmistautui tulemaan kotipiiriinsä vähemmän majesteettisena kuin oli näyttäytynyt seurakunnalleen.

Lyhyen neljännestunnin kuluttua, jonka d'Artagnan ja Portos viettivät katsellen toisiaan ja kierrellen peukaloitansa kaikille ilmansuunnille, avautuikin salin ovi, ja hänen kunnianarvoisuutensa nähtiin astuvan esille yksinkertaisemmassa, mutta täydellisessä kirkkoruhtinaan asussa.

Aramis käveli pää pystyssä kuin mies, joka on tottunut käskemään; sinipunaisen viitan lieve oli kiinnitetty ylös sivulle ja toinen kädenselkä laskettu lantiota vasten. Hän oli myös säilyttänyt hienot viiksensä ja Ludvig XIII: n aikuisen pujopartansa. Suojamaan astuessaan hän levitti ympärilleen hienoa tuoksua, joka ei koskaan muutu suuren maailman loisteliailla miehillä ja naisilla ja tuntuu kuuluvan heidän olemukseensa luonnollisena eritteenä. Tällä kertaa se tuoksu oli kuitenkin säilyttänyt suitsutuksen hengellisen ylevyyden aistimusta. Se ei enää huumannut, vaan tunkeusi läpi, – ei herättänyt halua, vaan kunnioitusta.

Tullessaan ei Aramis hetkeäkään epäröinyt, vaan virkkamatta sanaakaan – sentähden, että kaikkinainen haastaminen olisi kuulostanut kylmäkiskoiselta tällaisessa tilaisuudessa – hän astui suoraan herra Agnanin hyvään valepukuun laittautuneen muskettisoturin luo ja sulki hänet syliinsä niin hellästi, että epäluuloisinkaan ei olisi voinut siinä ajatella mitään tekeytymistä.

D'Artagnan puolestaan vastasi ystävyyteen yhtä lämpimästi. Portos puristi Aramiksen hienon käden karkeihin kouriinsa, ja d'Artagnan huomasi, että hänen kunnianarvoisuutensa sujauttikin tälle vasemman kätensä, luultavasti tottumuksesta, sillä Portos oli kaiketi usein litistänyt oikeata koristelevat sormukset lihaan, tervehtiessään ystävää näppinsä ruuvipihdeillä. Kärsimänsä tuskan muistaen piti Aramis senvuoksi varansa ja antoi hänen likistää paljaita sormia, jotta sormusten syrjät ja timanttien särmät eivät päässeet niitä leikkaamaan luuhun asti.

Kahden syleilyn välillä Aramis tarjosi d'Artagnanille tuolin ja istuutui itse varjoon, niin että valo lankesi jälkimmäisen kasvoille. Tämä valtiomiesten ja naisten temppu muistuttaa suuresti sitä puolustusasennon etua, jota kaksintaistelijat tavoittavat kiistapaikalla.

D'Artagnan kyllä älysi juonen, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Hän tunsi joutuneensa kiinni, mutta juuri siitä hän myös tiesi päätellä, että hänellä tosiaan oli tähdellistä ilmisaatavaa, ja vanhana sissinä hän ei paljon piitannut näennäisestä tappiosta, kunhan vain sai siitä toimitetuksi itselleen voittajan edut.

Aramis aloitti keskustelun.

"Ah, paras ystäväni, hyvä d'Artagnan!" hän sanoi. "Tämä on onnellinen sattuma!"

"Sattuma, jota minä sanon ystävyydeksi, kunnianarvoinen kumppani", vastasi d'Artagnan. "Minä tavoitin sinua niinkuin olen aina tehnyt saadessani jonkun suuren yrityksen esitettäväksi sinulle tai muutamia lomahetkiä viettääkseni seurassasi."

"Kah, niinkö?" sanoi Aramis innostumatta; "etsitkö sinä minua?"

"Kyllä, sinua hän etsi, parahin Aramis", vahvisti Portos, "ja siitä on vakuutena, että hän vainusi minut käsiinsä Belle-Isleltä. Se on herttaista kiintymystä, vai mitä?"

"Oh, on vainkin", lausui Aramis. "Belle-Isleltä…"

– Kas niin! – ajatteli d'Artagnan, – siinähän älyniekkani Portos jo aavistamatta pamautti ensimmäisen hyökkäyslaukauksen.

"Belle-Isleltä?" toisti Aramis; "sellaisesta loukosta, erämaasta! Se oli todellakin herttaista!"

"Ja minä hänelle ilmoitin, että sinä olit Vannesissa", jatkoi Portos samaan tapaan.

D'Artagnanin huulet vetäysivät melkein häijyyn myhäilyyn.

"Oikeastaan sen tiesinkin, mutta tahdoin nähdä", sanoi hän.

"Mitä tahdoit nähdä?"

"Oliko vanha ystävyytemme yhä säilynyt, – kykenisikö jälleennäkeminen vuosien sieroittamista sydämistämme vielä nostattamaan sitä avomielistä ilonhuudahdusta, jolla tervehditään ystävän tuloa."

"No, tulit varmaankin tyytyväiseksi?" kysyi Aramis.

"Niin ja näin."

"Kuinka niin?"

"No, Portos sanoi minulle: 'Sh' ja sinä…"

"Miten minä?"

"Sinä annoit minulle siunauksesi."

"Mitä enempää voitkaan vaatia, hyvä ystävä?" vastasi Aramis hymyillen; "se on kalleinta, mitä minunlaisellani köyhällä hengenmiehellä on tarjota."

"Älä nyt, ystäväiseni!"

"Niinpä tietenkin."

"Pariisissa kuitenkin kerrotaan, että Vannesin hiippakunta on Ranskan tuottoisimpia."

"Kah, sinä puhut maallisesta hyvyydestä", sanoi Aramis kuin havahtuen.

"Siitähän tietysti minä puhun. Minä panen sille arvoa, minä."

"No, puhukaamme sitten siitä", mukausi Aramis hymyillen.

"Tunnustat olevasi Ranskan rikkaimpia kirkkoruhtinaita?"

"Hyvä ystävä, kun nyt kerran vaadit minua tilille, niin sanonpa sinulle, että Vannesin hiippakunnasta lähtee kahdenkymmenentuhannen livren vuositulot, ei enempää eikä vähempää. Sen piiriin kuuluu satakuusikymmentä seurakuntaa."

"Varsin muhkeata", huomautti d'Artagnan.

"Uhkeata", sanoi Portos.

"Et kuitenkaan", lausui jälleen d'Artagnan terävästi katsellen Aramista, "et kuitenkaan liene hautautunut tänne ikuisiksi ajoiksi?"

"Suo anteeksi, sanaa hautautunut en hyväksy."

"Mutta minusta tällainen etäisyys Pariisista tuntuu todellakin hautautumiselta, tai paljonkaan ei puutu."

"Hyvä ystävä, minulle alkaa karttua ikää", sanoi Aramis, "suurkaupungin hälyä ja humua en enää siedä. Viidenkymmenenseitsemän vanhana täytyy jo etsiä rauhaa ja tutkistelun alaisuutta. Sitä olen saanut täällä. Mikä voisikaan olla kauniimpaa ja samalla vakavampaa kuin tämä vanha Armotica? Täältä, parahin d'Artagnan, minä löydän kaiken vastakohdan sille, mistä ennen pidin, ja elämänsä loppupuolella ihminen kaipaa juuri erilaista kuin sen alussa. Tuolloin tällöin saan vielä täälläkin entisistä iloistani jonkun tervehdyksen, sen kuitenkaan kääntämättä mieltäni pelastuksen tieltä. Olen yhä tästä maailmasta ja kuitenkin lähestyn jokaisella askeleellani Jumalaa."

"Kaunopuheinen, viisas, varova, – olet täydellinen kirkkoruhtinas, Aramis, ja minä onnittelen sinua."

"Mutta", huomautti Aramis hymyillen, "ethän ole tullut pelkästään lausumaan minulle kohteliaisuuksia, rakas ystävä? Sano, mikä sinut on tuonut tänne? Olisiko minulla se onni, että sinä tavalla tai toisella tarvitsisit minua?"

"Ei, Jumalan kiitos, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "ei ole kysymys sellaisesta; minä olen rikas ja riippumaton."

"Rikas?"

"Niin, rikas omiin oloihini, mutta en tietystikään sinun tai Portoksen mittapuun mukaan. Minulla on viitisentoistatuhatta korkotuloja."

Aramis loi häneen epäluuloisen katseen. Hän ei voinut uskoa vanhan ystävänsä päässeen niin hyviin varoihin, semminkin kun näki hänet noin vaatimattomassa asussa.

Huomaten nyt selitysten hetken tulleen d'Artagnan kertoi Englannin-retkensä. Selostuksensa aikana hän näki ainakin kymmenen kertaa kirkkoruhtinaan silmien säkenöivän ja hänen hoikkien sormiensa nytkähtelevän. Portos taasen ei ilmaissut d'Artagnania kohtaan ihailua, vaan hurmiota, haltioitumista.

"No niin?" äännähti Aramis kertojan lopetettua.

"Ka, huomaat nyt, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "että minulla on ystäviä ja omaisuutta Englannissa sekä aarre Ranskassa. Jos voit niitä käyttää, niin tarjoan ne sinulle. Sentähden tulin tänne."

Niin horjumaton kuin hänen katseensa olikin, ei se kuitenkaan sillä hetkellä kyennyt kestämään toverin silmäystä. Hän käänsi niin ollen kasvonsa Portokseen, niinkuin miekka läpäisemättömästä painostuksesta taipuu tavoittamaan muuta tietä.

"Joka tapauksessa", huomautti piispa, "olet ottanut kummallisen matkapuvun, parahin ystävä."

"Viheliäisen, – sen tiedän. Mutta kaiketi voit käsittää miksi minä en tahtonut matkustaa ritarina tai iloisena herrasmiehenä. Rikastuttuani olen käynyt itaraksi."

"Ja sanot siis pistäytyneesi Belle-Islelle?" huomautti Aramis äkillisesti.

"Niin", vastasi d'Artagnan; "tiesin tapaavani siellä Portoksen ja sinut."

"Minut!" huudahti Aramis. "Minut! Koko vuoden kuluessa, jonka olen viettänyt täällä, en ole ainoatakaan kertaa mennyt merelle."

"Kas vain!" sanoi d'Artagnan; "en olisi aavistanut, että olet niin kotirakas."

"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy vieläkin muistuttaa, etten enää ole entisenlainen. Ratsastaminen on minulle vaivalloista, laivassa tulen merikipeäksi; olen raihnas pappiparka, valitan ja nurun alituiseen ja olen taipuvainen lihankuoletukseen, joka minusta tuntuu vanhuuden lepyttelyltä, sovinnonteolta kuoleman kanssa. Minä pysyn paikoillani, hyvä d'Artagnan, pysyn paikoillani."

"No, sitä parempi; sitten meistä tuleekin luultavasti naapurukset."

"Jopa se olisi jotakin!" sanoi Aramis, edes yrittämättä salata oudoksumistaan; "sinäkö minun naapurikseni?"

"Ka, hyvä Jumala, niin!"

"Kuinka se kävisi?"

"Olen aikeissa ostaa muutamia hyvin tuottavia suolakuivattamoita Piriacin ja Croisicin välillä. Ajattele, hyvä ystävä, kukin sato tuottaa kaksitoista prosenttia puhdasta; tavara ei laske milloinkaan polkuhintaan, ei milloinkaan tule ylimääräisiä kustannuksia: uskollinen ja säännöllinen valtameri jättää joka kuudes tunti osuuden kassaani. Olen ensimmäinen pariisilainen keksimään tällaisen keinottelun. Älä hiisku tästä mitään, minä pyydän, kunnes kaupat on vahvistettu. Saan kolmen lieuen maakaistaleen kolmellakymmenellätuhannella livrellä."

Aramis loi Portokseen silmäyksen kuin kysyäkseen, oliko tuo täyttä totta, – eikö kenties ollut jotakin ansaa kätkettynä tähän näennäiseen luontevuuteen. Mutta ikäänkuin häpeissään näin taitamattomaan liittolaiseen vetoamisesta hän taas heti keräsi kaikki voimansa uuteen hyökkäykseen tai uuteen puolustukseen.

"Minulle oli vakuutettu", hän sanoi, "että sinulla oli hovissa joku rettelö, josta suoriuduit niinkuin osaat suoriutua kaikesta, hyvä d'Artagnan, – sotaisella kunnialla."

"Rettelö!" toisti muskettisoturi remahtaen nauruun, joka ei kuitenkaan riittänyt peittämään hänen hämmennystään, sillä Aramiksen sanoista oli hänellä syytä arvella, että tämä kenties oli saanut vihiä hänen viimeisistäkin suhteistaan kuninkaaseen; "minulla? Oh, kerrohan toki, hyvä Aramis!"

"Niin, tällaisen nummien keskeen hukkuneen piispaparankin kuuluviin on tullut, että kuningas oli ottanut sinut uskotuksensa rakkausasioissaan."

"Kenen kanssa?"

"Neiti de Mancinin."

D'Artagnan hengitti jälleen.

"Kah, sitä en mene kieltämään", hän vastasi.

"Kuningas kuuluu jonakuna aamuna vieneen sinut mukanansa saadakseen puhella kaunottarensa kanssa?"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan. "Kas vain, sinä tiedät sen? Mutta niin ollen täytyy sinun myös tietää, että minä samana päivänä pyysin eroni."

"Oikeinko tosissasi?"

"Ah, hyvä ystävä, enempää ei voi olla tosissaan."

"Ja silloin siis läksit kreivi de la Fèren luokse?"

"Niin."

"Minun luokseni?"

"Niin."

"Ja Portoksen luo?"

"Niin."

"Vain tervehtimäänkö meitä tavallisella vierailulla?"

"Ei; minä en tiennyt teidän olevan kiintyneitä toimiinne, tahdoin ottaa teidät retkelleni Englantiin."

"Niin, minä ymmärrän, ja sitten sinä ihmeellinen mies, teit yksin, mitä aioit esittää neljän yritykseksi. Minä aavistelinkin että sinulla oli jotakin osuutta kuningasvallan loistavaan palautumiseen, kun kuulin, että sinut oli nähty Kaarle-kuninkaan vastaanotoissa, jolloin hän oli puhutellut sinua kuin ystävä tai pikemminkin kuin kiitollisuudenvelkaan joutunut."

"Mutta miten hitossa olet saanut sen kaiken tietoosi?" kysyi d'Artagnan peläten, että Aramiksen tutkimukset ulottuivat pitemmällekin kuin hän olisi suonut.

"Hyvä d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas, "minun ystävyyteni muistuttaa sen yövartijan valppautta, joka valvoo laiturin päähän rakennetussa pikku satamatornissamme. Se kelpo mies sytyttää joka ilta lyhdyn valaisemaan aluksille, jotka tulevat mereltä. Hän kätkeytyy vartiokammioonsa, ja kalastajat eivät häntä näe; mutta hänen katseensa seuraavat heitä myötätuntoisesti, hän etsii heidät esille, hän kutsuu heitä, ohjaa heidät satamaan. Minä olen tuon vartijan kaltainen; silloin tällöin saan joitakin tietoja, jotka tuovat mieleeni mitä kaikkea rakastin. Silloin tarkkailen entisiä ystäviäni maailman myrskyisellä ulapalla, minä tähystäjäparka, jolle Jumala on antanut suojaksi vartiokojun."

"Ja mitä minä olen tehnyt Englannin-retkeni jälkeen?" kysyi d'Artagnan.

"Oh, sinä tahdot pakottaa näkemystäni!" lausui Aramis. "Paluusi jälkeen en tiedä mitään enempää, d'Artagnan; silmäni ovat sumenneet. Olen pahoitellut, että sinä et enää ajatellut minua. Unohduksesi on tuottanut kyyneleitä silmiini. Minä olin väärässä: näen sinut jälleen, ja se on minulle juhla, suuri juhla, sen vakuutan… Miten Atos jaksaa?"

"Kiitos, mitä parhaimmin."

"Entä nuori holhottimme?"

"Raoul?"

"Niin."

"Hän näkyy perineen isänsä Atoksen taitavuuden ja holhoojansa Portoksen voiman."

"Missä tilaisuudessa olet niin johtunut arvostelemaan?"

"Mon Dieu, juuri päivää ennen kuin nyt läksin matkalle."

"Niinkö?"

"Katsos, Grève-torilla toimitettiin mestaus, joka aiheutti katumetelin. Me jouduimme mylläkkään, jossa ei auttanut muu kuin turvautua miekkaan; hän suoriutui leikistä mitä oivallisimmin."

"Pyh! Mitä hän teki?" tiedusti Portos.

"Ensiksikin heitti miehen ulos ikkunasta kuin höyhensäkin."

"Ka, eipä hullummin!" huudahti Portos.

"Sitten hän veti miekkansa ja huiteli kuten me parhaina aikoinamme."

"Mihin sellainen katumeteli tähtäsi?" uteli Portos.

D'Artagnan huomasi Aramiksen kasvojen kuvastavan täydellistä välinpitämättömyyttä Portoksen tehdessä kysymyksensä.

"Se oli raivostuksen purkausta", sanoi hän tarkastellen Aramista, "kun kuningas väärinkäytöksien johdosta otatti kahdelta verotulojen vuokraajalta takavarikkoon omaisuuden, – kahdelta herra Fouquetin ystävältä, jotka hirtettiin."

Piispan silmäkulmien tuskin huomattava rypistyminen oli ainoana merkkinä siitä, että hän kuunteli toisen sanoja.

"Ohoh!" äännähti Portos. "Ja keitä ne herra Fouquetin ystävät olivat?"

"D'Eymeris ja Lyodot", vastasi d'Artagnan. "Tunnetko sinä noita nimiä, Aramis?"

"En", vastasi kirkkoruhtinas halveksivasti; "he ovat kai kuuluneet rahaministeriön piiriin."

"Ihan."

"Vai niin, herra Fouquet on antanut hirttää ystäviänsä!" huudahti Portos.

"Miksei?" kysyi Aramis.

"Minusta tuntuu…"

"Jos nuo onnettomat hirtettiin, niin se tapahtui kuninkaan käskystä. Ja raha-asiain yli-intendenttinäkään ei herra Fouqetilla liene määräysvaltaa hengen asioissa."

"Vaikkapa vain", murisi Portos; "herra Fouquetin sijassa…"

Aramis käsitti Portoksen aikovan sanoa jonkun tyhmyyden. Hän muutti puheenainetta.

"Kas niin, rakas d'Artagnan", hän virkkoi, "kylliksi nyt olemme puhuneet muista; haastakaamme hiukan sinusta."

"Mutta minustahan tiedät kaikki, mitä voin sanoa. Pakiskaamme päinvastoin sinusta, rakas Aramis."

"Olen sanonut sinulle, hyvä ystävä, että minussa ei ole enää Aramista."

"Eikö abbé d'Herblaytäkään?"

"Yhtä vähän. Näet miehen, jota Jumala on ottanut kädestä taluttaen aseinaan, jota hän ei olisi saanut eikä rohjennut toivoa."

"Jumala?" kysyi d'Artagnan.

"Niin."

"Sehän on merkillistä; minulle sanottiin, että se oli herra Fouquet."

"Kuka sitä on sanonut?" tokaisi Aramis kykenemättä kaikella lujatahtoisuudellaankaan pidättämään keveätä punehdusta nousemasta poskipäihinsä.

"Bazin, kautta kunniani!"

"Sitä pölkkypäätä!"

"En häntä kyllä kiitä miksikään neropatiksi, mutta niin hän sanoi ja minä hänen perässään."

"En ole eläissäni nähnytkään herra Fouquetia", vakuutti Aramis, katse levollisena ja puhtaana kuin immellä, joka ei ole milloinkaan poikennut totuudesta.

"Mutta vaikka olisit nähnyt ja vieläpä tuntisitkin hänet", huomautti d'Artagnan, "niin eihän siinä olisi mitään pahaa. Herra Fouquet on peräti hyvä mies."

"Vai niin."

"Suuri valtiomies."

Aramis teki kärsimättömän liikkeen.

"Kaikkivaltias ministeri."

"Minä olen riippuvainen ainoastaan kuninkaasta ja paavista", sanoi Aramis.

"Dame", selitti d'Artagnan mitä luonnollisimmalla äänellä, "minähän tulin huomauttaneeksi tästä vain senvuoksi, että herra Fouquetin nimi on täällä kaikkien huulilla. Koko tasangon täällä omistaa herra Fouquet; ne suolapadot, jotka aion ostaa, kuuluvat herra Fouquetille, saari, jolla Portos on ruvennut topografiksi, on Fouquetin omaisuutta, hänen on linnakin, hänen kaapparialukset. En siis ollenkaan ihmettelisi, jos sinäkin kuuluisit tai oikeammin hiippakuntasi kuuluisi Fouquetin läänitysherruuteen. Hän on eri valtias kuin kuningas, siinä kaikki, mutta aivan yhä mahtava kuin kuningas."

"Minä en, Jumalan kiitos, ole mitenkään alistettu läänitysvaltaan, hyvä ystävä", vastasi Aramis, joka oli keskustelun aikana tarkkaillut d'Artagnanin jokaista elettä ja Portoksen silmänräpäytyksiäkin. Mutta d'Artagnan oli rauhallinen ja Portos järkkymätön. Taitavasti annettuja iskuja väisteli taitava vastustaja, eikä ainoakaan osunut. Kumpainenkin alkoi väsyä tällaiseen voimien mittelyyn, ja koko seurue kuuli hyvillä mielin ilmoituksen, että illallispöytä oli katettu.

Ateria muutti keskustelun suunnan. He olivat sitäpaitsi oivaltaneet, että molemminpuolinen valpas puolustuskanta esti kumpaakin kiistapuolta saamasta tietoonsa sen enempää.

Portos ei ollut tuosta kaikesta käsittänyt mitään. Hän oli pysynyt järkkymättömänä, syystä että Aramis oli antanut hänelle merkin.

Illallinen oli siis hänelle ainoastaan ruokavuoro. Mutta siinä olikin Portokselle kylliksi.

Ateria siis sujui mitä parhaiten. D'Artagnan oli säihkyvän hilpeällä tuulella. Aramiin säveä herttaisuus ilmeni mitä viehättävimpänä. Portos söi kuin muinainen Pelops.

Juteltiin sodasta ja raha-asioista, kaunotieteistä ja rakkaudesta. Aramis näytteli tietämättömyyttä, milloin d'Artagnan vain yritti virkkaa jonkun sanasen politiikasta. Tämä pitkä ihmetyksien sarja lisäsi d'Artagnanin epäilyksiä, niinkuin hänen herkeämätön epäluuloisuutensa vahvisti samoja tunteita Aramiksessa. Lopulta d'Artagnan tahallaan lausui Colbertin nimen. Hän oli säästänyt tämän iskun viimeiseksi.

"Mikä se Colbert on?" kysyi piispa.

Oh, tämä on jo liikaa! – ajatteli d'Artagnan. – Olkaamme varuillamme, mordioux, visusti varuillamme!

Ja hän antoi Colbertista kaikki tiedot, mitä Aramis saattoi haluta. Aterioimista tai oikeammin d'Artagnanin ja Aramiksen keskustelua jatkui kello yhteen asti aamulla. Tasan kello kymmenen oli Portos nukahtanut tuolilleen ja kuorsasi kuin urut; kahdentoista aikaan hänet herätettiin ja lähetettiin vuoteeseen.

"Hm", murahti hän, "taisin hieman torkahtaa; keskustelunne oli kuitenkin kovasti mielenkiintoista."

Kello yhdeltä Aramis johti d'Artagnanin hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli koko piispankartanon paras. Kaksi palvelijaa annettiin hänen käytettävikseen.

"Aamulla kahdeksan aikaan", sanoi Aramis toivottaessaan d'Artagnanille hyvää yötä, "lähdemme ratsastusmatkalle Portoksen kanssa, jos tekee mielesi."

"Kahdeksan aikaan!" huudahti d'Artagnan; "niin myöhään."

"Tiedät kai, että minä tarvitsen seitsemän tunnin unen", muistutti Aramis.

"Aivan oikein."

"Hyvää yötä, parahin ystävä!" ja hän syleili sydämellisesti muskettisoturia.

D'Artagnan antoi hänen mennä.

– Hyvä! – tuumi hän, kun ovi oli sulkeutunut Aramiksen jälkeen; – viideltä olen jalkeilla.

Sen päätöksen tehtyään hän paneutui levolle ja alkoi vetää hirsiä oikein voimaperäisesti.

73.
Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa

Tuskin oli d'Artagnan sammuttanut kynttilänsä, kun Aramis, joka oli ikkunakaihtimiensa raosta vakoillut viimeistä kimmellystä ystävänsä huoneesta, varpaisillaan hiipi käytävään ja meni Portoksen huoneeseen.

Untuvapatjallaan röhöttävä jättiläinen, joka ei ollut vielä maannut täyttä puoltatoista tuntia, nautti yhä sen ensimmäisen unen autuaallista rauhaa, josta Portoksella olisi kellojen moike ja kanuunain jyske kilpistynyt; hänen päänsä oli kallistunut laivan hiljaista tuuditusta muistuttavaan asentoon. Pian olisi Portos jo alkanut nähdä unia.

Hänen kamarinsa ovi avautui hiljaa piispan käden kevyestä työnnöstä. Aramis lähestyi nukkuvaa. Paksu lattiamatto vaimensi hänen askeleensa; sitäpaitsi Portos kuorsasi niin väkevästi, ettei siinä jyrinässä olisi mikään kuulunut.

Aramis laski kätensä hänen olalleen.

"Joutuin", sanoi hän, "joutuin, hyvä Portokseni!"

Puhujan ääni oli säveä ja sydämellinen, mutta siihen sisältyi enemmän kuin kehoitus, – siinä oli käsky. Hänen kätensä oli keveä, mutta se ilmaisi vaaraa.

Portos kuuli sikeän unensa syvyyteen Aramiksen äänen ja tunsi hänen kosketuksensa.

Hän hätkähti.

"Kuka siinä?" jyräytti hän.

"Hiljaa, se olen minä", vastasi Aramis.

"Sinäkö, rakas ystävä! Ja mitä lempoa sinä minusta herätät?"

"Sanoakseni sinulle, että sinun on lähdettävä matkalle."

"Häh! Matkalle?"

"Niin."

"Minne sitten?"

"Pariisiin."

Portos hypähti ylös vuoteeltaan ja vaipui takaisin istuvaan asentoon, silmät pyöreinä tuijottaen puhujaan.

"Pariisiin?"

"Niin."

"Sadan lieuen taival!" ähkäisi Portos.

"Sadanneljän", vastasi piispa.

"Voi, hyvä Jumala!" huokasi Portos, laskeutuen jälleen pitkäkseen kuten lapsi, joka vastustaa hoitajaansa, saadakseen nukkua tunnin tai pari lisää.

"Kolmenkymmenen tunnin ratsastus", lisäsi Aramis päättävästi. "Sinä tiedät, että matkalla on hyviä vaihtohevosia varattuina."

Voihkaisten Portos liikahdutti toista säärtänsä.

"No, no, rakas ystävä!" hoputti kirkkoruhtinas jotenkuten kärsimättömästi.

Portos ojensi toisenkin jalan ulos makuusijan reunalta.

"Ja on siis todellakin välttämätöntä, että minä lähden heti matkalle?" sanoi hän.

"Aivan ehdottomasti."

Portos nousi jalkeille ja alkoi huojuttaa lattiaa ja seiniä jyhkeällä tömistelyllään.

"Hiljaa, Luojan nimessä, hyvä Portos!" varoitti Aramis; "muutoin herätät jonkun."

"Ah se on totta!" vastasi Portos kuin pitkäisen jylinä; "minä unohdin, mutta ole huoletta, kyllä nyt osaan varoa."

Sen sanoessaan hän pudotti vyönsä miekkoineen, pistooleineen ja kukkaroineen, josta rahat kierivät ulos pitkään helisten. Se melu sai Aramiksen veren kiehumaan ja Portoksen puhkeamaan peloittavaan naurunremahdukseen. "Tämäpä hullunkurista!" sanoi hän sitten samalla äänellä.

"Hiljemmin, Portos! Hiljemmin toki!"

"Niin oikein."

Ja hän alensikin ääntänsä puolella askelmalla. "On hullunkurista, tahdoin sanoa", jatkoi hän, "että ihminen ei ole milloinkaan niin hidas kuin yrittäessään kiirehtiä eikä koskaan niin meluisa kuin koettaessaan olla hisahtamatta."

"Niin sanotaan, mutta näyttäkäämme se puheentapa vääräksi, Portos: kiirehtikäämme ja olkaamme hiljaa."

"Näethän, että teen parastani", sanoi Portos vetäessään housuja jalkaansa.

"Hyvä on."

"Näkyy olevan kiireellinen asia."

"Enemmän kuin kiireellinen – se on vakava, Portos."

"Mitä sanotkaan?"

"D'Artagnan on tehnyt sinulle kysymyksiä, eikö niin?"

"Minulle?"

"Niin, Belle-Islellä."

"Ei, hän ei udellut yhtään mitään."

"Oletko varma siitä, Portos?"

"Parbleu!"

"Mahdotonta. Muistele tarkoin."

"Hän oudoksui vain puuhiani, ja minä vastasin tutkivani topografiaa. Olisin mieluummin käyttänyt toista sanaa, jonka kuulin kerran sinun suustasi."

"_Castrametatio".⁴⁸

"Sitä juuri, mutta eipä se vain enää tullut kielelleni."

"Sen parempi! Mitä muuta hän sinulta kysyi?"

"Hän tahtoi tietää, mikä herra Gétard oli."

"Entä vielä?"

"Tiedusti hän Jupenetinkin hommia."

"Ei suinkaan hän sattumalta nähnyt linnoitustemme asemapiirustusta?"

"Se oli tosiaan esillä."

"Voi tuhannen tulimmaista!"

"Mutta ole toki huoletta; minä olin kumilla pyyhkinyt pois sinun käsialasi. Hänen oli mahdoton aavistaa, että sinä olit antanut minulle neuvoja siinä työssä."

"Ystävällämme on varsin hyvät silmät."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään kaiken tulleen ilmi, Portos; on siis kysymyksessä suuren onnettomuuden ehkäiseminen. Olen antanut käskyn sulkea kaikki ulko-ovet. Ennen päivänkoittoa ei d'Artagnan pääse liikkeelle. Hevosesi on jo satuloitu, karautat sillä ensimmäiselle vaihtoasemalle; kello viiteen asti olet viidentoista lieuen päässä. Tule!"

Ja nopsasti kuin taitavin kamaripalvelija alkoi Aramis pukea Portoksen ylle vaatekappaleen toisensa jälkeen. Typertyneenä ja vähän säikähdyksissäänkin Portos alistui vilpittömästi päivitellen varomattomuuttansa.

Hänen tultuaan valmiiksi Aramis otti häntä kädestä ja talutti varovaisesti askel askelelta alas portaita, jotta hän ei päässyt toimimaan porraskäytävän ovipieliin; siinä käänneltiin miestä niinkuin Aramis olisi ollut jättiläinen ja Portos kääpiö. Se henki antoi elämää tälle ainemöhkäleelle.

Satuloitu hevonen tosiaan odotti häntä pihalla. Portos nousi ratsaille. Aramis itse tarttui suitsiin ja talutti hevosen olkikupojen päällitse, joita oli levitetty pihalle ilmeisesti kavioiden töminän tukahduttamiseksi. Samalla hän puristi ratsua sieraimista, ettei se olisi hirnunut. Portin ulkopuolelle tultu hän veti lähelleen Portoksen, joka oli lähtemässä taipaleelle edes tiedustelematta asiaansa.

"Nyt, hyvä Portos", hän supatti tämän korvaan, "ratsastat ihan pysähtymättömästi Pariisiin; syöt ratsailla, juot satulassa, nukut hevosen selässä, mutta et menetä minuuttiakaan."

"Selvä on; ei seisauteta sitten."

"Tämän kirjeen toimitat herra Fouquetille; maksakoon mitä maksoi, hänen pitää saada se huomenna ennen puoltapäivää."

"Hän saa."

"Ja ota vielä huomioon, hyvä ystävä, että sinä nyt kiidät ansaitsemaan herttuan ja päärin arvoa."

"Hei!" lupasi Portos säihkyvin silmin, "siinä tapauksessa suoriudun neljässäkolmatta tunnissa."

"Tee parhaasi."

"Hellitä vain suitsista, ja eteenpäin, Goliat!"

Aramis ei enää suitsissa ollutkaan, mutta hän vapautti hevosen sieraimet. Portos ojensi kätensä ja iski kannukset ratsun molempiin kupeisiin; tämä porhalsi hurjaan laukkaan.

Aramis seurasi lähtijää katseellaan niin kauan kuin varjoakaan eroitti hämyssä; Portoksen häivyttyä näkyvistä hän palasi pihalle. D'Artagnanin huoneessa ei ollut ilmennyt mitään liikettä. Oven edustalle vartijaksi asetettu palvelija ei ollut nähnyt sieltä mitään valoa, ei kuullut vähintäkään narahdusta.

Aramis sulki huolellisesti ulko-ovet, lähetti lakeijan levolle ja paneusi itsekin nukkumaan.

D'Artagnan ei todellakaan aavistanut mitään; niinpä hän luulikin päässeensä voitolle, havahtuessaan puoli viiden aikaan aamulla. Hän riensi paitasillaan ikkunaan, joka oli pihan puolella. Aurinko juuri nousi. Piha oli tyhjillään, eivät edes kanat olleet vielä lähteneet orsiltaan. Ainoatakaan palvelijaa ei näkynyt. Kaikki ovet ja portit olivat suljetut.

– Kas, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, – tuumi d'Artagnan itsekseen. – Mutta samapa se, kunhan toki olen ensimmäisenä talossa hereillä. Pukeutukaamme, niin se on tehtyä.

D'Artagnan laittausi kuntoon, mutta tällä kertaa hän ei koettanut antaa herra Agnanin asulle sitä porvarillista ja melkein kirkollista jämeyttä, jota hän oli aikaisemmin harrastanut. Vetämällä vaatetusta tiukemmin ruumiinmukaiseksi, pitämällä sitä erityiseen tapaan ja asettamalla hattunsa vähän kallelleen hän sai hiukan sitä sotilaallista ryhtiä, jonka puute oli oudoksuttanut Aramista. Sen tehtyään hän päätti kohdella isäntäänsä kursailemattomasi ja pistäysi äkkiarvaamatta tämän huoneeseen.

Aramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä; vahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli tarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt yönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.

Muskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle.

Hän napautti ystäväänsä olalle.

Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen uudistua.

"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"

"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."

"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."

"Kuten sinä haluat."

"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello kahdeksaa?"

"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut, että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'" "Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon, että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä nyt puuttuu."

"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni; olit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta."

"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen ajan lepäämiseen."

"Myönnä myös, ettet sinä nukkuaksesi pyytänyt viivytystä kahdeksaan asti."

"Pelkään aina, että sinä teet minusta pilaa, jos sanon sinulle toden."

"Sano kuitenkin."

"No niin, minulla on tapana kuudesta kahdeksaan toimittaa hartaudenharjoitukseni."

"Pidät niin pitkän rukoilutovin?"

"Niin."

"En olisi uskonut, että piispalla on niin ankaria harjoituksia."

"Piispan, rakas ystävä, täytyy paljon enemmän huolehtia ulkonaisesta arvonmukaisuudesta kuin tavallisten pappien."

"Mordioux, Aramis, siinäpä sana, joka jälleen lepyttää minut sinun kunnianarvoisuuteesi. Ulkonainen arvonmukaisuus, se on oikea muskettisoturin puheentapa. Oivallista! Eläköön esiintymistaito, Aramis!"

"Onnittelemisen sijasta suo minulle anteeksi, d'Artagnan. Tulin käyttäneeksi kovin maailmallista lauselmaa."

"Onko minun siis jätettävä sinut?"

"Minun tulee saada hiljainen hetki, rakas ystävä."

"Hyvä! Minä poistun, mutta pakana d'Artagnanin tähden pyydän sinua lyhentämään sitä; kaipaan kaikesta sydämestäni sinun haasteluasi."

"No niin, d'Artagnan, lupaan puolessatoista tunnissa…"

"Puolitoista tuntia rukouksia? Voi, hyvä ystävä, sovita kohtuullisemmin. Pane mahdollisimman vinha vauhti."