Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

Aramis alkoi nauraa.

"Aina leikkisä, nuorekas ja hilpeä!" sanoi hän. "Olet siis tullut hiippakuntaani viettelemään minua pois armon tilasta?"

"Pyh!"

"Ja sinähän tiedät, etten milloinkaan ole voinut vastustaa houkutuksiasi; tulet maksamaan minulle sieluni pelastuksen, d'Artagnan."

D'Artagnan puristi huulensa yhteen. "No, otanpa sen synnin tiliini", virkkoi hän; "tekaise pelkkä ristinmerkki, lasketa yksi paternoster, ja lähtekäämme matkaan."

"Hiljaa.", sanoi Aramis, "me emme ole enää kahden; kuulen vieraitten askelia portaissa."

"No, lähetä heidät pois!"

"Mahdotonta; olen sopinut kohtauksesta eilen. Siellä ovat jesuiittikollegion päämies ja dominikaaniluostarin johtaja."

"Sinun pääesikuntasi; no, olkoon sitten niin."

"Mitä aiot tehdä?"

"Menen herättämään Portoksen ja odotan hänen seurassaan neuvottelunne päättymistä."

Aramis ei liikahtanut eikä silmää räpäyttänyt, ei eleellä eikä sanalla antanut ilmi mitään. "Tee se", mukausi hän vain. D'Artagnan lähestyi ovea.

"Niin, mutta tiedätkö, mikä Portoksen huone on?"

"En, mutta otan siitä selon."

"Mene käytävää pitkin ja avaa toinen ovi vasemmalla."

"Kiitos! Näkemiin."

Ja d'Artagnan läksi Aramiksen neuvomalle suunnalle. Ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun hän ilmestyi takaisin. Hän tapasi toverin istumassa dominikaani-apotin ja jesuiittikollegion päämiehen parissa, mutta se seura ei hämmennyttänyt muskettisoturia.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis tyynesti. "Sinulla näyttää olevan jotakin sanottavaa minulle, hyvä ystävä?"

"On", vastasi d'Artagnan katsoen piispaan, "nimittäin että Portos ei ole huoneessaan."

"Kas vain!" lausui Aramis levollisena; "oletko varma siitä?"

"Tottahan toki, kun tulen sieltä."

"Missä hän sitten voi olla?"

"Sitä minä kysyn sinulta."

"Etkö ole koettanut tiedustaa siellä?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä vastattiin?"

"Että Portos useinkin lähtee aamusella ulos kellekään puhumatta, joten hän kai oli nytkin pistäytynyt liikkeelle."

"No, mitä sitten teit?"

"Poikkesin talliin", vastasi d'Artagnan välinpitämättömästi.

"Mitä varten?"

"Katsomaan, oliko Portos lähtenyt ratsain."

"Ja…?" kyseli piispa.

"No, viidennestä pilttuusta puuttui hevonen, – Goliat."

Kuten huomaa, tämä keskustelu ei ollut aivan vapaa väkinäisyydestä muskettisoturin puolelta, jotavastoin Aramis esiintyi mitä luontevimmin.

"Ahaa, nyt ymmärrän!" virkkoi Aramis kotvasen mietittyään, "Portos on lähtenyt toimittamaan meille yllätystä."

"Mitä yllätystä?"

"Vannesista mereen johtavan kanavan varressa on runsaasti sorsia ja kurppia. Se on Portoksen mieluisinta metsästystä; hän tuo sieltä tusinan aamiaiseksemme."

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan.

"Olen varma siitä. Minne hän olisi voinut muuallekaan mennä? Lyön vetoa, että hän on ottanut pyssyn mukaansa."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan.

"Nouse sinäkin satulaan, hyvä ystävä, ja ratsasta hänen jälkeensä."

"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "senpä teenkin."

"Tahdotko saada jonkun mukaasi?"

"En, kiitos. Kyllä Portos tunnetaan. Kyselen taipaleella."

"Tahdotko pyssyn?"

"En pidä väliä."

"Käske satuloida minkä hevosen vain haluat."

"Otan sen, jolla ratsastin eilen, Belle-Isleltä tullessani."

"Tee niin; ole talossa kuin kotonasi."

Aramis kilisti kelloa ja käski satuloida d'Artagnanille sen hevosen, jonka tämä valitsi. Muskettisoturi seurasi palvelijaa, jolle määräys annettiin. Ovelle saapuessaan palvelija vetäytyi sivulle, antaakseen d'Artagnanin astua edellä. Siinä silmänräpäyksessä hän kohtasi isäntänsä katseen. Keveä otsan rypistys ilmaisi terävänäköiselle vakoojalle, että vieraan oli annettava toimia vapaasti.

D'Artagnan nousi ratsaille; Aramis kuuli kavioiden kopsetta kivetyltä pihalta. Tovin kuluttua palvelija tuli takaisin.

"No?" kysyi piispa.

"Monseigneur, hän rientää kanavan reunaa pitkin merelle päin." ilmoitti mies.

"Hyvä!" sanoi Aramis.

Ja kaikki epäilyksensä häätäen d'Artagnan ratsastikin rannikkoa kohti, yhä toivoen nummella tai hietikolla näkevänsä Portoksen jättiläisvarjon. Itsepintaisesti hän oli jokaisessa lätäkössä eroittavinaan kavioiden jälkiä, ja väliin hän oli kuulevinansa pyssynlaukauksen.

Tätä harhaannusta kesti kolme tuntia: kaksi tuntia d'Artagnan etsi Portosta, kolmannen kuluessa hän palasi piispa talolle.

"Meidän on täytynyt ratsastaa loitolla toistemme ohi", hän tuumi; "tapaan toverukset odottamassa paluutani."

Hän erehtyi. Hän ei löytänyt Portosta piispalasta sen paremmin kuin kanavankaan varrelta. Lohduttoman näköisenä Aramis otti hänet vastaan porrassillakkeella.

"Eikö sinua ole tavattu, rakas d'Artagnan?" huusi hän heti kun kaukaa näki muskettisoturin.

"Ei. Oletko muka lähettänyt jonkun perääni?"

"Olen peräti pahoillani, parahin ystävä, peräti pahoillani, kun toimitin sinut turhalle retkelle. Kello seitsemän aikaan tänne tuli Saint-Paternen saarnaaja; hän oli kohdannut du Vallonin, joka ilmoitti, että hän ei ollut tahtonut herättää ketään täällä, mutta pyysi pastoria sanomaan minulle, että hän pelkäsi herra Gétardin hänen poissaollessaan kenties tekevän jonkun kolttosen ja tahtoi käyttää aamullista nousuveden aikaa, pistäytyäkseen Belle-Islellä."

"Mutta ei suinkaan Goliat ole voinut lähteä mukaan neljän lieuen merimatkalle?"

"Sano hyvinkin kuuden", korjasi Aramis.

"Sitä vähemmin siis."

"Niinpä Goliat nyt onkin tallissa, hyvä ystävä", ilmoitti kirkkoruhtinas leppeästi hymyillen, "ja voin vakuuttaa sinulla että se on hyvin tyytyväinen, kun sen ei enää tarvitse kantaa Portosta selässään."

Hevonen oli todellakin tuotu kotiin ensimmäiseltä vaihtoasemalta piispan toimesta, jonka huolenpito ulottui vähäisimpiinkin seikkoihin.

D'Artagnan näytti täydellisesti tyytyvän siihen selitykseen. Hän alkoi näytellä teeskentelijän osaa niiden epäluulojen mukaisesti, jotka yhä enemmän ja enemmän kehittyivät hänen sielussaan. Hän istuutui aamiaispöytään jesuiitin ja Aramiksen väliin; vastapäätä oli dominikaanimunkki, jolle hän erityisesti hymyili, koska tämän hyväntuuliset ja täyteläiset kasvot kovasti miellyttivät häntä. Ateria oli pitkällinen ja ylellinen; nautittiin oivallista sherryä, Morbihanin herkullisia ostereita, Loiren suun maukasta kalaa, Paimboeufin komeita äyriäisiä ja kanervakankaiden sulavaa riistaa. D'Artagnan söi paljon ja joi vähän. Aramis ei juonut vähääkään tai ainakaan ei muuta kuin vettä.

Murkinalta päästyä d'Artagnan virkkoi:

"Tarjosit minulle pyssyä?"

"Niin tein."

"Lainaa se minulle nyt."

"Tahdot metsästää?"

"Portosta varrotessani en luule voivani kuluttaa aikaani paremmin."

"Ota asekamarista minkä haluat."

"Tuletko sinä mukaan?"

"Voi, hyvä ystävä, kyllä mieleni tekisi, mutta metsästys on piispalta kielletty."

"Vai niin, sitä en tiennyt", sanoi d'Artagnan.

"Sitäpaitsi", jatkoi Aramis, "minulla on nyt puuhia puoleenpäivään asti."

"Minun täytyy siis lähteä yksin?" oli d'Artagnan pahoittelevinaan.

"Niin, valitettavasti; mutta tulehan joka tapauksessa päivälliseksi takaisin."

"Pardieu, luonasi aterioidaan liian hyvin, lyödäkseni laimin ruoka-aikaa."

D'Artagnan jätti isäntänsä, kumarsi vieraille ja otti pyssyn, mutta metsälle menemättä hän riensi suorinta tietä Vannesin pieneen satamaan. Hän pälyi ympärille nähdäkseen, oliko häntä seurattu, mutta ketään ei ollut havaittavissa. Hän vuokrasi kalastajapurren kahdestakymmenestäviidestä livrestä ja lähti matkaan puoli kahdeltatoista, varmana siitä, ettei ketään ollut hänen jäljillään. Eikä häntä tosiaan ollutkaan seurattu, mutta muuan kirkkonsa kellotorniin kavunnut jesuiittimunkki tarkkaili oivallisella kaukoputkella aamusta asti hänen jokaista askeltaan. Neljännestä vailla kaksitoista ilmoitettiin Aramikselle, että d'Artagnan purjehti Belle-Isleä kohti.

Muskettisoturin merimatka kävi nopeasti; navakka pohjoiskoillinen kiidätti hänet pian Belle-Islelle. Saarta lähestyessään hän yhä visummin vakoili sen satamaa. Hän etsi nähdäkseen joko rannalta tai sisäylänteeltä Portoksen prameata asua ja voimallista vartaloa kuvastumassa keveiden hattarain täplittämää taivasta vasten. Hän etsi turhaan, hän nousi maihin näkemättä mitään ja sai tietää ensimmäiseltä sotilaalta, että herra du Vallon ei vielä ollut palannut Vannesista.

Ainoatakaan silmänräpäystä menettämättä d'Artagnan silloin käski ohjata pikku aluksensa Sarzeauta kohti.

Kuten tiedetään, tuuli kääntyy eri vuorokaudenvaiheissa; se oli nyt pyörähtänyt pohjoiskoillisesta kaakkoon ja oli siis melkein yhtä edullinen Sarzeaun suunnalle palatessa kuin se oli ollut Belle-Islelle tullessa. Noin kolmen tunnin kuluttua d'Artagnan saapui mantereelle, ja kaksi tuntia riitti hänen ehtiäkseen Vannesiin.

Matkan nopeudesta huolimatta olisi purren kansi, jolla d'Artagnan seisoi ja tömisteli, voinut paljonkin kertoa hänen kärsimättömyydestään ja kiusaannuksestaan noiden kolmen tunnin aikana. Kuin tuulena hän kiiti piispantalolle. Hän oli päättänyt rivakalla paluulla häkellyttää Aramiksen ja aikoi soimata tätä petollisuudesta, maltillisesti kylläkin, mutta silti siksi pontevasti, että toinen tulisi tajunneeksi kolttosen seuraukset ja houkutelluksi paljastamaan jonkun osan salaisuudestaan.

Sanalla sanoen, hän toivoi jyrkällä suorasukaisuudella, joka salaisuuksiin nähden merkitsee samaa kuin pistinhyökkäys varustuksiin, pakottavansa salaperäisen Aramiksen jonkunlaiseen sisimpänsä ilmaisuun.

Mutta piispantalon eteisessä hän tapasi kamaripalvelijan, joka maireasti hymyillen sulki häneltä tien.

"Hänen ylhäisyytensä?" huudahti d'Artagnan, kädellään koettaen työntää häntä sivulle.

Silmänräpäyksen epäröityään kamaripalvelija sai varmuutensa takaisin.

"Hänen ylhäisyytensä?" toisti hän.

"Niin juuri; etkö tunne minua enää, tomppeli?"

"Kyllä, te olette chevalier d'Artagnan."

"No, laske siis sisälle."

"Turhaa."

"Miksi turhaa?"

"Hänen kunnianarvoisuutensa ei ole kotona."

"Mitä! Eikö hänen kunnianarvoisuutensa ole kotona? Missä hän sitten on?"

"Matkalla."

"Matkalla?!"

"Niin."

"Minne?"

"En ollenkaan tiedä, mutta kenties hän itse ilmoittaa sen herra chevalierille."

"Kuinka? Missä muka? Millä tavoin?"

"Tässä kirjeessä, joka minun piti jättää herra chevalierille." Ja kamaripalvelija otti kirjeen taskustaan.

"Anna tänne sitten, vintiö!" ärähti d'Artagnan tempaisten kirjeen hänen kädestään. "Ohoh, niin", jatkoi hän ensimmäisen rivin luettuaan, "niin, – minä ymmärrän."

Ja hän luki puoliääneen:

'Parahin ystävä!

Erittäin tähdellinen asia kutsuu minut erääseen piirini seurakuntaan. Toivoin näkeväni sinut ennen lähtöäni, mutta luovun siitä toivosta, kun tulin ajatelleeksi, että varmaankin viivyt nyt pari kolme päivää Belle-Islellä rakkaan Portoksemme luona.

Pidä hauskaa, mutta älä kilvaten koettele pääsi kestävyyttä hänen pöydässään; sen neuvon olisin antanut Atoksellekin hänen kauneimpina ja parhaina päivinään.

Hyvästi, paras ystäväni! Käsitäthän, että olen kovin pahoillani, kun en voinut paremmin ja pitempää aikaa nautti viehättävästä seurastasi.'

"Mordioux!" jupisi d'Artagnan; "minua on jutkautettu! minua nautaa, minua pässinpäätä ja kolminkertaista tyhmyriä! Mutta se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi! Petetty, petetty kuin apina, jolle heitetään tyhjä pähkinä!"

Hän läimäytti yhä virnistelevää kamaripalvelijaa kädenselällä vasten suuta ja ryntäsi ulos piispantalosta.

Hyvänäkään ravaajana ei Furet ollut enää olosuhteiden tasalla. D'Artagnan riensi senvuoksi kyytiasemalle ja valitsi sieltä ratsun, jolle hän hyvillä kannuksilla ja keveällä kädellä osoitti, että peurat eivät ole luomakunnan kevytjalkaisimpia juoksijoita.

74.
D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja

Oli kulunut puolitoista vuorokautta edelläkerrotusta kohtauksesta, ja herra Fouquet oli tapansa mukaan kieltänyt laskemasta ketään luoksensa, ahertaen siinä Saint-Mandén talon työhuoneessa, jonka jo tunnemme, kun pihalle rynnisti täyttä karkua nelivaljakko, jonka hevosista hiki valui virtanaan.

Tätä luultavasti odotettiin, sillä kolme tai neljä lakeijaa hyökkäsi heti avaamaan vaununovea. Kun Fouquet nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja itse riensi ikkunaan, astui vaunuista vaivaloisesti mies, joka lakeijain olkapäihin nojautuen laskeutui työläästi alas astinlaudan kolme askelmaa.

Hän oli tuskin ilmoittanut nimensä, kun se palvelija, jonka apua hän ei ollut käyttänyt, ryntäsi ylös ulkoportailta ja hävisi eteiseen. Hän kiirehti valmistamaan isäntäänsä, mutta hänen ei tarvinnut koputtaa ovelle; Fouquet seisoi jo kynnyksellä.

"Hänen ylhäisyytensä Vannesin piispa!" ilmoitti lakeija.

"Hyvä", vastasi Fouquet.

Sitten hän kumartui porraskaiteen yli, Aramiin jo noustessa ensimmäisiä askelmia, ja virkkoi:

"Te, rakas ystävä, ja näin pian?"

"Niin, minä tässä tulen, monsieur, mutta murjottuna ja murtuneena, kuten näette."

"Voi, ystäväparkani!" säälitteli Fouquet ojentaen hänelle käsivartensa, johon Aramis nojautui, lakeijain kunnioittavasti poistuessa.

"Oh" vastasi Aramis, "eipä sillä enää ole väliä, kun nyt kerran olen täällä; pääasia oli, että pääsisin perille, ja se on nyt saavutettu."

"Puhukaa pian", pyysi Fouquet sulkien työhuoneensa oven heidän jälkeensä.

"Olemmeko yksinämme?"

"Kyllä, ehdottomasti rauhassa."

"Eikö kukaan voi kuunnella meitä? Eikö kukaan kuulla?"

"Ei, olkaa huoletta."

"Onko herra du Vallon tullut?"

"On."

"Ja te olette saanut kirjeeni?"

"Kyllä, ja asia näyttää vakavalta, koska se on saanut teidät lähtemään Pariisiin hetkellä, jolloin teitä niin tähdellisesti tarvittiin Bretagnessa."

"Olette oikeassa; asia on mitä vakavin."

"Kiitän, kiitän kaikesta sydämestäni! Mistä on kysymys? Mutta Jumalan nimessä ja ennen kaikkea, hengähtäkää, rakas ystävä; tehän olette niin kalpea, että ihan hirvittää!"

"Voin todellakin pahoin; mutta minä pyydän, älkää nyt välittäkö minusta. Eikö herra du Vallon sanonut mitään, antaessaan teille kirjeeni?"

"Ei: minä kuulin kovaa jymyä, menin ikkunaan ja näin ulkoportaiden edessä mahtavaa marmoripatsasta muistuttavan ratsastajan; läksin alas, hän ojensi minulle kirjeen, ja samassa hevonen sortui maahan hengettömänä."

"Entä hän itse?"

"Hän suistui tantereeseen hevosen mukana; hänet nostettiin ylös ja kannettiin huoneeseen. Luettuani kirjeen tahdoin mennä hänen luokseen, saadakseni lähempiä tietoja, mutta hän oli vaipunut niin sikeään uneen, että häntä oli mahdoton saada hereille. Minun tuli häntä sääli ja annoin käskyn vetää häneltä saappaat jalasta ja jättää hänet rauhaan."

"Hyvä! Kuulkaahan siis, mitä asia koskee, monseigneur. Te olette nähnyt Pariisissa herra d'Artagnanin, eikö niin?"

"Olen kylläkin, ja siinä on mies, jolla on sekä päätä että sydäntä, vaikkakin hän on syypää rakkaiden ystäväimme Lyodot'n ja d'Eymerisin kuolemaan."

"Voi, niin, minä tiedän sen; kohtasin Toursissa pikalähetin, joka toi minulle Gourvillen kirjeen ja Pélissonin asiapaperit. Oletteko tarkoin ajatellut sitä tapahtumaa, monsieur?"

"Kyllä."

"Ja olette kai huomannut, että se oli suoranainen hyökkäys teidän valta-asemaanne vastaan?"

"Niinkö luulette?"

"En voi johtua muuhun käsitykseen."

"No niin, tunnustanpa teille, että sama synkkä ajatus on minullakin asiasta ollut."

"Taivaan tähden, älkää siis antako sokaista itseänne, monsieur! Kuunnelkaa tarkkaan… minä palaan tuohon d'Artagnaniin, – missä tilaisuudessa tapasitte hänet?"

"Hän tuli nostamaan rahoja."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan maksumääräyksellä."

"Suoranaisella?"

"Niin, hänen majesteettinsa oli omakätisesti vahvistanut sen hänen hyväkseen."

"Kas, siinäpä se! No niin, d'Artagnan on nyt käynyt Belle-Islellä; hän oli valepuvussa ja esiintyi isännöitsijänä, jonka tehtävänä oli ostaa suolakuivattamoja jollekulle kartanonherralle. Mutta d'Artagnanilla ei ole muuta isäntää kuin kuningas; hän oli siis kuninkaan lähettämä, ja hän tapasi Portoksen."

"Kuka on Portos?"

"Suokaa anteeksi, minä hairahduin: hän tapasi Belle-Islellä herra du Vallonin ja tietää nyt yhtä hyvin kuin te ja minä, että Belle-Isleä linnoitetaan ja että työ on juuri valmistumaisillaan."

"Ja te luulette todella, että kuningas vasiten lähetti hänet sinne?" kysyi Fouquet mietteissään.

"Olen varma siitä."

"Ja d'Artagnan on vaarallinen ase kuninkaan kädessä?"

"Kaikkein vaarallisin."

"Oikein siis arvioitsin hänet ensi silmäyksellä."

"Kuinka niin?"

"Minä tahdoin kiinnittää hänet puolelleni."

"Jos olette arvostellut hänet Ranskan urhoollisimmaksi, ovelimmaksi ja taitavimmaksi soturiksi, niin olette päätellyt sattuvasti."

"Meidän täytyy siis saada hänet vaikka mistä hinnasta!"

"D'Artagnan?"

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Olisi kylläkin, jos sillä aikeella olisi mitään mahdollisuutta."

"Mikä estää?"

"Me olemme antaneet oikean hetken hukkaantua. Hänellä oli hovin kanssa rettelö, jota olisi tullut käyttää; sitten hän matkusti Englantiin, avusti tehokkaasti kuningasvallan palautusta, ansaitsi omaisuuden ja lopuksi ryhtyi jälleen kuninkaan palvelukseen. No, se käänne osoittaa, että hänelle nyt maksetaan hyvin."

"Me maksamme paremmin, siinä kaikki."

"Oh, sallikaa minun huomauttaa, monseigneur, että d'Artagnan pitää sanansa pyhänä, ja kerran sitouduttuaan hän pysyy."

"Mitä siitä päätätte?" kysyi Fouquet levottomasti.

"Että nyt on kysymyksenä kamalan iskun torjuminen."

"Ja miten te väistäisitte sen?"

"Malttakaahan. D'Artagnan tulee tekemään kuninkaalle selvää havainnoistaan."

"No, meillä on hyvää aikaa ajatella sitä seikkaa."

"Kuinka niin?"

"Otaksuakseni olette ehättänyt tuntuvasti edelle hänestä?"

"Noin kymmenen tuntia."

"No niin, kymmenessä tunnissa…"

Aramis pudisti väsynyttä päätänsä.

"Katsokaa noita pilviä, jotka kiitävät taivaalla, – pääskysiä, jotka halkovat ilmaa: d'Artagnan joutuu nopeammin kuin pilvet ja linnut; d'Artagnan on kuin tuuli, joka niitä kuljettaa."

"Mitä joutavia!"

"Sanon teille, että se mies on jotenkuten yli-ihminen; hän on minun ikäiseni, ja minä olen tuntenut hänet viisineljättä vuotta."

"No niin?"

"Kuulkaahan laskelmani: lähetin herra du Vallonin matkalle luoksenne kello kahden aikaan yöllä; herra du Vallon sai kahdeksan tunnin etumatkan minusta. Milloin hän tuli perille?"

"Noin neljä tuntia sitten."

"Siitä näette itse, minä siis voitin neljä tuntia hänen ratsastukseensa verraten, ja herra du Vallon on kuitenkin niin hurja menijä, että hän ajoi kuoliaaksi kahdeksan hevosta, joiden raadot näin tien varressa. Minua kiidättivät kyytihevoset viidenkymmenen lieuen taipaleen, mutta minä poden nivelsärkyä, rakkokiviä ja ties mitä kaikkea, niin että sellaiset ponnistukset menehdyttävät minut. Minun täytyi laskeutua ratsailta Toursissa; sitten matkustin vaunuissa, heittelehtien puolikuolleena ajoneuvojen seinämiin ja selkämykseen milloin oikein päin, milloin nurin kääntyneenä, aina neljän huiman hevosen täydessä nelistyksessä, ja siten saavuin tänne, saavuin neljä tuntia voitolla du Vallonista. Mutta ottakaa huomioon, että d'Artagnan ei paina kolmea sentneriä, kuten du Vallon, d'Artagnanilla ei ole nivelkolotusta eikä kivitautia kuten minulla, ja hän ei ole ratsastaja, vaan ilmetty kentauri. Houkuttelin hänet vielä poikkeamaan Belle-Islelle ennen kuin lähdin Pariisiin, mutta vaikka siten sainkin kymmenen tunnin etumatkan, päätyy hän varmasti tänne vain kaksi tuntia myöhemmin kuin minä."

"Mutta sattuuhan vastuksia…"

"Hänelle eivät sattumat merkitse mitään."

"Jos puuttuu hevosia?"

"Silloin hän juoksee nopeammin kuin hevonen."

"Hyvä Jumala, millainen mies!"

"Niin, siinä on mies, jota rakastan ja ihailen, – rakastan sentähden, että hän on hyväsydäminen, ylevämielinen ja uskollinen, ja ihailen hänessä inhimillisen kunnon korkeinta tasoa; mutta näistä tunteistani huolimatta pelkään häntä ja osaan ryhtyä varokeinoihin häntä vastaan. Toistan siis, monsieur: kahden tunnin kuluttua d'Artagnan on täällä; ehättäkää hänen edelleen, rientäkää Louvreen ja tavoittakaa puheillenne kuningas, ennen kuin d'Artagnan ilmestyy hänen eteensä."

"Mitä esitätte sanottavakseni kuninkaalle?"

"En mitään: vain lahjoittakaa hänelle Belle-Isle."

"Oh herra d'Herblay, herra d'Herblay!" huudahti Fouquet; "tuo tietäisi, että suuri suunnitelma yhtäkkiä raukeaa!"

"Kun yksi suunnitelma ajautuu karille, on aina tarjolla toinen joka voidaan johtaa perille! Älkäämme milloinkaan masentuko, ja rientäkää nyt vain, monsieur, siekailematta."

"Mutta se niin hyvin valittu varusväki – kuningas toimittaa sen heti vaihdetuksi!"

"Se varusväki, monsieur, oli kuninkaan miehiä Belle-Islelle tullessaan; tänään se pitää valtiaanansa vain teitä, ja samoin käy kaikille linnoitusmiehistöille kahden viikon palveluksen jälkeen. Antakaa hänen tehdä mielensä mukaan, monsieur. Näettekö hankalaksi sen, että vuoden kuluttua on puolellanne kokonainen armeija parin rykmentin sijasta? Ettekö huomaa, että nykyinen varusväkenne hankkii teille puoluelaisia La Rochellessa, Nantesissa, Bordeauxissa, Toulousessa, kaikkialla, mihin sitä vain jaetaan? Kiirehtikää kuninkaan luo, monsieur, menkää; hetket kuluvat, ja sillävälin kun me menetämme aikaa, d'Artagnan kiitää kuin nuoli valtatiellä tänne päin."

"Herra d'Herblay, te tiedätte, että jokainen sananne on siemen, joka itää mielessäni; lähden Louvreen."

"Nyt heti, eikö niin?"

"Tahdon ainoastaan vaihtaa pukua."

"Ottakaa huomioon, ettei d'Artagnanin tarvitse tulla Saint-Mandén kautta; hän suuntaa kulkunsa suoraa päätä Louvreen. Se vähentää tunnin siitä ajasta, mikä meillä on vielä jäljellä."

"D'Artagnanilla saattaa olla kaikki muut edut, mutta ei minun englantilaisia hevosiani; olen Louvressa viidenkolmatta minuutin kuluttua."

Ja sekuntiakaan menettämättä Fouquet antoi lähtökäskyn. Aramis ennätti vain virkkaa hänelle vielä:

"Tulkaa takaisin yhtä joutuisasti kuin menettekin, sillä minä odotan teitä kärsimättömästi."

Viisi minuuttia myöhemmin kiidätti virma valjakko yli-ntendenttiä Pariisiin päin.

Sillaikaa Aramis tahtoi ottaa selon siitä huoneesta, jossa Portos lepäsi. Mutta jo Fouquetin työhuoneen ovella hänet tapasi syleiltäväkseen Pélisson, joka oli kuullut hänen saapumisestaan ja rientänyt toimistosta puhuttelemaan häntä. Aramis vastaanotti nämä yhtä kunnioittavat kuin sydämmellisetkin kohteliaisuudenosoitukset sillä ystävällisellä arvokkuudella, jonka hän niin hyvin osasi omaksua, mutta äkkiä suoristautuen portaiden juurella hän kysyi: "Mitä kuulenkaan tuolta ylhäältä?"

Välikerrasta tosiaan kaikui kumeata möryä kuin nälkäisen tiikerin tai maltittoman jalopeuran ärjyntänä.

"Oh, se ei merkitse mitään", vastasi Pélisson hymyillen.

"Mutta kuitenkin…"

"Herra du Vallon vain kuorsaa."

"Tosiaan", sanoi Aramis, "ainoastaan hän kykeneekin tuolla tavoin tärisyttämään taloa. Suvaitsettehan, Pélisson, että tiedustan hänen vointiaan?"

"Ja te sallitte minun tulla mukaan?"

"Peräti mielelläni!"

He astuivat huoneeseen. Portos makasi vuoteella pikemmin sinipunaisena kuin punehtuneena kasvoiltaan, silmät turvoksissa ja suu ammollaan. Hänen valtavan rintansa syvistä onkaloista kohoava pauhu helisytti ikkunanruutuja, Jännittyneet ja koholle nousseet kasvolihakset, hiestä suorrukkeinen tukka, voimakkaasti kaareutuva leuka ja väkevinä heilahtelevat hartiat eivät voineet olla herättämättä jonkunlaista ihailua: noin tavattomassa rotevuudessa oli jotakin melkein jumalallista. Jättimäiset sääret ja jalat olivat pöhistyessään saaneet hänen nahkasaappaansa rakoilemaan, ja siinä hänen suunnaton ruhonsa nyt lojui kuin Agrigentumin tasangolla viruva graniittijättiläinen.

Pélissonin käskystä alkoi muuan kamaripalvelija leikata pois saappaita, sillä mikään voima maailmassa ei olisi voinut vetää niitä jalasta. Neljä lakeijaa oli sitä turhaan yrittänyt, kiskoen kuin vintturi. He eivät olleet onnistuneet edes saamaan Portosta hereille.

Häneltä siis otettiin saappaat siekaleina, ja hänen jalkansa putosivat takaisin vuoteelle; häneltä leikeltiin myös loputkin vaatekappaleet yltä, ja sitten hänet kannettiin kylpyyn, jossa hän sai maata tunnin. Viimein hänet puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin ja laskettiin lämmitetylle vuoteelle. Kaikki tämä tapahtui sellaisella työllä ja tuskalla, että sen olisi luullut häiritsevän kuolluttakin, mutta se ei saanut Portosta edes raottamaan silmiänsä tai hetkeksikään pysàhdyttämään kuorsauksensa järisyttäviä urkuja. Ollen luonnostaan kuivakiskoisen jäntevä ja mieleltään lannistumaton Aramis tahtoi uhmata väsymystä ja työskennellä Gourvillen ja Pélissonin kanssa; mutta hän meni tainnuksiin tuolilla, jolla oli itsepintaisesti istunut. Hänet kannettiin viereiseen huoneeseen, missä vuoteen lepo voivutti rauhattomasti askartaneet aivotkin tyyntymään.